Tapahtui kesällä 2014: iso amerikkalainen käsityöpanimo Stone Brewing julkisti aikeensa avata tytärpanimo Saksaan. Saadakseen julkisuutta ilmoitukselle panimon nokkamies Greg Koch istahti Berliinissä nosturin ohjaimiin ja murskasi ison kasan eurooppalaisia lagerpulloja ja -tölkkejä pudottamalla kivenmurikan niiden päälle. Protesti ei aiheuttanut yksinomaan ihailua: tulokkaan tulkittiin halveksivan paikallista olutkulttuuria.
Stonen pystytysvaihe Berliinissä ei ilmeisesti edennyt kovin sujuvasti, vaikka valtava panimo- ja ravintolakompleksi saatiinkin avattua Mariendorfin esikaupunkiin vaiheittain vuosina 2015–2016. Kochin missio oli kyllä selvä: opettaa saksalaiset ymmärtämään hyvän oluen päälle. Avaamisen aikoihin hän lausui Berliinistä muun muassa, että se “ei oikeastaan ole vielä mikään olutkaupunki”.
Stonen Berliinissä taittamaa taivalta dokumentoitiin viime syksynä ilmestyneeseen The Beer Jesus From America -elokuvaan, jonka nimi tuntuu olevan korkeintaan puoliksi ironiaa. Evankeliumeissa kerrotulla Jeesuksen tarinalla ja Stone Brewingin Euroopan-valloituksella on vapahtajahahmon lisäksi yhteistä sekin, että molemmilla on jokseenkin onneton loppu.
Kuva: Flickr.com, Yerodin Quarzen, CC BY 2.0.
Perjantaina 5.4.2019 Stone julkaisi Greg Kochin allekirjoittaman muistion, jonka mukaan yhtiö siirtää Berliinin Stone Brewing World Bistro & Gardens -yksikkönsä omistuksen skottipanimo BrewDogille. Olutsomen ja nettijulkaisujen kommentaattorit keskustelivat viikonloppuna kiivaasti siitä, mikä Stonella oikeasti meni pieleen. Kompastuttiinko ylimielisyyteen, vääriin laskelmiin, kulttuurieroihin vai johonkin muuhun?
Pureudutaan seuraavassa vähän syvemmälle aiheeseen. Varoitan heti kättelyssä, etten ole sen kummemmin käynyt Stonen Berliinin-laitoksilla kuin nähnyt niistä kertovaa elokuvaakaan. Vedän lähinnä yhteen muiden käymää keskustelua. Asia siis kiinnostaa erityisesti siksi, että tämä eurooppalaisen pienpanimokentän muovautuminen amerikkalaiseen suuntaan on yksi minua jo pitkään kiehtoneista vakioaiheista.
Pahoja aavistuksia
Ainakin kaksi seikkaa, joilla Stone Berlinin epäonnistumista on nyt jälkikäteen selitetty, oli mainittu lehtijutuissa jo ennen kuin koko paikkaa oli avattukaan. Vuonna 2015 San Diego Tribune haastatteli nimittäin muutamia henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Berliinin olutkenttää, ja nämä osoittautuivat kaukonäköisiksi.
Kaupungin pitkäikäisimmän pienpanimon omistaja Oliver Lemke uumoili tuolloin, että Stone Brewingin panimoravintolakompleksin sijaintivalinta kaukana Berliinin keskustan eteläpuolella ei ollut ainakaan paras mahdollinen. Saksan kaupungeissa ei autoilla käsityöoluen perässä. Lemken oma ravintolahan on aivan ytimessä Hackescher Marktilla.
Etäisyys ja heikot yhteydet kaupungista on kiistaton totuus. Matkan kesto joukkoliikenteellä näyttää olevan ainakin kolmen vartin luokkaa ja lähimmältä pysäkiltä on vielä kävelymatkaa. Sattumalta sinne ei poiketa.
Toinen kanto kaskessa, jonka paikallisetkin ennakkoartikkelissa mainitsivat, on saksalaisten konservatiivinen olutmaku. Berliiniläisen BRLO-panimon Katharina Kurzin mukaan Stonen oluet “eivät ole kovin helposti lähestyttäviä” keskiverrolle saksalaiselle oluenystävälle. Olutalan analyytikko Ina Verstl oli samoilla linjoilla: “uskon, että [paikalliset] käyvät siellä kerran ja maistavat, mutta toteavat maut liian äärimmäisiksi”.
Kun projektia käynnisteltiin, Stonen Greg Koch vertasi Berliinin olutskeneä (noin vuonna 2015) San Diegon meininkiin 1990-luvun puolivälissä. Panimoita oli vähemmän, baareja oli vähemmän. Berliinissä kyllä puhuttiin jo neljä vuotta sitten paljon craft beeristä, mutta sillä tehtiin Kochin mukaan ero tietynlaisten oluenjuojien ja niiden toisten välille. Hän väitti, että Amerikassa ero oli jo hämärtynyt ja “IPA on vain olutta”.
Nyt projektin sitten kaaduttua Greg Koch puhuu edelleen siitä, miten “useimmat saksalaiset yhä sivuuttavat nämä hienot [käsityö]oluet ja ostavat halpaa tavaraa”. Hän hokee, että mahtava olut ei ole koskaan halpaa, kuten muutkaan hienot asiat eivät ole halpoja. Hän kuitenkin myöntää Berliinin craft-kentän kehittyneen muutamassa vuodessa: siellä on jo “yli 20 baaria tai ravintolaa, joilta löytyy enemmän kuin kymmenen oluthanaa”.
Partasuu saarnaa
Greg Koch ei toki ole väittänyt tuoneensa amerikkalaistyylistä käsityöolutta Berliiniin, eikä hän kyllä ole sitä tuonutkaan. Yllä mainittu Oliver Lemke teki omassa panimoravintolassaan IPAa jo 2000-luvun puolessavälissä, ja jopa Etelä-Kalifornian ylpeys DIPA oli Lemken valikoimassa jo ennen kuin Stone avasi Saksassa. Voi kuvitella, että Lemken IPAt ovat olleet jenkkimakuun aika vaisuja, mutta tarkoitan siis, että Kalifornia-vaikutteet ovat alun perin tulleet Berliiniin jo kauan sitten – kuten moneen muuhunkin Euroopan kaupunkiin.
Amerikkalaisissa craft-sedissä vain on jotain, miksi heihin helposti yhdistyy messiaaninen leima. Koch itse vitsaili parin viikon takaisessa podcastissa, että hänellä on tarkoitukseen sopivat pitkä tukka ja partakin.
Käännyttäjiä on ollut ennenkin. “[Garrett Oliver] rantautui Vanhaan maailmaan kuin pyhiinvaeltajaisät muinoin Amerikkaan”, kuvaili saksalainen olutkurssittaja ja -kirjoittaja Sylvia Kopp Oliverin saapumista Saksaan vuonna 2007. “Brooklyn Breweryn panimomestarin tehtävä [oli] tutustuttaa alkuasukkaat hyviin, runsaasti humaloituihin oluihin.”
Garrett Oliver ei sinänsä liity Stonen tarinaan mitenkään, mutta Koppin kuvauksessa kuuluu sama ajatus uskonnollisella paatoksella craftin ilosanomaa julistavista sankareista. Vanha maailma kuuntelee ja imitoi oppimaansa – tai jämähtää entiseen ja tyrmää uudet ajatukset. Greg Koch puhuu “käännyttämisestä” ja “käännynnäisistä” vielä jäähyväisviestissäänkin.
Onko Saksa sitten sellainen pakanamaa, johon Greg Koch kuvitteli tulevansa craftia tuomaan? Millaiseen maaperään olutjeesusten uudet testamentit ovat Berliinissä uponneet – jos ovat?
Beervana-blogin Jeff Alworth on sitä mieltä, että Koch diagnosoi Saksan olutkentän ongelmat väärin ja määräsi siksi myös vääriä lääkkeitä. Ensinnäkään ongelma berliiniläisten näkökulmasta ei välttämättä ole oluen saksalaisuus. Oli helpompaa myydä 1990-luvun kalifornialaisille ajatus, etteivät heidän juomansa Budweiserit tai Coorsit ole maailman parasta olutta, kuin todistaa saksalaisille heidän laadukkaiden pilsneriensä tai vehnäoluidensa olevan jotain, mikä tulisi pikimmin korvata amerikkalaisilla erikoisuuksilla. Tai että hanojen määrä olisi baarin laadun mittari.
Alworth uskoo, että Stonen epäonnistumisen keskiössä on panimon kyvyttömyys rakentaa siltaa kahden olutkulttuurin välille. Siltojen sijaan lähdettiin siitä, että “halvan” oluen ylivalta pitää murskata. Koch ei pelkää konfliktitilanteita vaan pikemminkin hakeutuu niihin, ja tämä strategia ei Alworthin mukaan purrut Saksassa niin hyvin kuin USA:ssa aikoinaan. BrewDoghan on toinen hyökkäävästä tyylistä pitävä panimo, ja kysymys toki herää, miten he samassa pelissä pärjäävät. (Garrett Oliverin linjana Euroopassa on taas ollut nimenomaan yhteistyökuvioiden luominen enemmänkin kuin markkinaosuuksien kahmiminen yksinpelillä, samassa kirjoituksessa todetaan.)
Beervana-blogin analyysissä myös kummastellaan hieman sitä, miten hanakasti Koch ottaa kunniaa Berliinin pienpanimokentällä jo tapahtuneesta muutoksesta (tai ainakin antaa ymmärtää näin). Esimerkiksi Berliner Weisse -oluttyylin paluu nuorten olutfanien suosioon menee Kochin tekstissä samaan pinkkaan muiden asioiden kanssa, joita Stonen läsnäolo on osaltaan edistänyt.
Tässä Stone Brewingin oma kertomus minustakin ontuu: craft-muoti oli jo alkanut vallata Berliiniä pitkälti paikallisin voimin ennen Stonen tuloa. BRLO ja muut tekivät Berliner Weisseakin, ja trendi olisi varmasti jatkanut laajentumistaan ilman amerikkalaisiakin. Toisaalta on varmaan tottakin, että berliiniläiset – tai saksalaiset muutenkin – ovat jonkin verran vaikeampia “käännytettäviä” kuin oluenystävät monissa maissa, joissa oma perinne ei ole yhtä vahva.
Oma pointtinsa on siinäkin, että saksalainen olut todella on ehkä “liian halpaa”. Twitter-ketjuissa huomautetaan, että tätä ei pidä tulkita merkiksi sen huonommuudesta. Jos somessa mainittu rinnastus laadukkaan saksalaislagerin hinnoista pitää paikkansa – että Stone myi ravintolassaan 7,80 euron hintaan Mahr’sia, joka maksaa Bambergin panimolla 2,80 € – Kochin tapa opettaa saksalaisille oluen arvoa on vähintäänkin erikoinen. Peräti kyyninen.
Monen asian summa
Stonen Berliinin-operaatio oli paljon muutakin kuin panimo ja sen yhteydessä toimiva ravintola. Stonelle jää kaupunkiin keskustan pieni taproom, ja BrewDogin ottaessa esikaupungin panimoravintolakompleksin haltuunsa Stone voi kai yhä jossain määrin tuottaa siellä myös oluitaan.
Sulkemisen syitä pitänee etsiä myös tuotanto- ja jakelupuolelta, ei pelkästään siitä, tehtiinkö asenteen, kulttuurin, ravintolan sijainnin tai ravintolan hintatason suhteen virhearvioita. Toki Kochin väite, että rakentamisen aikana tapahtuneet panimosta riippumattomat viivästykset toivat rasitetta talouspuolelle jo ennen tuotantolaitoksen avaamista, on varmasti sekin totta.
Berliinin Mariendorfissa kuitenkin tehtiin Stone-oluita myös muualle Saksaan ja Eurooppaan vientiä varten, ja tämäkään ei joidenkin spekulaatioiden mukaan vetänyt odotusten mukaisesti. Jos tölkkejä jää hyllyille, uusien craft-fanien käännyttäminen ei vanhentuneella IPAlla onnistu. BrewDogilla on aivan erilaiset kannustimet saada homma toimimaan mantereella, jos ja kun Brexit toteutuu. Skottipunkkarit myyvät nykyään kolmanneksen oluestaan Kanaalin tällä puolella, ja ainoan tuotantolaitoksen jääminen Brexit-saarelle merkitsisi tullimuurien uhkaa.
Stonen kohtaloon vaikuttivat siis varmasti monet yhtäaikaiset tekijät. Suosittujen panimoiden kuten Mikkellerin ja BrewDogin voittokulku maasta toiseen saattaa näyttää niin helpolta ja itsestään selvältä, että unohtuu, mitä kaikkia sudenkuoppia matkalla voi olla. Isokin voi epäonnistua – varsinkin, kun tähän tapaan toteutetuissa reviirinvaltauksissa maalataan leveällä telalla ja mennään paitsi suurella uholla myös riskillä. Mukana oli varmasti ymmärtämättömyyttä, mittakaavavirheitä ja ehkä ongelmallisia laskelmiakin. Tarkempia lukuja tuntematta jää kuitenkin arvailun varaan, mikä tekijä katkaisi lopulta kamelin selän.
Olutkoira 
Nuo Alworthin pointit kuulostaa minusta järkeviltä. Haettiin (turhaan) vastakkainasettelua. Ja mielenkiintoisesti BrewDog on omalta osaltaan luonut tiukan vastakkainasettelun craft-oluen ja cask-oluen välille Britanniassa. Saa nähdä miten nyt Berliinissä tilanne jatkuu. Samanlaista jakautumistahan esiintyy suomalaisissakin olutharrastajissa. Itse olen yrittänyt sinnitellä molemmissa leireissä, koska tykkään sekä perinteisistä oluista että modernimmista kuvioista.
TykkääTykkää
Juuri näin. BrewDogin voisi olla järkevää vetää diplomaattisempaa linjaa tuolla, en usko että heidän julkisuus-stunteistaan olisi enää apua. Ja totta, että Suomessakin pientä jakautumista näkyy. Huomaan että itse päädyn helposti traditionalistien leiriin, mutta se johtuu enemmän henk.koht. olutmausta kuin muutosvastarinnasta. Olisi tavallaan hienoa edetä ”vanhanaikainen/moderni”-jaottelusta sellaiseen tilanteeseen, että kaikki juovat tyytyväisenä sitä mistä tykkäävät, mutta eiköhän muoteja ja trendejä aina tule ja mene, ei niistä eroon pääse.
TykkääTykkää
Hyvä yhteenveto. Stonella käyneenä toki harmi että upea paikka, hyvällä hana- ja pullotarjonnalla, jää nyt ”toisiin käsiin”. Ei välttämättä edes se, että se jää toisiin käsiin, mutta kun Euroopassa Brewdogin baareja on jo tarjolla varsin hyvin, se tuskin tulee lisäämään Berliinin kiinnostavuutta olutmatkakohteena. Brexit- ja tuotantokuviot ovat liiketoiminnallisesti ihan ymmärrettäviä perusteita, ei siinä mitään.
Stone toi Berliiniin ripauksen kohtalaisen uskottavaa kalifornialaisskeneä ja Muted Hornin ohella aidosti kiinnostavan olut- ja ruokakohteen, ainakin jos sellaiset paikat osuvat omaan makuun. Stone oli hyvä esimerkki miten hyvin erilainen panimo omalla kulttuurillaan (pl. saarnaukset ja Kochin möläytykset) voi rikastuttaa toista kulttuuria. Lemke ja BRLO yksinään saavat varmaankin jonkin kerran kiinnostusta mutta Stonen lähtiessä, on Berliini valitettavasti yhtä mielenkiintoista olutkohdetta köyhempi. Brewdogit ja Mikkellerit ovat toki yleensä ihan päteviä mutta melko samankaltaisia riippumatta maasta tai kaupungista. Kochin saarnoihin tai muihin en lähde kommentoimaan mutta mielenkiinnolla seuraan aiheen uutisia 🙂
TykkääTykkää
Kiitos kommentista, taisin lukeakin oman matkaraporttisi ko. kohteesta. Tosiaan tästä näkökulmasta, josta kirjoitin, virheet korostuvat ja tulee aliarvioitua se että Stonella on ollut varmasti positiivinen vaikutus paikalliseen skeneen. Saatan olla myös ylioptimistinen sen suhteen, että paikallinen panimokenttä kehittyy myös orgaanisesti ja luo uutta omillaan. Jää nähtäväksi toki tämä kaikki.
TykkääTykkää
Jaah. Pari pointtia Berliinistä täällä asuvalta kolmikymppiseltä. Törmäsin artikkeliin uutissuositusten kautta sattumalta ja en ole erityisemmin mukana craft-skenessä, ajoittaisia Brewdog-käyntejä ja Rewen hyllyjen tutkimista enempää.
Ensinnäkin Berliinin joukkoliikenneongelma pitäisi olla erittäin hyvik tiedossa. Täällä ei halua matkustaa kehäratoja kauemmas muuta kuin omaan kotiin, johonkin luonto/puistokohteeseen, tai erityiselle bileklubille. Alkureaktio ajatukselle johonkin olut/ruokapaikkaan lähtemisestö kauemmas aiheuttaa välittömän vastareaktion, ei kiitos.
Toisekseen, Berliini on muutaman eri väestön ja kulttuurin paikka. Nykyisellään tämä on (keski-)Euroopan bileturismipääkaupunki, opiskelijoiden ja nuorten ihmisten suuren vaihtuvuuden kaupunki, suurten eri kulttuuritaustaisten ryhmien kaupunki, sekä vielä vahvan vasemmalle päin nojaavan asenteissaan, kulutuskäyttäytymisessään, bilekäyttäytymisessään ja ruokailutottumuksissaan nuorison (alle 45v) kaupunki. Lisäksi puistokulttuuri pussikaljoineen on täällä valtava kirjaimellisesti puolet vuodesta, huhtikuusta lokakuun loppuun.
Mikään näistä ryhmistä ja seikoista ei ole kallimmalle ja elitistisemmälle craft-touhuilulle otollinen ympäristö. Berliiniläiset ja täällä kävijät rakastavat halpaa mutta ihan hyvää oluttansa ja verrattain halpaa ruokaansa. Jo vuosia kohonneet asuntojen vuokrat ja hinnat ovat suututtaneet kaupunkilaisia ja ihmiset eivät todellakaan kaipaa tänne kalliimpaa alkoholi- ja siten myös bilekulttuuria. Se ei ole tämän kaupungin pointti. Ja koska väestö on paljolti nuorta, muualta tullutta ja vaihtuvaa, ei sitä rahaakaan ole. Tämä on teema monella alalla täällä, että harjoittelemaan, opiskelemaan, taidetta tekemään ja vaikutuksia hakemaan kannattaa tulla, mutta koska asuminen on kallista ja rahaa on verrattain vähän köyhällä kaupungilla ja sen asukkailla, ei tämä ole Saksan kaupungeista läheskään paras työperäiseen jäämiseen.
Tottakai tänne sinänsä kokeilua mahtuu melkein neljän miljoonan asukkaan kaupunkina, mutta juomakulttuuria tästä artikkelista lukemillani elitistisillä asenteilla on täysin turha yrittää muuttaa. Tämä kaupunki aktiivisesti taistelee sellaista vastaan ja kukaan paitsi rahakkaammat start-up onnistujat (joita suuri osa start-upeista ei ole) ja keskikaupungin varakkaammat virkamiehet ja bisnesturistit ym. ei halua ostaa yli 5e oluita. Ei oikeastaan edes yli 3-4 euron oluitakaan. Saan Suomen oluita parempaa pilsneriä ja vehnää ja tummaakin niin halvalla kaupan hyllyltä ja baareistakin, että ei kinosta riistohinnat, joista helpottuneena pääsin eroon Suomesta muutettuani. Joka tapauksessa tämä on kuitenkin syy miksi Brewdog on pärjännyt sijainnillaan hyvin varakkaalla Mitten alueella, helppojen kulkuyhteyksien keskellä. Asiakaskunta siellä on lähinnä tyystin englantia puhuvaa varakkaan oloista bisnes- ja virkamiestyyppiä ja muualta tullutta. Aivan täysin eri näköistä porukkaa kuin se mitä näen pääosin muualla kaupungissa arjessani ja iltaisinkin.
Craft-puuhien ja kalliiden oluthintojen istuttaminen tähän kaupunkiin suorastaan hämmentää sekä ärsyttää, vaikka sellaisista oluista osaisin nauttiakin.
TykkääTykkää
Kiitos, erittäin hyviä pointteja nämä, ja hyvä saada paikan päältä näkökulmaa asiaan. Voin hyvin kuvitellakin, että craft beer edustaa sen tyyppistä kallista keskiluokkaistumista, joka on Berliinin alakulttuuriselle ja vaihtoehtoiselle luonteelle vierasta tai väärän tuntuista. Siitä tässä yhteydessä muuallakin mainittiin, että esim. Stonen yleisössä on paljon ”amerikkalaisia turisteja” ja bisnes-expatit varmaan näitä baareja elättävät myös. Mielenkiintoista!
TykkääTykkää
Mielenkiintoinen ja hyvinkin allekirjoitettava katsaus. En ehkä etukäteen nähnyt Stonen (oletettavasti) ”kivikkoista” Euro-taivalta, mutten sinällään ole yllättynytkään. Berliini-konseptin tuotokset jättivät oluina ainakin itseni melko kylmäksi, eikä rehvastelevalla asenteella perinteikkääseen olutmaahan tulokaan kovin hyvää makua mielikuviin jättänyt. Jalkapallopiireistä tuttu termi ”muovisuus” paistoi liikaa läpi, vaikka Stonen oluista yleisesti olen pitänyt ja tulen varmasti pitämäänkin.
Berliiniläisen ajantasaiselle olosuhdekatsaukselle iso peukku vielä erikseen. 🙂
TykkääTykkää
Jotenkin (lukuja näkemättä) epäilen, että Stonen Euroopan myynti on sakannut pahasti muutenkin kuin Saksassa. 2015 jälkeen craft-fanien kulutus on tuntunut heilahtaneen hyvin vahvasti eri panimoihin kuin San Diegon skeneen ja etenkin se on mennyt jatkuvaan uuden perässä juoksemiseen. Ruination ei vedä, oli kuinka tuoretta tahansa, kun se ei ole uutta. Kohta Trillium on samassa junassa.
TykkääTykkää
Tuota vähän itsekin epäilin, että taustalla on heikkoa myyntiä laajemminkin, mutta lukuja mullakaan ei ole enkä ainakaan vielä bongannut asiasta tarkempaa analyysiä. Trendit tosiaan menevät Euroopassa joka tapauksessa nopeammin eteenpäin kuin Stone ehkä luuli.
TykkääTykkää
Paluuviite: Helppoa Juotavaa: Stone Berlin - Craft Beer Jeesuksen kuolema