Stone Berlinin loppu ja craft-kulttuurin Jeesus-kompleksi

Tapahtui kesällä 2014: iso amerikkalainen käsityöpanimo Stone Brewing julkisti aikeensa avata tytärpanimo Saksaan. Saadakseen julkisuutta ilmoitukselle panimon nokkamies Greg Koch istahti Berliinissä nosturin ohjaimiin ja murskasi ison kasan eurooppalaisia lagerpulloja ja -tölkkejä pudottamalla kivenmurikan niiden päälle. Protesti ei aiheuttanut yksinomaan ihailua: tulokkaan tulkittiin halveksivan paikallista olutkulttuuria.

Stonen pystytysvaihe Berliinissä ei ilmeisesti edennyt kovin sujuvasti, vaikka valtava panimo- ja ravintolakompleksi saatiinkin avattua Mariendorfin esikaupunkiin vaiheittain vuosina 2015–2016. Kochin missio oli kyllä selvä: opettaa saksalaiset ymmärtämään hyvän oluen päälle. Avaamisen aikoihin hän lausui Berliinistä muun muassa, että se “ei oikeastaan ole vielä mikään olutkaupunki”.

Stonen Berliinissä taittamaa taivalta dokumentoitiin viime syksynä ilmestyneeseen The Beer Jesus From America -elokuvaan, jonka nimi tuntuu olevan korkeintaan puoliksi ironiaa. Evankeliumeissa kerrotulla Jeesuksen tarinalla ja Stone Brewingin Euroopan-valloituksella on vapahtajahahmon lisäksi yhteistä sekin, että molemmilla on jokseenkin onneton loppu.

stoneberlin_Flickr_Yerodin-Quarzen_CC-BY-2-0_45355554004_e174aeb0ee_o (1)

Kuva: Flickr.com, Yerodin Quarzen, CC BY 2.0.

Perjantaina 5.4.2019 Stone julkaisi Greg Kochin allekirjoittaman muistion, jonka mukaan yhtiö siirtää Berliinin Stone Brewing World Bistro & Gardens -yksikkönsä omistuksen skottipanimo BrewDogille. Olutsomen ja nettijulkaisujen kommentaattorit keskustelivat viikonloppuna kiivaasti siitä, mikä Stonella oikeasti meni pieleen. Kompastuttiinko ylimielisyyteen, vääriin laskelmiin, kulttuurieroihin vai johonkin muuhun?

Pureudutaan seuraavassa vähän syvemmälle aiheeseen. Varoitan heti kättelyssä, etten ole sen kummemmin käynyt Stonen Berliinin-laitoksilla kuin nähnyt niistä kertovaa elokuvaakaan. Vedän lähinnä yhteen muiden käymää keskustelua. Asia siis kiinnostaa erityisesti siksi, että tämä eurooppalaisen pienpanimokentän muovautuminen amerikkalaiseen suuntaan on yksi minua jo pitkään kiehtoneista vakioaiheista.

Pahoja aavistuksia

Ainakin kaksi seikkaa, joilla Stone Berlinin epäonnistumista on nyt jälkikäteen selitetty, oli mainittu lehtijutuissa jo ennen kuin koko paikkaa oli avattukaan. Vuonna 2015 San Diego Tribune haastatteli nimittäin muutamia henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Berliinin olutkenttää, ja nämä osoittautuivat kaukonäköisiksi.

Kaupungin pitkäikäisimmän pienpanimon omistaja Oliver Lemke uumoili tuolloin, että Stone Brewingin panimoravintolakompleksin sijaintivalinta kaukana Berliinin keskustan eteläpuolella ei ollut ainakaan paras mahdollinen. Saksan kaupungeissa ei autoilla käsityöoluen perässä. Lemken oma ravintolahan on aivan ytimessä Hackescher Marktilla.

Etäisyys ja heikot yhteydet kaupungista on kiistaton totuus. Matkan kesto joukkoliikenteellä näyttää olevan ainakin kolmen vartin luokkaa ja lähimmältä pysäkiltä on vielä kävelymatkaa. Sattumalta sinne ei poiketa.

Toinen kanto kaskessa, jonka paikallisetkin ennakkoartikkelissa mainitsivat, on saksalaisten konservatiivinen olutmaku. Berliiniläisen BRLO-panimon Katharina Kurzin mukaan Stonen oluet “eivät ole kovin helposti lähestyttäviä” keskiverrolle saksalaiselle oluenystävälle. Olutalan analyytikko Ina Verstl oli samoilla linjoilla: “uskon, että [paikalliset] käyvät siellä kerran ja maistavat, mutta toteavat maut liian äärimmäisiksi”.

Kun projektia käynnisteltiin, Stonen Greg Koch vertasi Berliinin olutskeneä (noin vuonna 2015) San Diegon meininkiin 1990-luvun puolivälissä. Panimoita oli vähemmän, baareja oli vähemmän. Berliinissä kyllä puhuttiin jo neljä vuotta sitten paljon craft beeristä, mutta sillä tehtiin Kochin mukaan ero tietynlaisten oluenjuojien ja niiden toisten välille. Hän väitti, että Amerikassa ero oli jo hämärtynyt ja “IPA on vain olutta”.

Nyt projektin sitten kaaduttua Greg Koch puhuu edelleen siitä, miten “useimmat saksalaiset yhä sivuuttavat nämä hienot [käsityö]oluet ja ostavat halpaa tavaraa”. Hän hokee, että mahtava olut ei ole koskaan halpaa, kuten muutkaan hienot asiat eivät ole halpoja. Hän kuitenkin myöntää Berliinin craft-kentän kehittyneen muutamassa vuodessa: siellä on jo “yli 20 baaria tai ravintolaa, joilta löytyy enemmän kuin kymmenen oluthanaa”.

Partasuu saarnaa

Greg Koch ei toki ole väittänyt tuoneensa amerikkalaistyylistä käsityöolutta Berliiniin, eikä hän kyllä ole sitä tuonutkaan. Yllä mainittu Oliver Lemke teki omassa panimoravintolassaan IPAa jo 2000-luvun puolessavälissä, ja jopa Etelä-Kalifornian ylpeys DIPA oli Lemken valikoimassa jo ennen kuin Stone avasi Saksassa. Voi kuvitella, että Lemken IPAt ovat olleet jenkkimakuun aika vaisuja, mutta tarkoitan siis, että Kalifornia-vaikutteet ovat alun perin tulleet Berliiniin jo kauan sitten – kuten moneen muuhunkin Euroopan kaupunkiin.

Amerikkalaisissa craft-sedissä vain on jotain, miksi heihin helposti yhdistyy messiaaninen leima. Koch itse vitsaili parin viikon takaisessa podcastissa, että hänellä on tarkoitukseen sopivat pitkä tukka ja partakin.

Käännyttäjiä on ollut ennenkin. “[Garrett Oliver] rantautui Vanhaan maailmaan kuin pyhiinvaeltajaisät muinoin Amerikkaan”, kuvaili saksalainen olutkurssittaja ja -kirjoittaja Sylvia Kopp Oliverin saapumista Saksaan vuonna 2007. “Brooklyn Breweryn panimomestarin tehtävä [oli] tutustuttaa alkuasukkaat hyviin, runsaasti humaloituihin oluihin.”

Garrett Oliver ei sinänsä liity Stonen tarinaan mitenkään, mutta Koppin kuvauksessa kuuluu sama ajatus uskonnollisella paatoksella craftin ilosanomaa julistavista sankareista. Vanha maailma kuuntelee ja imitoi oppimaansa – tai jämähtää entiseen ja tyrmää uudet ajatukset. Greg Koch puhuu “käännyttämisestä” ja “käännynnäisistä” vielä jäähyväisviestissäänkin.

Onko Saksa sitten sellainen pakanamaa, johon Greg Koch kuvitteli tulevansa craftia tuomaan? Millaiseen maaperään olutjeesusten uudet testamentit ovat Berliinissä uponneet – jos ovat?

Beervana-blogin Jeff Alworth on sitä mieltä, että Koch diagnosoi Saksan olutkentän ongelmat väärin ja määräsi siksi myös vääriä lääkkeitä. Ensinnäkään ongelma berliiniläisten näkökulmasta ei välttämättä ole oluen saksalaisuus. Oli helpompaa myydä 1990-luvun kalifornialaisille ajatus, etteivät heidän juomansa Budweiserit tai Coorsit ole maailman parasta olutta, kuin todistaa saksalaisille heidän laadukkaiden pilsneriensä tai vehnäoluidensa olevan jotain, mikä tulisi pikimmin korvata amerikkalaisilla erikoisuuksilla. Tai että hanojen määrä olisi baarin laadun mittari.

Alworth uskoo, että Stonen epäonnistumisen keskiössä on panimon kyvyttömyys rakentaa siltaa kahden olutkulttuurin välille. Siltojen sijaan lähdettiin siitä, että “halvan” oluen ylivalta pitää murskata. Koch ei pelkää konfliktitilanteita vaan pikemminkin hakeutuu niihin, ja tämä strategia ei Alworthin mukaan purrut Saksassa niin hyvin kuin USA:ssa aikoinaan. BrewDoghan on toinen hyökkäävästä tyylistä pitävä panimo, ja kysymys toki herää, miten he samassa pelissä pärjäävät. (Garrett Oliverin linjana Euroopassa on taas ollut nimenomaan yhteistyökuvioiden luominen enemmänkin kuin markkinaosuuksien kahmiminen yksinpelillä, samassa kirjoituksessa todetaan.)

Beervana-blogin analyysissä myös kummastellaan hieman sitä, miten hanakasti Koch ottaa kunniaa Berliinin pienpanimokentällä jo tapahtuneesta muutoksesta (tai ainakin antaa ymmärtää näin). Esimerkiksi Berliner Weisse -oluttyylin paluu nuorten olutfanien suosioon menee Kochin tekstissä samaan pinkkaan muiden asioiden kanssa, joita Stonen läsnäolo on osaltaan edistänyt.

Tässä Stone Brewingin oma kertomus minustakin ontuu: craft-muoti oli jo alkanut vallata Berliiniä pitkälti paikallisin voimin ennen Stonen tuloa. BRLO ja muut tekivät Berliner Weisseakin, ja trendi olisi varmasti jatkanut laajentumistaan ilman amerikkalaisiakin. Toisaalta on varmaan tottakin, että berliiniläiset – tai saksalaiset muutenkin – ovat jonkin verran vaikeampia “käännytettäviä” kuin oluenystävät monissa maissa, joissa oma perinne ei ole yhtä vahva.

Oma pointtinsa on siinäkin, että saksalainen olut todella on ehkä “liian halpaa”. Twitter-ketjuissa huomautetaan, että tätä ei pidä tulkita merkiksi sen huonommuudesta. Jos somessa mainittu rinnastus laadukkaan saksalaislagerin hinnoista pitää paikkansa – että Stone myi ravintolassaan 7,80 euron hintaan Mahr’sia, joka maksaa Bambergin panimolla 2,80 € – Kochin tapa opettaa saksalaisille oluen arvoa on vähintäänkin erikoinen. Peräti kyyninen.

Monen asian summa

Stonen Berliinin-operaatio oli paljon muutakin kuin panimo ja sen yhteydessä toimiva ravintola. Stonelle jää kaupunkiin keskustan pieni taproom, ja BrewDogin ottaessa esikaupungin panimoravintolakompleksin haltuunsa Stone voi kai yhä jossain määrin tuottaa siellä myös oluitaan.

Sulkemisen syitä pitänee etsiä myös tuotanto- ja jakelupuolelta, ei pelkästään siitä, tehtiinkö asenteen, kulttuurin, ravintolan sijainnin tai ravintolan hintatason suhteen virhearvioita. Toki Kochin väite, että rakentamisen aikana tapahtuneet panimosta riippumattomat viivästykset toivat rasitetta talouspuolelle jo ennen tuotantolaitoksen avaamista, on varmasti sekin totta.

Berliinin Mariendorfissa kuitenkin tehtiin Stone-oluita myös muualle Saksaan ja Eurooppaan vientiä varten, ja tämäkään ei joidenkin spekulaatioiden mukaan vetänyt odotusten mukaisesti. Jos tölkkejä jää hyllyille, uusien craft-fanien käännyttäminen ei vanhentuneella IPAlla onnistu. BrewDogilla on aivan erilaiset kannustimet saada homma toimimaan mantereella, jos ja kun Brexit toteutuu. Skottipunkkarit myyvät nykyään kolmanneksen oluestaan Kanaalin tällä puolella, ja ainoan tuotantolaitoksen jääminen Brexit-saarelle merkitsisi tullimuurien uhkaa.

Stonen kohtaloon vaikuttivat siis varmasti monet yhtäaikaiset tekijät. Suosittujen panimoiden kuten Mikkellerin ja BrewDogin voittokulku maasta toiseen saattaa näyttää niin helpolta ja itsestään selvältä, että unohtuu, mitä kaikkia sudenkuoppia matkalla voi olla. Isokin voi epäonnistua – varsinkin, kun tähän tapaan toteutetuissa reviirinvaltauksissa maalataan leveällä telalla ja mennään paitsi suurella uholla myös riskillä. Mukana oli varmasti ymmärtämättömyyttä, mittakaavavirheitä ja ehkä ongelmallisia laskelmiakin. Tarkempia lukuja tuntematta jää kuitenkin arvailun varaan, mikä tekijä katkaisi lopulta kamelin selän.

Mainokset

Neljä alkuaikojen IPAa pivossa, parempi kuin pussillinen uusia?

Oluiden maun muuttumista on vaikea todentaa, koska maut eivät säily ennallaan kymmentä tai viittäkään vuotta, edes kellarointiin sopivissa laaduissa. Esimerkiksi IPA on hetkessä elävä olut, jossa vuosien takaiset maut ovat pian muisto vain. Makuja muokataan myös tarkoituksella, vaikkapa uusien humalalajikkeiden tai valmistusteknologian kehityksen myötä. Vanhemmissa ideoissa pitäytyvät tekijät saattavat alkaa tuntua “niin viime vuosikymmeneltä”, kelkasta pudonneilta.

Pystyisikö esimerkiksi 1990-luvulla lanseeratuista oluista todella sanomaan jotain, jos niitä yrittäisi verrata nykypäivän valtavirtaan? Ketkä ovat IPA-maailman kapteeni Kirk ja Mr. Spock, nuo ensimmäisen sukupolven kaukaiset suuruudet, joiden avaruuspuvut näyttävät nyt rumanvärisiltä kerrastoilta? Tai kenen oluihin on kertynyt ajan patinaa ja vintage-magiaa?

Silloin innovoitiin

Yhdysvalloissa tapahtui pari-kolmekymmentä vuotta sitten jotain, mille mikään olutinnovaatio 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ei ole vetänyt vertoja. Amerikkalaiset pienpanimot – etulinjassa joukko rinta rottingilla esiintyviä Tyynenmeren rannikon nuoria yrittäjiä – herättivät henkiin nuo brittiläisen oluthistorian kolme kuollutta kirjainta. I, P ja A.

India pale ale levisi kasvavan suosion siivittämänä ensin yli Pohjois-Amerikan mantereen 1990-luvulla ja sitten Eurooppaan ja muihin maanosiin. Monet sanovat sitä vallankumoukseksi. Ainakin pienpanimobuumi sai aivan uutta vauhtia, ja amerikkalaisten Troijan hevosina toimivat uuden makuiset ja tuoksuiset humalalajikkeet, joita Vanhalla mantereella ei ollut ennen juuri nähty. IPA tuli näin määriteltyä kokonaan uusiksi ja siitä oli syntynyt leimallisesti amerikkalainen tulkinta.

Ajasta, jolloin “amerikkalainen IPA” muotoutui, on nyt kulunut suurin piirtein kokonainen ihmispolvi. Tässä ajassa voi jo olettaa oluttyylin jälleen kehittyneen eri pisteeseen siitä, missä se 1990-luvulla oli, ja muuttunut se onkin. New England -tyyli on viime vuosina tullut yhä enemmän etualalle ja isoveli West Coast IPA on alkanut harmaantua ohimoilta.

Tulin ostaneeksi jokin aika sitten hetken mielijohteesta Alkosta Sweetwater-panimon IPAn. Etiketissä väreili ysärinostalgia, ja tosiaan Atlantan konkaripanimo on perustettu vuonna 1997 – ensimmäisen IPA-buumin aikoihin. En tiedä, alkoiko Sweetwater jo heti tuolloin tehdä IPAa, mutta olut mainittiin Ratebeerissä vuonna 2000 (kirjoitin pari vuotta sitten tähän blogiin reittauspalvelun alkuajoista).

sweetwaterSamoin Ratebeer kehui uuden millenniumin alkaessa Redhook IPAa. Tätä olutta ei enää varsinaisesti ole olemassa, mutta vuonna 1984 Seattlessa aloittanut Redhook on kehitellyt siitä vuosien varrella nykyisen Long Hammer IPA -version. Kun myös tämä olut sattuu olemaan nyt Alkon valikoimassa, katsoin huvikseni, mitä muita alkuaikojen jenkki-ipoja monopoli tarjoaa.

Niitä on laskujeni mukaan neljä (jos Redhook otetaan mukaan, vaikka tuote kai on tavallaan eri). Neljä Alkon ur-IPAa ovat peräisin eri puolilta Yhdysvaltoja, kylläkin länsipainotteisesti. Siinä missä Redhook on Seattlesta ja Sweetwater siis läheltä itärannikkoa Georgiasta, Lagunitas on San Franciscon tienoilta ja Stone Etelä-Kaliforniasta.

Kahta jälkimmäistä olen maistanut aiemmin, joten kootaan tähän nyt vertailevia tasting-muistiinpanoja neljästä oluesta. Redhook ja Sweetwater ovat nelikosta varmasti historiallisimman makuisia, ja niistä tulee yhä mieleen aika ennen superkatkeria, hopped to the hilt -tyyppisiä pullistelu-ipoja.

Neljä entistä nuorta

Redhook Long Hammer IPAn tuoksussa on kyllä Pacific Northwest -tyyppisiä humalalajikkeita, ehkä Cascadea. Tuoksusta tulee kuitenkin mieleen myös jokin tšekki-ale, jossa halutaan näyttää nykyaikaiselta mutta ei varsinaisesti haluta olla sitä. Humalointi on myös suussa hyvin lempeää ankarimpiin länsirannikon ipoihin verrattuna. Muuten maussa on karamellia ja kuivattuja etelän hedelmiä.

Sweetwater IPAn tuoksu vihjasi jopa jonkinlaiseen New England IPA -henkiseen mehuun. En siis väitä, että tätä olutta suinkaan kannattaisi maistella esimerkkinä NEIPA-tyylistä, mutta makeahko ja maltillisesti jenkkihumaloitu esi-isä muistuttaa silti joiltain piirteiltään Uuden-Englannin jälkeläisiään. Ehkä NEIPA on tässä mielessä osittain paluu juurille, aikaan jonka ronski katkeruus on 2010-luvun mittapuulla miedohkoa. Tuoreen humalan aromit, tiivis mehuisuus ja muut asetukset ovat toki nyky-neipoissa varsin eri asennossa kuin näissä ysäri-ipoissa, mutta tämä assosiaatio nyt kuitenkin syntyi. Kaiken kaikkiaan Sweetwater oli klassisen lempeä olut, ehkä vaikuttavampi kuin Redhookin IPA; vuodet olivat hioneet mahdollisia särmiä pois.

cofLagunitas IPA oli sitten jo jossain mielessä eri maata: kuivempi, korkeahiilihappoisempi olut, jossa maku oli mineraalinen ja humalointi yrttisen ja havumetsäisen välimaastossa. Sitä suunnilleen Kalifornian klassikko-IPAlta odotin, vaikka tässäkään ei ehkä kaiken nähneille IPA-friikeille olisi enää mitään repäisevän radikaalia. Vehnää on mukana, ja sen kenties tuoma aavistuksenomainen kuohkeus vaanii takamatkalla. Humalan katkeruus on jo vähintään kohtalaista.

Stone IPA erottui joukosta melko tiukalla humaloinnillaan. Ehkä lopputulosta voi luonnehtia jopa nykytyyliseksi länsirannikko-IPAksi. Katkeruus jää myös jälkimakuun. Kun tässä tölkissä on oikeastaan eurooppalaista olutta –  siis Stonen Saksan-filiaalilla pantua – nyt on kyseessä sellainen olut, joka monelle viimeisen vuosikymmenen aikana aloittaneelle eurooppalaiselle olutharrastajalle on miltei se arkkityyppinen käsityöolut.

Maistettu tuote oli neljä kuukautta vanhaa, ja korkeita alfahappopitoisuuksia sisältävissä humalalajikkeissa isot määrät alkavat jo maistua muutamassa kuukaudessa vähän epämiellyttävältä. Nämä hieman polttavat pihka-kasvis-sävyt ovat varmaan suurin syy, miksi omaan lasiini yhä harvemmin kaatuu minkäänlaista IPAa. Sen pitäisi olla niin tasokasta ja tuoretta, että hienous välittyisi, ja nyt ehkä hypätään hieman tuon riman alta, vaikka sinänsä laatuoluesta onkin puhe.

Oluet ovat vahvuudeltaan suunnilleen samaa luokkaa: Stone on vahvin 6,9 abv-%:lla, sitten Redhook Long Hammer 6,5 %, Sweetwater 6,3 % ja Lagunitas 6,2 %. Silloin kun IPA oli vielä pääosin se “alkuperäinen” brittiläinen oluttyyli (1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun), vahvuudet vaihtelivat 4,5:sta 8:aan prosenttiin, mutta monet toki olivat juuri tuota nykyamerikkalaisen perus-IPAn tasoa.

Mitä tästä neljän oluen vertailusta jäi käteen? Ainakin muistutus siitä, että humalan tykitykseen perustuva IPA saattaa tuoreutensa menetettyään olla vähemmän maistuva tuttavuus kuin vähemmän katkera sukulaisensa – monen mielestä ehkä mitäänsanomaton mutta tasaisempi. Toisena opetuksena vertailu myös konkretisoi perus-IPAn monimuotoisuutta. En tiedä, olivatko vertailun kaksi perinteisemmän makuista IPAa pitäytyneet lähempänä alkuperäistä reseptiään kuin muut – ne tuntuivat “vanhanaikaisilta”, ja on ehkä makuasia, onko tämä hyvä vai huono piirre. Vai maistuivatko neljä IPAa alun perinkin näin erilaisilta varsinkin humalointinsa puolesta?

Kun en itse ole kovin aktiivinen ipojen juoja, en ole välttämättä paras ihminen myöskään asettamaan niitä kontekstiinsa. Suositun oluttyylin muutos vuosikymmenten saatossa on joka tapauksessa mielenkiintoinen kysymys. Kun Michael Jackson joskus 1980-luvun lopussa kiersi Amerikkaa Pocket Beer Book -kirjaansa varten, hänen kuvailemistaan alle kymmenestä IPAsta puolet kypsyi tammilastujen kanssa. Siitä olisi varmaan voinut tulla tyyliä määrittävä elementti, mutta ei tullut. Sittemmin on nähty mustia, valkoisia, punaisia, brutteja ja uusienglantilaisia ipoja, ja yhdistävä tekijä on humala. Ei mikään absoluuttinen katkerolukema silti, vaan kulloistenkin trendien mukaan soveltaen.

Voidaanko vihdoin lopettaa oluen kapinallisuudesta puhuminen?

Pienpanimo-olutta on myyty vanhan vallan kaatamista vaativilla puheilla nyt kauemmin kuin Ranskan vallankumousta aikoinaan. Joko vallankumous on tehty vai onko se laantunut pikemminkin pitkittyneeksi sissisodaksi?

Kaikkihan me nuo kapinaveikot tiedämme.

Yksi tunnetuimmista globaaleista käsityöpanimoista julistaa punk-asennetta markkinoinnissaan ja kutsuu asiakkaitaankin punkkareiksi. Anarkiaa on panimoiden nimissä sekä UK:ssa että USA:ssa. Revolution, renegade ja rebel ovat kaikki käsitteitä, joiden mukaan on nimetty useampi kuin yksi pienehkö oluenvalmistaja anglosaksisissa maissa, ja todennäköisesti vielä lisää muualla maailmassa.

Tietyt kirjasintyypit, epämääräisesti neuvostoliittolaiseen julistetaiteeseen viittaava kuvakieli tai punamusta värimaailma höystävät usein kansalaisten vaatimuksia pelastaa hyvä olut ylikansallisen teollisuustuotannon hampaista. Tai oikeammin: sorretun työläisen ääntä käyttää tässä yleensä pieni tai keskisuuri panimo, jolla on ainakin omasta mielestään yhteinen intressi kansan syvien massojen kanssa (ja taitava markkinointikoneisto).

Isotkaan toimijat eivät arkaile yhdistää itseään ruohonjuuritasolta lähteneeseen kumouksellisuuteen. Suomessa esimerkiksi HOK-Elannon Oluthuoneet ovat parina syksynä kutsuneet kuluttajia mukaan ”suomalaiseen pienpanimo-oluen vallankumoukseen”, kun Finnish Craft Beer Revolution-tapahtuma on tuonut ketjun hanoihin valikoiman kotimaisia käsityöoluita.  rebel-collage-3

Kenen joukoissa seisot

Oikeaa taistelua establishmentia vastaan löytyy 2000-luvun pienpanimoista varmasti suunnilleen yhtä vähän kuin edellisten vuosikymmenten rock-kulttuurista, ainakaan yhtään menestyneemmiltä artisteilta. Lavalla bändit kyllä heristelevät keskisormea, naamoja maalataan ja takahuoneessa ryystetään aineita toimittajien nähden. Dollarit virtaavat silti yhtä lailla soittajien kuin levypomojen taskuihin.

Olutmaailman versio tästä näytelmästä on lähtöisin muutamasta 1990-luvulla perustetusta amerikkalaisesta käsityöpanimosta. Sitä ennen USA:n pienpanimoliikehdinnän parilla ensimmäisellä vuosikymmenellä oli keskitytty hivuttamaan kuluttajakuntaa vähitellen pois massalagerista tekemällä hienovaraisesti erilaista ja parempaa olutta, kuitenkin ilman isoja eleitä ja julistuksia.

1990-luvun loppupuolella erityisesti Stone Brewing, Dogfish Head ja Lagunitas löivät pöytään täysin päinvastaisen markkinointisuunnitelman.

Te kullankeltaisen porejuoman ostajat ette ole meidän oluidemme arvoisia, julisti Stonen Greg Koch päin lagerin lipittäjien kasvoja. Stone oli panimo, joka painoi etiketteihinsä semmoisia iskulauseita kuin ”This is an aggressive beer. You probably won’t like it.” Panimon t-paidoissa luki fizzy yellow beer is for wussies. Arrogant Bastard, yksi Stonen tunnetuimmista tuotteista, kiteyttää ehkä nimessään panimon alkuperäisen asenteen. Siinä oli ripaus itseironiaa, mutta uho oli totisinta totta.

Räväkkä markkinointihybris iskettiin pöytään tilanteessa, jossa craft beerin nousu oli jumittunut ensimmäisen aallon jälkeen tasaiselle maalle. Stonen vaisto osui jälkikäteen ajatellen oikeaan: nyt oli aika haastaa iso teollisuus, ja mitä härskimmin, sen parempi. Kuluttajille piti näyttää, että he olivat väärässä. Bud Light -pojat oli saatava uskomaan että kaikki coolit kakarat joivat nyt craftia.

Röyhkeä peli kannattikin: käsityöoluen segmentti lähti huimaan nousuun 2000-luvun alussa ja etujoukoissa olivat juuri Stone ja kumppanit.

Jos craft beerissä ylipäänsä on joskus ollut punk-henkeä, niin ehkä sitten tässä vaiheessa. 1990-luvulla uusien käsityöpanimoiden hommissa kapinallinen asenne ja tahto ja tarve hakea jotain uutta oli selkeimmillään. Punk – se kaikkein alkuperäisinkin punk – oli ehkä tavallaan radikaalia mutta koostui sittenkin aika pitkälle asenteesta ja sen markkinoinnista.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun skottilainen BrewDog ryhtyi rekrytoimaan saman aatteen taakse eurooppalaisia craft-punkeroita, 1990-luvun kapina oli jo muovautunut Atlantin takana tasaisen turvalliseksi rahantekokoneeksi. BrewDog on tässä mielessä oluen Green Day: jos olit sitä ennen kuunnellut vain poikabändejä, sen rouhea mutta kiltihkö punk-uho ehkä tuntui hetken tuoreelta mutta väljähti pian.rebel-collage-1

Systeemiä vastustava yrittäjä on bobo-kulttuurin tuote

Sattumaa tai ei – samoihin aikoihin kun pienpanimot Tyynenmeren ja Atlantin rannoilla löysivät itsestään 1990-luvulla pienen kapinallisen, oli establishmentin vastustamisesta tullut iso juttu myös muilla yrittämisen sektoreilla. Tai voi olla, että kysymys ei taaskaan ollut suoraan sen vastustamisesta vaan pikemminkin eleistä, joilla symboloitiin näennäistä vastarintaa.

Oman aikamme ironia on, että [nyt vuosituhannen vaihteessa] 1960-luvun radikaaleilta liikkeiltä omaksuttu kielenkäyttö on vahvimmillaan juuri yrityselämässä. — Kolmekymmentä vuotta Woodstockin ja rauhanmarssien jälkeen kukaan ei enää puhu status quon kaatamisesta ja vakiintuneen eliitin murskaamisesta yhtä intohimoisesti kuin management-konsultit ja isojen firmojen johtoportaat.

Noin kiteytti millenniumin henkeä Yhdysvaltain liberaaleilla eliittialueilla eli ”latte-kaupungeissa” toimittaja David Brooks kirjassaan Bobos in Paradise.

Keitä olivat bobot? Otetaan pikainen historiantunti.

Amerikkalainen yritysjohtaja istui vielä 1950-luvulla hulppeassa, vanhalta rahalta tuoksuvassa toimistossaan messinkivetimillä varustetun mahonkityöpöydän ääressä. Kravatti oli kaulassa joka tilanteessa, ja työmaalla paidan hihat oli ehkä kuumana päivänä kääritty ylös. Asema oli todennäköisesti peritty geeneissä, ja puolisokin löytyi rahasukujen jälkeläisistä, WASP-eliitistä eli valkoisten anglosaksisten protestanttien kermasta.

1990-luvun pomojen toimistoissa sitä vastoin roikkuivat lumilaudat ja sähkökitarat, ja joskus näkyi oudompaakin rekvisiittaa kuten Super Soaker -vesipyssyt, joiden kanssa DreamWorks-elokuvastudion Jeffrey Katzenberg kuvautti itseään. Uusien huippujohtajien asema perustui yliopistokoulutukseen, ja puoliso oli todennäköisesti saman eliittikoulun kasvatti. Jos kohta yhteiskunnan päällimmäinen kerros ei ollut edelleenkään kovin monimuotoista etnisesti, ei ainakaan vanhoihin rahasukuihin kuuluminen ollut enää olennaista.

Uuden ajan bisnespomot olivat mielellään paitsi lapsenmielisiä leikkijöitä, myös filosofian klassikot tuntevia ajattelijoita. Aristoteleet, Sartret ja Macchiavellit eivät pönöttäneet hyllyssä vaan niitä kannettiin näkyvästi kädessä ja siteerattiin. Monet pomoista olivat one-linerien tipauttelijoita: ”välimatka on kuollut”, ”edistys surkastuu” tai ”aika on poimuuntunut”. Ajan henkeen sopi olla yhtä aikaa bisneshai ja sosiologinen visionääri.

Bobot eli boheemit porvarit (bourgeois bohemians) olivat juuri tämän eliitin jäseniä ja heidän arvonsa jakavia edistyksellisiä: vuosituhannen vaihteen tietoyhteiskunnan kermaa.

Päältä päin oli vaikeaa erottaa, istuiko kahvilan naapuripöydässä espressoa siemaileva taiteilija vai cappuccinoa ryystävä pankkiiri. Uraohjuksen titteli saattoi olla team spirit coordinator tai creativity officer. Monet bobo-kermaan kuuluvat olivat taustaltaan humanisteja, jotka eivät lähteneet työelämään rikastuakseen, mutta raha löysi heidät. Korkeatuloisten kotitalouksien osuus viisinkertaistui Amerikassa 1980–1990-luvuilla.

Entiset WASP-eliitin kansoittamat esikaupungit muuttuivat vähitellen latte-kaupungeiksi, uuden eliitin kotipesiksi. Mutta niin muuttuivat myös niiden aikaisemmat vastakohdat, boheemit oppineisuuden keskukset kuten yliopistokaupungit Burlington ja Berkeley. Latte-kaupungeissa viihtyivät mitä moninaisimmat vaihtoehtokulttuurin muodot: musiikin alalajit, pienmediat, jooga, luomuravintolat, yhteisöviljely ja luonnonsuojeluliikkeet. Samaan aikaan ne olivat kukoistavia yrityskeskittymiä, jotke vetivät puoleensa uutta, vaihtoehtoisuuteen viehättynyttä rahaa magneetin lailla.

Uuden rahan sankarit olivat nuoria ja halusivat näyttäytyä muuttuvan kulttuurin henkilöityminä: ei tärkättyinä pukumiehinä vaan luovina persoonina, jotka vain olivat sattuneet perustamaan miljoonien dollarien bisneksen. Uskaltaminen ja avant-garde olivat haluttuja piirteitä. Rahaa ei saanut käyttää täysin turhiin ylellisyyksiin, vaan miljoonat oli sijoitettava hyödyllisiin arkisiin asioihin kuten keittiön varusteluihin, vintage-jouluvaloihin, italialaisiin lattialaattoihin tai kaupunkimaastureihin.

Uuden yläluokan retoriikka oli kapinaa vanhaa, kaavoihin kangistunutta, ahnetta maailmaa vastaan. Näin heidän eetostaan saarnasi Steve Jobs Applen mainoksessa vuonna 1997, kauan ennen iPhonea: ”Here’s to the crazy ones, the misfits, the rebels; the troublemakers, the round pegs in the square holes… They’re not fond of rules and they have no respect for the status quo.

Myös vakiintuneemmat yritykset omaksuivat usein mainonnassaan jonkinlaista kapinallista roolia. Burger King julisti: Sometimes you’ve gotta break the rules. Nike soitti jo 1980-luvulla Beatlesin Revolution-kappaletta mainoksissaan ja myy yhä samannimisiä juoksukenkiä.rebel-collage-2

Olutvallankumouksen nousu- ja laskuvedet

Tietenkin alkuperäiset bobot olivat kapinallisten ja boheemien elkeidensä takana uusi establishment, ja samat tyypit ja heidän perillisensä hallitsevat latte-kaupunkien miljoonabisneksiä yhä nykyäänkin.

Hieman samaan tapaan oluen kapinallisista on tullut eliittiä: osa on myyty tähtienvälisille jättiläispanimoille (kuten Lagunitas Heinekenille), ja osa on kasvanut omin avuin miljoonaluokkaan. Pienet, uudemmat tulokkaat craft-kentällä imitoivat yhä usein edeltäjiensä kuvainkaatajien elkeitä mutta pystyvät harvoin tuomaan mitään aivan uutta sen kummemmin markkinointiin kuin tuotekehitykseen.

En sinänsä vastusta sitä, että olutmaailmassa viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta kutsutaan vallankumoukseksi. Onhan pienpanimo-oluen markkinaosuus noussut Amerikassa parissakymmenessä vuodessä kahdesta prosentista viiteentoista, ja kasvanut reilusti muissakin maissa. Kyllä muutos on heilautellut markkinoita sen verran tuntuvasti, että kaikki asianomaiset – isoimmatkin ylikansalliset olutkonsernit – ovat tärinän huomanneet.

Vaikea tosin uskoa, että esimerkiksi bolševikit olisivat enää vuonna 1937 kehdanneet kutsua itseään vallankumouksellisiksi, jos tsaari olisi yhä hallinnut 8595:ä prosenttia Venäjästä. Poliittisen historian asiantuntija en ole, mutta jokin vastarinta-, separatisti- tai sissiliike olisi saattanut olla osuvampi termi siinä tilanteessa. Tämä oluen sissisotakin tuottaa silti tuloksia – markkinaosuus siis jatkuvasti paisuu – ja haastajista isoimmat ovat jo merkittäviä toimijoita.

Rennosta rebel-asenteesta ja kuvia kumartelemattomuudesta on tullut panimoille selkäydinreaktio. Tuntuu, että monet lätkäisevät sen  kaikkiin markkinointimateriaaleihin sen kummemmin aivoja rasittamatta. Kenties se uppoaa yhä kuluttajiin, joita tulee käsityöoluen pariin jatkuvasti uusia. Mutta keitä nämä kuluttajat ovat – ja jos heihin kapinapuheet purevat, keitä tosiasiassa kapinakenraalit ovat ja mitä vastaan taistellaan?

Varsinkin Britanniassa on noussut huvituksensekaista närkästystä craft beer -liikettä kohtaan, joka esiintyy ruohonjuuritason ”pienen ihmisen” äänenä isoja ja tylsiä olutmagnaatteja vastaan. Britannian olutkenttä nimittäin poikkeaa monesta muusta maasta siinä, että siellä oli jo ehtinyt syntyä 1970-luvulta lähtien elinvoimainen real ale -kasvusto, jonka panimot ovat ensinnäkin enimmäkseen pieniä mutta myös myyvät olutta hyvin demokraattisilla hinnoilla.

Craft-tulokkaat, joiden sikiäminen Brittein saarilla on tapahtunut pääasiassa viimeisten 10–15 vuoden aikana, sen sijaan laskuttavat tuotteistaan premium-taksoja ja asemoivat itsensä näin ollen Islington-eliitin hintaluokkaan. Ei ihme että esimerkiksi The Pub Curmudgeon -blogin Peter Edwardson heittää retorisen kysymyksen: But wouldn’t it be better all round if the ‘craft beer movement’ could accept that it was just another somewhat pricey niche middle-class enthusiasm and stop pretending it’s trying to change the world?

Tähän kai tämän postauksen ydin sitten kiteytyykin. Jos teet parempaa olutta kuin muut, pyydä siitä korkeampaa hintaa kuin huonosta. Toivottavasti saat, koska olet sen ansainnut. Silloin olet tietysti todennäköisemmin kapitalisti kuin kapinallinen.

Jos taas onnistut saamaan kuluttajat maksamaan sinulle oluestasi isompaa hintaa kuin kilpailijoille sillä perustella, että onnistut markkinoimaan itseäsi uutena ja kiinnostavana (kun kilpailijat eivät), ja oluesi ei ole sen parempaa kuin heillä, toivottavasti kuluttajat havaitsevat kuplan ja tekevät johtopäätöksensä. Silloinkin olet kapitalisti, joskin ehkä epäonnistunut sellainen, mutta et kapinallinen.

Nyt on vuosi 2018. Alkuperäiset käsityöoluen kapinalliset ovat jo pian isoisäiässä. Olemmeko jo valmiit tunnustamaan, että craft beer on muuttanut maailmaa pienessä määrin – ja muuttaa ehkä tästedeskin – mutta että mitään suurempaa vallankumousta on tuskin enää luvassa?

Ja että sillä työväenluokalla, johon liittyvää estetiikkaa on lainattu käsityöoluiden mainontaan, ei ole välttämättä koskaan varaa ostaa mitään näistä oluista? Ja että se yksi punk-markkinoinnistaan tunnettu skottipanimo, joka kutsuu fanejaan joukkorahoituskampanjoihin, on itse asiassa määritetty miljardin punnan arvoiseksi yritykseksi? Ja että craftin ”vallankumous” käynnistyi todistetusti korkeasti koulutetuista, sosioekonomisesti hyväosaisista väestöryhmistä ja on vasta viime vuosina levinnyt myös hieman lähemmäs ruohonjuuritasoa?

Aletaan vähitellen vaimennella inflaation kärsinyttä kansannousuretoriikkaa, ja keskitytään vaikka siihen, että mahdollisimman monilla olisi tilaisuus juoda hyvää olutta.

* * * * *

(1990-luvun bobo-kulttuurin kuvaus on omittu kokonaisuudessaan David Brooksin kirjasta Bobos in Paradise: the new upper class and how they got there, 2000.)

Stone Old Guardian Barley Wine 2011 Vintage Aged in Temecula Red Wine Barrels

Stone Brewing oli yksi craft beerin toisen aallon ”pahoista pojista”, jonka rääväsuinen markkinointityyli auttoi tyrkkimään nuorten tulokkaiden pieniä panimoita 1990-luvun lopulla olutmaailman valokeilaan. Nokkamies Greg Kochilla on hieman BrewDogin ukkojen tyyppinen maine särmikkäiden ulostulojen harrastajana. Nykyään Stone on eteläisen Kalifornian suurin panimo ja yksi koko Yhdysvaltain suurimmista. Sillä on haarakonttori myös Saksassa, ja erilaisia oluita on panimon katalogiin kertynyt jo useampia satoja.

Tällä kertaa pöytääni on päätynyt Old Guardian -ohraviinin punaviinitynnyreissä kypsytetty versio. Old Guardian on kuulunut tuotteena panimon vakiovalikoimaan jo vuosituhannen vaihteesta asti, ja sen eri vuosikertoja on sitten ajan mittaan tarjottu kuluttajille myös erilaisissa tynnyreissä ikäännytettyinä versioina. Perus-Old Guardiania en ole juonut, joten tässä ei ole nyt tulossa erikoistynnyriversion vertailua alkuperäiseen. Kyse on vuoden 2011 vuosikerrasta, joka on pullotettu kaksi vuotta myöhemmin.

cofOlut on saanut kypsyä Temeculan viinialueen punaviinitynnyreissä. Temecula on pari-kolmekymmentä kilometriä Stonen nykyisestä kotikaupungista Escondidosta pohjoiseen, Los Angelesin suuntaan. Siellä muuten paikallisen viinintuotannon uudelleen käynnistämisestä 1960-luvulla vastasi eräs Cilurzon perhe, jonka pojista yksi, Vinnie, kiinnostui myöhemmin oluen panemisesta. Hänen nimensä yhdistyy Russian River -panimoon ja häntä on pidetty double IPA -oluttyylin luojana. Mutta se on toinen tarina.

Tai no, ehkä ei aivan. Amerikkalaisesta barley winestä on sanottu, että se on sekoitus englantilaista barley winea ja amerikkalaista tupla-IPAa. Patrick Dawson kirjoittaa mainiossa Vintage beer -kirjassaan, että monien mielestä amerikkalaisten barleywinejen kellarointi on ajanhukkaa. Dawson itse ei ole aivan tätä mieltä, vaan toteaa, että riittävän maltainen barleywine, jossa on oikeantyyppiset humalat, ikääntyy ihan mukavasti keskimäärin pari–kolme vuotta, jotkut pitempäänkin.

Mutta kuten sanottu, olettaisin viinitynnyreiden tehneen tepposensa nyt lasissa olevalle oluelle, eli en lähde arvailemaan, miten tässä nyt ohraviinin kypsytys on sinänsä onnistunut. Tuoksu on kahvinen, brandymäinen, suutuntuma öljyinen, hiilihappoakin on jäljellä vaikka olut on jo reilut kuusi vuotta vanhaa. Maistaessa tulee vastaan pientä kirpeän lämmintä makua kuin kuumien maiden punaviineissä konsanaan. Värikin on tumma, kuin viinin värjäämä, vaikka alkuperäisen oluen väriä en tiedä. Maussa sitten myös kuivattua luumua, havunoksia, vaniljaa, pähkinää, tummaa hunajaa, worcestershire-kastiketta, suolaa, soijaa, sekä katkeruutta kitalaen takaosassa, joka tuo mieleen punaviinin tanniinit mutta voi ehkä olla humalastakin. Pohjalla on mustaa höytyvää viiden vuoden kellarisäilytyksen jäljiltä.

Amerikkalainen barley wine tässä jotenkin selvästi on taustalla, ja kohtuullisen särmikäs tapaus on kyseessä vielä pitkien kypsyttelyjenkin jälkeen. Miellyttävää juotavaa kyllä, mutta niinpä nämä tynnyröidyt vahvat oluet melkein aina ovat muutenkin. Tietysti olisi mielenkiintoista verrata tätä vuoden 2011 Old Guardianiin ilman mitään tynnyrivaiheita, mutta sitä mahdollisuutta ei tällä kertaa tarjoutunut. Viinien ja varsinkin väkevämpien alkoholijuomien tynnyrit jättävät aina oluihin aika paksun sormenjälkensä, ja sitä jää sitten arvailemaan, mikä lopputuloksessa on alkuperäisen oluen ikääntymistä ja mikä muita tynnyriin tarttuneita makuja. Mielenkiintoisia mutta omalla tavallaan sekaviakin tapauksia nämä tynnyrien tuliaiset.

Laskemistapa, lämpö ja tuoreus tekevät oluen maun – koulutus kannattaa

Vaikka kirjoittelen ummet ja lammet oluen kulttuurisista merkityksistä tai historiasta, en ole todellakaan mikään parkkiintunut ekspertti silloin kun puhutaan juoman teknisistä ominaisuuksista, valmistamisesta ja tarjoilemisesta.

Niinpä lähdin uteliaisuudella mukaan, kun legendaarinen ravintola-alan kouluttaja Perho kutsui olutkirjoittajia keskiviikkona Kaislaan kuulemaan uusista olutaiheisista koulutuskokonaisuuksistaan. Tilaisuudessa oli myös mahdollisuus asiantuntevasti ohjattuun maisteluun, joka ilmeisesti toimi tavallaan makupalana oppilaitoksen tulevasta tarjonnasta. Muissa blogeissahan on raporttia tästä jo ollutkin.

Käyn tilaisuuden annin käänteisesti läpi, ensin maistelun ja sitten koulutusohjelmia koskevat uutiset. Kouluttaja Sampo Järvi oli nimittäin onnistunut sen verran hyvin valitsemaan pientä luentoaan höystävät olutmaisteluparit, että ainakin meikäläinen, jolla sentään on erilaisista tutuista oluista aika vakiintuneet käsitykset, koki heti alkuun täydellisen yllätyksen. Se nyt todistaa vain sen, että luuloni ovat tietoja suuremmat.

digSampon alkuluennon aikana jokaiselle oli kaadettu maisteltavaksi komea Teku-tyyppinen (?) lasillinen vaaleaa olutta, joka arvatenkin oli jotakin laadukasta saksalaistyyppistä lageria. Jalojen humalalajikkeiden aromi ja maku hellivät aisteja sen verran herkästi, että aivot yrittivät epätoivoisina haeskella, mikä pienpanimo voisi olla tällaisen oluen takana. Jossain Sampon sivulauseessa paljastui sitten totuus, että lasissa oli Bitburger Premium Pilsiä ja maistelun jujuna verrata kuulua saksalaista ”7 minuutin kaatoa” nopeaan hanasta laskemiseen.

Jos nyt operaatioon ei aivan seitsemää minuuttia ehkä kannatakaan käyttää, tämä vertailu osoitti hitaamman laskemistavan aivan ylivertaiseksi. Siinä siis lasia ei kallisteta vaahdon minimoimiseksi vaan annetaan runsaan vaahdon tiivistyä ja sitten lasketaan vähittäin lisää. Minua kokeneemmille oluen maistelijoille asia voi olla itsestäänselvä, mutta jos jollekulle ei ole, keskiviikon maistelussa paljastunutta eroa ei kyllä voi liiaksi korostaa. Nopealla kaadolla lasiin laskettu Bitburger on oikeaoppiseen lasilliseen verrattuna karmea esitys: pistelevä hiilihappo peittää alleen niin humalan kuin kaikki muutkin oluen hienovaraiset ominaisuudet.

Maistelusession pointtina oli ylipäätään havainnollistaa sitä, kuinka tärkeä vaihe tarjoilu on oluen aiheuttaman nautinnon aikaansaamiseksi. Oluen ketju ohrapellolta lasiin on pitkä ja siinä tarvitaan kymmeniä käsipareja: maanviljelijöitä, mallastajia, monenlaista panimoväkeä, logistiikkaa, sisäänostajia, kunnes lopulta päästään siihen vaiheeseen, kun joku kaataa oluen siihen lasiin, josta se nautitaan. Sampon mukaan muistetaan liian harvoin, että nämä viimeiset kaksi minuuttia voivat esimerkiksi ravintolassa tuhota tai pelastaa kaiken tämän pitkäjänteisen työn.

mde

”Seitsemän minuutin” Bitburger.

Hanatekniikan lisäksi moni muukin asia voi tehdä kahdesta olutlasillisesta aivan erilaisia kokemuksia, vaikka lasissa olisi täsmälleen samaa olutta. Meille tätä demonstroitiin kolmella muulla maisteluparilla. Nämä vertailut on mahdollista toteuttaa myös kotosalla, eivätkä ne toisaalta aiheuttaneetkaan ihan samanlaista valaistumisen tunnetta kuin pilsnerilasilliset.

Hiivan ja muun pohjasakan kaataminen oluen joukkoon on tietysti asia, jolla olutkokemuksen voi vaikka väärässä kohdassa tehtynä pilata. Nyt maistelussa oli saksalainen vehnäolut, jollaiset normaalioloissa kai kaadetaan lasiin hiivoineen päivineen. Tämän Meine Festweissen (eli entisen Mein Grünesin) on Schneiderin panimomestari Hans-Peter Drexler kuulemma tarkoittanut juotavaksi ilman hiivaa. Kirkkaana se on kultaisen hunajainen, modernisti humaloitu mutta etäisesti belgialaissävyinen pintahiivaolut. Vertailulasissa oleva hiivaisempi satsi on sekin suhteellisen herkullinen mutta toki aivan eri asia.

mde

Festweisse hiivalla ja ilman.

Erittäin selvä ero oli myös seuraavan olutparin välillä, ja nyt ei ollutkaan kyse saman oluen kahdesta olomuodosta vaan tuoreen ja vanhemman IPAn vertailusta. Stone IPA, joka taisi olla eurooppalaisessa filiaalissa pantu, oli upean humalainen, kun taas Great Dividen Titan IPA oli tosiaankin menettänyt tuoreen humalan otteensa vaikka ihan mukava vahva pale ale olikin jäljellä.

Viimeinen maistopari muodostui Nøgne Ø:n akvaviittitynnyreissä kypsyneestä Imperial Akvavit Porteristä, jota ensin kaadettiin jäähdytettyyn lasiin ja sitten lämmitettyyn. Ero tuntui jo tuoksussa, joka ensimmäisessä lasissa rajoittui hieman epämiellyttävään viinanhajuun ja toisessa sai mukaansa tumman maltaan hyvän paahteisen aromin. Muutenkin näissä erilämpöisissä laseissa oluen ominaisuuksista pääsi nauttimaan todella eri tavoilla, lämpimässä tietysti monipuolisemmin.

Sampo Järvellä on paitsi paljon kokemusta baari- ja maahantuontipuolelta myös hiljattain hankittu voitto Olutliiton valtakunnallisesta Suomen Kotipanija -kilpailusta. Tämäkin oli toki yksi syy, miksi luento- ja maistelusessio sai allekirjoittaneenkin innolla liikkeelle. Ja nyt Järvi siis visioi Perholle olutkoulutusta.

Suomessa on jo olemassa laajoja viinikoulutuskokonaisuuksia ja tällaista pitäisi saada myös olutpuolelle. Restonomien koulutukseen ei paljon olutoppia mahdu, ja hyvällä oluttietoudella varustettujen baarityöntekijöiden CV puolestaan muodostuu aikaisemmasta ravintolakokemuksesta pikemminkin kuin muodollisista sertifikaateista.

Sampo Järvi kertoo ottaneensa vaikutteita suunnitelmiinsa erityisesti amerikkalaisesta Cicerone-koulutuksesta. Toinen kansainvälisesti tunnettu sertifiointi on brittiläinen IBD:n Beer Sommelier -koe. Perhossa pähkäillään vielä, tähtäisikö suomalainen olutkoulutus johonkin omaan vastaavaan titteliin vai olisiko ensisijaisena tarkoituksena valmistaa opiskelijoita suorittamaan jokin kansainvälinen koe.

Joka tapauksessa kurssitarjontaa aletaan nyt vähän kerrallaan rakentaa, ja jo lokakuussa parikymmentä halukasta pääsevät kokeilemaan Perhon PRO Beer Level 2 -koulutusta. Siinä tarkoitus on kertoa oluen historiasta, nykytilasta ja tyyleistä, valmistuksesta, raaka-aineista, tarjoilusta ja myynnistä sekä arvioinnista. Ensi vuoden puolella sitten muita, syventäviä teemoja. Kysymys suomalaisen olutkoulutuksen tilasta ja kehittämistarpeista on sen verran mielenkiintoinen, että ainakin omasta puolestani nostan hattua Perhon suunnitelmille tämän pienen mainoksen muodossa. Lisätietoja täältä.

Lyhyet erikoiset: Stone Enjoy After 04.20.17 Brett IPA

Kun ostin tämän pullon joskus joulukuussa, ajattelin ehkä nautiskelevani siitä enjoy after -päivänä lämpimässä kevätillassa, kymmenen päivää ennen vappua. Totuus on toinen: lämpömittari on nollassa ja Helsingin yössä vihmoo jotain rännän näköistä.

En ole ennen ostanut olutta, jossa panimo olisi erikseen kirjoittanut pullon kylkeen päivämäärän, jota ennen tuotetta ei kannata nauttia. Toisin päin kylläkin: useimpien oluiden, kuten muidenkin syötävien ja juotavien, pakkauksessa on päivä, jonka jälkeen sisältö ei enää ole parhaimmillaan.

Tässä kalifornialaisen Stone Brewingin IPA:ssa syy on kyllä selvä. Panimolla on ollut myös ”parasta ennen” -oluiden sarja. Nuo ipat olivat humalavetoisia, ja tuoreen humalan makuun perustuvat oluet on toki hyvä juoda tuoreena. Nämä ”parasta jälkeen” -ipat sen sisältävät Brettanomyces-hiivoja, jotka tekevät taikojansa pitemmän ajan kuluessa.

BrettIPANäillä villihiivoilla saadaan aikaan tuoksuja ja makuja, joihin usein viitataan puhumalla tallipihasta ja navetasta tai turvautumalla englannin sanaan funk. Funk on musiikkiterminä tuttu, mutta sen alkuperäinen merkitys liittyy vahvaan, maanläheiseen tuoksuun tai hajuun. Brettanomyces tietysti yhdistyy monen olutihmisen mielessä kiinteimmin belgialaisiin lambiceihin, jotka olivat pitkään ainoita näillä villihiivoilla käyviä oluita.

Brett IPA – ja muutkin villihiivaoluet – vetoavat kuitenkin ihmisen aisteihin usein ihan elegantilla tavalla eivätkä välttämättä tuo mieleen kotieläinten karsinoita. Karviaispensaat, tillipuskat tai jotkin luonnonyrtit saattavat tuoksua samalta kuin Stonen Enjoy After, ja maanläheisyys tuntuu ehkä maussa pehmeänä umamina, ainakin nyt kun olut on jo aikansa kypsynyt.

Humalaa tähän olueen on laitettu panimon tuote-esittelyn mukaan seitsemää sorttia, ja katkeruutta eli IBUja pitäisi olla kokonaiset 70. Kuten on usein todettu, humalan elinkaari on rajallinen. Ainakin minusta tuntuu hankalalta analysoida, mitä näistä kaikista eri humalista tässä oluessa pitäisi olla tarkalleen ottaen jäljellä kypsyttelyn jälkeen.

Katkeruus tuntuu kuitenkin jälkimaussa. Kypsän sitruunan lempeää happamuutta on mukana myös, ainakin nimeksi, mutta mitään varsinaista hapanolutta tästä ei ole tullut. Yksi ilmeinen assosiaatio on luostariolut Orval, vaikka tarkkaan maistellen huomaa kalifornialaisten käyttämien humalalajikkeiden olleen muita kuin belgialaisilla esikuvilla.

IPA taitaa jäädä tässä siksi sanaksi, jonka relevanssi pullon kyljessä on nyt vähän niin ja näin. Varmasti olut on alkujaan sellaiseksi tehty, mutta villihiiva tuo omat belgialaiset makunsa etualalle ja jenkki-IPAlle ominainen ”humala ensin” -henki hiipuu varastoidessa pois. Voi olla, että villihiivat jylläsivät englantilaisissa IPA-tynnyreissä 1800-luvulla, mutta siihen historiaan en nyt tässä yritä syventyä.

Kokonaisuutena tämä villihiivaolut istuu omaan makuuni hyvin. En jää kaipaamaan siitä kellarissa haihtuneita makuja, ja arvostan toisaalta kovasti hiivan tuomaa mainiota arvaamattomuutta ja twistiä. Monimutkaisempiakin oluita brettalla on tehty, mutta tämä on raikas ja kuiva, mukavasti kesän makuinen.