Maailmojen sota: amerikkalainen Zoigl ja oluen autenttisuus

Viime viikolla tapahtunutta: brittiläistaustainen oluthistorioitsija Ron Pattinson veti herneet nenäänsä nähtyään Twitterissä Oregonissa toimivan Zoiglhaus-panimon pullotetut uutuudet, Zoigl-Kölschin ja Zoigl-Pilsin.

They really shouldn’t be using the name Zoigl. Because it isn’t fucking Zoigl, totesi Pattinson diplomaattiseen tapaansa.

Jos tuossa twiitissä ilmaistun ärtyneisyyden syyt kaipaavat selvennystä, kysymys on siis siitä, että Zoigl on itäisessä Baijerissa säilynyt hyvin paikallinen perinne, ja Kölsch taas Reininmaalle Kölniin rajoittunut täysin erilainen – mutta yhtä lailla paikallinen – oluttyyppi.

Eurooppalaisesta näkökulmasta näiden yhdistäminen on yhtä luontevaa kuin porokarjalanpiirakka tai hapankaalipizza. Amerikkalaisesta näkökulmasta: molemmat ovat saksalaisia, joten miksei. Voi olla, että esimerkiksi Zoigl-Kölschin tapauksessa kyse on enemmänkin Zoigl-sanan käytöstä brändinimenä kuin tyylien fuusioinnista, mutta problematiikka on silti suunnilleen sama.

Jenkkiläisistä pullo-zoigleista alun perin twiitannut Jeff Alworth on äärimmäisen tiedostava ja herkkävainuinen olutkirjoittaja, mutta tällä kertaa hänen vastauksensa Pattinsonin syytöksiin valoi vain lisää bensaa liekkeihin:

This is America. We riff on everything. I know it pisses Europeans off that we steal, but that’s what you get in an immigrant country. All the Euros who came here and adapted their culture: it’s our culture.

Alworth käräytettiin lisäksi keskustelussa sisäisen logiikan puutteesta, koska aiemmassa blogitekstissään hän oli suhtautunut hyvin nuivasti siihen, että amerikkalaiset panimot tekevät lambic-oluita. Jos Zoiglia, miksei sitten lambicia?

 

Zoigl-ger-usa

Vasemmalla: Zoiglia Baijerissa. Oikealla: Zoigl-Kölschiä Oregonissa.

 

That’s the way it Gose

Siinä ei ole mitään uutta, että amerikkalaiset panimot hakevat innoitusta vanhoista eurooppalaisista olutperinteistä.

Paraatiesimerkki on viime vuosina nähty Gose-oluen valtaisa suosio eri maiden käsityöolutpiireissä. Ironista kyllä, nimenomaan Ron Pattinsonilla oli todennäköisesti iso rooli siinä, että muissa maissa toimivat panimot ovat ylipäänsä kuulleet koko Gosesta saati uskaltautuneet valmistamaan sitä. Hän on sittemmin miltei katunut kertoneensa maailmalle Gosesta.

Gosehan on vanha itäsaksalainen hapan vehnäolut, jonka maustamiseen käytetään korianteria ja suolaa. 1960- ja 1980-lukujen välissä Gosea ei luultavasti valmistanut DDR:ssä – eikä tietenkään missään muuallakaan – yksikään panimo. Sen jälkeenkin tarjonta on ollut Saksassa vähintään vaihtelevaa.

Amerikkalaiset tulkinnat Gose-tyylistä alkoivat yleistyä ilmeisesti 2000-luvun lopulla, ja sittemmin Goseja on putkahdellut vaikka minkä maiden käsityöolutmarkkinoille.

Vuonna 2007 Pattinson nimittäin kirjoitti blogiinsa postauksen, joka luultavasti oli useimmille olutihmisille ensimmäinen kerta, kun he ylipäätään kuulivat Gosen olemassaolosta. Tuon blogitekstin perusteella vaikuttaa, ettei ulkomaisia Gose-tulkintoja vielä ollut olemassa tai ainakaan kirjoittaja ei sellaisia tuntenut.

Pumpkin-Pie-Gose_Flickr_Sam-Cavanagh_CC-BY-2-0

Kurpitsapiirakka-Gosen on tehnyt Epic Ales -panimo Seattlesta. Kuva: Sam Cavenagh, Flickr, CC BY 2.0.

 

Seuraavien kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Huffington Postista löytyy yllättäen hyvä kiteytys siitä, minkälaisen oluttyylin amerikkalaiset ovat tuolloin Saksasta löytäneet ja mitä he ovat Gosella sittemmin tehneet. Tämän artikkelin mukaan puolet markkinoilla olevista Goseista on nykyään jollakin hedelmällä maustettuja.

Näin varmasti on amerikkalaispanimoissa – ja heidän esimerkkiään seuraavilla oluenvalmistajilla muissakin maissa – mutta alun perin hedelmät eivät siis kuuluneet saksalaiseen Gose-kulttuuriin.

Pitääkö olla huolissaan

No niin: pitääkö olla huolissaan siitä, että amerikkalaiset ”löytävät” eurooppalaisia olutperinteitä ja tekevät niistä omia – mahdollisesti alkuperäistä kontekstia ymmärtämättömiä – tulkintojaan? Kun puhutaan Gosesta tai Zoiglista, meidän on Suomessa ehkä helppo olla relativisteja ja todeta, että mikä ettei.

Jos kuluttajat kerran tykkäävät, miksi kenenkään kannattaisi käskyttää, mitä panimot saavat tai eivät saa tehdä. Verigreippi – voiko se nyt Gosea kovin pahasti pilata.

Mutta entä jos tulkintojen kohteeksi otettaisiin vaikka sahti? Toistaiseksi kansainväliset sahtiversioinnit ovat olleet toki harvassa, ehkäpä johtuen sahdin olomuodosta tuoreoluena.

Entä jos kuitenkin syntyisi ensin amerikkalainen ja sitten maailmanlaajuinen sahdin trendi, jossa yli puolet maailmassa valmistettavista sahdeista maustettaisiin mangolla, ananaksella tai muilla eksoottisilla hedelmillä? Voisin kuvitella yhden jos toisenkin tahon Suomessa älähtävän.

Palaan siis vielä alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko saksalaisilla – tai meillä muilla eurooppalaisilla – oikeutta soimata amerikkalaista panimoa heidän Zoigl-sanan käytöstään.

Jeff Alworth jatkaa keskustelua postauksella, jossa hän puolustaa kaunopuheisesti paitsi Zoiglhausin panimomestarin aitoa Saksan tuntemusta myös amerikkalaisen kulttuurin perusolemusta. Se on ”sekarotuinen” kulttuuri, ja jos se ei saisi hyödyntää esi-isiensä eurooppalaisia juuria hyväksi katsomallaan tavalla, sillä ei olisi mitään pohjaa jolle rakentaa.

Hyvä niin. Se onkin selvää, että saksalaisperäisellä olutkulttuurilla on Yhdysvalloissa vankat perinteet, koska Saksasta alun perin tulleet panimosuvut ovat hallinneet maan olutmarkkinoita jo 1800-luvulta alkaen.

Zoiglia – joka Alworthille vastanneiden mukaan on laajempi paikallinen perinne eikä pelkkä ”tyyli” – amerikansaksalaiset eivät tiettävästi tuoneet kotiseuduiltaan Atlantin taakse, mutta ei tällainenkaan yhteys mahdoton olisi.

Samoin Yhdysvalloissa on jäänteitä pitkäikäisestä brittiläisperäisestä olutkulttuurista, joka on muovautunut vuosisatojen saatossa amerikkalaiseksi. Yksi muistuma tästä perinteestä on amerikkalainen IPA, joka on viime vuosina korvannut alun perin brittiläisen IPA-jatkumon globaalin olutkansan tietoisuudessa. Tähän syrjäyttämiseen on syynä voimakas ja luova kehitystyö, jota amerikkalaiset pienpanimot ovat 1990- ja 2000-luvuilla kohdistaneet kyseiseen oluttyyliin. Sen seurauksena useimmat eurooppalaiset IPAt käytännössä matkivat nykyään amerikkalaisia esikuvia; harvempi perustuu tietoisesti britti-IPAan.

Amerikan voi jo nykyään sanoa ohjailevan eurooppalaisen pienpanimo-oluen valtavirtaa. Niinpä eurooppalaisten taistelut omien olutperinteidensä puhtaudesta ovat jossakin määrin tuhoon tuomittuja, kun yhdysvaltalainen ja sitä kautta globaalistunut olut-avantgarde lähtee jotakin tällaista perinnettä muovaamaan uuteen uskoon.

Keskustelu näistä perinteistä on silti ainakin omasta mielestäni tärkeää. Se ei ole yhdentekevää lillukanvarsien ruotimista. Debattia täytyy pystyä käymään niin, että tunnustetaan samaan aikaan sekä jonkin oluttyylin lähtöalueella vallitseva autenttinen käsitys perinteestä – olipa se saksilainen Gose, Ylä-Pfalzin Zoigl tai Hämeen sahti – että uudemmat tulkinnat vaikkapa Oregonissa tai Uudessa-Seelannissa.

Jos eurooppalaiset jankuttavat ”te ette saa koskea meidän aitoon olutperinteeseemme” ja muut vastaavat ”me tulemme Euroopasta, joten meillä on oikeus tehdä eurooppalaisilla perinteillä mitä haluamme”, ummikko puhuu ummikolle ja kaikki haaskaavat aikaansa turhaan sapelinkalisteluun.

Mainokset

Olutkoira 1 v, omat suosikit vuoden postauksista

Blogi on ollut nyt vuoden päivät eetterissä. Valitsin omasta mielestäni olennaisimmat tekstit tähän mennessä kertyneiden 58 kirjoituksen joukosta.edf

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

Parhaita tapoja saada Olutkoira repimään pelivarusteensa on, kun antaa ymmärtää, että nykyinen pienpanimo- tai käsityöolutbuumi on tuore ja pelkästään Amerikasta lähtöisin oleva ilmiö. Tätä käsitystä näkee yllättävän usein, eri maissa ja erilaisissa lähteissä.

Valtamedioissa mutkien oikomisen ymmärtää, koska toimittaja liikkuu luultavasti tiukan merkkimäärän puitteissa eikä haastateltavakaan ehdi laverrella asioiden historiallisista taustoista.

Oma missioni on kuitenkin jankuttaa kyllästymiseen saakka, että nykyinen buumi on vain yksi vaihe jo 1960-luvulla alkaneessa uudessa kiinnostuksessa pienpanimotoimintaa kohtaan. Sen juuria löytyy sekä Britanniasta, Yhdysvalloista että Belgiasta, mahdollisesti muualtakin. Tämä kaikkein tuorein kasvupyrähdys on kylläkin erittäin merkittävä vaihe pitkässä tarinassa – mutta silti, vallankumous ei alkanut eilen. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Baltic porter -oluttyylin – oman suomennokseni mukaan itämerenportterin – historia on pitkä mutta ei mitenkään laajasti tunnettu. Portteria tuotiin alkujaan Englannista Itämeren rannoille, erityisesti Venäjälle, 1700-luvulta saakka. Jo 1700-luvun lopussa sitä tehtiin ilmeisesti tuonnin rinnalla myös omatuotantona joissakin ruotsalaisissa panimoissa.

Sata vuotta myöhemmin nykyisten Itämeren rannikkovaltioiden alueella – Suomessa, Venäjällä, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tanskassa ja Ruotsissa – oli valtava joukko omaa portteria tekeviä panimoita. Tällöin saksalaisten oluiden suosion myötävaikutuksella portterista oli tullut monissa panimoissa pohjahiivaolutta.

Moni näistä portteriperinteistä on säilynyt käytännössä katkeamatta nykypäivään saakka, ja nyt itämerenportteri on alkanut herättää kiinnostusta pienpanimoväen keskuudessa erityisesti Puolassa mutta muuallakin. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Mystinen Zoigl ei ole suinkaan ainoa kiinnostava baijerilainen maalais-lager, mutta sen ympärille on rakentunut kokonaan oman laisensa, hyvin paikallinen olutkulttuuri. Kylissä on säilynyt yhteispanimoita, ja muutama paikallinen talo tekee siellä vuoroviikoin olutta, jota tarjoilee sitten tuoreena pikkupurtavien kera.

Alue on omasta mielestäni hieno olutmatkakohde, valitettavasti vain melko hankalien yhteyksien takana. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

BrewDogin ja muiden viime vuosien käsityöpanimoiden julistukset vaikuttavat päälle päin ihan kannattamisen arvoisilta, kun tulokkaat vannovat taistelevansa tylsiä massalagereita ja muita vanhoja ummehtuneita oluita vastaan.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja paikallisolutta suosivien pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia. Oliko perinteinen real ale todella päässyt ummehtumaan vai BrewDogin poikien mopo vain lähtenyt keulimaan markkinointikiimassa? (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Samalta Baijerin-matkalta, jolla myös Zoigliin tutustuin, jäi käteen muun tämä valaistumiskokemus.

Aikaisemmin melko yksipuolisena ja liian ”helppona” pitämäni oluttyyli, saksalainen Dunkles, paljastui paikan päällä pienissä maalaispanimoissa maisteltuna monimuotoiseksi ja välillä särmikkääksikin, joten voi olla että muutkin kuin minä ovat väheksyneet sitä ohuin perustein. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Otsikoin kirjoitukseni noin, koska yllätyin, miten paljon Jackson kirjoitti suomalaisesta oluesta – ja ehkä erityisesti sahdista – jo tässä uransa toisessa teoksessa. Nostin kirjasta myös muita omasta näkökulmastani kiinnostavia pointteja Jacksonin hienoista eri olutmaiden kuvauksista.

Millaista olutta maailmassa juotiin sinä päivänä, kun synnyit? Ainakin omalta kohdaltani Jackson luultavasti raapusteli tämän kirjan tekstejä niihin aikoihin, kun olin itse juuri päässyt näkemään päivänvalon. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Vuonna 2016 on vietetty saksalaisen oluen puhtauslain, Reinheitsgebotin, 500-vuotisjuhlaa.

Postasin varsinaisen syntymäpäivän nurkilla huhtikuussa oman ”virallisen” Reinheitsgebot-kirjoitukseni, jossa kävin läpi sitä, mitä laki merkitsee nykyään oluen ja olutkulttuurin kannalta ja mitkä sen vaikutukset ovat olleet historiassa Saksan alueen oluiden monimuotoisuudelle. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Baijerin itäisellä laidalla sinnittelevään olutperinteeseen tutustuakseen ei enää tarvitse kytätä ovien ylle ripustettuja tähtiä tai edes kysellä matkailuneuvonnasta kalentereiden perään.

Hyvä ja ajantasainen Zoigl-almanakka löytyy nykyisin internetistä, ja päivämäärät ja paikat on siitä helppoa haeskella, vaikkei muuten saksankielisen sivuston lukeminen sujuisikaan.

Schoilmichl_yleisöMinulla oli käsitys, että Zoigl-oluen löytäminen olisi äärimmäisen haastavaa. Vaikutelma onkin ilmeisesti peräisin hieman vanhemmista olutkirjoista tai -blogeista. Minnekään syvälle maaseudulle ei ole välttämätöntä hakeutua. Oberpfalzin alueen viidestä Zoigl-paikkakunnasta ainakin kaksi on ihan elävän oloisia pikkukaupunkeja, nimeltään Windischeschenbach ja Mitterteich.

Kolmesta pienemmästä paikasta Neuhaus sattuu sitä paitsi sijaitsemaan aivan Windischeschenbachin kyljessä, joten nämä kaksi taajamaa muodostavat yhdessä Zoigl-alueen epävirallisen keskuksen.

Neuhaus-pienempi

Neuhaus bei Windischeschenbach.

Juuri Neuhausissa pääsin ensimmäisen kerran elämässäni toissapäivänä maistamaan aitoa Zoiglia. Paikkana oli Schoilmichl-nimisen Zoigl-talon takapiha, jolle oli kannettu muutama pitkä pöytä penkkeineen. Talon emäntä laski tuoretta olutta ovenpieleen asetetusta tynnyristä, ja paikallinen torviyhtye viihdytti.

Schoilmichl on yksi kylän kuudesta Zoigl-talosta, ja sillä on olutta tarjolla kymmenenä viikonloppuna tämän vuoden aikana. Muilla viikoilla avoinna on yksi muista Neuhausin oluttaloista. Zoiglin ideahan on, että kylässä on yhteispanimo ja tietyillä paikallisilla perheillä lupa panna siellä olutta.

Olutta valmistetaan sitten tyypillisesti sen verran, minkä kylän väki ja mahdolliset muut vierailijat saavat muutaman päivän kuluessa juotua kurkuistaan alas.

Kuokkimassa toisten pihajuhlissa?

Windischeschenbachin puolella Zoigl-hanat olivat auki samana viikonloppuna Binnerin talossa. Ohi ajaessa meininki näytti ihan tavalliselta omakotialueen pihajuhlalta, eli ilman Zoigl-kalenteria ei mistään olisi tiennyt talossa tapahtuvan julkista anniskelutoimintaa. Edes tavanmukaista Zoigl-talon merkkiä, kuusisakaraista tähteä, en tainnut nähdä.

Takapihan penkit olivat täynnä väkeä. Tuli mieleen suomalainen Ravintolapäivä, paitsi että tässä pääosassa oli juoma. Avaat ovesi muutaman kerran vuodessa niin tutuille kuin ventovieraille, jotka ovat katsoneet etukäteen netistä, mistä tarjoilua tällä kertaa löytyy. Kylän väen voi tosin kuvitella jo muistavan vuoroviikot ulkoa.

Schoilmichl_lasiKun Binnerin takapihalla oli maistelijoita tungokseksi asti, automme siis pysähtyi ensimmäisen kerran naapurikylän Schoilmichliin, jossa olut oli kullankeltaista, melko jämäkän humalaista ja sitrushedelmäisen raikasta. Etukäteen lukemieni kuvausten pohjalta olin odottanut punaruskeaa, rosoisempaa ja vielä rankemmin humaloitua ”farmhouse lageria”. Tämä Zoigl oli kuitenkin puhtaan ja hyvin miellyttävän oloinen olut, jota olisi juonut mielellään useammankin kolpakollisen.

Edessä oli kuitenkin vielä siirtyminen illan majapaikkaamme Mitterteichiin, jossa Zoigl-talon virkaa hoiti tänä viikonloppuna Lugert. Se oli päivän kahdesta Zoigl-paikasta ehkä se tunnelmallisempi: istuimme vanhan talon sisäpihalle johtavassa porttikäytävässä. Pihan pöydät olivat jälleen lähes täynnä porukkaa ja kaikille kannettiin olutta sekä sen kylkeen sopivia suolaisia, enimmäkseen erilaisia leikkeleitä ja makkaroita. Erikoisuutena oli gulassi hevosenlihasta.

Lugert_piha

Lugertin Zoigl-talon sisäpiha.

Lugertin olut oli nyt kahdesta maistamastani Zoiglista hieman miedommin humaloitu, ja kevyen sitruunavivahteen tilalla oli turvallisen maltainen maku, jossa mukana aavistus jotain makeaa. Humalaakin oli silti ihan kunnolla, eli tasapaino oli omaan makuuni oikein sopiva. Jos kaikki lager muistuttaisi parhaita Zoigleita, ei koko pale aleen hurahtanutta craft beer-liikettä olisi varmaan koskaan syntynyt.

Lugert_oksa

Merkki siitä, että Zoiglia on tarjolla.

Sain olueni seuraksi annoksen nimeltä Pressack mit Musik. Nimen taakse kätkeytyi valikoima erivärisiä aladobeja etikkaliemessä, ja niitä popsiessa tuli tilattua vielä toinenkin tuopillinen Zoiglia. Pöytään tuli myös uunituoreita brezeleitä. Illan päätteeksi poikkesimme vielä pikkukaupungin torille, jossa oli käynnissä vauhdikas kyläjuhla livebändeineen. Kävi ilmi, että Mitterteich elättää kolmen Zoigl-talonsa lisäksi myös yhden ”tavallisen” panimon, joka huolehti kyläjuhlan janoisista suista.

Ei helpoimpia olutmatkakohteita

Oberpfalz on Saksan mittakaavassa syrjäinen ja harvaan asuttu alue, jonka tiettyä eristäytyneisyyttä selittävät ehkä pitkät vuosikymmenet rautaesiripun ja Fichtelgebirgen vuorten puristuksessa. Maisemista tulevat välillä mieleen kainuulaiset vaaramaastot, vaikka metsien välissä aukeavatkin laveammat viljavainiot kuin Suomen syrjäseuduilla.

Oberpfalz_David Schiersner_Flickr_CC BY 2-0att

Oberpfalzin maisemaa.

Zoigl-retkeä voi tämän kokemuksen perusteella suositella lämpimästi, vaikka siinä oma haasteensa onkin. Kaukaisiin kyliin pääseminen joukkoliikenteellä on epäilemättä työn ja tuskan takana, eikä matka kyllä tuntunut ihan lyhyeltä edes omalla (vuokratulla) nelirenkaisella. Juttelimme Neuhausissa alueelta kotoisin olevan, muualla Saksassa asuvan rouvan kanssa, ja hän oli varsin yllättynyt tavatessaan suomalaisia olutmatkailijoita kotiseudullaan.

Tässä mielessä Ravintolapäivä-vertaus ontuu, koska tutun kaupunkitapahtumamme elinehto lienee tiheä urbaani asutus. Ja tietysti erona on sekin, että Zoigl-toiminta on säänneltyä ja sitä ilmeisesti harjoittavat vain toimiluvan haltijat. Yhteisöllistä syömis- ja juomiskulttuuria ei silti Zoigl-kylistä puutu, joten tunnelmissa on paljon samaa!

Syrjäisen sijainnin mahdollinen positiivinen kääntöpuoli on se, ettei Zoiglin aitous ihan helposti vesity liiallisen olutturismin seurauksena. Tradition säilyminen vain vaatii sitten sen, että paikallisten oma kiinnostus yhteispanimoihin ja oluttaloissa vierailemiseen pysyy yllä.

Schoilmichl_soittajat

Fanfaari Zoiglille.

 

Schoilmichl_kyltti

Schoilmichl mainostaa tuotettaan.

 

Kommunbrauhaus

Mitterteichin yhteispanimo.