Yksi suosikkipanimoistani, lontoolainen Fuller’s, on luovinut onnistuneesti vuonna 1845 alkaneen perinteikkään perustuotantonsa yhdistämisessä tämän päivän oluttrendeihin. Suhteellisen vankan vakiopalettinsa ohessa panimo on tuonut vaihtuvaan valikoimaan mukaan niin uuden maailman humalalajikkeita kuin vanhastaan Britannialle vieraita oluttyylejäkin.
Eipä ole Fuller’silta mennyt ohi sekään, että eräs viime vuosien kuumimmista panimotrendeistä ovat kollaboraatio-oluet.
Fuller’s & Friends on uusi tuoteperhe, jonka jokainen olut on konkreettisesti rakennettu yhteistyössä jonkin toisen brittiläisen pienpanimon kanssa. Konsepti on siis erilainen kuin esimerkiksi baijerilaisen Maiselin vuonna 2012 lanseeraamassa Maisel & Friends -sarjassa, jossa ”kaverit” ovat itsenäisiä olutasiantuntijoita eivätkä edusta jokainen omaa panimoaan.
Yhteistä kahden perinteikkään panimon edesottamuksille on toki pyrkimys vedota jatkuvia uutuuksia – ja mielellään hieman amerikkalaissävyisiä – janoavaan nuorekkaaseen craft-kansaan.
Rebirth – ei ehkä ESB:n evoluution huipentuma
Fuller’s ESB taisi olla panimon valikoiman vahvin olut tullessaan vuonna 1971 ensi kertaa tuotantoon. Se korvasi Ron Pattinsonin mukaan panimon aikaisemman Burton-oluen, ja toki ESB onkin burtonmaiseen tapaan tavallista bitteriä tummempi väriltään. Se on myös selkeästi panimon miedompia bittereitä vahvempi, vaikka toisaalta Old Burton oli ainakin 1930-luvulla vielä sitäkin vahvempi eli 6,3 %. Burtoneista olen kirjoittanut muun muassa täällä.
Uudessa Fuller’s & Friends -perheessä on nyt siis lanseerattu yhteistyössä bristolilaisen Moor-panimon kanssa alkuperäisellä 47 vuoden takaisella ESB-reseptillä tehty Rebirth. Tätä on tällä hetkellä saatavana monista Alkoista ympäri maan.
1970-luvun henki näkyy pullon etiketin fontissa ja vanhanaikaisessa tavassa laittaa pisteet lyhenteen kirjainten perään. E.S.B., Extra Special Bitter. Amerikkalaisethan tätä tapaa edelleen lyhenteissä harrastavat, vaikka britit eivät.
Mitä sitten tavoitellaan sillä, että yhtä nykyajan arvostetuimmista pitkän linjan oluista lähdetään ”herättämään henkiin” kaivamalla alkuperäinen resepti esiin? 1970-lukuhan ei ollut suoranaisesti mikään brittiläisen oluen kulta-aika. Eikä se ollut sitä muuallakaan. Cantillon sokeroi lambicejaan Belgiassa. Saksassa tutkittiin teknologisia menetelmiä lagerin varastointiajan lyhentämiseksi. Ynnä muuta vastaavaa.
Panimon omien sivujen mukaan Fuller’s & Friends -konseptin päätarkoituksena tuntuu olevan nyt muodikas kollaborointi tuoreiden panimokollegojen kanssa. Määrittelikö Fuller’s itse, mitä he näistä yhteistyökuvioista halusivat syntyvän? Ainakin tästä haastattelusta voisi päätellä, että Moor Beer on päässyt pitkälti päättämään, millaisen oluen tiimoilta he haluavat Fuller’sin kanssa yhdessä huseerata.
“ESB tuntui heti ilmiselvältä vaihtoehdolta, se on loistava olut. Kun tutkin alkuperäisiä panimolokeja vuodelta 1971, … huomasin reseptissä käytetyn maissia ja tuontihumaloita, mikä oli siihen aikaan harvinaista”, Moorin omistaja ja panimomestari Justin Hawke kertoo.
Brittiläiseen 1900-luvun panimohistoriaan kuuluu siis – hyvissäkin panimoissa – reipas adjunktien käyttö. Oluiden koostumuksesta huomattavakin osa saattaa olla erilaisia viljahiutaleita ja panimosokereita. Nykyinen ESB taas olisi ainakin pullon kyljestä ja panimon nettisivuilta päättelemällä silkkaa Reinheitsgebotia: vettä, ohramallasta, humalaa ja hiivaa.
Tuontihumalat Rebirthissä tulkittuina ovat slovenialaisia ja australialaisia. Lajikkeista en tiedä. Mukana on myös brittihumalaa. ESB:n varsinaisessa nykyversiossa humalat ovat luullakseni kauttaaltaan brittiläisiä, lajikkeina Northdown, Target, Challenger ja Golding.
Tuoko Rebirth jotain sellaista ymmärrykseemme Fuller’sin ESB:stä, mitä oluen nykyisestä versiosta ei ole saatavissa? Tämä jää hieman epäselväksi. Olutta maistaessa tulee se olo, että käsillä on hiomaton timantti – tai ehkä pikemminkin murikka, josta ei aivan itsestään selvästi ole hiomallakaan timantiksi asti.
Alkumaussa tuntuu jotakin sokerisen tai siirappisen kevyttä, mitä ESB:hen en ole tottunut yhdistämään. Humalointi ei ole mitään erityisen runsasta. Olut on suodattamaton. Tämä on mielestäni vähemmän raikas olut kuin Fuller’sin nykyinen ESB, vaikka ihan kivasti juotava onkin ja vahvuutta siis vain tuo 0,1 %-yksikköä normaalia ESB-pulloversiota enemmän.
Jossain takaraivossa vaanii silti ajatus, että tämä ei ole kauhean kaukana hyvän kotiolutharrastajan ESB-kloonista. Ehkä Rebirthin tarkoitus on osoittaa, että asiat ovat menneet puolessa vuosisadassa eteenpäin, eikä meillä ole juurikaan syytä kaivata takaisin kultaiselle 1970-luvulle? Toisaalta jos niin olisi, miksi oluen nimeksi olisi sitten valittu ”uudelleensyntyminen”?
Flora & The Griffin ja Peat Souper – hyvällä tavalla erilaisia
Myönnän, että etukäteen Rebirthin ESB-tulkinta kiinnosti minua enemmän kuin muut Fuller’s & Friends -sarjan tuotteet, joista paria muutakin on viime viikkoina Suomessa nähty. Taannoisella baarikierroksella tuli vastaan Flora & The Griffin -niminen punaruskea olut sekä Peat Souper -stout. Nämä osoittautuivat maistaessa ehkä jopa pätevämmiksi oluiksi kuin Rebirth.
Flora & The Griffinissä (7,4 %) Fuller’sin yhteistyöpanimona on viime vuosina paljonkin hypeä synnyttänyt Thornbridge. Pohjoisenglantilaisesta Thornbridge Hallin kartanosta 13 vuotta sitten ponnistanut panimo on omaksunut symboliaiheekseen roomalaisen kevään ja kukkien jumalattaren Floran, jonka patsas löytyy kartanon puutarhasta. The Griffin eli aarnikotka on puolestaan Fuller’sin vanhan panimorakennuksen nimi.
Mikä tämän oluen tyyli on? Thornbridgen hanalätkissä on näemmä lukenut Extra Special Bitter (siis ESB). Fuller’s puhuu red rye alesta, joka varmasti kuvastaa lopputulosta suhteellisen hyvin. Ratebeerillä ruis tekee tästä specialty grain -oluen, Untappd ja BeerAdvocate puhuvat rye beerista. Yhtä kaikki jonkinlainen punainen olut ja tavallaan supervahva bitter myös.
Kun Thornbridge on mukana, olisin odottanut ehkä IPAmaisempaakin red ale-tulkintaa. Tässä on kuitenkin pohjoiseurooppalainen ote, havuisuus muistuttaa katajaa ja humala – mikä sitten se onkin – ilmaisee itseään mentolimaisen viileänä. Mallasrunkoa on mukavasti, humalan katkeruutta myös, ja kokonaisuus tuntuu tasapainoiselta. Tämä varmaan toimisi jossain kesäkeittiön grilliruokaparituksessa.
Peat Souper (7 %) viittaa nimellään Lontoon hernerokkasumuihin (pea souper), jotka ennen 1950-lukua olivat kaupungissa säännöllinen vieras. Aina oli tiedetty, että pelkästä luonnollisesta sumusta ne eivät syntyneet, vaan niitä sumentamassa oli paljon hiilenpoltosta syntyviä myrkyllisiä päästöjä. Kun kodeissa alettiin uusien lakien myötä siirtyä vähemmän saastuttaviin lämmön lähteisiin, vaarallisia vihertäviä huuruja nähtiin yhä harvemmin.
Tässä yhteistyössä toisena osapuolena on Hardknott Pohjois-Englannin Cumbriasta. Peat Souper on musta olut, jonka päälle pullosta kaadettuna kohoaa cappuccinon värinen vaahto. Suutuntumaltaan melko paksu stout on samalla hyvin hiilihappoinen, ja aluksi tuleekin tunne, että tätä olisi mukavampi juoda real alena, vähemmillä hapoilla. Tuoksu kuten makukin on selvästi savuinen, nimestä päätellen turvesavua. Maussa on tuhkaista kaakaojauhetta, suolaista kinuskia ja yrttistä, minttumaista humalaa. Mitään makeutta tai hedelmäisyyttä tähän stoutiin ei mahdu. Kumminkin hieman askeettinen stout omaan makuuni, mutta hyvin tehdyltä vaikuttaa.
Olutkoira 