Epäselvyys Weihenstephanin alkuperästä ja muita luostaritarinoita

Yksi mukava mutta erheellinen ajatus oluesta on, että luostaripanimoiden pulleat munkit ovat keitelleet ohraliemiään rauhassa ympäröivän maailman melskeiltä keskiajalta saakka. Käyn tässä postauksessa pikakelauksella Baijerin luostarien tarinaa, johon mahtuu oikeastaan aika saman tapaisia mullistuksia kuin panimohistoriaan yleensä.

Tässä näkyy, että tunnen Belgian historiaa paremmin kuin suuren Saksanmaan. En nimittäin ollut älynnyt, että myös esimerkiksi Baijerissa luostareille kävi köpelösti 1700–1800-lukujen vaihteessa.

weihenstephan_unclear_bernt-rostad_flickr_cc-by-2-0-attAjanjakso oli muutenkin myrskyisä, ja myrskyä nostattamassa oli Ranska vallankumouksineen ja Napoleoneineen. Naapurimaa Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli todellisuudessa – varsinkin nykyisen Saksan osalta – noin kolmensadan käytännössä itsenäisen, paikallisen aateliston hallitseman minivaltion tilkkutäkki.

Monissa näistä pikkuprinssien läänityksistä vallanpitäjät olivat itse asiassa kirkollisia tahoja, piispoja tai arkkipiispoja. Maallinen Ranska sai painostuksellaan aikaan sen, että piisparuhtinaiden mutta myös vauraiden luostarien maa-alueiden ja omaisuuden siirtäminen papistolta sekulaareille hallitsijoille alkoi. Muutenkin postimerkin kokoisten valtioiden herruus valui vähitellen isommille kruunupäille.

Baijerin 300 luostaripanimoa saivat käytännössä kaikki ennen pitkää itselleen uudet omistajat. Vuonna 1801 Baijerin valtio otti haltuunsa kerjäläisveljeskuntien omaisuuden. Sekularisaatio eteni ennen pitkää myös muihin luostarijärjestöihin. Aluksi luostareiden panimoita pyrittiin vuokraamaan yksityisille panimotoiminnan harjoittajille. Luostaripanimoille ilmoittautui kuitenkin runsaasti kiinnostuneita ostajia, ja varsinkin pienempiä luostarien yhteydessä toimineita panimoita alettiin myös myydä yksityisille.

Keskiaikaiset perinteet katkeavat

Luostareiden panimotoiminta ulottuu toki Saksassakin keskiajalle saakka. Vuosiluvut, joita jotkin yksittäiset luostaripanimot markkinoinnissaan kertovat perustamisvuosikseen, voivat kuitenkin olla kiisteltyjä. Esimerkiksi “maailman vanhimmaksi panimoksi” itseään nimittävä Weihenstephan laskee toimintansa alkaneen vuonna 1040, minkä ainakin historioitsija Gerhard Fürmetz (jonka tietoihin tämä kirjoitus pitkälti perustuu) asettaa kyseenalaiseksi.

Fürmetzin mukaan luostaripanimon perustamista vuonna 1040 ei pystytä luotettavasti todistamaan, eikä liioin Weltenburgin panimon perustamisvuotta 1050. Weihenstephanin oletukseen, että vuodelta 768 säilynyt maininta humalatarhasta luostarin läheisyydessä viittaisi oluenpanon alkamiseen jo näihin aikoihin, tutkija ei ota edes kantaa.

Hänen mukaansa mitään luotettavia lähteitä ei ole löydettävissä sille, että Weihenstephanin panimotoiminta olisi alkanut 1000-luvulla, ja jopa asiakirja, jonka mukaan panimo- ja anniskeluoikeus siirrettiin viereisestä Freisingin kaupungista vuonna 1146 Weihenstephaniin, olisi 1600-luvulla tehty väärennös. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa 1200-luvun lopulta alkaen panimotoiminnasta baijerilaisissa luostareissa on jo vedenpitävää tietoa. Kannattaa tosin muistaa, että Baijeri oli tuolloin vielä voittopuolisesti viiniä juovaa aluetta. Panimotoiminnan merkitys on siis ollut vähäisempi kuin myöhemmillä vuosisadoilla.

Tilanne muuttui merkittävästi kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen 1600-luvun loppupuoliskolla. Tällöin luostarit alkoivat isommassa mittakaavassa myydä olutta myös ulkopuolisille asiakkaille, kun aiemmin sitä oli pantu lähinnä munkkiyhteisöjen omaan käyttöön.

Luostarit pystyivät usein hoitamaan melko omavaraisesti kaikkia panimotoiminnan vaiheita. Ohra, humala ja polttopuut saatiin omilta tiluksilta, ja luostarin muurien sisällä saattoi toimia myös mallastaja, tynnyrintekijä sekä paloviinan tai etikan valmistaja.

Panimon merkitys oli monen luostarin taloudelle huomattava. Tämä korostui esimerkiksi Andechsin luostarissa, jossa yli 40 prosenttia koko organisaation tuloista kertyi uuden ajan alkupuolella panimotaloudesta. 1700-luvulla useimmissa luostaripanimoissa toimikin jo ennen kaikkea maallista panimohenkilökuntaa. Oli tärkeää, että munkit osasivat palkata hyvät panimomestarit ja panimorengit. Näihin aikoihin erinäiset luostaripanimot saavuttivat hyvin vahvan markkina-aseman maaseudulla mutta myös monissa kaupungeissa laadukkaiden tuotteidensa ja kannattavuutensa ansiosta.

weihenstephan_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-attUusioluostarit katsovat uuteen aikaan

Kuten todettu, 1800-luvun alussa Baijerin luostarien toiminta loppui, ja niiden aiemmin omistamiin rakennuksiin jääviä elinkeinoja – kuten oluenpanoa – jatkettiin valtiollisin tai yksityisin voimin. Valtio otti pitkällä tähtäimellä ylläpidettäväkseen vain sellaisia luostarikiinteistöjä, joihin sillä oli suunniteltuna jokin erityinen käyttötarkoitus. Weihenstephanin valtiontila ja maatalouden keskuskoulu oli yksi tällainen, ja luostarissa toimineesta panimosta tuli näin valtionpanimo.

Käytännössä luostaripanimoita kaupattiin siis useimmiten yksityisille ostajille, jotka olivat aatelisia tai vauraita porvarillisia elinkeinonharjoittajia, erityisesti oluentekijöitä ja ravintoloitsijoita.

1800-luvun loppupuolella, kun Baijerin panimokenttä alkoi teollistua ja keskittyä, monet pienemmistä yksityistetyistä luostaripanimoista myytiin edelleen isommille panimokonserneille. Vain harvat luostaripanimot nousivat näiden modernien suurpanimoiden kilpailijoiksi, mutta Münchenistä löytyy kaksi poikkeusta: sekä Paulaner että Augustiner-Bräu ovat entisiä luostaripanimoita.

Myös luostariyhteisöjä alettiin perustaa uudelleen 1800-luvun mittaan olojen palatessa rauhallisempiin uomiin, ja jotkut näistä yhteisöistä halusivat – kuten Belgiassa – palata oluenpanijoiksi.

ettal_flickr_pixelteufel_cc-by-2-0-attKokonaan uusia luostaripanimoitakin perustettiin jonkin verran. Benediktiiniläisluostareissa kuten Ettalissa, Andechsissa ja Scheyernissä panimotoiminnasta haviteltiin jälleen luostarin talouden turvaajaa, mutta erityisen suuria panimoalan toimijoita näistä uusioluostareista ei yleensä enää tullut.

Esimerkiksi edellä mainitut kolme benediktiiniluostaria kuitenkin onnistuivat kasvattamaan tuotantoaan ja merkitystään taas maailmansotien välisenä aikana. Moni ammattipanimo suivaantui tällöin niiden kasvuhaluista. Maallisten ja kirkollisten panimoiden välillä oli koettu jännitteitä moneen otteeseen historian aikana, ja usein luostarien oli koettu milloin mistäkin syystä nauttivan epäreiluista kilpailueduista.

Nykyaikana panimoiden menestyksen tavoittelussa korostuu markkinointi, jossa luostareiden valttikorttina on – ainakin periaatteessa – suosittu punaposkinen munkkihahmo. Belgian tavoin myös Saksassa tätä mielikuvaa ovat hyödyntäneet ehkä erityisesti maalliset panimot, joilla ei ole mitään yhteyksiä luostareihin.

Lähde: Fürmetz G., Bier aus Klöstern. Zur rolle der Klosterbrauereien in Bayern.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s