Brno olutkaupunkina (osa II)

Aloitimme toisen Brno-päivän aamiaisen jälkeen odottamalla, että aamupäivän sadekuurot menevät ohi. Aamiaispaikaksi voi muuten suositella vanhastakaupungista Kafe v rozkladu -nimistä kahvilaa, jonka nyhdetyllä naudanlihalla täytetty baageli (bagel s trhaným hovězím a zelím) käynnistää päivän tehokkaasti. Kello yhdentoista aikaan voi käydä vilkaisemassa, kuinka Náměstí Svobody -aukion ”astronominen kello” pullauttaa marmorikuulan jostain neljästä aukostaan. Tämä ei ole kyllä mikään yleisöspektaakkeli, koska kuulanpyydystäjät työntävät käsiään kellon aukkojen sisään, eikä ulkopuolisille välttämättä edes näy, kuka heistä sen saa.

Halusimme pienelle kävelylle Lužánky-puistoon, joka on Brnon suurin kaupunkipuisto ja ilmeisesti koko Tšekin vanhin yleinen puisto. Se ei ole kaukana vanhankaupungin pohjoislaidasta, ja yksi reitti puiston nurkille kulkee Mášova-katua, jonka värikkäät funkistalot tuovat vähän mieleen 1930-luvun Töölön. Arkkitehtuurikierros jatkuu luontevasti Lužánky-puiston jälkeen Unesco-maailmanperintökohteeksikin listatun Villa Tugendhatin suuntaan, ja tätä reittiä itsekin noudatimme. Mies van de Rohen suunnittelemaan modernismin helmeen pitää toki varata opastuskierros etukäteen, mutta tätä emme jaksaneet tehdä, vaan tutustuimme Černopolnín korttelien kaupunkikuvaan vain katuja kuljeskelemalla. Nämä kadut nousevat sen verran puistoa korkeammalle, että keskustaan päin avautuu hienoja maisemia.  

Kesä on ollut Euroopassa kuuma, ja hellepäiviä riitti Tšekissäkin, jos ei nyt aivan hirmuisia. Kun virvokkeen kaipuu iskee, Lužánky-puistossa voi istahtaa tenniskentän kahvilaan, jonka kioskiluukulta saa purtavaa ja tietysti muutamia oluita. Vahvemman eli 5 % vaalean oluen virkaa hoiti Poutník, joka oli urquellmainen mutta hedelmäisempi ja vähemmän katkera. Miedompi 4,5-prosenttinen hanaolut oli Dudák oli raikas ja hyvä kesäolut Strakonicesta, České Budějovicen lähistöltä. Poutníkin kotipaikka Pelhřimov on puolestaan sen ja Brnon välimaastossa.

Villa Tugendhatin toiselta puolelta, Lesnická-kadun alarinteestä, löytyy esimerkiksi U Vodičků, joka on henkeen ja vereen Pilsner Urquell -pubi. Olut on hyvää, ja kuumana päivänä sisätilojen tehokas ilmastointi helpottaa oloa. Pieni terassi on arkisen oloinen mutta mahdollisesti mukava iltojen viilentyessä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tällaisia anniskelulaitoksia ei muissa maissa ole – on melkein hämmentävää, kuinka pitkälle pelkkä Urquell kantaa.

Enemmän craft beer -henkisiä tai harvinaisempia tšekkipanimoiden oluita kaipaava voi suunnata heti ydinkeskustan pohjoispuolella muuten Ochutnávková Pivniceen, johon itse emme kylläkään poikenneet. Se on Lidická-kadulla vain parisataa metriä vanhankaupungin ulkopuolella.

Toinen hyvin tarjoillusta Urquellista tunnettu baari, Stopkova Plzeňská Pivnice, on ydinkeskustassa melkein Náměstí Svobody -aukion nurkalla. Siellä on tarjolla myös perinteistä tšekkiläistä ruokaa sekä tyypillisiä paikallisia pubinaposteltavia kuten pikkelöityä makkaraa ja marinoitua hermelín-juustoa. Urquell-pubeilla tuntuu olevan usein kakkosoluenaan tumma Velkopopovický Kozel, ja useammassa paikassa näin kolmantena vaihtoehtona näiden kahden sekoituksen (řezané pivo). Tai ne eivät varsinaisesti sekoitu, vaan kolpakosta saa juoda ensin aika pitkään pintakerroksena pysyvää Kozelia, jonka tilavuus on matalampi, ja sitten sen alta Urquellia.

Ydinkeskustan craft beer -osoitteeksi voi ehkä nimetä Poštovská-kadun, jonka varrelta bongasin ainakin Pivovar Harryn hanahuoneen sekä AXIOM Pubin – tosin näitä ihailin vain ulkoa. Tällaiset paikat tarjoavat uudempaa amerikkalaisvaikutteista tšekkiolutta, toki perinteisempää vaaleaa lageriakin tuntuu aina olevan käytännössä vähintään yhdessä hanassa. Jatkamalla suoraan pohjoiseen Kozí-kadulle päätyy ennen pitkää myös ”pystybaari” Výčep Na stojákalle. Reitin varrella on lisäksi mainio ”Baari, jota ei ole olemassa” eli Bar, který neexistuje – kuten myös viinin ystäviä palveleva Jungle by justWINE. Kun Brnossa kerran ollaan keskellä Tšekin viiniseutuja, paikallista valkoista tai punaista sopii niitäkin maistaa.

Ensimmäisen Brno-postaukseni alussa mainitsin, että kaksi Tšekin kakkoskaupungissa nautituista oluista jakoi reissun parhaan oluen tittelin. Toinen niistä on vielä esittelemättä, ja se löytyi yllätyksekseni tuoreehkon ravintolapanimon EFIn terassilta Zelný trh -aukion laidalta. EFI Dvanáctka on periaatteessa tavallinen täkäläinen vaalea lager, 4,7 % tilavuutta ja 12° kantavierrettä. Katkeruutta on 34 IBU mutta tämä ei ole Pilsner Urquell -klooni vaan jotenkin ihmeesti pehmeämpi, raikkaampi ja silti maukas. En tiedä, olisiko kyseessä ollut jotenkin harvinaisen tuore keitos mutta osui nappiin.

EFI on muuten jälleen yksi niistä lukuisista paikoista, joissa tässä kaupungissa saa yhdistettyä hyvät oluet ja joitakin tšekkikeittiön klassikoita. Siltä varalta, että nuo paikalliset perusherkut alkavat väsyttää, kaupungista löytyy esimerkiksi kasvis- ja vegaaniravintoloita, joista testasimme vegaanista katuruokaa tarjoavan Forky’sin. Sillä on ravintoloita neljässä Tšekin kaupungissa ja yksi Slovakiassa, ja maukastahan ruokakin oli.

Ei Brnon pajatsoa ehkä parin päivän kaupungissa ol(u)eilulla vielä ihan tyhjennetä, mutta näihin kahteen blogitekstiin (ks. myös osa I) mahtui suunnilleen se, mitä itse ehdimme nähdä ja tehdä. Olutmielessä kokeilematta jäi monia paikkoja keskustan ulkopuolella, ja varmasti joitakin myös vanhassakaupungissa. Jo yksistään panimoita taitaa olla Brnossa ja sen lähimaastossa pitkälle toistakymmentä, ainakin jos kiertolaiset ja kontrahtipanimotkin lasketaan. Špilberkin linnalle jäi kiipeämättä, mutta jonkin verran maisemia pääsi ihailemaan keskustassa myös Pietarin ja Paavalin katedraalilta, jonne on lyhyempi nousu.

Vuoden sykähdyttävimmät alkoholittomat ja vähäalkoholiset oluet 2021

En ole tipattoman tammikuun viettäjiä, joten olisin voinut postata tämän tekstin jossain muussakin kuussa. Aihe liittyy silti vuodenvaihteeseen, minullahan on ollut tapana tehdä jonkinlaisia “olutvuoden tilinpäätöksiä” tai sitten katsauksia tulevan vuoden näkymiin. Kun katson taaksepäin vuoteen 2021, täytyy tunnustaa, että näitä alkoholittomia tai äärimmäisen mietoja mallasjuomia on alkanut ilmestyä ajoittain jääkaappini oveen. Kerron kohta miksi. 

Alkoholittomat ja vähäalkoholiset ovat selkeä globaali trendi, siitä ei pääse mihinkään. Se on tehnyt voimalla tuloaan jo muutaman vuoden, mutu-tuntumalta etenkin isoimmissa panimoissa mutta monilta osin myös pienissä. Yllättävissäkin paikoissa alkoholiton on lyönyt läpi, esimerkiksi yhdessä Euroopan konservatiivisimmista olutmaista Tšekissä nealko on tullut osaksi vakiokalustoa ravintoloiden olutlistoilla.

Itse asiassa kyllästyin pari vuotta sitten kokoamaan blogia varten ennustuksia alkavan vuoden oluttrendeistä maailmalla, vaikka olin monen aiemman vuoden alussa tehnyt niin. Kyllästymisen syy oli, että oikeastaan mitään muuta merkittävän kuuloista trendiä ei enää ennustuksista tahtonut löytää kuin tämän low & no -aallon.

Tähänkö koko olutbuumi lässähtää? Vesittyykö vuosikymmeniä jatkunut oluen laadun, makujen, saatavuuden ja arvostuksen koheneminen miedosti maltaiseen sihijuomaan, josta voi microdousata itselleen kangastuksia aidon oluen mausta? Entä valkoinen heteromies ja hänen tunteensa? Vai onko kyse sittenkin maailmanlopun sijaan vain vaihtoehtojen lisääntymisestä – myös skaalan matalammassa päässä – ja siitä että markkinat tekevät tehtävänsä oluenystävien palveluksessa?

“Onko se edes olutta?”

Jonkin verran on viritelty nettipalstoilla keskustelua siitä, onko alkoholiton olut olutta ollenkaan. Osa keskustelijoista on sitä mieltä, että oluen tulee sisältää alkoholia ollakseen olutta, muuten se on väärin valmistettua, nollakaljaa tai jotain muuta.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan olut on “tav[allisesti] alkoholipitoinen mallasjuoma”, eli ainakin valtion kielenhuoltoviranomainen jättää asiassa pientä pelivaraa. S-marketin itsepalvelukassa on myös sitä mieltä, että tarvitsen ammattiapua, kun yritän skannata omatoimisesti nollatölkkiä.

Suuri enemmistö ei semanttista ristiriitaa näe. Panimoita kiinnostaa haravoida voittoja nollaolutbuumista eikä rajata sana-aidoilla rahantekokonetta oluthyllyjen ulkopuolelle. Kuluttajista iso osa halunnee myös ostaa mieluummin alkoholitonta olutta kuin jotain eri nimellä kutsuttavaa korviketta. Niinpä nimidebatti on melko tarpeeton, siitä jaksavat innostua lähinnä ne, joilla on tarve päästä purkamaan alkoholittomuuden (jostain syystä) aiheuttamaa henkilökohtaista närää.

“Miksi minä joisin alkoholitonta?”

Niiden, jotka eivät alkoholitonta halua, ei sitä tietenkään tarvitse juoda. Joillekin kivennäisvesi tai limut maistuvat paremmin – ja tuntuvat ehkä myös “aidommilta” kuin keinotekoisesti dealkoholisoitu olut. Tämäkin on jokaisen oma valinta. Itse en ollut ajatuksen tasolla torjunut alkoholittomia ja vähäalkoholisia oluita satunnaisina janojuomina, koska en pidä vichyn (varsinkaan makuvichyjen) mausta ja limut taas ovat liian sokerisia. Pitkään oli kuitenkin niin, etten löytänyt sellaisia nollaoluita, joiden mausta olisin juurikaan tykännyt.

Ilman joitakin viime kuukausina bongattuja miellyttävämpiä yksilöitä en olisi varmaan tätä postaustakaan tehnyt. Minulla ei siis ole mitään periaatteellista nollaoluita vastaan, mutta ei myöskään mitään periaatteellista niiden puolesta. (Toki kansanterveydellisesti on hyväksi, että ihmiset juovat mieluummin vähän kuin paljon alkoholia, mutta sen voi ratkaista muullakin kohtuullistamisella.)

Enkä ole erityisen kiinnostunut kirjoittamaan “alkoholista” tai sen puutteesta, mieluummin kirjoittaisin oluesta ja siihen liittyvästä kulttuurista. Alkoholittomista oluista kirjoittaessa kemiallisen yhdisteen nimeä ei toki täysin voi välttää. Onneksi ei sentään tarvitse käyttää valtamedian rakastamaa sanastoa kuten “juomista” ja “ryyppäämistä” tai “kännejä” ja “darraa” – kun sentään puhutaan vain siitä, että lähinnä kohtuukäyttäjiin kuuluva väestönosa silloin tällöin valitsee vahvemman oluen sijaan miedon.  

Onnistuneita ja ei-niin onnistuneita tapauksia

Mennään sitten itse asiaan, oluihin. Listaan alle ensin niitä low & no -oluita, joista pidän, ja monia muita jää joko ohimenevän maininnan tasolle tai kokonaan pois. Olen keskittänyt maisteluni enimmäkseen vaaleiden ja tummien lagerien tyyleihin, joten esimerkiksi monien suosimia alkoholittomia IPA-oluita ei tässä ole lainkaan. Niistä kyllä löytyy suosituksia googlaamalla.

Kunniamainintoja:

Kukko Pils 0,3 %. Laitilan alkoholiton pils voitti vuonna 2020 jokseenkin käsittämättömästi Suomen Paras Olut -kilpailussa koko pils-oluiden sarjan, siis jätti taakseen koko joukon 4–5-prosenttisia kotimaisia pilsnereitä. En yritä mennä tuomareiden pään sisään, mutta alkoholittomien kotimaisten oluiden laarissa tämä on kuin onkin ehdotonta top 3:a, ja pils-tyylissä varmaan ykkönen. Tuskin yllättää ketään, että tämä on minunkin listallani. Onko laatu silti täysin tasainen? Joissain tölkeissä vähän hernemäiset hapot iskevät tajuntaan ja mietin, voiko napakammalla humaloinnilla olla osuutta huojunnassa.  

Kukko Lager 0,3 %. Aika pitkälti samat sanat kuin edellisestä: vaalea lager, jossa maltaan makua ja ruohoista humalaa, aika puhtaan ja selkeän oloinen. Alkoholittomuus tuntuu lähinnä kevyytenä, ei esimerkiksi makeutena. Puraisua on tietysti vähemmän, mutta humalaakin on tässä niukemmin kuin keltaisessa Kukossa. Jompikumpi näistä on luultavasti tämän hetken onnistunein kotimainen nollaolut.  

Koff Crisp Vehnä 0,5 %. Jotkut karmeat muistot takavuosien alkoholittomista oluista liittyvät juuri vehnäoluihin, joista ei ollut saatu aikaiseksi kuin ällömakeita viljasiirappeja. Odotukset Koffin tuotteesta ovat siis sen verran matalalla, että niitä ei ole mahdoton ylittää. Saksalaisen vehnäoluen paksuuden tilalla tässä onkin melkein belgialaista keveyttä: hedelmän ja purukumin tuoksua seuraa aika raikas terassijuoma. Sen suurin hyve voi olla harmittomuus, mutta on sekin jotain. Tämä saattaisi olla sukua Carlsbergin 1664 Blancille, jonka nollaolutversiota en tosin ole maistanut.

Mahrs Sommerpils 2,8 %. Bambergista tulevan kesäherkun prosentit eivät mahdu nollakoriin vaan ovat ykkösoluenkin ylärajoilla, mutta kuitenkin selvästi matalampia kuin muissa normaalioluissa, joita Saksasta tuodaan. Tämä pils on hyvin vaalea, kevyt ja kukkainen kuin ilmavin belgialainen luostari-singel, ja löylyn päälle nautittuna se ei pane hauraammankaan saunojan päätä pyörälle. Kirjoitin kesällä baijerilaisesta pilsneristä, ja tämä on jälleen yksi todiste sen erityisluonteesta: humalan katkeroa ei kannata juurikaan odottaa. Jos muut mainitut olivat suosikkejani nollaoluista, tässä on viime vuoden paras puoliolut – jota löytyi ainakin tietyistä Citymarketeista kuten Helsingin Ruoholahdesta ja Tampereen Linnainmaalta.

Kukko Tumma Lager 0,3 % on keltaisen ja vihreän Kukon tavoin ihan kelvollinen alkoholiton versio tavallisesta ruskeasta Kukosta. Pähkinäinen, vähän ruohoinen tuoksu vihjaa jo siitä, mikä on tämän oluen paras puoli myös maussa – liiallinen makeus puuttuu, ja tummien maltaiden kevyt leipäisyys pääsee esiin ilman turhuista siirappia. Häivähdys katkeroa jää jälkimakuun.

Hajahuomioita muista:

Brooklyn Special Effects (0,4 %)on monien ylistämä keskitumma “hoppy lager”, joka tyylinä saattaa sopiakin alkoholittomaksi tai vähäalkoholiseksi olueksi. Maistoin tätä ensimmäisen kerran jo melko kauan sitten (toissa kesänä?), ja olihan tuo pienikin määrä tummempaa mallasta ja napakkaa humalaa virkistävä poikkeus siihen mennessä kokeilemiini alkoholittomiin verrattuna. Kari Ylännekin oli tätä kehunut Ilta-Sanomissa. Nyt myöhemmällä testikerralla makeahko, vähän siirappinen puoli maussa vähän toisaalta tökkikin.

Heineken 0,0 % ei ole hassumpi – ihan kuin humalan tuoksu blokkaisi sen normaalin hunajaisuuden, joka yleensä vaaleimmista nollaoluista ehtii ensimmäisenä nenään. Maussakin on hitunen humalaa mukana, sokerisuutta kyllä saisi olla vähän vähemmän. Jälkimakuun makeutta ei jää tuskallisen paljon, ja siinä on sitruunainen piirre.

Beck’sin (0,3 %), Stella Artois’n (0,0 %) ja A. Le Coqin (0,0 %) oluissa ensimmäisenä tulee vastaan viljaisempi jauhon tai talkkunan tuoksu ja/tai maku – ei niin mukava – ja sen alla on hunajaista makeutta, joka on pitkäkestoisempaa. Beck’sillä siinä on karkeaa hedelmäisyyttä jatkona. Humala ei pahemmin tuoksu tai maistu, poikkeuksena Beck’s, joka on silti aika heikko suoritus. Keijo 0,0 % muistuttaa kovasti Le Coqin omaa, jos ei ole jopa sama olut (tosin K-Ruoan mukaan se valmistetaan Saksassa, eikä Tartossa kuten perus-Keijo). 

Karhu 0,0 % on vähän eri maata, se ei perustu niin vaaleaan lageriin kuin vaikka Heineken (jota hollantilaiset kutsuisivat pilsiksi) vaan kullanväriseen suomi-exportiin. Niinpä tuoksussa ja maussa on hieman enemmän mallasta, tietysti vain nimeksi, ja sen takaa kyllä paljastuu pian alkoholittomille tyypillinen simamainen sokeri. Kotimaisen perusbissen ystäville tämä ei silti ole varmaan huono nollalinjan valinta. Lapin Kulta 0,0 % tuntuu asteen verran sokerisemmalta, joten mieluummin Karhu.

Velkopopovický Kozel (≤0,5 %) ei kirvoita riemunkiljahduksia, puolitumma olut on aika siirappista mallasmehua, jossa on vain ripaus humalaa mausteena. Peroni Libera (0,0 %) on turhan hunajainen myös, makeus jyrää muun. Rainbow Tumma Lager (0,0 %), jota valmistaa belgialainen Martens, on vähemmän makea kuin edellä mainittu Velko, mutta siinä on outo keittomausteen sivumaku, jonka takia sekään ei ole onnistunut nollaolut.

Lapin Kulta Pure 2,7 % on mieto versio suomalaisesta peruslagerista, kuivahko, ja raaka-aineiden vähyyden vuoksi myös kotimaisen bulkin ongelmat tuntuvat vähemmän. Tämä on tietysti ykkösolut eikä nollaolut, mutta reunaehdot huomioiden joka tapauksessa melko asiallista juotavaa.

Yhteenvetona voi sanoa, että vaikka alkoholittomista oluista parhaat ovat selvästi jo harppauksen edellä valtavirtaa, kovin moni tapaus ei vielä kuitenkaan houkuttele aidolla olutmaisuudellaan. Perusongelmista ainakin makeus on edelleen usein riesana, jos sille ei löydy muista mauista selkeää vastavoimaa. Kukot – eli Laitilan Wirvoitusjuomatehdas – ovat nujertaneet tämän pulman isompia valmistajia paremmin. Joskus muinoin tuli maistettua jotakin saksalaista nollaolutta, joka oli kuivan kitkerää kartonkilientä, mutta sitä tyylilajia ei nyt näissä testeissä tullut vastaan.

Erittäin hyvä asia – ja nykyajalle tyypillinen – on näiden alkoholittomien ja vähäalkoholisten oluiden moninainen kirjo. Tyylejä löytyy lähes joka makuun, ja vaikka jotkin niistä ehkä taipuvat paremmin mataliin prosentteihin kuin toiset, uudet valinnan mahdollisuudet ovat tervetulleita. Panimoiden kannalta tyylillinen laajeneminen helpottaa trendikkään hype-materiaalin kehittämistä aiheen ympärille. Hype ei itsessään ole syy fanittaa näitä oluita, mutta suosio antaa kenties lisämahdollisuuksia panimoille satsata myös itse tuotteiden jatkokehitykseen ja parantamiseen. Juokaa siis alkoholittomia(kin) oluita vuonna 2022!