Tuomio: ehdottomasti pukinkonttiin.
Viime viikolla pitkän linjan oluentekijä ja olutasiantuntija Mikko Salmi lanseerasi tuoreen kirjansa nimeltä Olut!, joka oli kuulemma ollut tekeillä viimeiset viisitoista vuotta. “Aloitin kirjoittamisen vähän yli parikymppisenä ja sain sen valmiiksi nelikymppisenä”, Salmi kertoili julkistustilaisuudessa.
Pitkä valmistumisaika kirjasta kyllä näkyykin, ainakin näin kun sen tietää. Ja se on sekä kirjan paras puoli että mahdollisesti myös sen ainoa heikkous.
Olut! on selvästikin tarkoitettu kirjahyllyihin perusteokseksi oluesta. Mitä hyvän perusteoksen pitäisi sisältää, jotta se kertoisi meille kaiken olennaisen maailman suosituimmasta alkoholijuomasta?
Yleisimpien tai keskeisimpien oluttyylien esittelyä ei varmasti voi kiertää; oluen monimuotoisuudesta kertominen tavalla tai toisella on ainakin nykypäivänä olutkirjan peruskauraa. Michael Jacksonin viitoittamalla tiellä jatketaan.
Tämän voi tehdä poikkileikkauksena – eli miltä tilanne näyttää nyt – tai kertomalla historiasta, oluttyylien syntyvaiheista ja niiden kehittymisestä vuosikymmenten tai vuosisatojen saatossa. Ensin mainittu lähestymistapa on yllättävänkin yleinen, vaikka sen riskinä on, että tieto vanhenee jo ensi vuosikymmenellä tai sitä seuraavalla. Salmi on turvautunut onneksi jälkimmäiseen strategiaan: hänen oluttyyliesittelynsä ovat enemmänkin tärkeimpien eurooppalaisten olutperinteiden tarinoita.
Toinen olutkirjoissa yleinen elementti on yksittäisten oluiden esitteleminen, yleensä jonkin tietyn oluttyypin edustajina. Niin nytkin. Jokaisesta kolmestatoista kirjassa käsitellystä olutperinteestä Salmi antaa kymmenkunta maisteltua esimerkkiä, välillä enemmänkin. Tai toisaalta, jos tyylin edustajat ovat keskenään kovin samanlaisia, kuten witbierin tapauksessa, vähempikin riittää.
Kolmas asia, joka muuten yhdistää monia hyviä olutkirjoja ja -kirjoittajia, on taito kuvata sitä, miltä oluella oleminen tuntuu. Tämä on enemmän kuin pelkät maut ja muut aistihavainnot, ja muuta kuin historialliset faktat ja tarinat. Parhaiden pubien ja baarien, panimojen ja muiden olutpaikkojen fiiliksessä on jotain lähes myyttistä, ja toisaalta samalla usein hauskaa ja arkista. Tätä ”oluen tunnelmaa” Salmi tuo hyvin esiin lukujen loppuun sijoitelluissa mininovelleissaan ja muussakin tekstissään.
Ajan kulumisen vaikutuksista
Tempus fugit, sanoivat entiset roomalaiset. Aika juoksee pakoon.
Ainakin oma kokemukseni siitä kaikesta, mitä oluessa on viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunut, on juuri tietynlainen ajan tihentyminen. Koko ajan tapahtuu kaikkea ja yhä nopeutuvalla tahdilla. Tuntuu siltä, että olut on tällä hetkellä niitä aiheita, joista kertovaa kirjaa ei kannata valmistella viittätoista vuotta. Se teos on valmistuessaan joko auttamatta vanhentunut – tai, jos tietoa on jatkuvasti päivitetty, lopputulos on aivan eri kirja kuin se mikä aikanaan aloitettiin.
Olut! ei ole missään tapauksessa vanhentunut opus. Se painottuu melko vahvasti ikuisiin olutasioihin ja pitempiin ajallisiin kaariin, mutta tämän painotuksen tulkitsen Mikko Salmen muita tekstejä lukeneena hänen henkilökohtaiseksi valinnakseen, joka ei riipu siitä, että tämän kirjan kirjoitusrupeamasta tuli kenties aiottua pidempi.
2010-luvulla voimistunut pienpanimobuumi tosin kirjassa noteerataan – erityisesti IPA-perinnettä käsittelevässä luvussa – mutta se jää kokonaisuutta katsoen sivurooliin. Viisi tai kymmenen vuotta on oluen vuosituhantisessa historiassa toki lyhyt aika. Silti kuvittelisin, että mikä tahansa viime vuosina aloitettu olutkirja toteaisi jo heti johdannossa, että nyt oluessa on tapahtumassa jälleen jotain melko poikkeuksellista. Salmi ei näin tee.
Yllätän itseni ajattelemasta, että tämän tuoreimman pienpanimojen nousun olisin saattanut käsitellä joiltakin osin toisin, jos olisin Olut!-kirjan kaltaisen yleiskatsauksen kirjoittaja. Näin siitä huolimatta, että olen muissa yhteyksissä pyrkinyt pikemminkin vähättelemään viime vuosien merkitystä pitemmässä historiallisessa katsannossa, tai näin omat blogijuttuni on ainakin mahdollista lukea.
Kysymys on tasapainosta. Olisin ehkä koonnut “craft beer -aikakaudesta” (joka ainakin eurooppalaisittain merkitsee korkeintaan viimeisintä kymmentä vuotta) erillisen pienen lukunsa. Siinä olisi voinut todeta amerikkalaisten uudistaman IPAn hämmästyttävän menestystarinan lisäksi esimerkiksi belgialaisperäisen saisonin melkein yhtä yllättävän buumin.
Luin hiljattain, että saison on BeerAdvocateen listattujen oluiden joukossa kolmanneksi yleisin tyyli: saisoneja on siellä yli 9 000. Tämä on ihan käsittämätön kasvu, kun vertaa Salmen kuvaamaan 1990-lukuun, jolloin maailman saisonit pystyi laskemaan suurin piirtein kahden käden sormin. Tietenkin ipoja on nyt kolmin verroin enemmän, mutta kuitenkin.
Gosesta en löytänyt yhtään mainintaa tästä kirjasta, eikä Berliner Weissestakaan taidettu oikeastaan puhua. Nämähän ovat olleet äärimmäisen marginaalisia oluttyylejä aivan viime vuosiin saakka, mutta kun menet trendikkääseen craft beer -baariin tänä päivänä, melko todennäköisesti listalla on jompaakumpaa pohjoissaksalaista hapanvehnää. Onko tämä tuore suosio sitten maininnan arvoinen – riippuu varmaan siitä, kenet kirjan kohderyhmäksi on ajateltu.
Joitakin muitakin lankoja jää mielestäni solmimatta. Esimerkiksi puolalaisesta (tai saksalaisesta, historiallisesta katsantokannasta riippuen) Grätzer-oluen perinteestä mainitaan, että se katosi 1930-luvulla. Olisi kuitenkin paikallaan lisätä, että kyseinen oluttyyli voi taas nyky-Puolassa erittäin hyvin, toki puolalaisella nimellään grodziskie. Näitä mietoja savuvehnäoluita tekee yksi jos toinenkin uusi puolalainen pienpanimo. Ja tiedämmekö, katosiko grodziskie kokonaan vai katkesiko vain sen kaupallinen tuotanto joksikin aikaa?
Samoin koen, että ranskalainen olut ja varsinkin pohjoisranskalainen pintahiivaolutperinne alistetaan hieman epäreilusti pelkäksi alaviitteeksi sille, että Ranska on voittopuolisesti viinimaa ja Pariisi on lager-kaupunki. Kyllä pohjoinen Nord-Pas-de-Calais on maantieteellistä jatkoa sille samalle olutalueelle, joka kattaa Belgian ja historiallisesti myös Hollannin ja Pohjois-Saksan. Perinneoluiden kunnianpalautus vain eteni Ranskan puolella hieman syrjäisempiä latuja ja vähemmän kansainvälisen huomion saattelemana kuin pohjoisnaapurissa.
Vielä yksi pieni moite: olisin toivonut tällaiseen oluttiedon aarreaittaan kunnollista kirjallisuusluetteloa ja mieluiten jopa lähdeviitteitä jokaisen kappaleen teksteihin. Kuvittelen tunnistavani Salmen teksteissä kaikuja joistakin kirjoista, joita olen itsekin käyttänyt, esimerkiksi Belgia-luvun taustalla on kenties Perrier-Robertin ja Fontainen La Belgique par la Bière, la bière par la Belgique. Mutta se jää arvailuksi.
Jätän nämä pienet toiveeni ilmaan seuraavaa painosta ajatellen. Yleinen tuomioni tästä kirjasta on joka tapauksessa: aivan ehdottomasti pukinkonttiin. Varsinkin niille, joiden olutharrastus on vielä alkutaipaleellaan. Tämä kirjaprojekti on ollut selvästikin kunnianhimoinen, ja olen iloinen, että näin kattava ja monipuolinen tuotos on nyt sitten kirjakaupoissa.
Mikko Salmen missiona on osoittaa, että hyvän oluen asialla on oltu jo satoja vuosia, ja esimerkiksi hänen eläytymisensä historiallisten olutihmisten rooleihin on luovaa ja viihdyttävää kirjoittamista. Tietysti Martti Lutherin tai Pierre Celisin päivistä on tultu pitkä matka Untappdin näppäilijöiden maailmaan, mutta sama etsintä jatkuu ja tämä kirja kertoo siitä.
Olutkoira 