Vielä on jokunen viikko jäljellä Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuotta. Kovin vahvasti Joenpellon (1921–2004) merkkivuosi ei ole silmille hyppinyt, mutta näin puolella korvalla kirjallisuutta seuraavana olen kuitenkin pannut merkille esimerkiksi jutut Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? -kirjasta useammassakin lehdessä. Aiheesta on ollut ohjelmaa myös Helsingin ja Turun kirjamessuilla.
Onko Joenpelto hieman unohtunut kirjailija suomalaisessa kaanonissa? Ehkei aivan, mutta jotain “takaisin valokeilaan palauttamisen” makua on tuoreemmissa häntä koskevissa artikkeleissa ja muissa teksteissä. Välillä kai hänen tyyliään ei pidetty kaikkein ajankohtaisimpana. Loiston päivinään Joenpelto poseerasi Urho ja Sylvi Kekkosen rinnalla ja keräsi päivälehdiltä ylistäviä arvioita kirjoistaan, myös kertaalleen toki Finlandia-palkinnon. Vahva nainen vahvojen naisten kuvaajana ehkä resonoi jälleen nykypäivän ilmapiirissä, kun postmodernin miehisen vittumaisuuden 90-luku tuntuu vuorostaan ummehtuneelta.
Neito kulkee vetten päällä (1955) oli se kirja, jolla Joenpelto löi itsensä kunnolla suomalaisten tietoisuuteen. Jos Joenpellon Lohja-sarjassa (1974–1980) keskushenkilöt ovat kauppiasperheen jäseniä, tässä kaksi vahvaa kiintopistettä ovat sellutehdas ja sen työläisten asuintalot Toralinna ja Riemulinna sekä nahkojen parkitsemisella rikastunut Puntin talo. Tapahtumapaikka, jota kutsutaan Virmoksi, muistuttaa kirjan raamatullisessa syntytarinassa kovasti Joenpellon Lohjaa. Yhteistä on muun muassa panimo:
Entä tuliko taivaallinen ennusmerkki? Tuli, kiitos ja kunnia. Oluttehdas laskeutui alas järven rantaan ja kastoi ihmisiä ruskeassa kuohuvassa kaljassa… Pienen oluttehtaan rinnalle nousi pitkää ja suoraa tiiliseinää ja seinän jatkoksi pitkää ja suoraa savupiippua. Ja kansa vaelsi matkojen takaa katsomaan sen ajan täyttymistä jota oluttehdas jo oli mäskinhajullaan saarnannut. Nyt kävi kaikki toteen: pitkän piipun alapäässä lyötiin pökköä pesään ja yläpäässä levisi mätä löyhkä kaljuuntuvien metsien ylle ja jokaisesta tiilenvälistä syöksyi solkenaan seteleitä kaiken liikakansan kouriin. Halleluja, ihminen ei voinut enää muuta toivoa kuin pitkää ikää.
Tässäkin taustoituksessa näkyy tietysti jo yksi Joenpellon tyylikeinosta, kertojanäänen taipumus nousta aika ajoin korkealle harjun ylle ja katsoa rakentuvaa taloutta ja siinä muurahaisina pyöriviä ihmisiä. Paavo Haavikon tavoin Joenpelto on niitä suomalaisia kirjailijoita, jotka toki näkevät ihmiset yhtäältä vahvasti inhimillisinä toimijoina mutta jotka eivät voi olla näkemättä heitä taustalla pyörittäviä talouden pyöriä. Vaikka ihmistoiminnan pelkistäminen rahaksi ja voitontavoitteluksi olisi toki yksisilmäistä, vaarallista olisi myös unohtaa kokonaan mammonan merkitys yhteiskuntakuvauksesta (sanoo pieni marxilainen Olutkoiran sisällä).
Tehtaalainen Alma ja hänen tyttärensä Helmi, sekä Puntin talon muori ja tämän tytär ja pojanpojat toimivat näiden realiteettien antamissa rajoissa, mutta aika ajoin – varsinkin Helmin tapauksessa – murtautuvat niistä ulos yllättävilläkin tavoilla. Tätä kaikkea, ja henkilöiden motiiveja ja tunteita, Joenpelto kuvaa jäätävällä tarkkuudella. Toisaalta hän lataa arjen ankeuden vastapainoksi myös romanttista, melkein maagista johdatusta ihmisten kohtaloihin ja siihen, miten he täyttävät osansa tehdaspaikkakunnan suuremmassa tarinassa.
Panimo on kirjassa vain osa taustamaisemaa, vaikka sen olutta tietysti tehtaan työntekijöiden vapaahetkinä kuluukin. Sen sijaan Puntin talon mittava humalisto, “humalatappo”, on tärkeä tapaamispaikka, jonka kautta varsinkin Helmin elämän isot käänteet järjestään ohjautuvat.
Heti tivolin takana oli Puntin talon humalatappo. Se nousi rehevänä matalalle kunnaalle, täynnänsä ristinpuita, varta vasten pystytettyjä heinäseipäitä ja muuten sopivasti kasvaneita suuria, harmaita leppiä. Niin hyvin kuin se tivolin taustaksi sopikin oli se ollut siellä jo pienen iäisyyden, satoja vuosia ennen kuin Puntit vuokrasivat pienen maa-alueen tivolille kovalla hinnalla. Nykyisen Puntin isännän isoisänisänisänisänisän äiti oli istuttanut sen lämpimälle kumpareelle ja vuosikymmenet oli humalia viety Tukholmaan, nyt niitä osti apteekki muutamalla pennillä kilon. Enemmänkin historiaa humalatapolla oli, aikoinansa oli sille paikalle rakennettu pitäjän vankihuone, tappeluksia sattui jokaisessa talossa hautajaisten ja häitten ja lukukinkereitten aikaan ja jossakinhan piti rauhoittua. Mutta Puntin isäntänä oli jo silloin ollut iso ja karvainen mies, hänen mielestään vankihuone oli ihmeen lähellä hänen rajaansa, ettei vallan sen sisäpuolellakin. Hän se kumminkin tyhjensi vankilan, päästi yhden murhapoltosta epäillyn akan pois ja muutti koko rakennusrumiluksen saunakseen. Viranomaiset tietenkin narisivat, mutta Puntit olivat isoja rikkaita ja juuri lahjoittaneet kirkkoon kynttilänjalat, ja oikeastaan isännän tarkoituksena olikin vain kokeilla kuinka paljon esivalta häneltä sieti. Ja niin he vain kylpivät vankilavereilla lauantaisin ja joskus keskellä viikkoakin. Kun vankisauna sitten aikoinansa paloi ylenmääräisestä lämmittämisestä, seivästi viisas vaimo paikan ja käski humalan kasvaa. Ja se kasvoi ja levisi ja Puntin raja siirtyi taas pikkuisen länteen päin: sitkeydellä on tätä maata raivattu.
Humala kasvaa parhaiten kalkkipitoisella maalla, ja sillä astelevat myös Joenpellon henkilöt: “Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä.” Apteekki osti toki humalaa lääketarkoituksiin, mutta Tukholman vienti on ainakin aikaisemmilla vuosisadoilla liittynyt oluenvalmistukseen. En tiedä, kuinka tarkkaan tunnemme vanhojen pikkukaupunkipanimoidemme humalanhankintaa esimerkiksi 1800-luvun lopulta. Voiko ajatella, ettei esimerkiksi Lohjan kylässä vuonna 1879 aloittanut Lojo Aktie Bryggeri ole ainakaan varhaisessa vaiheessa perustanut toimintaansa tuontihumalan varaan, vaan raaka-aine on mieluummin hankittu paikallisesti? Tässä lienee joka tapauksessa Eeva Joenpellon oluttehtaan esikuva tosielämässä, mikä sen merkitys sitten onkin.
Olutkoira 