A. Le Coq Baltic Porter vs. A. Le Coq Imperial Extra Double Stout vs. A. Le Coq Porter

Tänään on Baltic Porter Day, joten yksi viime aikojen olutvertailuistani on päivään sopivaa sisältöä. Olen nimittäin seurannut kiinnostuneena, miten A. Le Coq on ottanut erilaisen otteen Itämeren rantojen mustan kullan eli vahvan portterin markkinointiin kuin kilpailijapanimonsa Suomessa ja Virossa. Olvin omistama A. Le Coq, jonka juuret ulottuvat tsaarin ajan englantilais–venäläiseen portterikauppaan, on tehnyt muutaman vuoden sisään kaksi stailatumpaa versiota normiportteristaan – tai sisaroluita sille.

Imperial Extra Double Stout on 7-prosenttinen puoli pykälää ”stoutimpi” versio perustuotteesta (6,5 %). Kun ensimmäisen kerran maistoin tätä Saarenmaan Sõrven majakalla, väri vaikutti tummemmalta, maku brittityylisemmältä ja vähän kuivemmalta. Ei tämä olut välttämättä kovin ”imperial” ole – eli on siis miedohko sellaiseksi – mutta kuitenkin normaalia Le Coqin portteria luonteikkaampi.

Nyt Alko-valikoimaankin tullut Baltic Porter (6 %) on minulle uusi tuttavuus, aivan yllättäen siis alkoholipitoisuudeltaan perusportteria miedompi. En ymmärrä tässä kohtaa, mitä panimon tuotesuunnittelijoilla on ollut mielessä heidän tehdessään tällaisen oluen ja nimetessään sen näin. A. Le Coqin perusportterinhan pitäisi olla juuri sitä, mihin tarkoitukseen Michael Jackson ”baltic porter” -käsitteen kehitti. Jos tuosta baltic-sanasta tässä yhteydessä jotain tulee mieleen, niin ”tavallista” brittiportteria vahvempi tuote. Panimolta, joka toimii Baltiassa ja jolla jo on 6,5-prosenttinen Porter, odottaisin ainakin 7–8-prosenttista baltic porteria (jos he erikseen haluavat nimetä toisen tuotteen niin). Komeampaan pulloon tämä uusi miedompi portteri on tosin pakattu, siinä on jopa häivähdys Stalinin ajan krumeluuria.

Hiivapuolellakin saattaa olla eroja. En ole tätä mistään yrittänyt tarkistaa, mutta veikkaan, että Porter ja Baltic Porter käyvät Le Coqin pohjahiivalla, ja tuota IEDS:ää varten on hankittu jostain pintahiiva.

Kun taas katsotaan kilpailijan Carlsbergin strategiaa Suomenlahden tällä puolen, niin Sinebrychoffin klassikko Koff Porter on ainoa tuote tässä lokerossa. Se on kuin peruskoulu, Fazerin Sininen tai Sauli Niinistö: toisten mielestä itsestäänselvästi maailman huippua, joidenkin mielestä vähän jähmeä, kaipaisi tuuletusta. Tarjoava taho ei ainakaan halua nähdä juurikaan parantamisen varaa – tällä mennään ja piste. Viron Saku on melkein yhtä flegmaattinen, mutta se sentään ilmeisesti edelleen tekee jonkinlaista jouluversiota perusportteristaan. 

Maistetaan vielä kaikki kolme A. Le Coqia varmuuden vuoksi rinnakkain.

Porter, eli valikoiman vanhin tuote ja “perustason” olut, on varmaan vaalein portterin nimeä kantava olut minkä olen nähnyt. Se on mustan sijasta mahonginruskea, selvästi punertavan kirkas, ja sekä tuoksussa että maussa tuntuu varsin ohuesti tummempia maltaita. Jos minulle kerrottaisiin, että tämä onkin pelkällä sokerilla värjätty vaalea olut, en järkyttyisi. Kuivattua luumua, tummaa sokeria ja hentoa paahteisuutta on maussa, mutta melko vetinen fiilis näihin prosentteihin nähden. Tumma lager siis, eikä sellaiseksi maailman hölmöin, mutta ei mikään kunniakas Le Coqin kauppiassuvun perinteiden jatkaja portterina. Sakun vastaava perusportteri lienee parempi. 

Baltic Porterin ero edelliseen käy kyllä ilmi peräkkäin maistaessa. Väri on jo muutamaa pykälää tummempi, vaikka kovasti punertaa tämäkin valossa. Soppaan on pyritty tuomaan selvästi mustan oluen tunnelmaa, maussa on kuin lakujäätelön intensiivistä “lakritsisuonta”. Tuoksussa on tätä samaa, sekä fariinisokeria ja aivan kuin appelsiininkuorta. Edelleenkin myös maku assosioituu poltettuun sokeriin, ei niinkään jykeviin tummiin maltaisiin. Ehkä aivan aavistus viinimäistä tyylikkyyttä leijailee mukaan, kuin muinaisten aikojen ikäännytetyistä porttereista. Tässä tuntuu olevan Tarton tehtaiden portterikäsityksen ydin: jostain syystä melkeinpä niin kaukana imperial stoutin paahteisen maltaisesta mustuudesta kuin ikinä kehtaa. Ei siinä mitään, mutta vähemmän vetistä saisi olla.

Imperial Extra Double Stout on tästä kolmikosta se, jonka idea aukeaa maistajalle parhaiten. Siihen on haettu selvästi sellaisten oluiden tunnelmaa, jota Le Coqin suku toi Englannista ja joita myytiin 1800-luvulla Venäjän imperiumin paremmille piireille. Tuoksussa on hedelmäisyyttä, jota luultavasti englantilaistyyppinen hiiva tuottaa, sekä salmiakkia. Maussa on nyt edellisiä oluita paljon selkeämpi tummaksi paahdettujen maltaiden puraisu. Maku on vähän metallinen, mutta kahvin ja toffeen sävyt sekä pieni sitruksisuus ovat mukana. Umamia on kieltämättä tukevammin kuin edellisissä.

* * * * *

A. Le Coqin toiminta vahvempien portterien tontilla on melko kiinnostava ilmiö, ainakin siitä saa enemmän irti kuin Sakun ja Sinebrychoffin kivettyneestä suhtautumisesta asiaan. Harmi että firman 7-prosenttinen stout on jo varustettu useammalla vahvuutta kuvastavalla adjektiivilla – imperial, extra, double – joten on mahdotonta kuvitella, millä nimellä valikoimaa jatkettaisiin vielä korkeaoktaanisempaan suuntaan. Tämä olisi nimittäin toiveeni: miksei Tartto voisi tehdä sellaista imperiaalia, millä brittipanimot aikoinaan hurmasivat venäläiset asiakkaansa tällä suunnalla, 9–11-prosenttista. Onnistuisiko tällainen Olvin tytäryhtiöltä?    

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)

Itämerenportterin etymologia

Helsingin Sanomien perinteinen olutraati kokoontui arvioimaan vahvoja porttereita ja stouteja yläotsikolla “itämerenportterit”. Sana on suomennos Michael Jacksonin lanseeraamasta oluttyylin (tai -perinteen) nimestä Baltic porter. Meillä on puhuttu myös baltialaisesta tai balttityylisestä portterista, joskus balttiportterista. Jos sen sijaan googlaa itämerenportteri-termiä, kaikki hitit taitavat johtaa Hesarin Jussi Rokan teksteihin ja Olutkoira-blogiin.

Testissä kaksi portteria sai täydet viisi tähteä: Malmgårdin X-Porter ja Õllenautin Must Eksport. Molempien nimen taustalla häilyy muuten export stoutin haamu. Export stout on historiallisesti yksi portterin vahvimpia olomuotoja, eli sen yläpuolelta ei brittiasteikolla taida löytyä muuta kuin supervahva imperial stout. Voidaan ehkä ajatella, että suuri osa Itämeren ympäristön porttereista on siinnyt export stoutien jäljitelmistä, vaikka tarkemmin ei 1800-luvun panimomestarien pään sisään enää päästäkään kurkistamaan.

Oman kertomansa mukaan Michael Jackson keksi Baltic porter -termin 1990-luvun alussa. Jo kauan ennen sitä hän kirjoitti vuoden 1977 kirjassaan The World Guide to Beer näin: “Viimeinen Brittein saarilla tuotettu porter juotiin vuonna 1973 Pohjois-Irlannissa. Portteria pannaan edelleen, joskin pohjahiivalla, monissa maissa. Se on tunnustettu oluttyyli Kiinassa, Itä-Euroopassa, Tanskassa, Ranskassa ja Pohjois-Amerikassa.”

Osa edellä mainituista on varmasti juuri sitä, mitä hän Baltic porterilla myöhemmin tarkoitti – ainakin Itä-Euroopan ja Tanskan oluet. Milloin Jackson todella ensimmäisen kerran käytti termiä? Itse hän siis kertoi vuonna 2002, että tyylin nimi “nousi vuonna 1990 kirjoittamastani artikkelisarjasta, jonka tein vierailtuani Virossa”. Jackson ei suoraan sano, että olisi käyttänyt sanaa vuoden 1990 artikkeleissaan, ja kun en ole niitä en lukenut, en voi tarkistaakaan.

Martyn Cornell toteaa nähneensä sanan Jacksonin käyttämänä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1998. Sen sijaan hän mainitsee amerikkalaisen Bill Yennen käyttäneen sitä vuonna 1994 julkaistussa kirjassaan (ilmeisesti Beers of the World).

Luultavasti on syytä kuitenkin olettaa, että kun kerran Michael Jackson antaa ymmärtää kehittäneensä käsitteen, hän on niin myös tehnyt (eikä ole poiminut sitä amerikkalaiselta kollegalta). Suomalaiset lukijat muistavat kyllä esimerkkejä jo 1990-luvun alusta, jos ovat silloin lukeneet Jacksonin erityisesti Suomen tarpeita varten tehtyjä tekstejä.

Olut-lehdessä 1/1994 hän kirjoittaa: “Olen aina pitänyt balttityyppisistä porttereista, joiden kärkeen kuuluu Koff Porter”. Tätä artikkelia ei ole julkaistu muissa maissa.

Ja jo vuonna 1991 julkaistuun Michael Jackson’s Pocket Beer Book -kirjan suomalaiseen laitokseen (Matkailijan olutopas) hän kuvailee Koff Porteria “tukevaksi, baltialaistyyppiseksi porteriksi”. En tiedä, miten hän on asian englanniksi ilmaissut tämän kirjan tai Olut-lehden artikkelin käsikirjoituksessa, mutta on päivänselvää, että kyse on samasta ajatuksesta.

Baltic-type porter, ehkä? Baltic-style porter? Sama asia kai. Baltic porter.

* * * * *

Miksi siis suomeksi itämerenportteri, eikä baltialais- tai balttityyppinen portteri?

Tämä preferenssi – joka ainakin minulla perustuu siis omaan rajalliseen käsityskykyyni eikä mihinkään Jackson-lähteisiin – juontuu portterin itämerellisen perinteen historiasta.

Sikäli kun tiedän, nykyisissä Baltian maissa – Virossa, Latviassa tai Liettuassa – ei ole keksitty tähän portteriperinteeseen liittyen mitään, mitä ei olisi tehty myös esimerkiksi Puolassa, Suomessa tai kenties Preussissa.  

Osa itämerenporttereista on pohjahiivaoluita, kuten vaikka Puolan Żywiec Porter tai Latvian Aldaris Porter. Toiset ovat pintahiivaoluita, kuten Koff Porter tai Põhjalan Must Kuld. Kummankaan hiivatyypin käyttö ei liene erityisesti Baltian maista lähtöisin oleva tapa. Pohjahiivan yleistyminen tämän maailmankolkan porttereissa liittyy todennäköisesti baijerilaistyylisen oluen tuloon 1800-luvun puolivälissä, ja se vaikutti ennen pitkää useammassakin maassa myös portteriin.

Yhdistävä tekijä näissä oluissa – jos sellaista on – onkin kai nimenomaan panimoiden sijainti Itämeren rannikkovaltioissa (eikä siis nykyisistä Baltian maista saatu inspiraatio). Englannin sanan Baltic voi tietenkin kääntää myös Itämereksi tai itämerelliseksi, ja niin siis ainakin itse tässä yhteydessä tekisin.

Joissakin kielissä valintaa ei tarvitse tehdäkään. Puolassa on porter bałtycki, Liettuassa Baltijos porteris, Latviassa Baltijas porteris, Venäjällä Балтийский Портер, ja niin poispäin. Kuten englannissa, merenkin nimi on näissä kielissä “baltialainen meri” ja olut viitannee samaan.

Muissa Itämeren maissa meren nimi on sen sijaan Ostsee, Östersjön, Østersøen tai Läänemeri. Näissä maissa oluttyylin nimeä ei ole yleensä yritetty muodostaa meren nimestä käsin. Toki on esimerkiksi ruotsalaisen Fjäderholmarnas Bryggerin olut Östersjöporter, jossa panimo on todennäköisesti (etikettinsä perusteella) hahmottanut tuotteen nimen kuten minäkin, mutta olutharrastajille kyseessä on kuitenkin “en baltisk porter”. Sitä tehdään pohjahiivalla.

Jos Kielitoimisto tai suomen kielen lautakunta kysyisi minulta suositusta, mitä nimeä tästä oluttyylistä pitäisi suomeksi käyttää, ehdottaisin näistä sekavista selityksistä huolimatta edelleen tuota “itämerenportteria”. Voisin sitten puhua sanan kyseenalaistajat tainnoksiin olutperinteen pitkällä historialla. Se, että maan mahtavin sanomalehtimedia on tässä kanssani samaa mieltä, ei toki tarkoita, että olen oikeassa. Kokonaan toinen kysymys on, kuinka moni HS:n testissä olleista oluista todella edustaa tätä oluttyyliä – jos koko tyyliä ylipäänsä on olemassa. Mutta silloin mennään jo oluiden tyyliluokitusten yleisiin ongelmiin, ja niiden puimiseen ei yksi yö riitä.

(Have You Seen My) Lost Antiques – vahvaa gruit-olutta lähialueyhteistyönä

Kaksi Viron panimoa eli Sori Brewing ja Õllenaut ovat tehneet yhdessä venäläisen Brew Divisionin kanssa oman tulkintansa keskiaikaisesta eurooppalaisesta yrttioluesta. Kuten tiedetään, ensin mainitun eli Sorin perustajat ovat suomalaisia, joten aivot tämän yhteistyön takana edustavat Suomenlahden kaikkia rantoja. Miten mahtaa näillä firmoilla mennä nyt koronakurimuksen kynsissä?

Gruit oli sekoitus erilaisia maustekasveja, joilla olutta ryyditettiin ennen kuin humalan käyttö myöhäiskeskiajalla alkoi yleistyä toden teolla. Tässä vanhassa postauksessani on lisätietoa aiheesta. Muita kasveja kuin humalaa on toki käytetty oluen maustamisessa eri puolilla maailmaa (kuten katajaa sahdissa yhä nykyään), mutta gruit-sana on peräisin nykyisten Alankomaiden, Belgian ja läntisen Saksan alueelta. Ehkä siksi 2000-luvun panimoiden gruit-oluet muistuttavat usein tyyliltään belgialaisia oluita.

cofPerusolemukseltaan myös tämä Lost Antiques viittaa Belgiaan. Prosentteja on jopa 10,8 % ja siksi panimokolmikko kuvaa oluen tyyliä imperial gruitiksi. Jos nyt unohdetaan oma allergiani sitä kohtaan, että imperial-sanaa käytetään minkään muiden oluiden kuin imperial stoutin yhteydessä, niin kyllähän nimitys olueen ihan hyvin sopii myös maistelun perusteella. Toisaalta ei ole mitään standardi-gruitia, ei Belgiassa tai muuallakaan. Paljolti mielikuvituksen varassa panimot varmasti rakentavat näitä keskiajan oluiden rekonstruointeja.

Gruit on siis yleensä humalattoman oluen – tai oikeastaan siinä käytetyn mausteseoksen – nimi. Lost Antiquesissa humalaa kuitenkin on, mutta se on virolaista villihumalaa (ilmeisesti maatiaislajiketta). Lisäksi siinä on appelsiininkuorta, mustaa kardemummaa ja katajaa. Ainakin nämä on ilmoitettu, ehkä muutakin löytyy. Appelsiininkuori varmasti lisää belgialaisuuden vaikutelmaa muuten tummassa ja tuhdissa oluessa, miksei myös nuo muut mausteet.

Humalan katkeruus on toki erittäin matalalla tasolla, mutta sitähän se monessa normaalissa belgialaisoluessakin on. Katajakaan ei puske läpi mutta tuntuu ehkä pienenä yrttiliköörimäisenä katkerona. Hiiva vaanii taustalla. Olut on makeahko, ei alkoholiprosentteihin nähden viinaisen makuinen, hieman suklainen ja violetin ässämixin herukkainen. Ei tämä hassumpi olut ole, esimerkiksi yömyssynä. Mielenkiintoisia kokeiluja panimot tekevät näillä muinaisten aikojen yrtti- ja maustesekoituksilla, ja niitähän voi viritellä moneen suuntaan ja eri tyyleihinkin.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 20

“Tallinnan kaikki kadut tuoksuvat oluelta ja tuoreelta kahvilta; kun erittelen Tallinnan ilman kemiallista koostumista, olen varma, ettei siinä mitään muita ainesosia leiju”.

Näin kirjoitti 1840-luvulla Aleksandr Miljukov matkamuisteluissaan Tallinnasta ja Helsingistä. Nämä vuosikymmenet ennen 1800-luvun puoltaväliä olivatkin lupaavaa aikaa oluenpanolle Vironmaan kuvernementissa. Suur-Karja- ja Väike-Karja-katujen kulmaukseen oli noussut vuonna 1832 Georg Wilhelm Pfaffin panimo, josta muodostui ennen pitkää Viron suurin oluenvalmistaja.

Pfaffin poika Julius muutti panimon vastapäiseen kortteliin vuonna 1858. Kurnan kartanon panimoa vuokrattiin ylimenoajaksi, kun uusia rakennuksia pystytettiin. Väike-Karjan ja Saunan kulmakorttelista suuri osa oli toiminnan laajennuttua oluttehtaan ja sen oheisrakennusten käytössä. Panimon mallastamo sijaitsi myös uudella tontilla.

Baarimiehen Tallinna -kirjassa muuten mainitaan, että ravintola Karja Kelder on nykyisin siinä kiinteistössä, jossa Pfaffin panimotoiminta ensiksi alkoi. Kirjan taustalla olevat baarimiehet ovat kertoneet Pfaffin kasvun ajasta takavuosina myös netissä

* * * * *

Varsinkin 1870-luvulla Viron panimoala nykyaikaistui vauhdilla, ja tämä oli Pfaffin panimollekin voimakasta kasvun aikaa. Suunnilleen näihin aikoihin alkoi ympäri Eurooppaa teollisten panimoyhtiöiden herruuden vuosisata, ja kilpailu niiden välillä oli armotonta. Jokainen menestyvä, kasvava panimo oli verevää riistaa toisille kasvuhaluisille olutyrityksille. Tämä nähtiin esimerkiksi Helsingissä, jossa Sinebrychoff napsi kilpailijoitaan pois markkinoilta jo 1890–1910-luvuilla.

Tallinnassa oli 1860–70-luvuilla seitsemän panimoa. Koko Vironmaalla panimoita oli reilut seitsemänkymmentä ja Harjumaalla eli Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla kaksitoista. Harjumaan panimoista suurin oli Sakun kartanopanimosta alkunsa saanut teollisuuslaitos.

Virossa luultiin pitkälle neuvostoaikaan saakka, että Tarton oluttehdas (nykyinen A. Le Coq) on maan vanhin panimo. Sitten selvisi, että Sakussa on pantu olutta jo ennen vuotta 1876, jota oli pidetty Sakun perustamisvuotena. Nykyisen historian mukaan Sakun aloitusvuosi on 1820, mutta itse asiassa sekin on vain ensimmäisen kirjallisen maininnan ajankohta. Pitäisin aika varmana, että Sakun kartanossa on ollut jonkinlainen panimo jo pitkään ennen tätä.

Vielä 1870-luvun alkupuolella Sakun panimo tuotti reilut 100 000 litraa* olutta vuodessa, mutta määrä moninkertaistui nopeasti. Vuonna 1874 Pfaffin lähes miljoonan litran tuotanto vaikutti ylivoimaiselta, ja se olikin yhä Vironmaan suurin panimo. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kunnes Saku ohitti sen. Vertailun vuoksi Pietarin panimoista Bavaria tuotti 10 miljoonaa litraa ja Kalinkin 20 miljoonaa.

Tallinna oli myös Sakulle tärkeä markkina, sijaitsihan panimo vain noin kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. 1870-luvun lopussa Sakun pääkonttori Tallinnassa oli Lai-kadun numerossa 9. Sakun panimokauppa oli numero nelosessa eli parin talon päässä nykyisestä Koht-olutkaupasta. Molemmat muuttivat sittemmin taloon numero 2.

Sakun oluen laadun ajateltiin johtuvan hyvästä paikallisesta vedestä. Saku oli ainoa Vironmaan kuvernementissa toimiva panimo, jonka olutta myytiin myös Liivinmaalla. Tartto oli tuohon aikaan Liivinmaata, ja sikäläinen kauppias jakeli Sakun Erlangeria (4,4 %), jota kuvattiin lakritsan ja omenan makuiseksi. Vuonna 1880 Sakun olut voitti toisen palkinnon ja pronssimitalin olutkilpailussa Liivinmaan pääkaupungissa Riiassa.

* * * * *

Mitä dynaamisemmaksi ja modernimmaksi Sakun rahoituskykyiset omistajat panimoaan muuttivat, sitä ahtaammalla oli Tallinnan valtias Pfaff. Tallinnan kahdesta jäljellä olevasta panimosta Daugull, joka sijaitsi Õllepruuli-kadulla Tõnismäessä, oli jo luovuttanut 1900-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1907 Pfaffin viimeinen panimomestari, perustaja G. W. Pfaffin pojanpoika Eduard, muutti Pfaffin nimen Revaliaksi. Reval oli tietenkin tuolloin Tallinnan saksankielinen nimi, ja Eduardin ajatuksena lienee ollut vedota paikallisylpeyteen. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu, vaan myös Revalia joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1911.

Minulta kysyttiin kerran Virossa, kummasta oluesta pidän enemmän, Sakusta vai A. Le Coqista. Kysyjinä olivat tarttolainen ja tallinnalainen, ja kysymykseen sisältyi selkeä oletus, että A. Le Coq on Tarton olut ja Saku Tallinnan. Saku on siis täyttänyt kulttuurisen tyhjiön, joka Pfaffin eli Revalian kuihtumisesta pitkäksi aikaa pääkaupungissa seurasi. Siellä tapahtunutta voi siis verrata rinnakkaistodellisuuteen, jossa Keravan Höyrypanimo olisi kasvanut 1900-luvun alussa miljoonaluokan konserniksi ja Hietalahden Sinebrychoff olisi vain jossain vaiheessa antautunut kilpailun edessä ja nostanut tassut kohti taivasta.

* Litrat on laskettu sillä oletuksella, että virolainen mittayksikkö pang vastaa reilua kymmentä litraa. Tämä voi olla väärinkin, vanhoista virolaisista mitoista en löytänyt tietoa ihan helposti. 

Tekstissä on hyödynnetty sumeilematta seuraavia kirjoja: Gustavson, Heino: Pajatusi pruulikojast; Arjakas, Küllo & Juur, Mart: Saku Õlletehas 195 – Eesti õllekultuuri edendamine 1820-2015.

Portteria Porkkalan kallioilla

Perjantaina keksimme lähteä ulkoiluttamaan vanhaa telttaamme Porkkalan niemelle, joka on sentään lähiseudun legendaarisimpia luontokohteita. Auringonlasku olikin näkemisen arvoinen, ja sitä ihaillessamme nautimme myös pari merelliseen ympäristöön sopivaa olutta. Tämä postaus ei tämän pitempiä johdantoja kaipaa – kuvat kertovat olennaisen.

cof

Baltic porter on itseoikeutettu oluttyyli Itämeren rannalla juotavaksi.

Porkala-5

sdr

Toinen auringonlaskun olut oli Amagerin Buffalo Burlesque -niminen imperial stout, jossa ilmeisesti oli mukana kahviakin, mutta en antanut sen haitata.

Porkala-3

Illan viilennyttyä nautimme vielä teltassa mainion ”tunkutarjottimen” antimista.

cof

Aamulla telttakankaan päällä kiipeili kutsumaton vieras.

Porkala-2

Koskelon keittokatoksen alueelle pystytetyn telttamme suuaukolta pilkotti merinäkymä.

Porkala-1

Aamuiset munkkikahvit Café Porkkalassa.

cof

Edellisenä iltapäivänä testasimme erinomaisen Bistro O mat -ravintolan Kirkkonummen Citymarketin takana.

cof

Lasissa on Hofbräu Dunkelia, mutta Bistro O matin olutlistalta löytyi myös Makun, Stallhagenin ja Mattssonin oluita sekä Kimito 200 Reasons to Rye -ruisviiniä.

 

Purjelaivojen aikaan: In den Ouden Waalvis BA Porter & Lehe East IPA 1839

Talonkorkuiset kypsytysastiat reunustivat saleja 1800-luvun alkupuolen isojen lontoolaispanimoiden varastoissa. Tuolloin kaupungin suosituimman oluen, portterin, annettiin aina muhia vuoden verran panimolla ennen tarjoilua, ja siihen kehittyi viinimäinen ikääntyneen oluen maku. Ennen portterin keksimistä oluen viimeistelystä olivat vastanneet pubit ja tukkurit; nyt panimot ottivat sen itse kontolleen.

Ilmeisesti tynnyreissä olueen pureutui villihiivaksikin kutsuttu Brettanomyces. Se tunnetaan lambicien ja Orvalin kaltaisista belgialaisoluista, mutta hiivan nimi merkitsee alun perin “brittisientä”. Sen tuoksua on luonnehdittu “hevosen loimeksi” ja funkyksi (suoraan suomennettuna “löyhkäävä”?), mutta mitenkään epämiellyttävänä en ole sitä itse koskaan kokenut.

Ron Pattinson on todennut, että panimoiden tapa ikäännyttää porttereitaan ennen myyntiä väheni 1800-luvun puolivälin tienoilla. Yksittäinen myyntiin menevä portterierä oli nyt sekoitus uutta ja vanhaa olutta, ja vanhan osuus väheni vuosi vuodelta. Ennen vuosisadan loppua vanha katosi käytännössä kokonaan. Syyt liittyivät ehkä panimoiden talouteen tai kuluttajien maun muutoksiin.

De Kromme Haring -panimoravintola Hollannin Utrechtissä on tehnyt yhdessä maanmiehensä Nevel Artisan Alesin kanssa tällaisen “vanhan” portterin eli keeping porterin. 0,75 l kokoinen pullo osui kesäkuun alussa Tallinnan Koht-kaupassa silmiini ja ostin sen samantien. Oluen nimi In den Ouden Waalvis tarkoittaa vanhaa valasta ja kuulostaa hämärästi pubin nimeltä, mutta nimestä en löytänyt mitään lisätietoa.

krommeharing-eipa8,2-prosenttinen portteri on kypsynyt Rioja-viinitynnyreissä Brettanomyces lambicus -hiivan seurana reilun vuoden ajan. Sekä tynnyri (tammi, vanilja) että hiiva (hevostalli) tuoksuvat ja maistuvat mielestäni selkeästi, nousevat jopa pääosaan oluen yleisvaikutelmassa.

Mitä muuta tästä portterista kyseisen yhdistelmän alta maistuu – no, ei kauhean paljon. Tuoreen tumman oluen ominaisuuksista osa on jo varmasti bretta-hiivan kyllästämissä punaviinitynnyreissä käynyt pois. Jäljelle jääneiden maltaiden ja humalien makumaailma on kääntymässä mentolimaisten apteekkituotteiden suuntaan. Se ei ole ollenkaan epämiellyttävää, mutta ei myöskään ehkä yllättävää tai tajuntaa laajentavaa. Jälkimaku on katkeran sijaan villi, miedosti hapankin, mikä tosiaan liittynee hiivaan. Hyvä olut, jossa varmasti on saavutettu se mitä tavoiteltiin.

* * * * *

Kun kauppalaivat 1800-luvulla seilasivat Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan, edellä mainittua Brettanomyces-eliötä arvellaan olleen myös brittien India pale ale -tynnyreissä. Niinpä IPA, jolta nykyään odotetaan erityisesti tuoreita humalan aromeja ja makuja, oli sekin kaksisataa vuotta sitten todennäköisesti hieman tallipihalta tuoksahtava, katkeronsa laivan ruumassa pehmennyttänyt olut.

Virosta löytyi nyt sitten myös tällainen IPA, joka on oikeastaan oluthistorian näkökulmasta aivan vastaava tapaus kuin De Kromme Haringin portteri – aivan eri oluttyylissä vain. Tällä kertaa asialla on virolainen panimo, Lehe, ja oluen nimi on East India Pale Ale 1839 (9,5 %).

Hauskasti Untappd-yhteisö on kategorisoinut tämän oluen brut IPA -luokkaan, josta kyllä vuonna 1839 ei ollut kuultukaan. Mutta sitä kai jälkikäyminen villihiivan kanssa tuottaa: erittäin kuivaa, samppanjamaisen askeettisesti kuplivaa janojuomaa, Intian helteisiin sopivaa. (Tosin samppanja oli vuonna 1839 vielä pikemminkin makea kuohuviini.)

Lehe Pruulikoda kertoo, että heidän oluttaan ei ole viety Afrikan ympäri, mutta se kypsyi sen sijaan kesän 2018 polttavissa helteissä Virossa. Vesi on burtonisoitu ja humalina on “ämpärikaupalla” East Kent Goldingsia. Toisin sanoen nykyamerikkalaiset IPA-tulkinnat ovat tämän oluen maailmasta varsin kaukana. Lehen sanoin: “Lopputulos on aivan muuta kuin ne sitruunais-hedelmäiset humalasopat, joista nykypäivänä tykätään”.

Olut laskeutuu lasiin utuisen hunajanvärisenä, tuoksu on jälleen selvästi brettaa mutta ei niin navettamainen kuin lambiceilla. Mausta tulee mieleen Orval; maku on kyllä katkera mutta ei hyökkäävällä tavalla. Myöskään hapan tämä ei ole, vaan pikemminkin britti-pale ale-mainen, ja mukana on veden suolaista mineraalisuutta, ehkä sitruksisuuttakin, ja pientä viinan sivumakua. Suutuntuma on aika kevyt prosentteihin nähden, hiiva lienee syönyt maltaista makeutta.

Lähes kymmenen tilavuusprosenttia on aikamoinen lukema oluelle, joka jäljittelee kuumaan ilmastoon tarkoitettua janonsammuttajaa. Vaikka 1800-luvun oluet olivat kautta linjan ainakin puolitoista kertaa nykyajan brittioluita vahvempia, olisi kai tämän hieman miedompanakin voinut toteuttaa. Mutta kun kerran jysäytetään laivan kanuunat, jysäytetään sitten kunnolla.

Tumma vahva lager on olut vailla tarinaa

Otetaan vaikka Saku Tume. Viron vanhin panimo on tehnyt tätä olutta vuodesta 1960, eli se on syntynyt keskelle pimeintä neuvostoaikaa. Muutamaa vuotta myöhemmin A. Le Coq eli tuolloinen Tartu Õlletehas lakkautti ikiaikaisen portterinsa (se herätettiin henkiin, kun Olvi 1990-luvun lopulla osti tarttolaistehtaan). En tiedä, millainen olut Sakun tumma on neuvostoaikana ollut – nytkin se on aika kiltti tumma talvenlämmittäjä.

Onko se tyyliltään dunkler Bock, kuten Ratebeer väittää? En ollut koskaan ajatellut virolaisten vahvoja, tummia oluita Bockeina, mutta nyt kun katson jo ajat sitten kadonneen Rüütli-oluen etikettiä, huomaan Tartu Õlletehtaan aikanaan kutsuneen sitä topelt-bockiksi. 7,5-prosenttinen olut maistui 1990-luvun lopun Tallinnassa dekadentin vahvalta, itäeurooppalaiselta, ei baijerilaisen siloitellulta.

Tšekit, jotka eivät kansainvälisistä oluttyylien luokituksista paljon piittaa, tekevät myös vahvoja tummia lagereita. Alko pitää uskollisesti valikoimissaan Pivovar Nova Pákan Podkrkonošsky Speciál Tmavýa (6,3 %), jonka Ratebeer kategorisoi Dark Lager/Dunkel/Tmavý-tyyliin, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin mukaan tumma tšekkilager ei voi niin vahvaa olla.

Tšekeillähän vahvimmat tummat lagerit saattavat mennä myös esimerkiksi portterien koriin, jos panimo niin päättää. Tällöin puhutaan kai Baltic portereista, vaikka monikaan tuota termiä käyttävä tuskin tulee ajatelleeksi, että portteriperinnettä löytyy niinkin etelästä kuin Tšekistä. Eihän Sakullakaan Tume ole lopulta oluena kovin erilainen tai erivahvuinen kuin panimon Porter, joka on korkeintaan hieman makeampi ja viinimäisempi. Novopackéssa on kylläkin tuntuva tšekkiläinen humalointi, joten portteri se ei oikein voisi olla.

Luin jostain, että porttereita oli muinoin jopa Jugoslaviassa asti. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse reilut kymmenen vuotta sitten, kun köröttelimme bussilla Kroatian päästä päähän ja joimme litran muovipulloista montenegrolaista Nikšićko Tamnoa. Ratebeer tuntee tuon oluen nykyään 6,2-prosenttisena Schwarzbier/Black Lagerina, eli jälleen hieman eri saksalaislokeroon sijoitettuna – vaikka kyse on mielestäni tässäkin yleisitäeurooppalaisesta tummasta teollisesta lagerista.

Muutama viikko sitten Alko esitteli uutuutena galicialaisen tumman lagerin nimeltä 1906 Black Coupage (7,2 %). Tyylilajina on Alkon mukaan tumma lager, Ratebeerissä Dark Lager/Premium (kategorian oluiden vahvuudet alkavat 4,5 %:sta). Arde murjoi espanjalaisoluen omassa blogissaan, eikä se parhaita viime aikojen Alko-lanseerauksia olekaan. Olut on esimerkiksi Saku Tumeen verrattuna hieman vahvemmin humaloitua, mutta humala tylpistyy pahviseen, kitkerään makuun. Ylipäätään se on samantyyppistä, pähkinäistä ja suklaista, aavistuksen karpalonkirpeää, mutta pliisuhkoa ja helposti juotavaa tummaa olutta kuten sakulainenkin.

Pystyisimmekö kehittämään näistä keskenään erilaisista – mutta usein itäisistä – tapauksista jotakin yhdistävää identiteettiä vahvalle, tummalle lagerille, sen ominaisuuksille, historialle ja merkitykselle? Tuskin. Silti näitä 6–8 prosentin vahvuisia ruskeita tai mustia pohjahiivaoluita yhä pulpahtelee esiin siellä täällä. Vaaleille vahvoille lagereille on muodikas imperial pilsner -kategoriansa, ainakin voimakkaasti humaloiduille. Tummille ei – ja harvoinpa niissä paljon humalaakaan on.

Kaikki tumma vahva lager ei ole kuitenkaan Bockia tai Doppelbockia, ainakaan etikettiensä mukaan. Ei se usein ole myöskään Baltic porteria. Jotkin näistä oluista ovat ehkä – tietämättäänkin – kaukaista sukua 1800-luvun lopulla suositulle baijerilaiselle lager-tyylille nimeltä Kulmbacher. Sitä juotiin ja tehtiin Helsingissäkin, ja se oli noin 6,5–7-prosenttista, tummaa ja vahvasti humaloitua. Toistaiseksi Kulmbacher ei ole noussut Gosen tai Grisetten tavoin yleisesti tunnettuihin oluttyylien luokituksiin, ehkä siksikin, että tumma pohjahiivaolut on nykyään niin täydellisen epäsuosittua. Ron Pattinson, siunatkoon häntä, on kyllä tästäkin oluttyylistä kirjoittanut.

Toisaalta suurin osa nykyisistä vahvoista tummista lagereista ei sopisi Kulmbacherin tyyppisiin lokeroihin senkään puolesta, että ne yleensä ovat hyvin miedosti humaloituja. Tämä olkoon silti muistutuksena siitä, että yleisten oluttyyliluokitusten katvealueisiin jää kaikennäköistä kiinnostavaa. Iso osa belgialaisista oluista esimerkiksi istuu kategorioihin huonosti, ja niitä on ängetty dark strong Belgian ale -tyyppisiin keinotekoisiin kaatoluokkiin. Lagereita sohitaan sokeasti saksalaisiin (oletettuihin) tyyleihin, ja näidenkin karsinoiden laidoille jää sitten jonkin verran vahvoja outolintuja.

Kuressaaren kuulumisia ja koduõlutta

Kesän ensimmäinen – toivottavasti ei viimeinen – olutmatka suuntautui tällä kertaa Saarenmaalle. Eihän tämän(kään) matkan varsinainen idea ollut juosta oluen perässä, ja muutakin ehdimme nähdä, mutta jonkin verran oluthommia matkaan piti mahduttaa. Viron saarilla kuitenkin liikutaan kiinnostavasti uuden ja vanhan olutkulttuurin rajapinnassa.

Meille Saarenmaa ja sen pääkaupunki Kuressaare olivat uusia paikkoja. Majapaikkamme oli kaupungissa, ja Tammisaaren kokoisena paikkakunta on nopeasti otettavissa haltuun. Vanhoine värikkäine kivitaloineen Kuressaare oli todella sympaattinen pikkukaupunki, jolla on pitkä historia suosittuna lomailukohteena. Komea keskiaikainen piispanlinna on päänähtävyys.

cof

Kuressaaren kapeilla kaduilla.

cof

Linnan liepeillä.

Kuressaaren katselun lisäksi ajoimme Saarenmaan eteläisimpään kohtaan, pitkulaisen Sõrven niemen kärkeen Sääreen. Säären majakalta oli mahdollista kävellä vielä muutama sata metriä eteenpäin, kunnes seisoi niin keskellä Itämerta kuin ilman venettä on suinkin mahdollista.

Söimme lounaan rantaravintola Sääre Paargussa, jossa tilasin tuoreeltaan paistettujen pikkusilakoiden kylkeen A. Le Coqin Imperial Extra Double Stoutin. Tuo makroportteri on tietysti ison teollisuuspanimon tuote mutta kuitenkin heidän baltic porteriaan vahvempana ja brittiläisempänä minusta panimolta hyvä retroveto – ja tilanteeseen täydellisen sopiva olut.

cof

Rantaravintola Sääre Paargu.

Kuressaaren oluttarjonta oli puolestaan pikkukaupunkityylistä, eli paikallista oli helppo löytää ja jotain muutakin, mutta mitään Tallinnan tyyppisiä craft beer -paratiiseja ei tietenkään ole syytä odottaa. Paras olutvalikoima oli kenties vanhaan tuulimyllyyn tehdyssä Saaremaa Veski -ravintolassa. Sen listalta löytyi oluita sekä Saarenmaan kahdelta panimolta että viereisen Muhun saaren ainoalta oluentekijältä. Pikku puutynnyristä pulppusi laseihin Pihtlan koduõlu.

Virohan muistuttaa olutmaana Suomea sikäli, että suurten vanhojen oluttehtaiden ja vireän pienpanimokentän ohella maasta löytyy myös muinaista maalaisolutperinnettä. Vaikken mitään koduõlu-tutkimusmatkailua yrittänytkään tehdä, tuota sahdin kaltaista juomaa oli tietysti maisteltava kun kerran Saarenmaalla oltiin. Olen kerran aiemmin törmännyt siihen Tallinnan Põrgu-baarissa.

cof

Koduõlu matkalla lasiin.

Näköjään saarella on muhinut viime vuosina suuri koduõlu-sota kahden entisen yhtiökumppanin välillä. Toinen on Taako OÜ, yhtiönimi, jonka omistama Pihtla Õlleköök on käytännössä Viron vanhimman pienpanimon nykyinen olomuoto. Toinen on Pihtlan kylässä asuneen Aarne Trein († 2018) perustama uudempi pikkufirma Pihtla Pruulikoda, joka myös tekee Pihtla Õlu-nimistä olutta. Näyttäisi siltä, että kaikki Kuressaaressa ja myös Tallinnan Põrgussa myytävä pihtlalainen koduõlu on Taako Pihtla -olutta. Jos jollain on tästä kiistasta tarkempaa tietoa, alle saa kommentoida.

Tuota Pihtlaa testasin nyt kahdessa paikassa: myllyravintola Veskissä sekä pääkatu Lossilla sijaitsevassa tunnelmallisessa viinibaari-ravintola Vinoteek Preludessa. Olut oli molemmissa samean toffeenväristä ja herkullisen, karamellisen tuoksuista. Maku oli hedelmäinen ja vähän hapan, mikä tässä oluttyylissä saattaa olla tuoreuskysymyksen sijaan tyylipiirre. Muistan Pihtla-oluen Tallinnasta vaaleampana ja banaanisempana. Aikomuksenani oli käydä myös koettamassa, miltä tämä olut panimolla maistuisi, mutta paikka ei ollut auki lauantai-iltapäivänä, jolloin olisimme sinne menneet.

Kuressaaren ravintolatarjonta on ainakin lyhyen loman tarpeisiin oikein mainio. Saaremaa Veski on hyvä paikka oluen ja ruoan yhdistämiseen ainakin, jos ruoan ei tarvitse olla fine diningia vaan pikemminkin paikallista ja olutravintolatyylistä. Vinoteek Prelude -ravintolan alkupalalauta ”Saaren parhaat palat” toimi hyvin Pihtla-oluen kanssa, mutta pääruokaa varten tilasin viiniä.

cofBaarejakaan kaupungista ei ole vaikea löytää, mutta mitään aivan huippupaikkoja ei sillä saralla nyt osunut tielle. Kohvik Retroa on arvioissa kehuttu hyvästä olutlistasta ja kirppismäisestä tunnelmasta – onkohan konsepti jotenkin uusiutunut, kun ainakaan tiskillä ei kummoistakaan olutvalikoimaa näkynyt? Piispanlinnan puistossa piileksivä John Bull Pub olisi miljöönä erinomainen kesän olutvieraille, mutta sinänsä kattavan Saku-erikoisuuksien listan ohella pubi tarjosi vain kahta Pöiden pienpanimo-olutta. Tässä mielessä John Bull oli – ainakin toistaiseksi – menetetty mahdollisuus.

cof

Puistopubi John Bull.

Pöide Pruulikoda on muuten ainoa Kuressaaren kaupungissa sijaitseva panimo. Se aloitti toimintansa viisi vuotta sitten pienessä itäisen Saarenmaan kylässä, jonka mukaan yritys sai nimensä. Äskettäin omistajat ovat kuitenkin siirtäneet toiminnan isompiin tiloihin, funkistyyliseen vanhaan tehtaaseen Kuressaareen. Legendan mukaan tilat olisi suunnitellut kuressaarelaistaustainen jenkkiarkkitehti Louis Kahn, mutta tästä en mene takuuseen.

cof

Pöide Pruulikodan nykyinen kotitalo.

Panimolla ei ole kauppaa tai taproomia, mutta vierailijoita näköjään otetaan ennakkovarauksella vastaan. Pöiden oluita saa kuitenkin sieltä täältä Kuressaaresta, ja paria näistä tuli maisteltuakin. Kaamos oli 6-prosenttisena brown alena maultaan yllättäen sukua vanhalle tutulle Saku Tumelle, mutta siinä oli mukavasti pienpanimomaista rosoa. Schlager oli wieniläistyylinen pohjahiivaolut, luonteikas kyllä mutta ehkä omaan lager-makuuni hieman sekavan oloinen.

Saari on tällä hetkellä olutpaikkana kaiken kaikkiaan varsin hauska, kun perinteinen koduõlu pitää usein paalupaikkaa juomalistoilla, joilta sitten löytyy modernimpiakin pienpanimotuotteita. Maistamatta jäi tällä kertaa Pihtlan (Taako OÜ:n) tummempi koduõlu-versio, ja toki yllätyksiä olisi voinut löytyä niistäkin baareista, joissa tällä kertaa emme käyneet. Bonusrastina pistäydyin laitakaupungin irkkubaari Mönus Villemissa, joka on aika lailla craft beer -vapaa vyöhyke, vaikka perinteisempiä Belgia-, Saksa- ja brittioluita löytyy ainakin auttavasti. Tänne ilmeisesti paikalliset suuntaavat, kun turistihulina vanhassakaupungissa käy liian kiivaaksi.

Nyt touko-kesäkuun vaihteessa mitään tällaista ruuhkaa ei vielä Kuressaaressa ollut. Loistava kohde tämä saari oli kaiken kaikkiaan – pakko suositella sekä olutihmisille että muille.