Kriittiseksi oluttoimittajaksi julistautuva Jonas Magnusson ampuu helppoja kohteita raskailla tykeillä ja tekee tavalliset oluenjuojat eri maissa naurunalaisiksi.
Ylen äskettäin uusima ruotsalainen Olutretki Eurooppaan (Den stora ölresan, 2013) on ohjelma, jonka erikoisalaa on epäoleellisuuksiin tarttuminen ja niiden vatvominen minuuttikaupalla.
Sarja on tehty jo muutama vuosi sitten, jolloin olutkentän kehitys täällä Pohjolassa ei ollut edennyt ihan nykyiseen pisteeseen. Varsinkin nyt, kun oluessa tapahtuu vuosi vuodelta enemmän ja isompia asioita, toivoisi dokumentteja, jotka osaisivat kertoa katsojille asiantuntevasti ja ilman turhaa elvistelyä, mitä kaikkea alalla on meneillään.
Väärin maistettu
Toimittaja Jonas ”Steken” Magnusson on päättänyt paljastaa näkymättömät voimat, jotka vaikuttavat oluen juomiseen ja olutkulttuureihin. Hän matkustaa Euroopan suuriin olutmaihin ja vertailee niitä pääasiassa Ruotsiin.
Ensimmäisenä syyniin pääsee Tšekki. Prahalaisessa pubissa mursuviiksinen mies kertoo, että olut on tšekkiläisille kuin uskonto. Blondi, jolla on valtavat ankkurikorvakorut, muistelee hakeneensa alakouluikäisenä isälle olutta kapakasta. Kun hän tuli raskaaksi, isoäiti käski juomaan olutta.
Tšekistä löytyy Magnussonin käsityksen mukaan aito olutkulttuuri. Juodaan paljon, ollaan uskollisia yhdelle merkille, välitetään oluen mausta ja niin edelleen. Ja kuitenkin mato on luikerrellut paratiisiin.
Kansallisaarre Pilsner Urquell on myyty ylikansalliselle SABMillerille, jonka juuret ovat Etelä-Afrikan Johannesburgissa ja Yhdysvaltain Milwaukeessa. Magnusson vierailee oluen kotipaikassa Plzeňissä, jossa panimo kutsuu kolmen kuukauden välein koolle viidentoista entisen panimomestarin raadin. Harmaapäiset ukot testaavat, onko Pilsner Urquell säilyttänyt tasonsa vai muuttunut.
Maisteluraadin jäsenet mumisevat puoliääneen, että Urquell on vetisempää kuin edellisellä kerralla. Tämä on vettä (sic) Magnussonin myllyyn. Panimon edustaja saa kuitenkin puhuttua maistajat ympäri ja konsensuksen hengessä päätetään, että ongelma liittyi ehkä vain vääränlaiseen maistelulasiin.
Magnusson on pettynyt. Ylikansallinen panimo on vesittänyt oluen ja suostuttelee autenttiset tšekkiläisukot kannattamaan huijaustaan. Toimittaja katsoo kuitenkin, että on käyty tšekkiläisen olutkulttuurin ytimessä, jossa nimenomaan maku on elintärkeä asia.
Aito ja epäaito olutkulttuuri
Italian Piemontessa ihmiset juovat viiniä. Magnussonin haastattelemat paikalliset eivät tiedä yhtään alueella toimivaa olutpanimoa. Olutta juodaan lämpimällä ilmalla janoon, viiniin katsotaan liittyvän kokonainen kulttuuri. Olutkulttuuria on piemontelaisten mielestä Saksassa ja Itävallassa, jossa oluenjuojat ovat lihavia, punakoita ja kovaäänisiä. Viiniä sen sijaan maistellaan ja nautitaan kohtuudella, korkeintaan lasi tai kaksi.
Löytyy Torinon seudulta lopuksi olutpanimokin, kansainvälisesti varsin tunnettu Baladin. Se ei kuitenkaan miellytä Jonas ”Steken” Magnussonia, koska panimomestari Teo Musson suhtautuminen olueen eroaa hänen käsityksestään siitä, miten olutta pitää nauttia (paljon, edullisesti, konstailematta).
”Hän tekee olutta kuin viiniä.”
Samalla saavat huutia ruotsalaisessa pubissa oluenmaisteluun osallistuvat nuoret, joiden juomatapa on kopioitu viinin maistelukulttuurista. Maisteltavat oluet ovat ulkomaisia tai ulkomaisten tyylien mukaisia. ”He sulkevat silmänsä Ruotsin vanhalta olutperinteeltä.” Tšekit eivät tekisi näin.
Sadan vuoden takaista alkoholipolitiikkaa
Brittien olutkulttuuria ruoditaan sarjan toisessa osassa. Magnusson vierailee olutfestivaaleilla, jossa real ale -faneilta tentataan, miksi brittiläinen olut on niin mietoa. Jotta sitä voi juoda enemmän, arvelee festarikansa. Jonkun haastatellun mielestä brittiläiset tekevät miedosta oluesta niin hyvää, että siinä on enemmän makua kuin amerikkalaisessa vahvassa oluessa.
Tämäkin kupla pitää tietysti puhkaista. Olutkirjailija Pete Brown pääsee kameran eteen kertomaan, että brittioluen mietouden taustalla onkin pääministeri David Lloyd Georgen ensimmäisen maailmansodan aikainen päätös. Raittiusmies Lloyd Georgen mukaan työmiesten juominen haittasi sotateollisuuden tuottavuutta, ja kaikki mietoa olutta vahvempi pantiin ankaralle verolle.
Isänmaallinen paikallisen oluen puolustaminen, jota Magnusson jollain tasolla ihailee Tšekissä, ärsyttää häntä paitsi Englannissa myös Tanskassa. Tanskalaisten kuvitelma heidän oman olutkulttuurinsa paremmuudesta suhteessa ruotsalaiseen täytyy paljastaa jälleen valheelliseksi.
Selviää, että Tanskassa on tehty vuonna 1917 samantapainen päätös hillitä työväen juomista kuin sotaa käyvässä Britanniassa. Tanskassa rahvas oli nauttinut noihin aikoihin saakka väkeviä viinoja. Niinpä niille asetettiin hirvittävä vero ja Tanskan kansasta tehtiin poliittisella päätöksellä oluenjuojia. Tanskalaisten ”romanttisen punavalkoinen” käsitys olutta rakastavasta kansanluonteestaan ammutaan Magnussonin narisevalla äänellä täyteen reikiä.
Maku ei ratkaissutkaan
Olutretki Eurooppaan -sarjan ongelma ei ole se, etteivätkö siinä tehtävät havainnot olisi yleensä ihan oikeitakin. On varmasti totta, että tavallinen sukankuluttaja ei valitse olutmerkkiään maun perusteella, vaikka ehkä kuvitteleekin tekevänsä niin. Valintaan vaikuttavat mainonta, kavereiden mielipiteet ja moni muu asia.
Juttu on vain niin, että mainonnan tai brändäyksen rooli ei ole kovin kiinnostava kysymys esimerkiksi tutkailtaessa Belgian olutkulttuuria, kuten kolmannessa jaksossa tehdään. Magnusson esittää belgialaiset suurina oluentuntijoina (”finsmakare”), koska heidän maastaan löytyy niin paljon erikoisia ja erityyppisiä oluita. Valitettavasti jakson tulokulma belgialaiseen olueen on se, erottavatko paikalliset tavikset Stella Artois’n ja Jupilerin toisistaan. Siis maan kaksi suurinta lager-merkkiä, joita vieläpä valmistaa yksi ja sama panimo.
Insertissä käytetään loputtomasti aikaa sen todistamiseen, että sen kummemmin leuveniläiset opiskelijat kuin AB-InBev-panimon markkinointijohtajakaan ei kykene tunnistamaan Stellaa sokkomaistelussa (panimopomo ei lopulta suostu koko sokkotestiin). He eivät erota sitä sen kummemmin Jupileristä kuin ruotsalaisesta nelosoluesta. Mutta toisaalta: mitä sitten?
Ei belgialaisessa oluessa tästä ole kysymys, ei sittenkään vaikka 75 % maassa juodusta oluesta on Stellan ja Jupilerin tyyppistä lageria. Tämän Magnusson epäsuorasti myöntääkin ajamalla Belgia-osion lopuksi Westvleterenin luostariin. Hän haastattelee amerikkalaisia oluenystäviä, jotka ovat tuhlanneet päiväkausia yrittäessään tilata munkkien olutta. ”Trappisteja sanotaan parhaiksi oluiksi, ja Westvleteren on trappistioluiden pyhä Graal”, kalifornialainen pariskunta kehuu.
Kummallista kapinointia
Passiivis-aggressiivinen reaktio, jonka Jonas ”Steken” Magnusson kohdistaa Westvleterenin TW12-olueen, on jälleen oire hänen asenneongelmastaan. Hän ei kestä sitä, että ihmiset käyttävät päiväkausia elämästään yhden oluen tilaamiseen ja kuluttavat satoja dollareita lentäessään sitä hakemaan. Romuttaakseen Westvleteren-myytin hän istuu farmariautonsa takaluukulla ja juo luostarioluen lämpimänä suoraan pullonsuusta, ”kuin minkä tahansa kaljan”.
Hauskaa tavallaan, hehheh. Ja on varmaan totta, että maailmanlaajuinen Westvleteren-jahti on paisunut pois mittasuhteista.
Tämän päivän olutmaailman ymmärtämisessä auttaisi, jos myöntäisi, että olutta kulutetaan ja arvostetaan useilla eri tasoilla. Ei enää ole vain yhtä kansallista belgialaista olutkulttuuria, tai ruotsalaista. Prahalainen ukko ja Södermalmin hipsteri voivat suhtautua olueen osittain eri tavoilla, osittain ihan samoin. Muotitietoisten olutnörttienkin joukossa voi olla alakulttuureja. Magnusson on kuitenkin lukkiutunut omaan ajatusmalliinsa, eikä mikään muu tapa suhtautua olueen herätä hänessä kuin refleksinomaista halveksuntaa.
Tukholmalaiset, jotka maistelevat oluita kuin viinejä, eivät kelpaa: liian hienohelmoja. Ruotsalaiset pienpanimot eivät kelpaa, koska ne tekevät vain Indian (sic) Pale Alea. Italialainen pienpanimo ei kelpaa, koska se yrittää imitoida piemontelaista viinikulttuuria ja olut on liian kallista. Belgialainen luostariolut ei kelpaa, koska sen fanit ovat liian fanaattisia.
2010-luvun globaalin olutkulttuurin kritiikki on yksi asia. Sellaista voi tietysti esittää. Outoa on kuitenkin, ettei Magnussonia miellytä myöskään ”aito” vanhojen olutmaiden kulttuuri. Baijerilaiset ja englantilaiset ovat typeriä, koska luulevat oman oluensa olevan muita parempaa – vaikka uskomus todistettaisiin valheelliseksi, politiikan tai talouden sivutuotteeksi. Jopa tšekit ovat sokeita, koska eivät huomaa Urquellin ulkomaisten omistajien vesittäneen olutta.
Tässä on Olutretki Eurooppaan -sarjan ankeuden ydin. Ymmärrän Magnussonin turhautumisen siihen, että hänen Tšekistä aikoinaan hankkimansa oluttuntemus ei auta edes nykyisen ruotsalaisen käsityöoluen analysoinnissa. Hän sanoo itsekin kokevansa, että aika on ajanut hänen ohitseen.
Eikö nykyisestä olutmaailmasta löydy silti mitään, mitä voisi vilpittömästi kehua ja suositella? Täytyykö kaikkeen suhtautua joko ylimielisen vähättelevästi tai lapsellisen kapinoivasti? Sarjassa pyritään jatkuvasti paljastamaan tämän tai tuon keisarin uusia vaatteita esittämällä kiusallisia kysymyksiä eri tahoilla. Kysymykset ovat kuitenkin enimmäkseen vääriä, epärelevantteja. Lopulta jää jäljelle vain yksi alaston keisari, toimittaja itse.
Sarjan kaikki jaksot ovat vielä viikon ajan katsottavana Areenassa.
Olutkoira 