Paavin polku vie tupakkapaikalle, munkin tie metsään

Syksyn pimeyttä valaisevat vahvat oluet kotimaisilta kartanopanimoilta. Tämä postaus keskittyy uusmaalaisiin kulttuurimaisemiin, joissa toimivat Rekolan ja Malmgårdin panimot, ja erityisesti niiden belgialaishenkisiin tuotteisiin. Ja Suomen valloneihin.

Ensin täytyy tehdä otsikosta huolimatta se selväksi, että kummankin panimon kaksi vahvaa belgialais-approksimaatiota ovat yleensä olleet viime aikoina omassa suomalaisten oluiden kymmenen kärjessäni. Ehkä tämän sanottuani voin jakaa niille vähän nuuskaa lempeän kriitikon ominaisuudessa.

Munkintie ilmestyi iloksemme Alkojen hyllyihin nelisen vuotta sitten ja antoi ymmärtää olevansa belgialaistyyppinen tumma dubbel. Täytyy myöntää, ettei Vantaalla perustettu panimotulokas vakuuttanut vielä tuolloin Olutkoiraa muka-luostarioluellaan. Ei sillä etteikö Suomessakin luostareita olisi, mutta ne ovat sellaisia vähän erilaisia: ne sijaitsevat Espoon lähiössä tai enonkoskelaisessa kyläkoulussa.

Se on nyt sunkin tie”

Tullessaan markkinoille Munkintien laatu heilahteli – aikalaiskuvausten mukaan – ja itsekin muistan ensimmäisten parin pullon suutuntuman olleen jotenkin niljainen. Maun ja myyntipuheiden välillä oli myös jotain ristiriitaa. Ainakin itse assosioin tuon tyyppisen oluen helpommin saksalaiseen tummaan bockiin kuin Belgian dubbeleihin.

vallonerna-rajattu

Vallonialaisia rautaruukin työläisiä. (Kuva: Sixten Haage, lainattu ilman lupaa vallon.se-sivustolta)

Jotakin loksahti kohdalleen viimeistään siinä vaiheessa, kun rekolalaiset siirsivät kotipesänsä historialliseen Fiskarsin ruukkikylään. Pari kesää sitten poikkesimme Fiskarsiin – oikeastaan muistamatta että Rekola nyt jo majaili täällä – ja söimme välipalaa mainiossa Vanhassa Pesutuvassa eli Laundryssa.

 

Tilasin palanpainikkeeksi ruukinpanimon Munkintien, joka maistuikin yhtäkkiä erinomaiselta, tumman vivahteikkaalta ja historialliseen miljööseen sopivalta. En osaa yhtään sanoa, johtuiko erilainen maisteluhavainto tuoreudesta, laadun paranemisesta vai ympäristötekijöistä. Joka tapauksessa kokemus oli miellyttävä.

Arvostin sitä paitsi baarimikon lausahdusta, kun hän kaatoi olutta lasiin: “Se on nyt sunkin tie.”

Olut oli löytänyt paikkansa – ainakin omassa mielikuvituksessani siis. Fiskarshan on yksi Uudellemaalle 1600-luvulla perustettuja rautaruukkeja, joihin tuli ammattitaitoista työvoimaa nykyisen Belgian eteläosista Valloniasta. Ardennien vuoristossa, jossa myös oli runsaasti rautamalmia, oli kehitetty edistyksellinen raudanjalostusmenetelmä, ja tästä myös Ruotsin valtakunta halusi valuttaa itselleen taloudellista hyötyä.

Munkit unohtuivat, ja mietin, olisiko tämä voinut olla tuon ajan tumma ruotsalainen pintahiivaolut, johon vallonialaiset rautasepät ehkä olisivat tuoneet oman pienen belgialaisen lisämakunsa. Tuo on monellakin tasolla tietysti pelkkää kuvitelmaa. Toisaalta jos olisin panimon markkinointihenkilö, saattaisin yrittää heruttaa jotakin näistä historiallisista yhteyksistä, jotka eivät ole edes kovin kaukaa haettuja.

Minulle Munkintie on siitä lähtien ollut valloniolut, jonka ytimessä eivät ole luostarit ja valkokaapuiset munkit vaan Uudenmaan (tai Ardennien) metsäiset jokilaaksot. Siellä myssypäiset ruukkityöläiset pitkissä esiliinoissaan takoivat sulasta raakaraudasta tankoja, joita laivattiin eteenpäin Englantiin jalostettaviksi. Ja olihan vallonien välillä janonsakin sammutettava.

mde
Paavi polkee

Uusimmassa luostarioluessaan Rekolan Panimo on jättänyt priorit, prelaatit, apotit ja muut pikkupomot väliin ja hypännyt suoraan katolisen hierarkian huipulle. Paavin polku on 9 % abv vahvuinen vaalea luostarihenkinen pintahiivaolut, eli nyt esikuvina tulevat mieleen Belgian tripel-tyypin oluet.

Tässä on taas olut, joka ensi maistelulla aiheutti pienen kummastuksen – jopa epäilyksen siitä, onko tuote kunnossa. En ole nimittäin haistanut yhtä vahvaa tupakan aromia oluessa koskaan, enkä juuri tällaista oluen ulkopuolellakaan, muuten kuin tupakkapaikalta palaavien työkavereiden vaatteissa toisinaan. Myös maussa oli mukana jonkin verran stögistä.

En tiedä, mistä tupakka tähän olueen tulee tai maistavatko muut sitä siinä ollenkaan. Mahdollisia tuon tapaisen aromin tai maun lähteitä ovat kai tietyt humalalajikkeet (Hersbrucker?), samoin kypsytys joistakin puulajeista valmistetuissa tynnyreissä. Tai tupakka voi olla yksi aromeista, joiksi belgialaisen hiivan tuottamat fenolit ajan mittaan muuttuvat. Tuskin näistä selityksistä mikään osuu ihan nappiin, enkä kyllä tunne Paavin polun reseptiäkään yhtään. Joka tapauksessa olen nyt maistellut tätä tripeliä kolme kertaa, ja aluksi virheeltä tuntunut maku on alkanut kiehtoa.

Itäisellä Uudellamaalla, Loviisan Malmgårdissa tehdään toisenlaista belgialaista tripeliä. Sikäläiseen reseptiin kuuluu emmer, spelttiäkin alkukantaisempi alkuvehnä, jota arkeologien mukaan on viljelty Suomen rannikolla jo ennen ajanlaskun alkua. Malmgårdin kartanon omilla pelloilla viljellään muiden viljalajien ohella myös tätä emmervehnää.

Moniviljaisuus ei ole belgialaisissa vahvoissa oluissa mitenkään ennen kuulumatonta, ja Malmgårdinkin versio on aina ollut omaan makuuni sopiva. Emmer Tripel on hunajaisen humalainen, alkoholi paistaa ehkä vahvemmin läpi kuin Paavin polussa (vaikka sitä on tässä vähemmän), mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on aika tyylikäs kylmän vuodenajan lämmittäjä.

ohrapelto_joanta_flickr-cc-by-sa-2-0-att
Tämä ei ole piippu vaan olut

Toinen Malmgårdin belgialaistyyppinen olut ei tavoittele itselleen minkäänlaista luostarioluen statusta. Nimi Ceci n’est pas une Belge viittaa surrealisti René Magritten maalaukseen, johon on kuvattu piippu ja sen ylle teksti “tämä ei ole piippu”.

Tumma olut on hiivaisen hedelmäinen, täyteläisempi kuin saman panimon kullanvärinen emmerolut ja aina jotenkin vaikeasti analysoitavissa. Tässä on jokin elementti, josta en saa kiinni ja joka ei maistu belgialaiselta. Jokin amerikkalainen humalalajike? No, eihän olut nimensäkään puolesta väitä olevansa belgialainen (ja samalla paradoksaalisesti väittää).

Tähän pohdintaan oikeastaan kiteytyy näiden suomalais-belgialaisten oluiden viehätys ja toisaalta niiden kummallisesti avoimeksi jättämät kysymykset. Käsityöpanimoiden kenttä niin Suomessa kuin muuallakin on tällä hetkellä vahvasti kiinnittynyt tiettyihin oluttyyleihin, joista näkyvimmin ovat esillä IPA, imperial stout ja pari muuta. Belgialaisessa perinteessä oluttyyli taas on paljon häilyvämpi ja vähemmän merkitsevä käsite.

Toivottavasti nämä kartano-oluet pysyvät ja paranevat osaavien panimoiden hellässä huomassa. Ehkäpä belgialaiset tyyliseikat hioutuvat niistä ajan myötä pois ja jäljelle jää aitoja, nykyaikaisia suomalaisia oluita?

fiskars_mace-ojala_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s