Amerikkalaiset kirjailijat unelmoivat ainakin takavuosina usein “suuren amerikkalaisen romaanin” kirjoittamisesta. Hugo Clausin Belgian surua (Het verdriet van België, 1983) useampikin arvostelija lienee kutsunut suureksi belgialaiseksi romaaniksi, ja epiteetti onkin perusteltu. Siinä missä Väinö Linnan romaanit kertoivat isoja asioista Suomesta ja suomalaisista sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa, Claus käy yhtä monumentaalisesti läpi kotiseutunsa Flanderin kohtaloita vuodesta 1939 eteenpäin.
Kertoja on kovasti Clausia muistuttava Louis Seynaeve, kirjan alkaessa kymmenvuotias flaamipoika, joka käy nunnien koulua kuvitteellisessa Haarbeken kylässä. Kirjan alkupuolisko, Suru, kertoo Louisin kasvukokemuksista ja on myös hänen oman tulevan kirjansa nimi (Louisista tulee kirjailija kuten Hugo Clausista). Tämä ei varmaan ole ensimmäinen tai viimeinen romaani, jossa uskonnollisessa ympäristössä varttuva nuori painii yhtä aikaa kristinuskon mysteerien ja seksin mysteerien kanssa, ja ne menevät iloisesti sekaisin ja ovat joka tapauksessa osittain sama asia. Kun kirja on kirjoitettu 1980- eikä 1930-luvulla, viimeksi mainittujakin voidaan kuvata korostetun suoraan.
Hankalampia mysteereitä ovatkin sitten natsismin mysteerit. Miksi Belgian flaamilaisissa, katolisten konservatiivien piireissä niin monet näkivät Hitlerissä tulevaisuuden toivon, germaanisen heimon yhdistäjän? Oliko kielten läheisyys todellakin merkittävä tekijä, vai olivatko nimenomaan poliittiset tarkoitusperät ja vihollisiksi mielletyt tahot vain aidosti samoja, riittävän yhteensopivia? Louisin isä, kirjanpainaja Stef Seynaeve on natsikollaboraattori ja myös Louis itse osallistuu Hitler-Jugendin leirille. Kun sota on ohi, Louisin ja muiden on tietysti jälleen yritettävä vakuuttaa amerikkalaiset vapauttajat siitä, ettei yhteistyö entisen miehittäjän kanssa ollutkaan the real thing.
Hugo Clausin tyyli on moderni siinä mielessä, että Belgiaa ja sen suruja – ja myös niihin liittyviä merkkihenkilöitä, tapahtumia tai tuotemerkkejä – vyörytetään kerronnassa ilman pitkällisiä selityksiä. Louis pohtii milloin kuningatar Astridin kuolemaa ja kuningas Leopoldin uutta vaimoa Lilianea, milloin kansalliskirjailija Guido Gezellea, Côte d’or -suklaata tai Ça va seul -kengänkiilloketta. Kun romaanin alussa nunnien koulun lapset laulavat “Beiaard-ratsu paraatissa Dendermonden kaupungissa”, belgialaisilla alkaa soida tuttu melodia päässä.
Muun maalaista lukijaa paikallisväriä tuovat asiat voivat hämmentää, toivottavasti ei liikaa. Myös se, miten henkilöt eri tilanteissa puhuvat – flaamilaiset murteet ja Belgian eri kielet – liittyy muuttuviin jännitteisiin, joita Belgian surussa riittää sekä pinnalla että pinnan alla. Suhtautuminen saksalaisiin ja Hitleriin, flaamilaiseen nationalismiin, Brysselin ranskankielisiin tai vaikka vain omaan sukuun ja sen henkisiin rasitteisiin vaihtelee paitsi persoonasta toiseen myös tilanteen mukaan.
Seynaeven perheen kotikaupunki Walle on fiktiivinen versio flaamilaisesta Kortrijkin kaupungista.
Tämän postauksen olutyhteyskin kuuluu näihin pieniin aikakauden detaljeihin, joita kirja on pullollaan. Yksi kirjan sivuhenkilöistä, Marnix De Puydt, “runoilija, pianisti ja wallelaisten ylpeys”, “länsiflaamilaisen kaunokirjallisuuden ruhtinas”, päivystää Café Groeninghessa hiukset sekaisin ja rusetti vinossa. Marnix on loistonsa päivinä päässyt jopa vierailemaan kuningas Albertin hovissa, mutta kirjan tapahtumien aikaan lähinnä jankuttaa saksalaismielisten kanssa Flanderin identiteetistä, yleensä pitkän drinkkisession jälkeen.
Kirjan loppupuolella on kohtaus, jossa Louis löytää Marnix De Puydtin sammuneena kadulta ja päätyy juomaan hänen kanssaan Wallen suurtorille. Tässä vaiheessa Marnix ei ole enää kirjallisuuden ruhtinas vaan “veltostunut yksilö, juoppolalli”. Hän tilaa itselleen ja Louisille oluet, unohtaa juoneensa ne molemmat ja alkaa sitten kiusata baarimikkoa, miksi oluita ei ole kuulunut. Suomennoksesta oluiden laatu ei käy ilmi, mutta hollanninkielisessä alkuteoksessa ja ranskankielisessä käännöksessä ne ovat Pale-Aleja.
Tähänkin voi sisältyä jotain symboliikkaa. Brittiläiset oluet olivat Belgiassa erittäin arvostettuja ennen ensimmäistä maailmansotaa ja etenkin sotien välissä. Voi hyvin kuvitella, että maaseutukaupungin raffinoituneeseen eliittiin kuuluva runoilija tilaa juuri Pale-Alen halutessaan tehdä vaikutuksen nuoreen tuttavaan, kenties tulevaan kirjailijakollegaan. Toinen kysymys on, miten ne flaamit, jotka voimakkaammin sympatisoivat saksalaismiehittäjää, olisivat suhtautuneet brittityyliseen olueen tässä vaiheessa. Sattumaa tai ei, ainakin Louisin isä Stef – niillä kerroilla kuin hänet kirjassa näytetään tilaamassa olutta – valitsee pilsnerin tai gueuzen.
Olutkoira 