Weltenburger Kloster Maibock ja Samson Bock

Eilen tuli jo mainittua kesäoluet, mutta oikeastaan eletään edelleen keväisten bock-oluiden sesonkia. Vielä ei ole edes maibockin nimikkokuukausi toukokuu. Esimerkiksi Alko tarjoaa nyt Weltenburgin luostarin Maibockia, joka oli minulle ennestään tuntematon olut. Baarin hanassakin olen tätä silti Helsingissä nähnyt äskettäin.

Yleensä Weltenburger ei ole Baijerin klassikkopanimoista välttämättä se kaikkein suvereenein tekijä. Kummasti heidän jotkin oluensa jäävät vähän ”kesken”, ovat ehkä joko viimeistelemättömän oloisia tai vähemmän kuin osiensa summa. Tai jokin panimon talonmaku vain ei miellytä juuri minua niin paljon kuin kilpailijoiden. Kokemuksen puutteestahan sen ei pitäisi johtua, kun panimo kertoo olleensa olemassa vuodesta 1050 (mitä se sitten tarkoittaakin).

Maibock tuoksuu vienosti baijerilaiselle humalalle, ja tietysti tyylin mukaisesti myös hunajaiselle maltaalle. Alkoholia on 6,5 % ja kantavierteen vahvuus Alkon mukaan 16,4°P (!). Näiden lukujen suhde on aika eri luokkaa kuin esimerkiksi panimon Spezial Festbierissä (5,6 % ja 11,8°). Niinpä mallas tässä bockissa maistuukin makoisammalle – jälleen tietysti tyyliin sopien. Humalan IBU-lukema on paljon korkeampi (31 vs. 19). Paljon sitä kovempi katkeruus ei saksalaiseen bockiin ehkä kuulukaan. Joissain vastaavissa bockeissa se on myös selvästi miedompaa.

Kohtalaisen mukava kylmän kevään lämmittäjä tämä Maibock joka tapauksessa on. Saattaisi se vertailussa hävitä jollekin Andechs Bergbockille tai Ayinger Maibockille, joiden sukulaissieluksi se varmasti tunnustautuu. Vähän raa’alta tämän oluen humalointi ehkä tuntuu. Kuitenkin Weltenburgerin vahvuus saattaa silti olla bock-osasto, koska onhan myös heidän tumma Asam Bockinsa aivan laadukas – hienokin – ruskea doppelbock?

* * *

Tšekkiläinen Samson on nimikkopanimonsa eli entisen Budějovický Meštanský Pivovarin (saks. Bürgerliches Brauhaus Budweis) brändi. Tämä firma on České Budějovicen kaupungin kahdesta historiallisesta panimosta se vähemmän tunnettu. Ei se, jota vastaan Amerikan Anheuser-Busch kävi pitkään oikeutta Budweiser-nimen käytöstä, vaan se, jonka jenkit lopulta vuonna 2014 ostivat ja nimesivät Pivovar Samsoniksi.

Bock (6,1 %) lienee heidän tuotteistaan uudemmasta päästä. Olut on varsin saksalaistyylinen mutta varmaankin tšekkiraaka-aineilla valmistettu. Väri on tumman kultainen. Tuoksussa ja maussa on mallasta, aika paljonkin. Karamellimainen ja vähän siirappinen maku on siitä peräisin. Humala ei tuoksussa tai maussa paljonkaan korostu, vaikka katkeruuttakin on Alkon mittarissa peräti 34 EBU. Tämä on melko tavallista vahvaa lageria ilman sen kummempaa valaistumista. Mallas näyttäytyy tavalliseen tšekkityyliin aika paksuna, diasetyyliä ei taida olla, ja humala säestää mutta ehkä hieman veltolla otteella.

Bodenkirchener Helles Landbier

Alkossa vaalea baijerilainen uutuus on asemoitu kesäolueksi. Tällä viikolla kesäisen oluen tarve on vielä tuntunut aika pieneltä. Suomen kuuluisista ”neljästä erilaisesta vuodenajasta” kevät – muutenkin vuodenajoista ehkä olemattomin – tuntuu jäävän tänä vuonna melkein kokonaan väliin. Kai se kesäkin taas tulee, mutta luultavasti niin nopeasti, että juhannukseen ja elokuuhun siirrytään silmien räpäytyksillä. Alkaa uusi liuku kohti kahdeksan kuukauden talvea.  

En ollut oikein koskaan tiennyt tarkemmin, mitä kaikkea saksalaiset tarkoittavat landbier-termillä. Iso kuva on silti aika selvä. Tämä on jotain muuta kuin suurten tuotantolaitosten pilsnerit ja helles-oluet. Baijerin vanhat, pienet maaseutupanimot ovat landbierin ydinaluetta. Mutta pitääkö landbierin olla tyyliltään tietynlainen vai käykö melkein mikä vain?

Jos pitäisi piirtää kuva landbier-kolpakosta, tulee ensin mieleen, että olut siinä olisi kinuskin ruskeaa tai punertavaa. (Sellaista, mitä Saksassa olisi 1960–70-luvuilla pidetty vanhanaikaisena.) Ajattelisin landbierin varmasti myös vähän sameana, kuten kellerbier tavallisesti on. Kansainväliset olutsivustot saattavat yhdistää landbierin, kellerbierin ja zwickelbierin samaan nippuun keskenään, ja varmaan osuvatkin siinä riittävän oikeaan – ainakin kauempaa katsoen. Kuitenkin ainakin Good Beer Guide to Germany vuodelta 2006 kertoo, että landbier on usein suodatettua. Se on lisäksi usein matalahiilihappoista, ja voi olla väriltään mitä vain, vaaleaa tai tummaakin.

Bodenkirchener Helles Landbier on vaaleaa, käytännössä jopa vaaleampaa kuin helles yleensä, ja tosiaan aika kirkasta olutta. Maultaan tämä landbier on makeahkoa, pikemminkin ohutta kuin paksua, silti maltaista enemmän kuin humalaista tai hiivaista. Viljan maku on todellakin vahvaa – ehkä assosiaatio todelliseen ohrapeltoon – ja siinä voi ollakin landbierin yksi ero perus-hellesiin. Vaikka alkoholiprosentti (5 %) ei ole saksalaiseksi aivan matala, tämä olisi varmasti omimmillaan kyläpanimon omalla terassilla helteisenä päivänä. Baijerilaisten Hallertauer Tradition- ja Tettnanger-humalien hento kukkayrttinen aromi ja maku auttavat tekemään lopputuloksesta silti tyylikkään, ei karkean rustiikkista.

Hiilihappo ei ole pulloversiossa ainakaan mitenkään erityisen matala. Mietin, onko tässä mahdollisesti vähemmän sitä tiettyä maltaan mietoa happamuutta, jota Saksan peruslagereissa suositaan. Kai sitäkin maistuu. Mutta jos Alkon mittaus katkeron määrästä pitää paikkansa (EBU 10), humalaa on varmasti hyvin alakanttiin, verrattuna moniin muihin paikallisten pienpanimoiden helles-oluihin.

Olut on muuten peräisin Hohenthanner Schlossbrauereilta, jonka tuotteita on Suomessa viime vuosina muutenkin nähty. Bodenkirchen ei itse ilmeisesti ole enää panimopaikkakunta, mutta Helles Landbier jatkaa entisen sikäläisen panimon perinnettä, ja etikettiinkin on painettu (ehkä retrohengessä) Brauhaus Bodenkirchen. Jälkimmäinen firma kuuluu nyttemmin lakkautettujen baijerilaispanimoiden listalla siihen yllättävänkin isoon joukkoon, jotka perustettiin vasta maailmansotien välissä, joko Weimarin tasavallan tai natsi-Saksan aikana. Sen 1990-luvulle päättynyt elinkaari oli siis baijerilaisittain lyhyt.

Alppilan Sahti (6 %)

Nyt on testissä Maltaisen Riekon mystinen ”talonsahti”. Kutsun sitä mystiseksi, koska huomasin Arden käyneen maistamassa sitä Aleksis Kiven kadulla vain päivää ennen minua, ja hänen postauksessaan näkyy päivänselvästi prosenttilukema 8,5 %. Katsoin itse näppäämäni valokuvan, ja siinä vahvuus on 6 %. Nimi on molemmissa kuvatodisteissa Alppilan Sahti, mutta Arde oli ilmeisesti maksutapahtuman yhteydessä nähnyt lisäksi otsikon ”Kerkkäsahti”.

Lisäksi – tai ennen kaikkea – kumpikaan bloggaaja ei ole onnistunut kaivamaan tietoja sahdin valmistajasta tai alkuperästä. Kuulemma se on tehty Alppilassa. Kysyin baarista, onko niin, ettei tekijä ole tiedossa vai sitä ei haluta paljastaa – vastaus taisi olla: ”vähän molempia”.

Se sentään tiskillä selvisi, että minun nauttimani lasillinen oli juuri avatusta kanisterista. Annos ei ollut sellaista samean harmahtavaa (kuusenkerkkäpitoista?) kuin Arden testaama, vaan normaalia sahtimaisen oranssia. Pinnalla oli real ale -tyylistä tiskiainevaahtoa.

Itse asiassa tämä sahti oli minusta aivan mainio, makeutta oli, samoin uunibanaanimaista hedelmäisyyttä ja mausteisuutta. Olisiko tämä ollut vähän vellimäisempi kuin ohuimmat sahdit – ei kuitenkaan perinteeseen nähden lainkaan liian paksu tai raskas. Pientä kirpeyttä oli kuten sahdeissa usein. Alkoholia siis oli sahdiksi maltillinen määrä. Jos tässä tuotteessa on kuusenkerkkää ollut, se ei erityisesti maistunut. Maussa oli jotain pientä katajanmarjaan viittaavaa mutta se on voinut olla myös jotain muuta kuin valmistuksessa konkreettisesti käytettyä havupuuta.

Koin sen hienona asiana, että korttelipubi tarjoaa muitta mutkitta sahtia. Onhan esimerkkejä täällä Kallion puolellakin, eli Cellalla ainakin joskus takavuosina oli Lammin Sahtia ja Sivukirjastolla taitaa olla nytkin. Kuulemma sahti ei ole Riekossakaan kertaluontoinen ilo, vaan he todennäköisesti pitävät sitä valikoimassaan jatkossakin. Helsingin Alppilan sahdintekijän henkilöllisyys ei nyt sitten käynyt vielä selville. Oulun Alppilan kaupunginosassa sahtia on sen sijaan todistettavasti pantu, siellähän toimi viime vuoteen saakka mainio Maistilan panimo.    

Kapten Olars, tummien vesien tulkki

Espoolainen Olarin Panimo lanseerasi oman baltic porterinsa eli itämerenportterin kai päättymässä olevan talvikauden uutuutena joskus ensilumien aikaan, siis viime syksynä. Nimi Kapten Olars pitää sisällään ainakin panimon henkisen kotikaupunginosan ruotsinkielisen nimen. Olut puolestaan pitää sisällään 7 % alkoholia ja ilmeisesti ruismallasta, toki muutakin mallasta. Humalapuolesta tai muusta en tiedä tarkemmin, kun Olari ei siitä tainnut paljon avautua enkä ole lähtenyt heiltä suoraan kyselemään.

Vasta nyt tulen siis maistaneeksi tämän, vaikka tilaisuuksia olisi täällä pääkaupunkiseudulla kyllä ollut. Tällä hetkellä kyseinen portteri löytynee yhä ainakin Juovan hanasta Helsingin Kaisaniemessä.

Olut on mustaa mutta ei aivan raakaöljyn näköistä sentään. Tuoksussa on sukulakua, yrttiä ja tuhkaa. Maku on lievästi paahteinen, ja siinä on kahvinpapujen pyöreyttä sekä vähän kardemummaa ja suklaata. Humalakatkeroa ei ole paljon. Alkoholi värähtää vähän liköörimäisenä reunoilla mutta ei käytännössä maistu läpi.

Tässä on hyvä portteri, joka ei ole leimallisesti brittiläinen, amerikkalainen tai suomalainen, vaikkakin siinä voi olla piirteitä kaikista kolmesta. Olut ei ole luultavasti miksikään erityiseksi statementiksi tarkoitettu, mutta se on joka tapauksessa mainio tulkinta vähän vähemmän nähdystä tummasta tyylistä. Hiivansa puolesta tätä ilmeisesti pitää tai voi kutsua lageriksi. Tämän kapteenin näkisi mielellään seilaavan Olarin tölkkivalikoimaan (ellei ole panimon omassa ulosmyynnissä jo ollutkin) ja vaikka lakiuudistuksen jälkeen supermarketteihin.

Sierra Nevada Torpedo Extra IPA @Saint Kukko, Kajaani

Viimeviikkoisella pohjoisen reissulla ei tullut kirjoiteltua paikan päältä blogiin, eikä olutaiheisia pysähdyksiäkään varsinaisesti ollut. Kajaanissa viivyimme kuitenkin menomatkalla jopa yön yli, joten kaupungin keskustassakin oli jotain ruokaa ja juomaa tarve löytää. Kaupunki oli minulle ennestään käytännössä tuntematon, joskin kotimaiseen ”olutblogiskeneen” sillä on omat yhteytensä.

Ilman mitään ennakkotietoja suuntasimme Kauppakadulle, jonne ravintola-aiheinen meno ja meininki näytti keskittyvän. Kajaani on pohjoisen Suomen vanhimpia kaupunkeja, joten sen kompakti keskusta vaikuttaa urbaanimmalta kuin sotien jälkeen ylennyksen saaneissa kauppaloissa.

Yksi kaupungin yöelämän keskittymistä oli selvästikin sisäpihan pasaasissa, jonka reunoilta löytyivät Bar Narnia, Lungibaari Grön ja Saint Kukko. Narnia näytti äkkiä katsoen paikkana miellyttävimmältä mutta oli iltaseitsemän maissa vielä täysin tyhjä. Niinpä uskaltauduimme sporttibaaria muistuttavaan Saint Kukkoon, jossa sielläkin oli vasta pari illan aloittelijaa lisäksemme paikalla. Heitä ilmestyi tosin nopeasti lisää.

Olutvalikoima ei ollut valtava, mutta täysin tavallisimpien suurpanimotuotteiden lisäksi jääkaapista oli nopeasti bongattavissa ainakin Sierra Nevadan Torpedo sekä belgialainen Kwak. Itse valitsin Torpedon (7,2 %), joka Extra IPA -lisäluonnehdintansa mukaisesti on perinteisistä jenkki-ipoista sieltä vahvemmasta päästä, joskaan ei tietenkään hirvittävän vahva. Maltaan karamellimakua löytyy tästä oluesta runsaasti, samoin vuosituhannen alun tyyppistä amerikkalaishumalointia. Panimo lisäsi tämän oluen ympärivuotiseen vakiovalikoimaansa tammikuussa 2009. Täältä löytyy tietoa Torpedo-nimen taustoista sekä siitä, miten tavoitteena oli saada humalan kemialliset ominaisuudet hyödynnettyä oluessa ilman liiallista katkeruutta.  

Ruokaa lähdimme hakemaan Ravintola Ranchista, jossa muun muassa mainioita burgereita ja ribsejä olikin tarjolla. Ruokalistan olutsuositukset olivat peräisin Tornion Panimolta. Tornion Panimo ja Lapin Panimohan ovat ottaneet Pohjois-Suomen kaikenlaiset turistireitit valtavan tehokkaasti hallintaansa, mikä on tavallaan hienoa. Majoituimme Kajaanissa komeassa Karolineburgin kartanohotellissa, jonka rauhallinen pihapiiri oli noin puolen kilometrin päässä kävelykadun viihdekeskuksista. Se oli kyseisenä yönä selvästi edullisempi kuin paikallinen Sokos-hotelli olisi ollut.

Extra Special Marble ja Hoppe IPA @Urkki Goes Cask, 5.4.2024

Etu-Töölön klassikkopubi St. Urho on taas tuonut cask– eli real ale -oluen ystäville kattauksen brittiläistä ja suomalaista tuoretta tynnyriolutta. Tuotteita on tällä kertaa pumpuissa kahdeksan kappaletta, ja ainoastaan Marblelta oli kaksi tuotetta – siis seitsemän panimoa yhteensä mukana tapahtumassa.

Hyökkäsin ensimmäisenä Marble Breweryn Extra Special Marblen (5,5 %) kimppuun, koska olin vähän epätietoinen siitä, olinko tätä Marblen ESB:tä ennen maistanut cask-oluena. Jos olen, edellinen kerta oli panimon lippulaivapubissa Marble Archissa Manchesterissä viisitoista vuotta sitten. Siellä kokeilin muutamia oluita heidän silloisesta perusvalikoimastaan. Myöhemmin Helsingissä olen kyllä testannut tämän tavallisena hanaoluena.

Olin oikeastaan yllättänyt huomatessani, että tämä ESB on pikemminkin vanhan koulukunnan IPA, tai ainakin lähellä sellaista. Humalat ovat Amarillo, Comet ja Ekuanot. En tiedä, onko humalaprofiili voinut olla tässä oluessa alusta asti sama. Väri on melko sama kuin Fuller’sin kuuluisassa ESB:ssä, tuoksussakin joitain samoja elementtejä mutta myös selkeää amerikkalaisuutta. Maussa on appelsiinia ja karamellia kuten ESB-tyyliltä voi odottaa, ja lisäksi kireämpää greipinkuorta, joka taas viittaa Atlantin taakse. Juohan tätä ihan ilokseen, mutta tästä on vaikeampi hahmottaa cask-käsittelyn etuja kuin vieläkin perinteisemmistä brittijutuista. Toki lämpötila ja hiilihappotaso ovat real alelle ominaiset, mutta eihän sen salaisuus niissä ole.

Hoppe IPA (6 %) oli toinen tällä kerralla testaamani cask-olut. Sen alkuperäinen syntypaikka on Suomenlinna ja nykyinen valmistuspaikka luultavasti jossain Uudenmaan mantereella. Vaikka tätä olutta on – varmaan ihan hyvistä syistä – aina markkinoitu IPAna, tässä kattauksessa se muistuttaa ehkä eniten perinteistä britti-bitteriä. Toki se on strong bitter, jos se on bitter. Tuoksussa on mansikkaa tai vadelmaa, maku on sinänsä karamellimaltainen mutta ei vailla metsämarjojen sivuvaikutusta. Monet oluen ominaisuudet saattavat olla peräisin hiivasta, mutta myös humalan katkeruutta on jonkin verran. Aikaisemmin olen juonut Hoppe IPAa luultavasti pullosta (silloin, kun Suomenlinna ei vielä tölkittänyt oluitaan), ja veikkaisin nyt uusimman maistelun perusteella sen toimivan parhaiten nimenomaan cask-oluena. Sellaisena se joka tapauksessa toimi oikein hienosti.

Eilen perjantai-iltapäivänä Urkki oli ilahduttavan täynnä. Toki suuri osa porukasta ei juonut mitään real aleja vaan tavallisia lagereita ja muita perushanatuotteita. Ehkä brittityylisten tynnyrioluiden tapahtuma tuo kuitenkin paikan normaaliin rientoon jälleen oman mainion lisänsä, ja kantisten seuraksi ilmestyy enemmän erikoisen tarjoilutavan ystäviä.

Black Magic Nitro Stout @Viisi Penniä, 17.3.2024

Maailmalla on taas vietetty Pyhän Patrickin päivää ja moni irkkupubi on saanut tavallistakin vihreämmän ilmeen menninkäisineen. Poikkesin iltapäiväkävelylläni Töölön Viiteen Penniin, jossa talon oluista vastaa Mad Hopper. Ravintolapanimon omassa hanassa oli nitro stout -tittelillä varustettu Black Magic (4,5 %), oletettavasti siis irlantilaistyylinen juoma. Viime viikolla maistelin muualla Mad Hopperin vahvempaa stoutia nimeltä Parallax.

Mitään Patrick-meininkiä ei ravintolassa näkynyt, eikä toki pitänytkään olla. Vihreiden asusteiden sijasta illan värit tuntuivat olevan Töölössä enemmänkin punakeltaisia, kun Jokerit pelasi nurkan takana Jäähallissa. Ihmiset joivat lagereita ja NEIPAa. Oman stoutini päällä oli kyllä vähän Guinnessin tyylinen kaunis vaahto, mutta ei niin paksun kermainen ja vähän ruskeamman sävyinen. Lasithan Mad Hopper -oluilla ovat tyylistä riippumatta samoja, pelkistetyn suorareunaisia.

Tykkään Viisi Penniä/Mad Hopper -operaatiossa siitä, että paikan omat oluet edustavat vähän laajempaa oluttyylien kirjoa kuin mitä nyky-craft-kulttuurissa elävät tuntuvat vähimmillään kaipaavan. Kaikki olutbaarit tarjoavat NEIPAa ja muita IPA-johdannaisia, pilsneriä tai vahvoja stouteja. Täällä jaksetaan puskea hanoihin niiden lisäksi esimerkiksi schwarzbieria, bockia, ESB:tä sekä belgialaistyylistä vehnäolutta. Avoimuus perinteisiä vaihtoehtotyylejä kohtaan muistuttaa jotenkin Amerikkaa, tällä kertaa hyvässä mielessä.

Niissä harvoissa Mad Hopper -oluissa, joita olen maistanut, on myös päästy ihan hienosti tyylien ytimeen. Hassumpi olut ei ollut tämä Black Magickään, jossain määrin tietysti guinnessmäinen mutta ei täsmälleen samasta muotista. Tuoksu on paahteinen ja siinä ehkä vähän karamellia mukana. Maku on miellyttävämpi kuin Guinnessin karrellepalanut linja, tästä puuttuu sen kitkeryys ja tilalle tulee muita pieniä sävyjä, hedelmää ja suklaista karamellia. Ei sen puoleen, paahdettakin on ja irlantilaista kuivuutta. IBUja löytyy 40 ja ripaus humalakatkeroa sen mukaisesti. Nitro tekee hiilihaposta vähän pehmeämmän mutta ei sentään mitään silkkisen sileää tällä kertaa.

Hagström India Black Ale – oluttyyli palaa rikospaikalle

Oluttyyli ”black IPA” ilmestyi markkinoille isommalla ryminällä ilmeisesti USA:ssa 2000-luvun puolivälissä ja Euroopassa 2010-luvun alkupuolella, vaikka ensimmäinen tyyliin sopiva olut oli tehty Amerikassa jo 1990-luvun lopussa. Tyylin pointtia ja tarkoitusta pohdittiin noihin aikoihin olutpiireissä paljonkin. Mihin tarvitaan ”musta IPA”? Tarvitaanko vastaavasti myös ”vaalea stout”, kysyi esimerkiksi bloggari Jeff Alworth.

Sitten musta IPA katosi tutkasta, ainakin isommassa kuvassa. Tämä taisi tapahtua suunnilleen niihin aikoihin, kun NEIPA valtasi maailmaa. Ihan viime vuosina on tuntunut siltä, ettei tuorein craft beer -sukupolvi ole oikeastaan tarvinnut mitään muita tummia oluttyylejä kuin megavahvat supermakeat pastry stoutit.  

Jos mustassa IPAssa oluttyylinä jotain hyvää on, niin ainakaan se ei ole pastry stout.

Se tuntuu täyttävän jonkin lokeron, johon ei kuitenkaan ole ollut niin paljon tunkua. Usein tummat oluet ovat mallasvetoisia (tai Belgiassa ehkä hiivavetoisia), joten on jäänyt pitkälti amerikkalaisten harteille siunata muuta maailmaa humalaorientoituneella tummalla oluella. On selvää, että myös vahvoissa stouteissa on – pitkälti jenkkien ansiosta jälleen – nähty viimeisten 15 vuoden aikana selvästi aiempaa enemmän reippaasti humaloituja yksilöitä. Kuuluisa suomalainen esimerkki on Plevnan Siperia, johon myös nyt arviossa olevaa Hagström India Black Alea joku sosiaalisessa mediassa vertasi.

Hagström.

Tuo kiertolaiskumppani, joka muutaman kuukauden välein käy pyöräyttämässä hienon humalavetoisen olutuutuuden jollain otollisella suomalaispanimolla.

India Black Alen lanseeraustilaisuus oli keskiviikkona, mutta olin kutsun nähtyäni itse merkannut sen henkisessä kalenterissani virheellisesti ensi viikon keskiviikolle. Niinpä tilaisuus jäi tällä kertaa väliin. Ehkä olisi pitänyt käyttää henkisen sijaan elektronista tai paperista kalenteria.

En siis tiedä uusimman Hagström-oluen taustoista paljonkaan, paitsi että se on tehty Lappeenrannassa Tujun panimolla. Kävin testaamassa uutuuden torstaina Lönnrotinkadun Pikkulinnussa. Humalia ovat Columbus katkerona, Superdelic, Wai-iti ja Pacifica aromipuolella. Alussa tuoksu oli minusta aika tyypillinen Uuden maailman humalan tuoksu, ehkä havumetsää, ehkä sitrustakin tai tummemman keltaista hedelmää. Hetken päästä etualalle pääsi paahteisempi aromi. Myös maussa on miedon hedelmäisyyden lisäksi paahtunut piirre, josta tulee mieleen nahka, savu tai äärikuiva tumma suklaa. Havuinen tai lääkemäinen maku vilahtaa myös.

Olut on 7,5 % vahvuinen ja IBU-lukema Arden mukaan 85. Katkeroa jää ihan reippaasti jälkimakuunkin. Kielellä tuntuu melkein humalapoltetta muistuttava kutina, mutta en tiedä onko se sitä. Tämä on kokonaisuutena hiukan keveämpi olut kuin Hagströmin taannoinen Baltic Porter, mutta runsaasti jonkinlaista umamia on myös tämän maussa. Kun muistelen muita maistamiani black IPA -oluita, ne ovat monesti olleet olemukseltaan enemmän vaaleiden ipojen kaltaisia hedelmäpommeja kuin tämä – väristään huolimatta.

Jälleen Hagström on kuitenkin onnistunut tuottamaan mainion oluen, joka tekee kunniaa valitulle tyylille. Tämä ei ole ainoa ”black IPA revival” -olut; vihjeitä tyylin pienimuotoisesta paluusta on näkynyt muuallakin viime vuosina. Hagströmin valitsema otsikko – India Black Ale – vastaa ainakin Brewers’ Associationin tyylimääritelmän nimeä vuodelta 2010. Voi olla, että humalakatkeroa ja ehkä maltaan paahtuneisuuttakin on tuohon takavuosien tyylilokeroon nähden Hagströmillä liikaa, mutta näitä tummia ipoja on tietysti tehty vuosien saatossa monilla nimillä ja monenlaisilla spekseillä.

Mad Hopper Parallax Stout

Töölön perinteikäs Viisi Penniä -baari muuttui ravintolapanimoksi, kun Mad Hopper pystytti laitteistonsa sen baaritiskin taakse kolmisen vuotta sitten. En ole Mad Hopperista tullut blogissa paljonkaan kirjoittaneeksi, vaikka viime kuukausina olen pariinkin otteeseen ihan nauttinut joistain heidän oluistaan. Täytyy jossain vaiheessa testailla hepokattipanimon valikoimaa tarkemmin, mutta nyt yksi nosto eiliseltä.

Ruoholahden One Pint Pub, joka on tietenkin Helsingin olutbaareista ellei paras niin ainakin kolmen kärjessä, tarjoilee tällä hetkellä hanassa Mad Hopperin vahvaa stoutia nimeltä Parallax (8,5 %). Oman huomioni kiinnitti tämä luonnehdinta panimon julkaisemassa olutkuvauksessa: This hearty brew comes from historic 19^th and 20^th century recipes for Imperial Brown and British Treble Stouts.

Sanoja “brown” ja “treble” harvemmin näkee nykyajan stout-luonnehdinnoissa, joten herää kysymys, mistä resepteistä on tarkemmin ottaen haettu innoitusta. Viisi Penniä/Mad Hopper on vain muutaman korttelin päässä Hesperian puiston kupeessa 1800-luvulla toimineen Robsahmin stout-panimon entiseltä tontilta. Tuon helsinkiläispanimon reseptejä ei liene säilynyt, mutta Britannian autenttisia stout-reseptejä samalta aikakaudelta löytyy tietysti ongelmitta vaikka Ron Pattinsonin blogista.

Täysin sokkona maisteluun ei tarvitse mennä, vaan Mad Hopper kuvaa tarkasti käyttämänsä mallasvalikoiman (Eraclea, Amber, Brown, Low Colour Chocolate, Black). Eraclea on kuulemma välimerellinen ja hunajanmakuinen mallas. Humalat ovat Polaris ja Fuggle, joista ensimmäinen on saksalainen mutta varustettu yllättäenkin järjettömän korkealla alfahappopitoisuudella.  

Olut on musta ja melko samea, vaahto on vaalean beigenväristä. Tuoksu on paahteinen, melkein tupakansavuinen ja vähän multainen. Maku alkaa tiheän ja ankaran oloisena mutta on lopulta yllättävän monikerroksinen. Alussa on noen, tumman suklaan ja espresson kireää tunnelmaa, sitten avautuu hedelmäinen tai pikemminkin marjainen loppusuora. Siinä on seljaa tai karhunvatukkaa. Jälkimakuun jää marjojen lisäksi jonkin verran humalan katkeroa ja toffeen makeutta. Korkeahko alkoholipitoisuus ei paljonkaan vaikuta tuoksuihin ja makuihin.

Jotenkin jään pohtimaan tätä olutta arvioidessa tuota panimon ääneen lausumaa pyrkimystä edellisten vuosisatojen stout-reseptien tavoittamisesta. En tiedä, onko Mad Hopper siinä mielestään onnistunut, mutta varsin pätevältä export stoutilta tai jopa imperial stoutilta Parallax tältä pohjalta vaikuttaisi. Kuten sanottu, enemmän tai vähemmän tällaisten oluiden tyyssija tuolta Töölön ulommista osista 140 vuotta sitten löytyi.

Fuller’s Vintage Ale 2023 – legendan äärellä vuoden tauon jälkeen

Vuosikerran 2021 jälkeen Fuller’sin Vintage Alea ei ole tuotu Suomeen. Maahantuojat ja Alko tietävät tarkemmat syyt tähän, mutta ilmeisesti tilanne on ”no can do” enemmänkin panimoyhtiön linjausten takia kuin muiden toimijoiden. Ensi vuonna 180 vuotta täyttävän lontoolaispanimon omistaa nykyään japanilaisjätti Asahi.

Sen sijaan Ruotsin Systembolagetiin Vintage Alea on tuotu myös vuosina 2022–2023, ja siellä maahantuojana on Arvid Nordquist Vin och Sprithandel.

Tänä talvena minun onnistui poiketa pohjoisen länsirajamme yli Haaparannan Systembolaget-myymälään, johon olin etukäteen tilannut naapurimonopolin keskusvarastolta Vintage Alea. Tuo systeemikauppa olikin erikoinen paikka, jossa todella näkyi kalliimman maan rajan läheisyys. Kaupunkina Haaparanta on minikokoinen, mutta Norra Esplanadenin monopolimyymälä oli mittava marketti, jossa iloiset suomalaisseurueet nostelivat olutlavoja kärryihinsä kuin Tallinnan laivalla. Oma Vintage Ale -laatikkoni oli siinä mittakaavassa hyvin hillitty ostos.

Viininpunaisesta pahvipakkauksestaan ulos nostettu pullo on samannäköinen kuin ennenkin. Oluen väri on punaruskea, vähän oranssin sävyinen, käytännössä Fuller’s ESB:n näköinen ja aika kirkaskin (jos hiivapohjia ei kaada mukaan). Tuoksu on myös ESB-mäinen ja sisältää vaaleaa rusinaa, marmeladia ja luonnonkukkia tai -yrttejä. Karamellimaisia maltaita on maussa, samoin appelsiinisoodaa – ehkä Fuller’sin talonhiivan ansiosta – sekä kuivattuja marjoja ja kukkia. Kuten jossakin aikaisemmassakin vuosikerrassa, tässä on yllättävän vähän isoja ja teräviä makuja, eli juotavuus on prosentteihin nähden hyvä. Korkeahko alkoholipitoisuus silti vähän maistuu läpi.

Humalalajikkeista kaikki ovat paitsi brittiläisiä myös minulle ennestään tuntemattomia: Archer, Opus ja CF185. Kuten arvata saattaa, viimeksi mainittu on sen verran uusi, ettei sillä ole vielä nimeä. Viljapuolella on pale ale- ja double roasted crystal -maltaita. Inverttisokeriakin löytyy ainesluettelosta.

Tuntuu, että nyt ollaan klassisen brittisuorittamisen äärellä. Muutamina 2010-luvun lopun vuosina tuoreet Vintage Alet heittivät selvemmin Uuden maailman oluiden – ja varsinkin humalamaailman – suuntaan, ja ehkä nyttemmin on palattu ruotuun. ”2023 Vintage is back to its best”, on erään kuluttajan linjaus Fuller’sin omalla verkkosivustolla. Tuon arvion osumatarkkuus on ehkä parhaiten todennettavissa vasta parin vuoden päästä. Minusta vuoden 2023 Vintage Ale toimii joka tapauksessa tuoreeltaan aika hyvin.

Nyt kun tämän oluen hankkiminen on niinkin paljon hankaloitunut näillä raukoilla rajoilla (paitsi länsirajalla Tornionjokilaaksossa), yhtä hyvin voisi melkein lentää Lontooseen maistelemaan Vintage Alea hanaversiona. Kiinnostaisi kyllä. Se kai pitää tehdä syksyllä: ainakin Roger Protzin mukaan olutta on ollut lokakuun alussa tarjolla parissakymmenessä Etelä-Englannin pubissa.