Schneider Weisse Tap X Marie’s Rendezvous

Kirjoitin kesällä baijerilaisen G. Schneider & Sohn -panimon kypsytysohjelmista ja toisesta Tap X -sarjan erikoisuudesta. Tuo Mein Cuvée Barrique oli viinimäinen, tynnyrissä happamia sävyjä saanut olut. Tämä Marie’s Rendezvous on melko erityyppinen tapaus.  

En tiedä, mikä perusolut tämän kypsytyksen taustalla on ollut. Tummalta Aventinukselta se ei näytä eikä maistu. Olen ennenkin todennut, että kun saksalaisille vehnäbockeille tehdään tiettyjä asioita, päästään aika lähelle belgialaista tripel/”quadrupel”-maailmaa eli vahvoja luostarioluita.

Marie’s Rendezvous on tuoksunsa puolesta läheistä sukua belgialaisen Struise-panimon Tsjeeses Reservalle. Sehän on mainio, vahvasta messingin värisestä oluesta tehty tynnyrikypsytelmä. Tämän oluen tuoksussa on karamellia, jotain hedelmälikööriä, ehkä limoncelloa. Maku muistuttaa joiltain osin vaniljaista espanjalaista brandyä, mutta ehkä vähän tiukemmalla hunajamaisella makeudella.

Olut on 10-prosenttisena vahvuudeltaan Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin väliltä. Tässä ei ole aistittavissa happamuutta kuten edellisessä Tap X-oluessa, mutta tynnyrin tuomaa vaniljaa kyllä. Hiilihappo on suhteellisen heikko mutta selvästi havaittava.

Tietojen mukaan olut on jälkihumaloitu Cascade-lajikkeella, ja myös Tradition-humala on ollut osallisena. Kaiken kaikkiaan humalaa on joko käytetty suhteellisen maltillisesti tai se on häipynyt säilytyksessä. Jenkkihumalien tyyli ei ainakaan mitenkään korostu, ellei sitten pienoinen hillottujen sitrushedelmien makeus ole sitä. Alkoholi tuntuu hieman muttei liikaa.

Kaiken kaikkiaan tässä on oikein miellyttävä nautiskeluolut, joka luultavasti kelpaa ainakin saksalaisten vahvojen vehnäoluiden sekä belgialaisten oluiden ystäville. Toistan nyt sen, mitä aikaisemmin sanoin Tap X -olutsarjasta: hienoa, että 1870-luvulla perustettu panimo on lähtenyt laajentamaan horisonttejaan ja tehnyt sen juurilleen uskollisella, tasokkaalla tavalla. Olutmaailma olisi köyhempi ilman näitä Schneiderin kokeiluja.  

Advertisement

Schneider Weisse Tap X Mein Cuvée Barrique

Konservatiivisena oluen kuluttajana olen tullut joskus miettineeksi, että ehkei tynnyrikypsytyksiin ja muihin oluen makua muuttaviin temppuihin olisi aihetta ryhtyä, ennen kuin perustuote on hiottu täyteen terään. Sitten kun plakkarissa on luotettava ja tunnistettava olut, on mielenkiintoista seurata, miten erilaiset valmistuksen ja säilytyksen koukerot vaikuttavat sen maun nyansseihin.

Entinen müncheniläispanimo, nykyisin Kelheimissa toimiva G. Schneider & Sohn on ehkä liiankin hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Heidän tummaa Weizenbock-oluttaan Aventinusta on kehitetty vuodesta 1907 asti ensin maailman ainoana ja sen jälkeenkin kenties maailman parhaana lajinsa edustajana. Pihkanvärinen perusvehnä Original on tätäkin vanhempi, peräisin vuodelta 1872, jolloin Schneiderit hankkivat vehnäolutpanimonsa.

Vasta Aventinuksen satavuotisjuhlien aikoihin panimo päätyi – ja silloinkin poikkeuksena perinteisten saksalaispanimojen joukossa – seuraamaan aikaansa ja tekemään vahvalla vehnäbockilla ja muilla oluillaan erilaisia humalointi- ja kypsytyskokeiluja. Brooklyn Breweryn Garrett Oliver pistäytyi konsultoimassa Schneidereitä.

Panimon vaaleasta vehnäoluesta on nähty voimakkaampia versioita, joissa on mukana Uuden maailman humaloita tai vähintäänkin uutta lähestymistapaa humalointiin. Varsinkin 8,2-prosenttinen Tap 5 Meine Hopfen-Weisse on tyylilajissaan yksi suosikkejani. Siihen tuon hieman amerikkalaissävyisen sitrusvivahteen tuo nähtävästi Hallertausta peräisin oleva lajike Saphir.

Onnistuin tällä viikolla hankkimaan Aventinus-pohjaisen uus-schneiderilaisen oluen, jota en ollut ennen nähnyt. Tummaan vehnäbockiin on tässä haettu uudenlaista luonnetta kypsytysohjelmalla. Tämä Tap X Mein Cuvée Barrique (Limited Edition 2016) on viinitynnyrissä kypsytettyä Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin sekoitusta, vahvuudeltaan 9,5 %.

Ei muuta kuin testaamaan. Viinimäinen tuoksu tuo mieleen belgialaisen oud bruinin. Tynnyri on jättänyt tähän olueen aika tuntuvat jäljet. Jos tuoksu miellyttää, hyvä on kieltämättä makukin: jos se pitäisi pukea sanoiksi, olkoon vaikka marja-salmiakkisorbettia.

Happamuus vaikuttaa maussa yllättävänkin selvästi mutta ei jyrää kokonaisuutta ihan täysin. Aventinushan on perusmuodossaan aika paksua tököttiä, mutta tässä viinimäisessä olomuodossa vehnän muhkeus tuntuu vasta aivan loppuliu’ussa.

Pari Ratebeerissä ollutta kommenttia kiinnitti huomioni. Yhden mukaan viinimäinen happamuus peittää liikaakin alkuperäisoluen luonteesta. Tavallaan olen samaa mieltä: Aventinuksen makua saa todella etsiä ikäännytetyn viinimäisen nektarin alta. Toinen kommentoija taas tiivisti vaikutelmansa sanoihin ”hyvä Weizenbock”. Siihen en yhdy. Kyllä tämä oluena hyvä on, mutta eihän näin erilaisesta olomuodosta miksikään Weizenbockin mittatikuksi ole.

Aikamoinen matka on joka tapauksessa tultu muutamassa vuodessa, kun näin iso ja perinteinen baijerilaispanimo tykittää tällaista trendiolutta kuin kuka tahansa jenkki tai skandinaavi. Mikäs näillä perustuotteilla on kokeillessa. Aventinus itsessään sopii ikäännytettäväksi hyvin – sitä en osaa sanoa, pariutuuko se oluttyyleistä kaikkein parhaiten viinitynnyrin makujen kanssa. Virkistävää silti, että joku kypsyttelee muutakin kuin imperial stouteja ja barley wineja.

Moderneja ja perinteisiä Bockeja Berliinistä ja Baijerista

Viisi tavalla tai toisella Bock-oluttyyppiin luettavaa pulloa tarttui mukaani, kun reilu viikko sitten pistäydyin parissa berliiniläisessä olutkaupassa.

Bock on tietysti enemmän kuin yksi ainoa oluttyyli: vaalean Heller Bockin tai kausiluonteisen Maibockin lisäksi löytyy tummia Bockeja, Doppelbockeja ja supervahvoja Eisbockeja. Tripel-etuliitettäkin on Bockin eteen soviteltu, ja kokonaan oma lukunsa ovat vehnäiset Weizenbockit, joita myös tehdään monenvärisinä.

Omaan makuuni monenlaisetkin Bockit sopivat hyvin, ja esimerkiksi Paulanerin Salvatorin tapaisia klassikoita on vaikeaa olla arvostamatta, vaikka isot nimet ehkä tarjoavatkin enemmän pysyvyyttä kuin uutuutta ja yllätyksiä. Myös vaaleissa Bockeissa on jotain, mikä minua kovasti viehättää, vaikka niissä lipsahdetaan usein ylimakean maltaisuuden puolelle.

Täydellinen vaalea Bock, jos sellainen jostain löytyisi, saattaisi olla yksi omista aution saaren oluistani. On aina hauskaa, jos pullon avatessa edes hetkeksi toivo herää, että nyt ollaan lähellä Bock-täydellisyyttä. Viimeksi näin kävi Reutberger Heller Bockin (6,7 %) kanssa. Tyylikästä, puhdasta, vaaleaa mallasta reunusti viileän yrttinen humala ja erikoinen ruusunkukan tai jasmiinin aromi.

Alun innostus laantui hieman, kun kukkainen sivumaku alkoi pullon tyhjentyessä muuntua hieman saippuaiseksi. Jos näitä olisi tullut ostettua useampi kuin yksi, kestäisin tuon pienen pettymyksen ja joisin loput hyvällä halulla kauniissa kesäillassa, vaikkapa saunan jälkeen vilvoitellessa. Reutbergerin luostaripanimon vaalea Bock on myös muiden näkemieni arvioiden mukaan jakanut mielipiteitä, ja laatu on ilmeisesti ollut ainakin jossain vaiheessa enemmänkin hukassa. Oluesta on löydetty asioita, joita ainakaan tässä pullossa ei ollut. Ehkä luostari on nyt löytämässä Midaan kosketuksen?

Paremmin hanskassa pysyi tumma vehnäbock Muospacher Bockfotzn (8 %). Sitä valmistaa Weißbierbrauerei Hopf, jonka taustalla on Paulanerinkin pääomistajana tunnettu iso vapaa-ajan bisneksiin erikoistunut Schörghuber-konserni. Läheinen vertailukohta löytyy Alkon valikoimastakin tutusta Erdingerin perhepanimon Pikantus-vehnäbockista.

Molemmat ovat lempeitä, Pikantus ehkä vielä enemmän banaanisen, suklaisen ja kuivahedelmäisen pehmeä. Bockfotzn tuntuu tuhdimmalta kuin mitä 0,7 abv-yksikön ero antaisi ymmärtää, ja aivan hienoista happamuutta ja tummaa poltettua sokeria on mukana. Kumpikaan ei ole kuitenkaan yltiöpäisen makea; näissä oluissa tulee hyvin esiin se, mitä lisäarvoa pieni vahvuuden lisäys perinteisille Baijerin tummille vehnäoluille tuo.

Seuraavaa ohjelmanumeroa varten siirrytään varsin toisennäköiseen ympäristöön. Berliinissä Kreuzbergin Markthalle Neun -hallikompleksissa toimiva Heidenpetersin panimo on käyttänyt viisi toimintavuottaan pitkälti ale-leirissä seikkailemiseen, erikoistuen varsinkin amerikkalaishenkisiin ipoihin ja muihin vastaaviin.

 

Heidenpeters Markthalle Neunissa. (Kuva: Alper Çuğun, Flickr, CC BY 2.0).

Maibock (7,5 %) on Heidenpetersin riveissä ilmeisesti uusi tulokas tai mahdollisesti tekemässä paluuta tauon jälkeen. Belgian-Style Maibock -niminen viritys on myös panimon valikoimassa esiintynyt, samoin Citra Dunkler Bock. Kaikesta voi päätellä, ettei Heidenpetersiä juurikaan kiinnosta perinteisen baijerilaisen Bockin paneminen, ja kyllähän jo tämän Maibockin tuoksusta käy ilmi, että humalat on nyt ainakin tuotu merten takaa.

Heidenpeterin Maibockin sukulaissielu on monessakin mielessä tuo aiemmassa Berliini-postauksessa mainitsemani Lemken panimoravintolan Hopfenweisse (7 %). Maibock oli toki puhdas ohrabock, ellen nyt täysin missannut jotain olennaista. Amerikkalaistyylisen humalan alta löytyi hunajainen – ehkä sitten siinä mielessä baijerilainen –  vahva vaalea olut. Hopfenweisse on puolestaan normaali vehnäbock banaanin ja neilikan makuineen, mutta jälleen tosiaan kuorrutettuna Uuden maailman humaloilla.

Maistelusettini viimeinen, Rummelsnuffs Kraftbock, on peräisin Bierfabrik Berlinistä ja nimittää itseään 10-prosenttisena peräti Eisbockiksi. Tässä ei nyt ole tyydytty pelkästään ohraan ja vehnään vaan mukana on myös ruismallasta. Se tuo lopputulokseen oman hieman happaman viljaisuutensa, joka ei periaatteessa ole saksalaisille vehnäbockeillekaan vierasta.

Kraftbockissa on jo vilja- ja alkoholipuolella niin paljon meneillään, että humala ei samalla lailla korostu kuin kahdessa edellisessä. Onko tätä soppaa ryyditetty muilla kuin saksalaisilla lajikkeilla? Ei se mahdotonta ole: tiettyä sitruunaisuutta on ilmassa. Yleisvaikutelma jää myös jonnekin Saksa-bockin ja angloamerikkalaisten vahvojen alejen välimaastoon – pintahiivallahan tässä luultavasti ollaan joka tapauksessa liikkeellä.

Tässä muuten tietoa etiketissä esiintyvästä Rummelsnuffista saksaksi ja ruotsiksi.

Yhteenvetona: pienestä Bock-maistelusta jää nyt hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta on hienoa, etteivät saksalaiset enää pelkää venyttää vanhoja konventioitaan ja soveltaa oluttyylejään nykyisten kansainvälisten makujen mukaisiksi. Toisaalta on vaikeaa välttää ajatusta, että mitä enemmän erilaisia viljoja ja humalalajikkeita resepteihin ui mukaan, sitä syvemmälle makujen kakofoniaan hukkuu Bockien perusajatus.

Varmasti berliiniläisbockien tyyppiset kokeilut sulautuvat ennen pitkää osaksi Bock-perinnettä, kuten Belgiassakin on käymässä, kun sikäläiset oluttyylit omaksuvat amerikkalaisia vaikutteita. Toivoisin kuitenkin, että baijerilaiset perinteet pysyisivät samalla hengissä ja kehittyisivät omana itsenään, vanhassa mannereurooppalaisessa olomuodossaan. Nämähän eivät sinänsä sulje toisiaan pois.

Brauhaus Lemke am Hackescher Markt – 12 vuotta myöhemmin

Berliini on vanha panimokaupunki, jossa oli enimmillään lähes kolmesataa panimoa 1700-luvulla. Osa panimoista on useimpina aikoina valmistanut berliiniläistä vehnäolutta, josta on ilmeisesti tunnettu historiassa muitakin versioita kuin nykyinen mieto, hapan Berliner Weisse. Myös muut oluet ovat berliiniläisille aina maistuneet.

Jälkimmäinen maailmansota ja Berliinin jako jättivät kaupungin olutkentän kummalliseen tilanteeseen. Kun sota päättyi, useammallakin isolla panimolla oli kiinteistöjä ja toimintoja sekä länsi- että itäpuolella, ja nämä jäivät nyt siis eri valtioiden alueille. Saman yhtiön eri osien historia jatkui täysin toisistaan erillään. Tänä päivänä kaikki Berliinin vanhat suurpanimot ovat käytännössä Dr. Oetkerin omistaman Radebergerin alaisuudessa tai lopettaneet toimintansa.

Jonkinlaisia uuden ajan airueita olivat panimoravintolat, joita 1990-luvulla syntyi Berliiniinkin. En tiedä, paljonko niitä aikoinaan tuli ja meni, mutta muutama parinkymmenen vuoden ikäinen Restaurantbrauerei on yhä pystyssä. Niissä keskityttiin yleensä muutamaan perusolueen, eikä nykyisen kaltainen tyyli-iloittelu ollut vielä ajan sana, mutta ravintolapanimot kuitenkin kasvattivat rautaisten – ja yhä vaikutusvaltaisten – ammattilaisten sukupolven.

Ensimmäinen ja viime viikkoon asti ainut visiittini Berliiniin tapahtui vuonna 2005. Silloin kaupungissa ei tullut mitenkään riesaksi asti kiinnostavaa olutta vastaan. Olisi ehkä löytynyt, jos olisi etsitty. Juotiin isojen pilsner-merkkien litkuja ja pakolliset Berliner Kindlin Weisset punaisen ja vihreän makusiirapin kanssa. Ainoat erityisen hyvinä mieleen painuneet oluet nautittiin Brauhaus Lemken terassilla.

Oliver Lemkeä pidetään nykyään Schoppe Bräun Thorsten Schoppen ohella Berliinin olutskenen grand old manina. Viisikymppinen Lemke muutti teini-ikäisenä Heidelbergistä jaettuun Berliiniin vuonna 1981, ja ajautui kauppatieteen opintojen ja maatilalla USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen panimokouluun. Nuorukainen suoritti harjoittelujaksot berliiniläisessä Luisenbräu-panimoravintolassa sekä isolla pohjoissaksalaisella Jeverillä.

Lemkeä kiinnosti juomien lisäksi gastronomia, kun esimerkiksi Schoppe puolestaan keskittyi pelkään oluenpanoon. Ensimmäisen panimoravintolansa Lemke avasi vuonna 1999 Hackescher Marktin tuntumaan, junaradan alla olevaan holvimaiseen tilaan. Alun kokeiluinto, jossa erilaisia oluttyyppejä luotiin viitisenkymmentä ja ruoasta yritettiin tehdä japanilaista, vaihtui maanläheisempään otteeseen. Saksalaisen ruoan kyytipoikana tarjottiin muutamaa saksalaistyylistä olutta.

Hackescher Marktin esikoisravintolasta Lemken imperiumi on laajentunut kolme panimoravintolaa ja muutakin ravintolatoimintaa käsittäväksi ketjuksi. Yksi panimoravintoloista on hänen entisen harjoittelupaikkansa, nyttemmin lakkautetun Luisenbräun tiloissa.

Viimeisimmän herätyksensä Oliver Lemke koki muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa hän näki, mitä sikäläiset käsityöpanimot ovat saaneet aikaan. Lemke ihmetteli, miksei Saksassa tehty samaa. No, nyt tehdään. Hackescher Marktin konkari ei ole ainoa eikä varmasti ensimmäinenkään, joka Berliinissä on lähtenyt kokeilemaan amerikkalaisvaikutteisilla tyyleillä.

Kaupungissa on nykyisin noin 70 panimoalan toimijaa, joista puolet on varsinaisia fyysisiä panimoita ja puolet erilaisia sopimusvalmistuttajia. Jenkkityylistä särmää löytyy nykyään molemmista ryhmistä, ja nuorten turistien massoille sekä kansainväliselle asujaimistolle maistuvat vanhasta saksalaisesta ruodusta poikkeavat oluet.

Matkaseuralaisen Lemkellä juoma Hopfenweisse pitänee laskea tähän joukkoon. Pidimme siitä; humalainen Uuden maailman ote ei jyrännyt liikaa perussaksalaista Weizenbockia. Hyvä uutuus, ja myös esimerkiksi Imperial Stout ja Imperial IPA löytyvät Lemken valikoimasta. Itse join Original-nimisen oluen, joka on wieniläistyylinen punaruskea lager, tuhdin yrttinen. Siinä maistui, että tuotetta on hiottu pitkäjänteisesti useamman vuoden ajan.

Lemken tyyppiseltä toimijalta on tietenkin fiksua kasvattaa valikoimaa tämän hetken muotioluiden suuntaan, mutta pitkän kokemuksen ansiosta tätä näköjään tehdään uhraamatta vanhoja peruslaatuja. Sekin on hyvä. Ei tällaista pitkän linjan tekijää enää tulla varmasti kaupungin innovatiivisimpana pitämään, vaikka hän tekisi mitä, mutta ei nyt ehkä vanhanaikaiseksikaan sitten syytetä. Ja terassilla on edelleen mukava istua lämpimänä kesäiltana, kun junat kolisevat ohi yläpuolella.

 

Kristallweizenbock – kun Belgia laskeutuu Isarille

Maistoin Weihenstephanin vahvaa kirkasvehnää viime kuussa sekä S-ryhmän hanasta että Alkon pullosta. Selvästi samaa olutta mutta hieman erilaisella kärjellä.

Kävin lyhyen Twitter-keskustelun tästä oluesta joku aika sitten Weihenstephanin panimon somevastaavan kanssa. Kehuin heidän Weizenbockiaan Vitusta (vai heidän Vitus-nimistä Weizenbockiaan?) ja sanoin odottavani sen perusteella suuria tältä uudelta kristallivehnäbockilta.

Panimon vastauksen mukaan Kristallweizenbockin (7,5 %) idea perustuu kokonaan humalointiin, kun taas Vitus on puhtaasti Weizen-hiivan päälle rakennettu olut. No sama se, kunhan uutuudestakin löytyy sitä samaa vahvan vehnäoluen omaperäistä luonnetta, jota näille leveysasteille harvoin saadaan.

Parjattu Kristallweizen

Normaalista miedosta vehnäoluesta suodatettu kirkas versio Kristallweizen (5–5,5 %) ei ole oikein koskaan auennut minulle. Oletan, että sen alkuperä on 1900-luvun ensimmäisen puoliskon olutmaailmassa, jolloin kaikki asemastaan taistelevat perinteiset euro-olutyylit pyrkivät näyttämään kirkkaan kullanvaalealta pi­lsneriltä – ihan vain siksi että joku baarissa tilaisi niitä.

Ei ole kauan siitä, kun viimeksi ostin Erdingerin Kristall-Weißbierin kotiin ihan testatakseni, onko vanha vieroksuntani tätä oluttyyliä kohtaan edelleen tallella. Jostain syystä Alko katsoo asiakseen pitää valikoimissaan kokonaista neljää tällaista miedompaa kirkasvehnää – täytyy joskus maistella niitä rinnakkain ja tutkia, onko niissä mitään eroa keskenään.

Kovin kummoista makua erdingiläisessä ei ollut, enkä keksi, miksi ikinä ostaisin Saksan johtavilta vehnäolutpanimoilta mieluummin kirkasta kuin sameaa vehnäolutta. Suodatus tuntuu vievän luonteen. Onnistuin siis säilyttämään ennakkoluuloni. Kristallweizenhan on ollut jo aiemmin esimerkiksi blogikollega Tuopillisen viiden inhokkityylin listalla, ja se sai kovaa kyytiä myös Tuopin ääressä -blogin vastaavan mustan listan kommenttiosiossa.

Entäpä vahvempi Kristallweizenbock? Pääsin itse ensi kerran nuuhkimaan tätä tuttavuutta kolmen viikon takaisella pistäytymisellä paikalliseen osuusliikkeen baariin.

Hanasta laskettu versio oli tuoksultaan hedelmäisen yrttihumalaista, ja jo sitä maistellessani koin vahvoja flashbackejä belgialaisiin hoogblondeihin. (Tätä unohdettua termiä yritettiin Belgiassa takavuosina lanseerata kuvaamaan Duvelin tyyppisiä voimakkaita mutta ei luostariperäisiä vaalean jaloja oluita.)

Vielä selkeämpi Belgia-assosiaatio tuli, kun joitakin päiviä myöhemmin maistoin samaa olutta Alkosta ostamastani pullosta. Sitä haistaessa nenään iski kuuman leipäinen tuoksu, joka muistutti minua pitkäaikaisesta suosikkioluestani Tripel Karmelietistä. Siinähän vehnä ja kaura mellastavat ohran seurana.

Uuden oluttyylin juurilla?

Jacques Brel kuvasi aikoinaan Belgian kesää eräässä laulussaan ilmaisuvoimaisen romanttisella säkeellä avec de l’Italie qui descendrait l’Escaut (”on kuin Italia laskeutuisi Schelde-joen ylle”).

Minun vaikutelmani tästä Weihenstephaner Kristallweizenbockista on, että Belgia on nyt laskeutunut Isarin laaksoon Münchenin esikaupunkialueelle. Siellä Weihenstephanin luostari ja nykyinen valtionpanimo on pannut tyypillisen baijerilaisia oluitaan jo vuosisatojen ajan.

Tämän baijerilaisuutuuden kirpeän kirkas mausteisuus ja yrttinen eurooppalainen humalointi vievät todellakin ajatukseni ensimmäisenä Belgiaan. Siellä samantapaisilla aineksilla on jo vuosikymmeniä tehty tiettyjä tripelin ja vahvan saisonin risteävillä kiertoradoilla pyöriviä klassikoita kuten Duvel, La Chouffe ja Westmalle Tripel.

Kristallweizenbock ei ole toistaiseksi isompi juttu, ainakaan googlaamalla siitä ei löydy juurikaan esimerkkejä. Ratebeer sijoittaa Weihenstephanin uutuuden samaan kategoriaan mietojen Kristallweizenien kanssa – ja siinä luokassa se kohoaakin sarjansa maailmanlaajuiseen Top 50:een asti, ainoana yli 6-prosenttisena oluena.

Minulle tyylilajin yleistyminen sopisi hyvin ja voisin fanittaa muidenkin saksalaisten klassikkopanimoiden Kristallweizenbockeja, jos niitä ilmaantuisi enemmän. Eipä ole ennen tullut mieleen kehottaa panimoja suodattamaan oluitaan sen sijaan, että myisivät ne sameina – pikemminkin toisinpäin.

Ehkä kristallivehnäoluilla onkin jotain sanottavaa, kunhan niille vain antaa riittävät alkoholiprosentit sen sanomiseen?

Se pieni ero: Aventinus vm. 2012 ja 2013

Kun ei ole jaksanut itse kypsytellä kellarissa, ostaa sitten valmiiksi ikäännytettynä.

Pienenpieni varsovalainen olutkauppa PIWOmaniaK, josta olen ennenkin yhtä ja toista ostellut, tarjosi taas yllätyksiä. Kaupan valikoima painottuu periaatteessa omaan makuuni vähän liikaa tiettyihin amerikkalaisvaikutteisiin oluttyyleihin (ja erityisesti niiden puolalaisiin tulkintoihin), mutta pakko on todeta nyt jo useamman vierailun perusteella, että aina on jotain hauskaa silti löytynyt.

Nyt siis tätä: hyllyllä oli nätisti vierekkäin kahta eri vuosikertaa G. Schneider & Sohn -panimon legendaarista tummaa vehnäbockia Aventinusta. Vuodet olivat 2012 ja 2013, ja taustalla näemmä panimon oma tietoinen vintage-ohjelma. Kyse ei siis ollut siitä, että kauppias olisi pulloja kypsytellyt, vaan ne oli pakattu jo valmiiksi vuosikertakääreisiin, joihin oli myös kirjoiteltu merkittäviä maailman tapahtumia kummaltakin vuodelta.

Itselleni tällainen juttu ei ole ennen tullut vastaan, mutta kiinnostuin tietysti ja yksi pullo kummaltakin vuodelta lähti matkaan. Kappalehinta oli muuten 21 złotyä eli 4,95 euroa. Se on vain 46 senttiä enemmän kuin tuore Aventinus Alkossa. En tiedä, millainen premium näissä vintage-pulloissa Saksassa olisi, mutta tuskin meikäläisiin viinakauppoihin voisi noin halvalla tulla?

Oitis maisteluun

Otimme molemmat Aventinukset saman tien lauantai-iltana maisteluun, ensin vanhemman ja sitten tuoreemman. Sanonpa nyt heti sen, mikä vuoden 2012 Aventinuksessa näin viiden vuoden kypsymisen jälkeen herätti eniten ihmetystä: se oli lähentynyt maultaan aika lailla belgialaisia tummia luostarioluita.

Tai jos nyt ei mitä tahansa dubbelia tai vahvempaa tummaa belgialaista, ainakin joitakin verrokkeja Belgian puolelta on minusta löydettävissä. Esimerkkejä voisivat olla Het Kapittel Prior, joka on silloin tällöin samalla tavalla vähän ontto ja fariinisokerinen mutta silti hiivansa ansiosta elegantti – tai vaikkapa Grottenbier, ei ehkä luostariolut mutta tumma, vehnäpitoinen ja luolissa varastoitu.

Samea, muheva vehnäisyys oli ainakin tästä Aventinus-pullosta viiden vuoden aikana palanut pois, samoin tuoreissa yksilöissä usein tuntuva pieni alkoholisuus, mausteinen hiivaisuus ja tumman intensiivinen makeus. Tai oli näistä elementeistä varmasti muistumia tallella, mutta tuoreessa Aventinuksessa ne voivat olla jokseenkin tyrmääviä ja tässä todellakaan eivät.

Vuoden 2013 pullo oli yllättäen toista maata. En tietenkään tiedä mitään näiden yksittäisten pullojen taipaleesta baijerilaiselta panimolta puolalaiseen olutkauppaan, mutta jos nämä olivat tyyppiesimerkkejä, niin sitten voisi olettaa Aventinukselle tapahtuvan jotain olennaista neljännen ja viidennen varastointivuoden välissä.

Tämä tuoreempi pullo oli selkeästi – Aventinusta. Jotkin maut olivat ehkä hieman pehmenneet, ja pieni säilykekirsikkaa muistuttava vivahde tuntui jälkimaussa, mutta kellarointi ei vielä ollut alkanut toden teolla muuttaa vuoden 2013 Aventinusta toiseksi olueksi.

Tutkailin myös, mitä Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirja kertoo aiheesta, koska muistelin siinä suositellun Aventinuksen ikäännyttämistä. Kirjan kaavioiden mukaan vuosien 4–5 välillä ei pitäisi tapahtua mitään valtavan dramaattista muutosta, mutta vuoden 7 jälkeen sekä maun että aromin valtaa sherrymäisyys ja muut elementit hiipuvat vähitellen pois.

Omissa esimerkkipulloissani ero oli joka tapauksessa selvä. Ehkäpä ostan enemmänkin näitä valmiiksi kellaroituja ja pidän niitä muutaman vuoden lisää – tulisi sitten kokeiltua se todella vanha Aventinuskin.

Luottomesta: Cella, Plevna Weizenbock ja Vorschmack

Sellaisia ei ole enää / sella in curuli struma Nonius sedet.

Noin runoili Saarikoski aikoinaan. En muista mitä mahtoi tarkoittaa. Cella on kuitenkin yhä paikoillaan Kalliossa, eikä oikeastaan liity asiaan välttämättä mitenkään, vaikka onkin 1960-luvun peruja kuten runokin.

Vajaa 50 vuotta on Helsingin ravintolaelämässä aivan helvetin pitkä aika. Täytyy joskus kunnioittaa näitä pitkän linjan selviytyjiä ihan erillisellä postauksella. Tämän kirjoituksen ajatuksena on luoda katsaus siihen, miten Cella toimii tänä päivänä (oikeastaan toissapäivänä).

Ei tällaista klassikkoravintolaa tietenkään ole meikäläisen blogissa mahdollista arvioida puhtaalta pöydältä. Turha kuvitellakaan. Itse asiassa oli erikoinen sattuma, että samana viikonloppuna päädyin Sori Taproomiin, joka on todennäköisesti uusin kilometrin säteellä kotoani avattu ravintola. Cella on yksi vanhimmista.

Päätöksemme lounastaa pitkästä aikaa Cellassa tapahtui kuitenkin aivan riippumatta tästä kaikesta. Teki mieli vorschmackia. Seuralainen söi lohi-silakkapihvit, jotka kuulemma olivat hyvät. Ruokasalissa kaikki oli ennallaan. Tunnelma oli kaurismäkeläisen hiljainen, mutta silti kaikissa pöydissä taisi lopulta olla asiakkaita oman vierailumme aikana. Oli yksikseen istuvia ja kolmen–neljän hengen seurueita, ja kaksi pöytäkuntaa koostui isästä ja lapsesta.

Käsitellään oluet ensin, vaikka ne eivät olekaan Cellan pointti. Hanassa olivat Weizenbock ja Severin IPA Plevnalta sekä Stallhagenin Raspberry Stout ja Mallaskosken Roihu IPA. Ilmeisesti myös Shepherd Neame IPA, Laitilan Mississippi, Erdingerin vehnä sekä Urquell ja pari peruslageria. Pullopuolella komeili vahvoja belgialaisia, muutama hyvä saksalainen ja uudemmalta pienrintamalta lähinnä Stallhagen Baltic Porter ja Põhjala Virmalised IPA.

Cellan olutvalikoima on aina yllättänyt pikemminkin positiivisesti kuin toisin päin. Oletuksena on siis, ettei näin pitkällä aikajanalla toimiva ravintolaklassikko älyäisi välttämättä panostaa lainkaan pienpanimotuotteisiin. Cella ymmärtää. Ikimuistoinen tapaus oli parin vuoden takainen Kallion baarikierros työkavereiden kanssa, jolloin täältä löytyi hanatuotteena silloinen suursuosikkini Tripel Karmeliet.

Oma ruokajuomavalintani oli siis tuo Plevnan Weizenbock. Tamperelaisten lähestymistapa vehnäpukki-teemaan muistuttaa ehkä enemmän Malmgårdin Emmer Tripeliä kuin esimerkiksi Weihenstephanin Vitusta. Totta kai Weizenbock on taipuisa oluttyyli, ja minulle tämä plevnalainen versio on uponnut oikein hyvin aina silloin (harvoin) kun sitä on saanut.

Vorschmackin kylkeen se ei erityisen hyvin sopinut, eikä tämä yhdistelmä kyllä ollut menun suosituskaan. Olut ja ruoka olivat tällä kertaa omia erillisiä nautintojaan. Cellan vorschmack nimittäin on lajinsa ansiokas edustaja. Se oli kuohkea, hieman makea mutta kuitenkin lihaisa kakku, jota taustoitti maustepippurin tai vastaavan itämaisen mausteen kotoinen eksotiikka. Perunamuusi oli kermaisen sileää.

Vorschmackin juurilla

Yksi vorschmackiin liittyvä tarina on, että marsalkka C.G.E. Mannerheim olisi tuonut sen Puolan-matkoiltaan Suomeen. Tätä on vaikea pikaisten nettilähteiden perusteella päätellä oikeaksi tai vääräksi. Ehkä joku ravintolahistorioitsija osaa kertoa ruokalajin Mannerheim-yhteyksistä enemmän. Nykyisessä Puolassa seikkaillessani vorschmack ei ole tullut vastaan kertaakaan.

Sen sijaan esimerkiksi Wikipedia vihjaa ruokalajilla olevan historiaa monessakin paikassa Itämeren ympärillä. Siis jos lukee (tai google-kääntää) suomen-, venäjän-, ukrainan- ja puolankieliset artikkelit. Ilmeisesti kyseessä on ollut pilkottuun silliin ja jauhettuun lihaan perustunut ruoka, josta ainakin juutalaisessa keittiössä liha saatettiin jättää poiskin. Itämeren itärannoille ominaisia lisukkeita kuten sipulia, smetanaa tai perunaa on ollut eri versioissa mukana, ja joskus juustokuorrutuskin.

Nyky-Puolassa tunnetaan näköjään Lublinin forszmak, pikemminkin gulassin näköinen lihapata, johon makua tuovat maustekurkut, makkara ja tomaattipyree. Paha sanoa, mitä Mannerheim on Puolassa asuessaan syönyt. Hän ei ota tähän asiaan muistelmissaan kantaa, mikä on nykylukijan kannalta äärimmäisen turhauttavaa. Ainakin Wikipedian perusteella venäläiset tuntuvat ymmärtävän helsinkiläisen tyyppisen jauhelihaan perustuvan vorschmackin päälle puolalaisia enemmän.

Astuminen ajan ulkopuolelle

Cella elää tavallaan, vieraat kulkevat ajallaan. Odottelimme ruokiamme suhteellisen kauan ja laskua vielä monin verroin kauemmin. Meidän jälkeemme tullut kanta-asiakas ilmoitti jo eteisessä kokille haluavansa silakat ja sai ne suunnilleen heti. Muutenkin tarjoilijalla oli totutut reittinsä, joista maallikko ymmärsi yhtä vähän kuin mehiläisten lentoradoista.

Tällä ei ole mitään merkitystä. Ruoka oli sitä mitä toivoimmekin, ja hyvä olut tuli siihen päälle pelkkänä bonuksena.

Lähes viisikymmentä vuotta vanhaa salia koristaa marskin muotokuva, ehkä kunnianosoituksena vorschmackin ystävälle. Silläkin uhalla, että kuulostan rautalangasta vääntäjältä: tämä paikka on parin muun ohella helsinkiläisittäin ainutlaatuinen, hieman nukkavieru historiallinen kortteliravintola. Sellaisia ei juurikaan ole enää. Näissä paikoissa jyllää yhä klassinen ravintolakeittiö täydennettynä stadilaisen kotiruoan piirteillä. Vegetarjontaa ei tullut testattua; sitä on, mutta kasvissyöjät kertokoot, miten se vastaa paikan muuta tasoa.

Summa summarum: Kun Cella parin vuoden päästä täyttää viisikymmentä, toivottavasti Kalliossa ammutaan ilmoille isot ilotulitukset.