Puolalainen olut eilen ja tänään

Olen kirjoitellut Puolan olutkulttuurista sitä sun tätä oikeastaan koko tämän blogin olemassaolon ajan, ja nyt kävi kutsu alustamaan aiheesta Bryggeri Helsingin puolalaisen oluen viikon avausmaljojen yhteydessä. Kutsujana oli Helsingin Suomi-Puola-yhdistys, yksi tapahtuman kumppaneista. Tiivistän tähän alle sen, mitä viime torstaina Bryggerissä puhuin, höystettynä paikalla olleiden kommenteilla ja keskustelulla.

Puolalainen olut on säilynyt aika tuntemattomana suureena muissa maissa. Tähän voi olla monia syitä, ilmeisimpänä varmasti se, ettei Puolassa ole koskaan suhtauduttu olueen aivan yhtä vakavasti kuin esimerkiksi naapurimaissa Saksassa ja Tšekissä. Kommunistisen järjestelmän ja vanhan vodkakulttuurin painolasti tuntuu siinä, että oluenkulutus ja -tuotanto ovat lähteneet tosissaan käyntiin vasta 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin tuontikuviot ehkä olivat jo suhteellisen vakiintuneita monissa Euroopan maissa.

Vielä kymmenen vuotta sitten brittiläiset – nykyisin arvostetut, silloin aloittelevat – olutbloggaajat Boak ja Bailey herättelivät poleemiseen sävyyn kysymystä siitä, miksi puolalainen olut ei ole kovin hyvää. Empiirinen data, jota heillä oli, perustui yleisimpiin lager-merkkeihin (Zywiec, Lech, Tyskie, Okocim, EB). Eivät kirjoittajat olleet suoranaisesti sitä mieltä, että nuo merkit olisivat olleet huonoja, mutta totesivat ne isojen omistajiensa näköisiksi melko persoonattomiksi perusoluiksi.

Blogissa viitataan toisen käden tietona siihen, että kommunistisen ajan oluet Puolassa olisivat olleet ainakin joskus heikkolaatuisia ja että taso olisi 1990-luvun alussa ainakin väliaikaisesti parantunut. Kansantasavallan oluiden laatuun en osaa ottaa kantaa – mielenkiintoinen kysymys sinänsä. Sen sijaan siitä, että 1990-luvun alussa Puolasta tuli jonkin aikaa markkinoille oikein hyviäkin oluita, kuulin muisteluita myös torstain tilaisuudessa.

Briteillehän puolalaiset oluet eivät ole nykyään mikään erikoisuus, eivät ainakaan isot puolalaiset lager-merkit. Britannian sadattuhannet puolalaiset siirtolaiset juovat mielellään oman maansa merkkejä ja niinpä puolalaiset kaupat ympäri saarivaltion niitä myös myyvät. Tyskie oli pari vuotta sitten noussut kaikkien ei-brittiläisten oluiden kymmenen myydyimmän listalle Britanniassa.

Olutmaan historiallinen nousu

Historian lehtiä selaillessa on kuitenkin melkoisen selvää, että Puola on – varmasti vankan vodkakulttuurinsa ohella – myös merkittävä olutmaa. Se ei ole aivan maailman kärkikaartissa kuten Belgia, Britannia tai Saksa, mutta Puolan historiasta löytyy kuitenkin sekä runsaasti panimotoimintaa että omaperäisiä olutperinteitä.

Kun katsotaan tilannetta vuonna 1900, Puolassa (tai tarkemmin ottaen sillä maantieteellisellä alueella, josta tuli itsenäinen Puola vuonna 1918) oli kaiken kaikkiaan noin 500 panimoa. Edellisellä vuosisadalla luvut olivat korkeampiakin. Tämä kertoo vakiintuneesta oluen panemisen ja juomisen kulttuurista. Oletan, että panimoita oli tuolloin Saksalle tai Itävallalle kuuluneilla puolalaisalueilla enemmän kuin muualla Puolassa, mutta yhtä kaikki puolalaisesta panimo-osaamisesta ei ollut puutetta.

Suhteutettuna Puolan väkilukuun tuollaiset panimomäärät eivät tosiaan olleet samaa luokkaa kuin vaikkapa Belgiassa tai Baijerissa, ja oluen kokonaiskulutus Puolassa olikin matalaa aina toiseen maailmansotaan saakka. Se oli eurooppalaisittain verrattain laiskaa myös sodan jälkeen ja kansantasavallan vuosina. Vasta 1980-luvulta alkaen oluen kulutus Puolassa lähti reippaaseen nousuun.

Nykyisin puolalaiset ovat EU:n kolmanneksi ahkerimpia oluen juojia, jos katsotaan kansakunnan kokonaiskulutusta. Puolalaiset juovat noin 38 miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa, mistä saadaan henkeä kohti jaettuna myös EU:n neljänneksi suurin per capita -kulutus. Oluen tuottajana Puola on tällä hetkellä EU:n kolmanneksi suurin Saksan ja Britannian jälkeen. Parin vuoden kuluttua se kohonnee tilaston kakkoseksi, tosin ilman omaa ansiotaan.

Puolalaisten mitalisijat eurooppalaisissa oluttilastoissa eivät tietenkään liity pääasiassa kovin läheisesti pienpanimokenttään tai käsityöolueen. Kuten muissakin maissa, Puolan oluenkulutuksesta kolme neljännestä koostuu tavallisesta vaaleasta lagerista. Jos mukaan lasketaan vielä sikäläisittäin suosittu vahva lager, päästään ilmeisesti 90 prosentin paremmalle puolelle. Piwo jasne pełne (vaalea täysmallasolut) on yleinen maininta perusoluen tölkissä, ja jos kyse on vahvemmasta versiosta, pakkauksesta löytyy vielä adjektiivi mocne.

Markkinoita hallitsevat isot globaalit toimijat – jälleen kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa. Puolan isoimman panimoyhtiön Kompania Piwowarskan osti joulukuussa japanilainen Asahi, ja myyjänä oli fuusiojärjestelyjään tekevä SAB Miller. Tämän firman merkkejä ovat Tyskie, Lech ja Żubr. Kakkosena on Heinekenin omistama Grupa Żywiec, jonka brändejä ovat Żywiec, Warka, Królewskie ja Tatra. Kolmosena komeilee tuttuun tapaan Carlsberg, ja sillä on Okocim- ja Kasztelan-merkit.

 

sdr

Tosissaan asialla: meininkiä Varsovan olutfestivaaleilta viime syksyltä.

Käsityöoluen nousu alkaa vuonna 2011

Mistä olutihmiset Puolassa sitten puhuvat? Eivät suinkaan näistä menneistä kasvukivuista tai isoista brändeistä, vaan tietenkin käsityöoluesta.

Se, että kaikkiin maihin levinnyt craft beer -kulttuuri on nyt valloittanut Puolankin, ei ole sinänsä mikään yllätys. Uutinen se silti on, koska Puola on niin iso maa ja kiinnostus olueen siellä nykyisin niin suurta. Veikkaisin, että 40-miljoonainen kansa on riittävän iso pistämään tarvittaessa vaikka jonkin oman twistinsä yleensä melko homogeeniseen globaaliin craft-kenttään.

Käsityöolut on Puolassa toistaiseksi uudehko juttu. Tarkoitan käsityöoluella nyt globaalien mallien mukaista uusimman aallon pienpanimo-olutta, joka muuallekin Eurooppaan on rantautunut yleensä 2000- tai vasta 2010-luvulla. Euroopassa on toki vanhempiakin pienpanimoperinteitä. Puolassa näitä alettiin nähdä markkinatalouteen siirtymisen myötä, ja usein kyse oli esimerkiksi saksalaistyyppisistä panimoravintoloista, jossa oluet noudattelivat Helles-Dunkles-Pils-Weizen-hegemoniaa.

Uuden aallon ensimmäisenä airuena on pidetty PINTA-nimistä sopimusvalmistuttajaa, joka teki ensimmäisen erän Atak Chmielu (”Humalan hyökkäys”) -nimistä ipaansa 28. maaliskuuta 2011. Sattumoisin PINTA pitää päämajaansa Żywiecin kaupungissa, johon myös yksi Puolan vanhimmista panimoista perustettiin kaupungin vielä kuuluessa Itävalta-Unkariin vuonna 1856.

Nopean laskelman mukaan PINTA on tehnyt kuuden olemassaolovuotensa aikana ainakin kolmeakymmentä eri oluttyyliä. Saison, IPA, APA, Barley Wine, Schwarzbier, Tmáve, Kentucky Common, Grisette, Maibock, Irish Ale, Altbier, Witbier, ja niin edelleen – panimo on valmistanut pariin otteeseen jopa sahtia. Näistä vaaleampaa olen maistanutkin ja ihan sahdilta se maistui.

Yhteistyötä on tehty sekä puolalaisten että ulkomaisten panimoiden kanssa, ja Puolan ensimmäinen käsityöpanimo on saanut näkyvyyttä kansainvälisissä tapahtumissa ja päässyt eri maiden jakeluverkostoihin. PINTAn vanavedessä Puolaan on ilmestynyt kymmeniä muita nuoria ja nälkäisiä panimoita ja mustalaisvalmistuttajia, jotka uivat craft beer -kuvioissa kuin kalat vedessä.

Panimoita on Puolassa Brewers of Europen viimeisimpien tilastojen mukaan 150. Tieto on kahden vuoden takaa. Ratebeer antaa lukemaksi 312. Heikki Kähkönen sanoi siivonneensa Ratebeerin listasta sopimusvalmistuttajat pois ja saaneensa lopputulokseksi noin 170. Tämä lienee tuorein mahdollinen tieto Puolan panimomäärästä.

Monet eturivin puolalaisista craft-panimoista ovat mukana myös Bryggerin puolalaisen oluen viikolla, joka edelleen jatkuu muutaman päivän ajan. En tiedä, minkä verran olutta on tällä hetkellä jäljellä. Tarjolla oli ainakin viime torstaina PINTAn lisäksi Kingpinin, Perúnin, Wąsoszin, AleBrowarin, Deer Bearin, Trzech Kumplin ja Radugan oluita sekä kahta Cider Circusin siideriä.

Portteria Itämeren etelärannalta

Craft beer -kulttuurin tyypillisiin piirteisiin kuuluu paitsi sosiaalisuus ja verkostohakuisuus myös tyylillisten vaikutteiden omaksuminen oman ja muiden maiden olutperinteistä. Puolassakin käsityöpanimot ovat ottaneet asiakseen tutustua oman alueensa historiallisiin oluttyyppeihin.

Uuteen kukoistukseen on noussut esimerkiksi piwo grodziskie, läntisessä Puolassa aikaisemmin suosittu historiallinen vehnäolut. Sen vehnämaltaat kuivataan tammensavulla, ja lopputulos on nykypäivän olutmaailmassa hyvin mieto, usein vain 2,5-prosenttinen. Oluttyylin kotiseutua on Grodzisk Wielkopolski, jonka ympäristössä on humalanviljelyaluetta. Grodziskie oli ilmeisesti kadonnut kaupallisilta markkinoilta joskus toisen maailmansodan aikaan mutta säilyi paikallisena tuotteena tai kotioluena – tai ainakin tieto sen valmistustavasta säilyi – niin että se on ollut mahdollista viime vuosina herättää isommassa mittakaavassa jälleen henkiin.

Toinen historiallinen olutlaatu, jota uudetkin pienpanimot ovat Puolassa suosineet, on portteri. Vaikka portteri on alkujaan lontoolainen oluttyyli, sen omalaatuinen historia Itämeren alueella on lähes yhtä vanha kuin oluttyyli itse. Jo 1700-luvulla portteria juotiin Ruotsin, Venäjän ja Preussin satamissa. Alun perin kyse oli tietenkin englantilaisesta tuontioluesta, jonka vahvaan versioon (imperial stout ym.) itse tsaarin hovi Pietarissa ihastui.

Myöhemmin portteri sai paikallisia muotoja, sitä alettiin tehdä pintahiivan sijaan pohjahiivalla, ja sen olemus on alkanut muistuttaa Itämeren maissa ehkä enemmän vahvoja saksalaisia oluita. Danzig eli nykyinen Gdańsk oli tietenkin yksi brittilaivojen kohdesatamia, mutta jo reilut 150 vuotta sitten portteria tehtiin myös Etelä-Puolan isoissa panimoissa kuten Żywiecissä.

Itse asiassa Żywiecin portteri on hyvä esimerkki nykypäivän puolalaisesta Baltic porterista eli itämerenportterista. Verrokki löytyy tietysti Helsingistä, jossa Sinebrychoffin portteri on ainakin sotienjälkeisen reinkarnaationsa myötä alkanut muistuttaa brittityyppistä pintahiivalla pantua foreign extra stoutia. Żywiecillä ja monilla muilla puolalaispanimoilla vahvoissa porttereissa korostuvat kuivan paahteisten maltaiden sijaan lääkemäinen makeus, salmiakkisuus ja yrttiset puolalaishumalat.

Puolalaiset panimot, varsinkin pienemmät alueelliset panimot ja uudet craft-valmistajat, ovat usein tarttuneet portteriin paikallisena erikoisuutena, jota voi markkinoida näyttävissä pulloissa tai pakkauksissa. Se on nautiskeluolut, usein aika vahva 9–10 alkoholiprosentillaan, ja joskus reseptissä on savumaltaita tai jotain eleganttia lisämakua kuten savukuivattua luumua.

Portteri ei muuten ollut ainoa vahva jäänne tummista oluista, joita Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla muinaisina aikoina esiintyi. Toinen esimerkki on Jopenbier, puolaksi piwo jopejskie, joka on sekin säilynyt ainakin ajatuksena. Se oli jonkinlaisella spontaanikäymisellä aikaansaatu, portviinimäinen makea olut, jonka alkoholipitoisuus saattoi ainakin 1900-luvun alussa olla melko mietokin. Ilmeisesti Gdańskin suunnalla jotkut ovat koettaneet sitä viime aikoina valmistaa, mutta kaupallista versiota ei ole ainakaan minua vastaan osunut.

Yhtenä puolalaisen olutkulttuurin piirteenä nostaisin vielä esiin kiinnostukseen paikallisiin humalalajikkeisiin. Marynka ja Junga ovat eurooppalaistyylisiä katkerohumalia, Sybillassa, Lubelskissa ja Tomyskissa on enemmän aromiominaisuuksia. Lubelski on paikallinen Saazin variantti ja Tomyski kuuluu erityisesti grodziskie-perinteeseen. Isotkin lager-merkit Puolassa mainitsevat kuitenkin mielellään käyttävänsä kotimaista humalaa ja saattavat mainita jopa lajikkeiden nimiä etiketeissään.

Mistä hankkia puolalaista olutta?

Suomessa puolalaisen oluen saatavuus on Bryggerin teemaviikon ulkopuolella melko heikkoa tai parhaimmillaan vaihtelevaa. Alko myy perus-Żywieciä ja tällä hetkellä yhtä käsityöolutta. Lisäksi valikoimassa on Wąsoszin panema puolukka-kahvistout Puola/Polska, joka on tehty yhteistyössä Humaloven kanssa (viimeksi mainittu toimii muuten maahantuojana myös Bryggerin tapahtumassa).

Isommista ruokakaupoista, varsinkin K-ketjulta, löytyy yleensä muutamaa alle 4,7-prosenttista puolalaista craft-alea tai -pilsneriä. Ravintoloiden valikoimista on tietenkään vaikea sanoa mitään yleisempää, mutta yksittäisiä esimerkkejä on tullut toki siellä täällä vastaan. Lisäksi ainakin eBrowarium-nimisestä nettikaupasta Suomeen tilaaminen on vielä viime kesänä onnistunut.

Paikan päällä Puolassa käsityöoluiden löytäminen on tietysti varsin helppoa. Jos perusbaarit vielä pitäytyvätkin pitkälti isommissa lager-merkeissä, ainakin Varsovan, Krakovan ja muiden isojen kaupunkien keskustoista löytyy roppakaupalla craft-baareja. Hintataso saattaa olla suomalaisittain hyvinkin alhainen, vaikka toki kaulaa paikalliseen peruslageriin varmasti on. Isoista ruokakaupoista voi löytää kohtuullisen hyvän valikoiman sekä puolalaisia että ulkomaisia ei-bulkkioluita. Varsovan baarit ja kaupat on koonnut aika hyvin yhdelle sivulle viime syksynä tämä bloggaaja.

Jos vielä kymmenen vuotta sitten vaikutti järkevältä pohtia, miksi puolalainen olut ei ole hyvää, tänä päivänä tuollaisessa kategorisessa kysymyksessä ei olisi juuri mieltä. Kun aloittelevia käsityöpanimoita on paljon, laadun viilaaminen huippuunsa voi tietysti osalla niistä kestää aikansa. Nyt jo joukossa on paljon helmiä, joita kannattaa metsästää ja joita varmasti nähdään jatkossa Suomessakin yhä enemmän.

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Mitä olutta juotiin 1800-luvulla Itämeren satamissa Danzigista Tornioon? Tämä kirjoitus yrittää rakentaa hataraa kertomusta täkäläisen portterin historiasta ja siitä, miten pohjoisen musta kulta nykyisin eroaa englantilaisista esi-isistään.

Olutta on rahdattu Itämeren ja Pohjanmeren laivoilla niin kauan kuin sitä on joku jossain valmistanut vientiin riittäviä määriä. Jo keskiajalla nykyisen Pohjois-Saksan hansakaupungeissa ja etenkin Hampurissa tuotettiin olutta enemmän kuin omiin tarpeisiin, ja sitä vietiin meriteitse muuallekin.

jurajski-rotated-croppedPortterin tarina on kuitenkin myöhäisempi ja alkaa Englannista. Portteri on oikeastaan alun perin vain nimitys, jolla 1720-luvulta lähtien alettiin kutsua tummaa lontoolaista, vahvemmin humaloitua olutta (brown beer). Portterista tuli yli sadaksi vuodeksi suosituin brittiläinen olut, ja jotkut sitä valmistaneet panimot kuuluivat aikanaan maailman suurimpien oluenvalmistajien joukkoon.

Olutkaupan Englannista Itämerelle puolestaan aloittivat – eivät portteripanimot vaan – Burtonin kaupungin tummaa olutta valmistaneet panimot 1730–1740-luvulla. Burtonilaisessa oluessa oli ehkä vähemmän humalaa ja enemmän makeutta kuin Lontoon portterissa, mutta molemmat olivat ajan tyyliin alkoholipitoisuudeltaan varsin voimakkaita. Kohdesatamia Itämerellä olivat muun muassa Danzig, Riika ja Pietari.

Ei kulunut kuin parikymmentä vuotta kunnes portteripanimot alkoivat nekin viedä tuotteitaan Itämerelle. Olutkirjoittajat muistavat aina mainita, että keisarinna Katariina II Suuri oli erityinen englantilaisen portterin ihailija. Venäjän hovista tilauksen sai tiettävästi ensimmäisenä portteripanimona lontoolainen Thrale 1760-luvulla, ja venäläisten rakastamaa vahvaa portteria kutsuttiin tietenkin lisänimellä stout.

Tsaarin alamaiset alkavat itse valmistaa portterinsa

Brittiläinen olutvienti Itämerelle joutui kokonaisuudessaan katkolle vuonna 1806, kun Napoleonin pakottama mannermaasulkemus esti brittituotteiden kaupan kaikkiin Ranskan alus- tai liittolaismaihin.

 

The Exchange and Artushof, Danzig, West Prussia, Germany (i.e...

Danzig, nykyinen Puolan Gdansk.

 

Vaikka vienti jälleen jatkui Napoleonin poistuttua näyttämöltä, venäläiset itse vaikeuttivat brittipanimoiden liiketoimia vuonna 1822 lyömällä kovan tullin kaikelle paitsi portterille. Tässä vaiheessa etenkin Burtonin panimot alkoivat kohdentaa vientiponnistuksiaan Intian suuntaan, jossa asiakaskunta koostui britti-imperiumin omasta väestä.

Ilmeisesti portterin kauppa sai jatkua Venäjällä siksi, että sitä venäläiset eivät uskoneet osaavansa itse valmistaa. Uskottiin, että hyvää portteria voi tehdä vain Lontoon vedestä. Oli miten oli, viimeistään 1850- tai 1860-luvuilla jo Suomessa ja Puolassakin tehtiin täyttä häkää portteria kotimaisten panimoiden voimin.

Pietarissa oli kokeiltu portterin panemista ensimmäisen kerran vuonna 1801. Venäjällä oma portteriteollisuus käynnistyi ilmeisesti hitaammin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa joidenkin tukholmalaispanimoiden on väitetty panneen omaa portteria jo 1770-luvulla. Göteborgiin perustettiin nimenomaan portteriin erikoistunut panimo vuonna 1790.

Mitä kauemmaksi hyvin dokumentoidusta brittiläisestä oluthistoriasta mennään, sitä aukkoisemmaksi tarina kuitenkin tulee. Itämerenportterin myöhempää historiaa käsittelevät lähteet eivät ole kävelleet oma-aloitteisesti minua vastaan, enkä ole toistaiseksi ryhtynyt kovin aktiivisesti niitä kaivamaankaan. Osittain on ehkä niin, ettei panimoiden toiminnasta vain ole säilynyt täällä entisissä suuriruhtinaskunnissa ja neuvostotasavalloissa yhtä paljon tietoa kuin Britanniassa.

Koko joukko vihjeitä portterin myöhemmistä vaiheista Itämerellä kuitenkin on. Portteria kuljettavana kauppayhtiönä aloittanut A. Le Coq kertoo jonkin verran jo omilla nettisivuillaan. Preussissa asuneen Albert L. J. Le Coq’in perustama yhtiö aloitti toimintansa Lontoossa ostaen portteria kaupungin isoilta panimoilta. Sitä Le Coq kuljetti nimenomaan Venäjälle 1820-luvulta alkaen kymmenien vuosien ajan.

Venäjän tullipolitiikka teki toiminnan Lontoosta käsin yhä hankalammaksi, niin että A. Le Coq’in omistajat päättivät lopulta vuonna 1906 siirtää pääkonttorinsa Pietariin. Yhtiö alkoi myös valmistaa olutta Venäjän keisarikunnassa, tarkemmin sanoen Virossa, sen sijaan että olisi tuonut sitä korkeiden tullimaksujen rasittamana Englannista. Tartossa vuonna 1912 toimintansa aloittanut Le Coq -panimo ehti olla jonkin aikaa tsaarin hovihankkija.

Yhtiö oli olemassa myös Neuvostoliiton aikana Tartu Õlletehas -nimellä, mutta en tiedä, paniko se silloin portteria. Ehkäpä joku osaa täydentää tämän puuttuvan tiedon. Vuonna 1999, kun Olvin ostama panimo jälleen otti käyttöön A. Le Coq -tuotenimen, myös portteri joka tapauksessa viimeistään palasi valikoimiin.

Latviassa Aldaris-panimo, joka perustettiin alun perin vuonna 1865 Waldschlösschen-nimisenä, valmisti myös portteria ainakin vuonna 1906 ja mitä todennäköisimmin jo tätä ennenkin. Nykyisin Aldaris Porteris on toki tuotannossa ja Alkostakin saatavana, mutta senkään osalta en pysty sanomaan, mikä tilanne tarkkaan ottaen oli Neuvosto-Latvian aikana. Sama koskee muita vastaavia balttipanimoita.

Portteri Suomessa

Suomessa, kuten muuallakin Venäjän Itämerellä, portteri muuttui 1800-luvun mittaan tuontioluesta kotimaisten panimoiden tuotteeksi. Suuriruhtinaskunnassa on ehkä ollut vuosisadan lopulla pari-kolmekymmentä panimoa, joissa portteria tehtiin. Tämä lukumäärä voi heittää molempiin suuntiin, koska olen pystynyt laskemaan mukaan vain ne panimot, joista Seppo Bonsdorffin kirjassa Suomen panimot erikseen todetaan valikoimaan kuuluneen jossain vaiheessa portteria. Tarkat vuosiluvut eivät kirjasta selviä.

Portterikartta kattoi 1880–1890-luvuilla suuret osat Suomesta. Varmasti valmistus painottui rannikolle, mutta myös sisämaassa, muun muassa Tampereella ja Kuopiossa, portteria juotiin. Torniossa oli pohjoisin panimo ja Tammisaaressa eteläisin. Englantilaiseen tapaan vanhojen suomalaisten portterien etiketeissä näkyy sellaisia määreitä kuin best brown stout, double stout ja jopa imperial stout.

sinebrychoffporter_flickr_berntrostad_cc-by-2-0-attSe, miltä tuon ajan suomalainen portteri maistui, on ainakin itselleni arvoitus. Tuskin kannattaa olettaa, että esimerkiksi nykyinen Sinebrychoff Porter on yksi yhteen samanlaista kuin oma 1800-luvun esi-isänsä. Voimakkuus on voinut ollakin samaa luokkaa, vaikken tästäkään ole löytänyt paljon dataa. Porvoolaisen Ekblomin panimon Best Borgå Brown Stout -olut näyttää olleen vuonna 1889 noin 7,5-prosenttista (% abv), mikä olisi samaa tasoa tämän päivän Koff-portterin kanssa.

Kaiken kaikkiaan itämerenportteri – siis Itämeren eri rannikkovaltioissa valmistettu baltic porter – on toisaalta nykyisinkin tyylillisesti aika hajanainen oluen tyyppi. Jotkut versiot tavoittelevat uskollisuutta brittiläiselle portterille (tai sen vahvalle versiolle imperial stoutille). Esimerkiksi Sinebrychoff Porter on käymistapansa puolesta pintahiivaolut kuten brittiläiset esikuvansa, melko paahteinen ja humaloitukin.

Toisessa ääripäässä ovat ne itämerenportterit, joissa on omaksuttu saksalaistyyppinen pohjahiivakäyminen ja siirrytty muutenkin tyylillisesti lähemmäksi Baijerin Doppelbockeja tai Schwarzbieriä. Puolasta löytyy monia tällaisia kappaleita, joissa humalointi on mietoa ja yleisvaikutelma lääkemäisen makea ja tumma, vailla englantilaisen stoutin paahteisuutta.

Portteri rautaesiripun takana

Miten portteri pärjäsi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina itäblokin maissa? Tästä aiheesta osaan sanoa – jos mahdollista – vielä vähemmän kuin portterista Suomessa 1800- ja 1900-luvuilla. Edellä tuli todettua epäselvyys sen osalta, pantiinko Baltian alueella portteria neuvostoaikana. Olutkirjailija Terry Foster on väittänyt seuraavaa:

Joissakin maissa kuten Puolassa, Venäjällä, Liettuassa ja Latviassa [portterin paneminen] lakkasi kokonaan kommunistihallinnon aikana ja alkoi uudestaan vasta Berliinin muurin ja rautaesiripun kaaduttua.

Olen kuitenkin ollut Fosterin kirjan julkaisemisen jälkeen asiasta yhteyksissä joihinkin puolalaisiin oluttuntijoihin, ja heidän yksiselitteinen viestinsä oli, että ainakin Puolassa portteria oli kyllä myös kommunistiaikana saatavana. Suurpanimo Żywiec teki sitä Sleesiassa, ja ilmeisesti 1960-luvulta alkaen Varsovassa juotiin paikallisen panimon Porter Warszawskia. Muitakin oli.

Ron Pattinson totesi blogissaan muutama vuosi sitten, että portterinvalmistuksen perinne oli hengissä tämän lisäksi DDR:ssä. Mannereurooppalaisen portterivyöhykkeen eteläraja näyttäisi kulkevan Tšekissä. En pysty tähän hätään todentamaan, juotiinko portteria myös kommunistisessa Tšekkoslovakiassa, mutta mahdollista se on, jos kerran kahdessa naapurimaassakin.

Puolassa portteri on vallannut alaa olutkartalta vuoden 1989 jälkeen yhä enemmän. Vanhat veteraanit kuten Żywiec Porter ja Okocim Porter ovat voimissaan, mutta niiden rinnalle on tullut kymmenittäin uusia pienten ja keskisuurten panimoiden tulkintoja perinteikkäästä oluttyypistä.

Ehkä yleisimmin jäljitellään Żywiecin tyyppisiä klassikoita, mutta jotakin varianssiakin tyylin sisällä on, esimerkiksi jenkkihumaloilla ryyditetty Pinta Imperator Bałtycki tai komean savuinen Gościszewo 55 Porter Bałtycki Wędzony. Vaikka meillä on perinteinen Sinebrychoffimme ja virolaisilla kehuttu tulokas Põhjala Öö, tekisi mieli väittää, että Puolasta on muodostumassa itämerenportterin ydinalue.

Terminologiaa

Vielä pari sanaa myös siitä, miksi olen käyttänyt tästä oluttyylistä nimeä itämerenportteri – käännöksenä siis englantilaiselle baltic porter -termille. Ainakaan nopean googlailun perusteella tämä suomennos ei ole juuri ollut aiemmin käytössä. Toinen vaihtoehto (jos suomenkielinen nimi oluttyylille ylipäätään halutaan) olisi kai kääntää se baltialaiseksi portteriksi.

karl_ivanovich_kollmann_theaterplatz_st_petersburg_c1820-public-domain

Pietari 1820-luvulla.

Perustelu on, ettei mikään oluen historiassa tai sen nykyisessä levinneisyydessä viittaa nimenomaan Baltian maista – Virosta, Latviasta tai Liettuasta – lähteneeseen olutperinteeseen. Historiallisesti brittiläis-venäläisen portterikaupan tärkeimpänä kohdesatamana on toiminut epäilemättä Pietari. Vaikka Riika on toki ollut Venäjän keisarikunnassa suuri metropoli, myös Ruotsin, Tanskan, Saksan, Suomen ja Puolan satamissa on sekä juotu englantilaisia porttereita että tehty omia.

Määre “baltic” oluttyylin nimessä baltic porter merkitsee näin samaa kuin silakan englantilaisessa nimessä baltic herring – siis sitä, että olut ja kalalaji ovat tavattavissa Itämerellä tai Itämeren alueella. Meren nimi sisältää baltic-sanan paitsi englannissa myös venäjässä, puolassa, liettuassa ja latviassa. Saksaksi, tanskaksi, ruotsiksi ja suomeksi puhutaan Itämerestä ja viroksi Länsimerestä.

Senkin voi todeta, että baltic porter on terminä nuori ja luultavasti peräisin vasta Michael Jacksonin olutluokitteluista. Kun Sinebrychoff lanseerasi nykyisen versionsa vuonna 1957, sitä markkinoitiin ensin nimellä Imperial Stout. Hiivan panimo kertoo olevan Guinnessin hiivaa. Nimeksi vakiintui kuitenkin Porter, ilmeisesti suomalaisia perinteitä kunnioittaen. Kieltolain aikana ja sen jälkeisillä vuosikymmenillä portterin nimellä on Suomessa myyty myös tummaa ykkösolutta ja jopa limonadia, joten käsitteistö ei ole ollut mitenkään johdonmukaista.

Johonkin tulevaan postaukseen ajattelin koota muutaman arvion eri Itämeren maiden nykyisistä porttereista ja käydä vielä läpi sitä, miksi itämerenportterista on minusta todellakin perusteltua puhua omana oluttyylinään eikä esimerkiksi stoutin alalajina. Jotkut olutkirjoittajat jättävät tähän kohtaan pienen varauman.

Tarvitaanko meille Retrokoff?

Kekkosen aikaan olutkin oli parempaa. Täytyihän sen olla?

urho_kaleva_kekkonenMainio brittiläinen olutblogi Boak & Bailey nosti tällä viikolla esiin itäisessä Keski-Euroopassa viime aikoina havaitun ilmiön, nimittäin isojen panimoiden nostalgiaoluet. Esimerkkinä mainittiin Zlatý Bažant -panimon* vuoden 1973 reseptillä pantu pilsneri.

Twitterissä samaiset blogistit luonnehtivat näitä oluita ”ironisiksi retro-oluiksi.” Kyse on kai siis samantapaisesta ilmiöstä kuin vaikkapa Riian Cafe Leningrad -baarissa tai vuoden 2003 saksalaisessa ostalgia-filmissä Goodbye Lenin. Näiden parissa voi nauttia entisen itäblokin kodikkaasta tai koruttomasta tunnelmasta ilman totalitaarisen järjestelmän ikäviä puolia, kun siihen ottaa pienen ironisen etäisyyden.

Striptis-nainen tanssii

Saman tyyppisiin retro-stailattuihin oluihin olen törmännyt entisen itäblokin maissa ensin vuosi sitten kesälomalla Sloveniassa ja nyt talvella Puolassa. Sloveniassa hommaan oli ryhtynyt maan suurin panimo Laško**, jolla pari tällaista olutta kuuluu uudehkoon Special-tuoteperheeseen.

flaska_big_striptisStriptis-nimisen oluen etiketti kertoo, että kyseistä olutta pantiin ensimmäisen kerran vuonna 1956. En ole seurannut Slovenian olutkenttää tarkemmin viimeisten 60 vuoden aikana, mutta oletan, että Striptis Doppelbock on ollut välillä poissa tuotannosta ja palannut nyt retron näköisessä matalassa pullossaan nostalgiasarjaan. Samassa Special-perheessä on myös Krpan Triple Beer, ”first brewed in 1985”.

Alkuperäisessä Striptis-pullon etiketissä on ilmeisesti ollut vähäpukeinen strippari (?) olutlasi kädessään, koska tällainenkin kuva panimon sivuilta löytyy. Nykyinen etiketti on tuoteperheen muiden oluiden kaltainen – ehkä hyväkin ratkaisu imagosyistä. Alkuperäistä etikettiä katsoessa alkaa vähintään soida heti päässä Kasevan vanha biisi.

striptis_etiketa_7672Laškon Special-sarjaan kuuluu myös modernimpia erikoisoluita kuten Citra Lager ja Sour Cherry & Chestnut. Tässä panimo on tehnyt samanlaisen ratkaisun kuin puolalainen Żywiec***, joka pakkaa nykyisin muut kuin peruslagerinsa tyylikkäämpiin ”vuosilukupulloihin”. Samassa sarjassa on siis sekä nostalgisia pitkän linjan oluita että uudempien trendien mukaisia tulokkaita. Myös näissä etiketti selventää, milloin kyseisen tyyppistä olutta on ensi kerran tehty. Bock on ollut panimon valikoimassa alkujaan jo vuonna 1860, kun taas esimerkiksi vehnäolut tuli mukaan vasta vuonna 2014 ja saison 2015. Żywiecin erikoisoluissa nostalgia ei ulotu etikettien ulkoasuun saakka.

okocimToinen Puolan isoista panimoista, Okocim****, puolestaan tarjoilee ajan patinaa liimailemalla retrosarjan pulloihinsa valmiiksi kuluneen näköisiä etikettejä. Tuotesarjan ideointi liittyy ilmeisesti panimon 170-vuotisjuhlaan. Etiketeissä ei viitata oluiden lanseerausvuosiin vaan tarjoillaan yleistä eilispäivän näköistä nukkavieruutta, hieman yllä mainitun riikalaisbaarin tapaan.

Oliko ennen paremmin?

Yleisesti ottaen useimmat puolalaiset, slovenialaiset tai slovakialaiset ovat varmasti sitä mieltä, että nykyaikainen elämä on helpompaa ja mukavampaa kuin entisen regiimin aikaan. Kauppojen olutosastot ovat pullollaan erilaisia kotimaisia ja ulkomaisia merkkejä siinä missä ruokahyllytkin. Äkkiseltään olettaisi, että myös laadusta jouduttiin kommunistiaikana tinkimään nykyistä enemmän.

Tässä suhteessa Ron Pattinsonin väite, että DDR:ssä olut oli usein parempaa kuin Länsi-Saksassa vastaavana aikana, on mielenkiintoinen. Samoin Tšekissä kai joskus haikaillaan, että markkinatalous pilasi vanhat hyvät oluet. Boak & Bailey ovat kuitenkin slovakialaisen Zlatý Bažantin perusteella sitä mieltä, että kommunistinostalgiaa tavoittelevassa retro-oluessa maku ei ole myyntivaltti vaan imago. Myöskään itseäni eivät kaikki maistamani slovenialaiset tai puolalaiset retroilut onnistuneet ainakaan maullaan vakuuttamaan.

Ilmiö on sinänsä hauska ja kertoo varmaan jotain kuluttajien ostopäätöksiin vaikuttavista tekijöistä. Miten tämä toimisi Suomessa?

Vaikka meillä ei sodanjälkeisillä vuosikymmenillä elettykään kommunistisessa järjestelmässä, pienet kaihon ja hirvityksen sekaiset väreet iskevät täälläkin helposti selkäpiihin, kun näkee museoissa esimerkiksi 1960- tai 1970-lukujen mustavalkoisia baaritunnelmia ja olutpulloja.

En tiedä, kannattaako suomalaisten suurpanimoiden – sanotaan vaikka Sinebrychoffin***** – lähteä kehittelemään replikaa mistään toisen maailmansodan ja EU-jäsenyyden välisestä oluestaan. Tai ties vaikka kannattaisikin, itse olen liian nuori muistamaan niitä juuri lainkaan. Löytyykö panimon arkistosta autenttisia reseptejä eri vuosikymmeniltä?

sinebrychoff_hkm_tuntematon_cc-by-4-0

Kuva: Finna, Helsingin kaupunginmuseo, tuntematon kuvaaja, CC BY 4.0

Sen sijaan Żywiecin tyyppinen retrolinja, johon on poimittu todellisia oluita panimon koko historian ajalta, voisi olla ihan mielenkiintoinenkin. Żywiecin bock ja portteri ovat hyviä tuotteita, ja tällaisia myös ”Helsingin Żywiec” varmasti kykenee historiastaan löytämään. Itseoikeutettu jäsen tässä joukossa olisi Sinebrychoffin Porter, jolle löytynee panimon historiasta ensimmäinen mahdollinen valmistusvuosi jostakin 1850–1860-luvuilta. Ironialla ei tässä tarvitsisi pelata.

Juhlavuosi lähestyy

Äänestäisin mukaan myös historiallisia saksalaistyylisiä oluita, joita Sinebrychoffin ja sen helsinkiläisten tytäryhtiöiden tunnetaan valmistaneen. Esimerkiksi tummaa Erlangeria (7 % abv.) on tehty Sörnäisten osakepanimossa viimeistään 1880-luvun lopussa, jolloin Sinebrychoffit olivat luultavasti alkaneet jo kerryttää panimosta hankkimaansa osake-enemmistöä. Kenties Sörnäisten valikoimaan kuului myös 7-prosenttinen Waldschlössener-olut, jota panimomestari J. K. Kröckelin tiedetään tehneen ainakin myöhemmässä omassa yrityksessään Talin kartanon panimossa.

Ehkäpä ihan mainio lisä tällaiseen Retrokoff-tuoteperheeseen olisi kuitenkin myös panimon 150-vuotisjuhlia varten vuonna 1969 pantu Juhlaolut, jossa Sinebrychoffin historiikin mukaan oli alkoholia kuusi painoprosenttia eli noin 7,5 % abv. Totta kai pian koittaa – juhlavuosista puheen ollen – myös vuosi 2019, jolloin on varmasti hyvä aika katsoa taaksepäin Helsingin ainoan todella historiallisen panimon kahteen vuosisataan.

Jos Spårakoff tekee tulevana juhlavuonna kunnianhimoisilla historiallisilla oluilla höystettyjä teema-ajeluja ympäri Helsingin keskustaa, itse ainakin ilmoittaudun ratikka-ajeluille vaikka vuoden 2019 jokaisena iltana.

Miltä kuulostaa, Kerava?

Lähteitä: Bonsdorff S., Suomen panimot: Matrikkeli portteri-, olut- ja sahtipanimoista 1756–1996; Mårtenson G., Sinebrychoff 1819–1969; Turunen M. Jos täytätte mun lasini.

* Heineken omistaa panimon. ** Heineken omistaa panimon osakekannan lähes kokonaan. *** Heineken omistaa enemmistön panimon osakekannasta. **** Carlsberg omistaa panimon. ***** Carlsberg omistaa panimon.