(Have You Seen My) Lost Antiques – vahvaa gruit-olutta lähialueyhteistyönä

Kaksi Viron panimoa eli Sori Brewing ja Õllenaut ovat tehneet yhdessä venäläisen Brew Divisionin kanssa oman tulkintansa keskiaikaisesta eurooppalaisesta yrttioluesta. Kuten tiedetään, ensin mainitun eli Sorin perustajat ovat suomalaisia, joten aivot tämän yhteistyön takana edustavat Suomenlahden kaikkia rantoja. Miten mahtaa näillä firmoilla mennä nyt koronakurimuksen kynsissä?

Gruit oli sekoitus erilaisia maustekasveja, joilla olutta ryyditettiin ennen kuin humalan käyttö myöhäiskeskiajalla alkoi yleistyä toden teolla. Tässä vanhassa postauksessani on lisätietoa aiheesta. Muita kasveja kuin humalaa on toki käytetty oluen maustamisessa eri puolilla maailmaa (kuten katajaa sahdissa yhä nykyään), mutta gruit-sana on peräisin nykyisten Alankomaiden, Belgian ja läntisen Saksan alueelta. Ehkä siksi 2000-luvun panimoiden gruit-oluet muistuttavat usein tyyliltään belgialaisia oluita.

cofPerusolemukseltaan myös tämä Lost Antiques viittaa Belgiaan. Prosentteja on jopa 10,8 % ja siksi panimokolmikko kuvaa oluen tyyliä imperial gruitiksi. Jos nyt unohdetaan oma allergiani sitä kohtaan, että imperial-sanaa käytetään minkään muiden oluiden kuin imperial stoutin yhteydessä, niin kyllähän nimitys olueen ihan hyvin sopii myös maistelun perusteella. Toisaalta ei ole mitään standardi-gruitia, ei Belgiassa tai muuallakaan. Paljolti mielikuvituksen varassa panimot varmasti rakentavat näitä keskiajan oluiden rekonstruointeja.

Gruit on siis yleensä humalattoman oluen – tai oikeastaan siinä käytetyn mausteseoksen – nimi. Lost Antiquesissa humalaa kuitenkin on, mutta se on virolaista villihumalaa (ilmeisesti maatiaislajiketta). Lisäksi siinä on appelsiininkuorta, mustaa kardemummaa ja katajaa. Ainakin nämä on ilmoitettu, ehkä muutakin löytyy. Appelsiininkuori varmasti lisää belgialaisuuden vaikutelmaa muuten tummassa ja tuhdissa oluessa, miksei myös nuo muut mausteet.

Humalan katkeruus on toki erittäin matalalla tasolla, mutta sitähän se monessa normaalissa belgialaisoluessakin on. Katajakaan ei puske läpi mutta tuntuu ehkä pienenä yrttiliköörimäisenä katkerona. Hiiva vaanii taustalla. Olut on makeahko, ei alkoholiprosentteihin nähden viinaisen makuinen, hieman suklainen ja violetin ässämixin herukkainen. Ei tämä hassumpi olut ole, esimerkiksi yömyssynä. Mielenkiintoisia kokeiluja panimot tekevät näillä muinaisten aikojen yrtti- ja maustesekoituksilla, ja niitähän voi viritellä moneen suuntaan ja eri tyyleihinkin.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 20

“Tallinnan kaikki kadut tuoksuvat oluelta ja tuoreelta kahvilta; kun erittelen Tallinnan ilman kemiallista koostumista, olen varma, ettei siinä mitään muita ainesosia leiju”.

Näin kirjoitti 1840-luvulla Aleksandr Miljukov matkamuisteluissaan Tallinnasta ja Helsingistä. Nämä vuosikymmenet ennen 1800-luvun puoltaväliä olivatkin lupaavaa aikaa oluenpanolle Vironmaan kuvernementissa. Suur-Karja- ja Väike-Karja-katujen kulmaukseen oli noussut vuonna 1832 Georg Wilhelm Pfaffin panimo, josta muodostui ennen pitkää Viron suurin oluenvalmistaja.

Pfaffin poika Julius muutti panimon vastapäiseen kortteliin vuonna 1858. Kurnan kartanon panimoa vuokrattiin ylimenoajaksi, kun uusia rakennuksia pystytettiin. Väike-Karjan ja Saunan kulmakorttelista suuri osa oli toiminnan laajennuttua oluttehtaan ja sen oheisrakennusten käytössä. Panimon mallastamo sijaitsi myös uudella tontilla.

Baarimiehen Tallinna -kirjassa muuten mainitaan, että ravintola Karja Kelder on nykyisin siinä kiinteistössä, jossa Pfaffin panimotoiminta ensiksi alkoi. Kirjan taustalla olevat baarimiehet ovat kertoneet Pfaffin kasvun ajasta takavuosina myös netissä

* * * * *

Varsinkin 1870-luvulla Viron panimoala nykyaikaistui vauhdilla, ja tämä oli Pfaffin panimollekin voimakasta kasvun aikaa. Suunnilleen näihin aikoihin alkoi ympäri Eurooppaa teollisten panimoyhtiöiden herruuden vuosisata, ja kilpailu niiden välillä oli armotonta. Jokainen menestyvä, kasvava panimo oli verevää riistaa toisille kasvuhaluisille olutyrityksille. Tämä nähtiin esimerkiksi Helsingissä, jossa Sinebrychoff napsi kilpailijoitaan pois markkinoilta jo 1890–1910-luvuilla.

Tallinnassa oli 1860–70-luvuilla seitsemän panimoa. Koko Vironmaalla panimoita oli reilut seitsemänkymmentä ja Harjumaalla eli Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla kaksitoista. Harjumaan panimoista suurin oli Sakun kartanopanimosta alkunsa saanut teollisuuslaitos.

Virossa luultiin pitkälle neuvostoaikaan saakka, että Tarton oluttehdas (nykyinen A. Le Coq) on maan vanhin panimo. Sitten selvisi, että Sakussa on pantu olutta jo ennen vuotta 1876, jota oli pidetty Sakun perustamisvuotena. Nykyisen historian mukaan Sakun aloitusvuosi on 1820, mutta itse asiassa sekin on vain ensimmäisen kirjallisen maininnan ajankohta. Pitäisin aika varmana, että Sakun kartanossa on ollut jonkinlainen panimo jo pitkään ennen tätä.

Vielä 1870-luvun alkupuolella Sakun panimo tuotti reilut 100 000 litraa* olutta vuodessa, mutta määrä moninkertaistui nopeasti. Vuonna 1874 Pfaffin lähes miljoonan litran tuotanto vaikutti ylivoimaiselta, ja se olikin yhä Vironmaan suurin panimo. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kunnes Saku ohitti sen. Vertailun vuoksi Pietarin panimoista Bavaria tuotti 10 miljoonaa litraa ja Kalinkin 20 miljoonaa.

Tallinna oli myös Sakulle tärkeä markkina, sijaitsihan panimo vain noin kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. 1870-luvun lopussa Sakun pääkonttori Tallinnassa oli Lai-kadun numerossa 9. Sakun panimokauppa oli numero nelosessa eli parin talon päässä nykyisestä Koht-olutkaupasta. Molemmat muuttivat sittemmin taloon numero 2.

Sakun oluen laadun ajateltiin johtuvan hyvästä paikallisesta vedestä. Saku oli ainoa Vironmaan kuvernementissa toimiva panimo, jonka olutta myytiin myös Liivinmaalla. Tartto oli tuohon aikaan Liivinmaata, ja sikäläinen kauppias jakeli Sakun Erlangeria (4,4 %), jota kuvattiin lakritsan ja omenan makuiseksi. Vuonna 1880 Sakun olut voitti toisen palkinnon ja pronssimitalin olutkilpailussa Liivinmaan pääkaupungissa Riiassa.

* * * * *

Mitä dynaamisemmaksi ja modernimmaksi Sakun rahoituskykyiset omistajat panimoaan muuttivat, sitä ahtaammalla oli Tallinnan valtias Pfaff. Tallinnan kahdesta jäljellä olevasta panimosta Daugull, joka sijaitsi Õllepruuli-kadulla Tõnismäessä, oli jo luovuttanut 1900-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1907 Pfaffin viimeinen panimomestari, perustaja G. W. Pfaffin pojanpoika Eduard, muutti Pfaffin nimen Revaliaksi. Reval oli tietenkin tuolloin Tallinnan saksankielinen nimi, ja Eduardin ajatuksena lienee ollut vedota paikallisylpeyteen. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu, vaan myös Revalia joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1911.

Minulta kysyttiin kerran Virossa, kummasta oluesta pidän enemmän, Sakusta vai A. Le Coqista. Kysyjinä olivat tarttolainen ja tallinnalainen, ja kysymykseen sisältyi selkeä oletus, että A. Le Coq on Tarton olut ja Saku Tallinnan. Saku on siis täyttänyt kulttuurisen tyhjiön, joka Pfaffin eli Revalian kuihtumisesta pitkäksi aikaa pääkaupungissa seurasi. Siellä tapahtunutta voi siis verrata rinnakkaistodellisuuteen, jossa Keravan Höyrypanimo olisi kasvanut 1900-luvun alussa miljoonaluokan konserniksi ja Hietalahden Sinebrychoff olisi vain jossain vaiheessa antautunut kilpailun edessä ja nostanut tassut kohti taivasta.

* Litrat on laskettu sillä oletuksella, että virolainen mittayksikkö pang vastaa reilua kymmentä litraa. Tämä voi olla väärinkin, vanhoista virolaisista mitoista en löytänyt tietoa ihan helposti. 

Tekstissä on hyödynnetty sumeilematta seuraavia kirjoja: Gustavson, Heino: Pajatusi pruulikojast; Arjakas, Küllo & Juur, Mart: Saku Õlletehas 195 – Eesti õllekultuuri edendamine 1820-2015.

Juhannus, sahti ja katajatuoppi

Juhannussahti. Ehkä Pertti Jarla tälläkin hetkellä pohtii jossain, saisiko siitä sanaleikkiä sarjakuvaan. Onnistui taikka ei, niin juhannus on joulun ohella toinen suomalaisen perinteen suuri sahtijuhla, kertovat Laitinen, Silvennoinen ja Nikulainen merkkiteoksessaan Sahti – elävä muinaisolut. Kaikissa muissakin juhlissa sitä oli soveliasta juoda, mutta juuri juhannuksena entisajan suomalaiset hankkivat sahdilla erityisen kesäpäivänseisauksen.

En ole koskaan kehittänyt itselleni tapaa maistella sahtia missään tietyissä tilaisuuksissa (paitsi usein olutfestareille tullessani olen nauttinut sen aloitusjuomana, jos mahdollista). Tunnelman mukaan ja sopivan tilanteen sattuessa olen sitä toisinaan tilaillut. Nyt jääkaappiini oli kulkeutunut Arkadian Alkosta muovipullollinen Finlandia Sahdin miedompaa versiota. Takaraivossa kyti ajatus kokeilla Saarenmaalta vähän aikaa sitten hankkimaani katajaista tuoppia sahdin juoma-astiana.

Koko muu olutlasikokoelmani on lasia – edes perinteisiä englantilaisia tai saksalaisia keramiikka- tai tinamukeja en ole tullut hankkineeksi. Niinpä ajatus juoda olutta jostakin muusta materiaalista kuin lasista kutkutteli. Tässä tapauksessahan astia ei ole maku- ja hajuaistien suhteen neutraali, vaan havupuun voimakas tuoksu leijailee astiakaapin lähistöllä silloinkin, kun puutuoppi ei ole käytössä. En tiedä, olivatko virolaiset tarkoittaneet puuastian tähän vai johonkin muuhun tarpeeseen, mutta sahtimukiksi sen nyt kuitenkin otin.

IMG_20190620_220512 (1)Kaadoin siis Finlandia-pullosta sahtia tuoppiin. (Vai onko se kahvallisena kolpakko? Näitä termejä en ole oppinut erottamaan.) Pakollisen valokuvan jälkeen nostin astian huulilleni. Kallion kivierämaassa ei tietenkään pääse helposti maalaisromanttisiin tunnelmiin, mutta heti kävi selväksi, että puun tuoksu ja ehkä makukin vaikuttivat sahtikokemukseen paljon. Ylenpalttinen katajan tuoksu vie aistit keskelle karua kalliometsää.

Finlandia Sahdissa on katajaa mausteenakin, samoin omaa maatiaishumalaa. Tämän luin Laitisen ja kumppanien kirjasta, josta myös selvisi, että rukiin sijaan panimo käyttää karamellimallasta muun ohramaltaan kumppanina. Lajiltaan tämä on perinteinen, tummahko hämäläissahti. Lähes 30 vuotta Sastamalassa toimineen panimon tuote on ainakin Helsingissä se helpoimmin kotiin hankittava sahti. Myöskään lammilaista löytääkseni minun ei tarvitse kävellä Cellaa pitemmälle, mutta sitä ei täällä Alkojen jääkaapeissa majaile.

En ole ikinä maistanut sahtia perinteisestä suomalaisesta haarikasta, mutta tämä virolainen havupuuastia osoittautui mielestäni toimivaksi sahtikipoksi. Ehkä tästä tulee kesäinen perinne. Jos vaikka saisi joskus aikaiseksi käydä poimimassa matkaansa muidenkin sahtivalmistajien ulosmyyntituotteita ja saisi ne ehjinä tänne Helsinkiin. Tässä vaiheessa toivotan blogin lukijoille iloista juhannusta, millä juomilla sitten jokainen sitä juhlistaakin!

Kuressaaren kuulumisia ja koduõlutta

Kesän ensimmäinen – toivottavasti ei viimeinen – olutmatka suuntautui tällä kertaa Saarenmaalle. Eihän tämän(kään) matkan varsinainen idea ollut juosta oluen perässä, ja muutakin ehdimme nähdä, mutta jonkin verran oluthommia matkaan piti mahduttaa. Viron saarilla kuitenkin liikutaan kiinnostavasti uuden ja vanhan olutkulttuurin rajapinnassa.

Meille Saarenmaa ja sen pääkaupunki Kuressaare olivat uusia paikkoja. Majapaikkamme oli kaupungissa, ja Tammisaaren kokoisena paikkakunta on nopeasti otettavissa haltuun. Vanhoine värikkäine kivitaloineen Kuressaare oli todella sympaattinen pikkukaupunki, jolla on pitkä historia suosittuna lomailukohteena. Komea keskiaikainen piispanlinna on päänähtävyys.

cof

Kuressaaren kapeilla kaduilla.

cof

Linnan liepeillä.

Kuressaaren katselun lisäksi ajoimme Saarenmaan eteläisimpään kohtaan, pitkulaisen Sõrven niemen kärkeen Sääreen. Säären majakalta oli mahdollista kävellä vielä muutama sata metriä eteenpäin, kunnes seisoi niin keskellä Itämerta kuin ilman venettä on suinkin mahdollista.

Söimme lounaan rantaravintola Sääre Paargussa, jossa tilasin tuoreeltaan paistettujen pikkusilakoiden kylkeen A. Le Coqin Imperial Extra Double Stoutin. Tuo makroportteri on tietysti ison teollisuuspanimon tuote mutta kuitenkin heidän baltic porteriaan vahvempana ja brittiläisempänä minusta panimolta hyvä retroveto – ja tilanteeseen täydellisen sopiva olut.

cof

Rantaravintola Sääre Paargu.

Kuressaaren oluttarjonta oli puolestaan pikkukaupunkityylistä, eli paikallista oli helppo löytää ja jotain muutakin, mutta mitään Tallinnan tyyppisiä craft beer -paratiiseja ei tietenkään ole syytä odottaa. Paras olutvalikoima oli kenties vanhaan tuulimyllyyn tehdyssä Saaremaa Veski -ravintolassa. Sen listalta löytyi oluita sekä Saarenmaan kahdelta panimolta että viereisen Muhun saaren ainoalta oluentekijältä. Pikku puutynnyristä pulppusi laseihin Pihtlan koduõlu.

Virohan muistuttaa olutmaana Suomea sikäli, että suurten vanhojen oluttehtaiden ja vireän pienpanimokentän ohella maasta löytyy myös muinaista maalaisolutperinnettä. Vaikken mitään koduõlu-tutkimusmatkailua yrittänytkään tehdä, tuota sahdin kaltaista juomaa oli tietysti maisteltava kun kerran Saarenmaalla oltiin. Olen kerran aiemmin törmännyt siihen Tallinnan Põrgu-baarissa.

cof

Koduõlu matkalla lasiin.

Näköjään saarella on muhinut viime vuosina suuri koduõlu-sota kahden entisen yhtiökumppanin välillä. Toinen on Taako OÜ, yhtiönimi, jonka omistama Pihtla Õlleköök on käytännössä Viron vanhimman pienpanimon nykyinen olomuoto. Toinen on Pihtlan kylässä asuneen Aarne Trein († 2018) perustama uudempi pikkufirma Pihtla Pruulikoda, joka myös tekee Pihtla Õlu-nimistä olutta. Näyttäisi siltä, että kaikki Kuressaaressa ja myös Tallinnan Põrgussa myytävä pihtlalainen koduõlu on Taako Pihtla -olutta. Jos jollain on tästä kiistasta tarkempaa tietoa, alle saa kommentoida.

Tuota Pihtlaa testasin nyt kahdessa paikassa: myllyravintola Veskissä sekä pääkatu Lossilla sijaitsevassa tunnelmallisessa viinibaari-ravintola Vinoteek Preludessa. Olut oli molemmissa samean toffeenväristä ja herkullisen, karamellisen tuoksuista. Maku oli hedelmäinen ja vähän hapan, mikä tässä oluttyylissä saattaa olla tuoreuskysymyksen sijaan tyylipiirre. Muistan Pihtla-oluen Tallinnasta vaaleampana ja banaanisempana. Aikomuksenani oli käydä myös koettamassa, miltä tämä olut panimolla maistuisi, mutta paikka ei ollut auki lauantai-iltapäivänä, jolloin olisimme sinne menneet.

Kuressaaren ravintolatarjonta on ainakin lyhyen loman tarpeisiin oikein mainio. Saaremaa Veski on hyvä paikka oluen ja ruoan yhdistämiseen ainakin, jos ruoan ei tarvitse olla fine diningia vaan pikemminkin paikallista ja olutravintolatyylistä. Vinoteek Prelude -ravintolan alkupalalauta ”Saaren parhaat palat” toimi hyvin Pihtla-oluen kanssa, mutta pääruokaa varten tilasin viiniä.

cofBaarejakaan kaupungista ei ole vaikea löytää, mutta mitään aivan huippupaikkoja ei sillä saralla nyt osunut tielle. Kohvik Retroa on arvioissa kehuttu hyvästä olutlistasta ja kirppismäisestä tunnelmasta – onkohan konsepti jotenkin uusiutunut, kun ainakaan tiskillä ei kummoistakaan olutvalikoimaa näkynyt? Piispanlinnan puistossa piileksivä John Bull Pub olisi miljöönä erinomainen kesän olutvieraille, mutta sinänsä kattavan Saku-erikoisuuksien listan ohella pubi tarjosi vain kahta Pöiden pienpanimo-olutta. Tässä mielessä John Bull oli – ainakin toistaiseksi – menetetty mahdollisuus.

cof

Puistopubi John Bull.

Pöide Pruulikoda on muuten ainoa Kuressaaren kaupungissa sijaitseva panimo. Se aloitti toimintansa viisi vuotta sitten pienessä itäisen Saarenmaan kylässä, jonka mukaan yritys sai nimensä. Äskettäin omistajat ovat kuitenkin siirtäneet toiminnan isompiin tiloihin, funkistyyliseen vanhaan tehtaaseen Kuressaareen. Legendan mukaan tilat olisi suunnitellut kuressaarelaistaustainen jenkkiarkkitehti Louis Kahn, mutta tästä en mene takuuseen.

cof

Pöide Pruulikodan nykyinen kotitalo.

Panimolla ei ole kauppaa tai taproomia, mutta vierailijoita näköjään otetaan ennakkovarauksella vastaan. Pöiden oluita saa kuitenkin sieltä täältä Kuressaaresta, ja paria näistä tuli maisteltuakin. Kaamos oli 6-prosenttisena brown alena maultaan yllättäen sukua vanhalle tutulle Saku Tumelle, mutta siinä oli mukavasti pienpanimomaista rosoa. Schlager oli wieniläistyylinen pohjahiivaolut, luonteikas kyllä mutta ehkä omaan lager-makuuni hieman sekavan oloinen.

Saari on tällä hetkellä olutpaikkana kaiken kaikkiaan varsin hauska, kun perinteinen koduõlu pitää usein paalupaikkaa juomalistoilla, joilta sitten löytyy modernimpiakin pienpanimotuotteita. Maistamatta jäi tällä kertaa Pihtlan (Taako OÜ:n) tummempi koduõlu-versio, ja toki yllätyksiä olisi voinut löytyä niistäkin baareista, joissa tällä kertaa emme käyneet. Bonusrastina pistäydyin laitakaupungin irkkubaari Mönus Villemissa, joka on aika lailla craft beer -vapaa vyöhyke, vaikka perinteisempiä Belgia-, Saksa- ja brittioluita löytyy ainakin auttavasti. Tänne ilmeisesti paikalliset suuntaavat, kun turistihulina vanhassakaupungissa käy liian kiivaaksi.

Nyt touko-kesäkuun vaihteessa mitään tällaista ruuhkaa ei vielä Kuressaaressa ollut. Loistava kohde tämä saari oli kaiken kaikkiaan – pakko suositella sekä olutihmisille että muille.

Onko hyvä idea myydä Westvletereniä omana oluenasi

Virolaispanimo Lehe Pruulikoda aiheutti pientä värähtelyä vesilasin pinnassa järjestämällä Tallinn Craft Beer Festivalin yhteydessä tempauksen, jossa panimon uutuustuote Monky Business ”paljastuikin” maailman parhaana oluena palkituksi Westvleteren-luostariolueksi.

Olen jälleen yksi niistä harvoista suomalaisista olutfriikeistä, jotka eivät olleet viikonloppuna Tallinnassa, joten huutelen mielipiteitäni täältä Suomenlahden vastarannan puskista. Kyseisen käytännön pilan motiivi oli kuitenkin melko ilmeinen – näin toisen käden tietona kuultunakin – eivätkä oluttyyppien reaktiotkaan suoranaisesti yllätä.

Oliko oluteliitin vedättäminen yhdessä lähialueen merkittävimmistä oluttapahtumista siis panimolta hyvä vai huono veto?

Luultavasti reagointi tällaiseen kepposeen on ainakin osalla meistä tunnepohjaista ja riippuu siitä, miten suhtaudumme joko kunnianarvoisaan Westvletereniin tai sitten nenäkkääseen Leheen itseensä. Oman mausteensa soppaan voi tuoda se, jos maistoit Monky Businessiä paikan päällä ja menit (ymmärrettävästi) lankaan.

Ne, jotka suhtautuvat olueen akateemisen etäisesti, näkevät asiassa lähinnä mielenkiintoisen ihmiskokeen, joka toki paljastaa yhtä ja toista oluenystävien ääneen lausumattomista tai tiedostamattomista arvostuksista ja vaikuttimista.

Supper_Flickr_Dennis-Jarvis-CC-BY-Sa-2-0-attMaailman paras olut?

Käsitys Westvleterenin oluesta numero 12° maailman parhaana oluena perustuu Ratebeerin listauksiin, joissa tuo olut komeilee esimerkiksi juuri nyt Top 50 -listan toiseksi parhaana. Se on roikkunut aivan kärjen tuntumassa viimeiset kymmenen vuotta ja napannut useampana vuonna ykkössijoja.

Toki belgialaisen oluen auktoriteetit arvostivat ”Westyä” jo ennen Ratebeerin ja muiden arviointipalvelujen aikakautta. One of the world’s great barley wines, kirjoitti Tim Webb vuosien 1998, 2002, ja 2006 Good Beer Guide to Belgium -painoksissa ja antoi oluelle täydet viisi tähteä. (Erikoiselta tuntuvasta tyyliluokittelusta ei kannata hämmentyä.) Vuonna 2009, Ratebeerin lietsoman TW12-huuman ollessa kiihkeimmillään, Webb nappasi puolikkaan tähden pois.

Westvleterenin oluiden hankala saatavuus on aivan epäilemättä vaikuttanut niiden lähes yliluonnolliseen karmaan – niitähän ei ole laajemmassa mittakaavassa myytävänä muualla kuin luostarin omalla myyntipisteellä keskellä Belgian maaseutua.

Tämä saavuttamattomuuden ja siitä johtuvan suhteettoman suuren arvostuksen yhdistelmä on toisaalta osasyynä myös Lehen tempauksen tapaisiin kriittisiin reaktioihin Westvletereniä (tai sen mainetta) kohtaan. Kun asioita nostetaan näin massiivisille jalustoille, aina löytyy halukkaita ampumaan niitä alas. Lasken tähän joukkoon myös usein haukkumani ruotsalaisen Den stora ölresan -tv-sarjan Belgia-jakson.

Lehen tapauksessa kysymys on joka tapauksessa varmasti enemmänkin yrityksestä riisua Tallinnan festareilla vaikuttavien olutkeisarien uudehkoja vaatteita kuin Westvleterenin munkkien valkoisia kaapuja.

Itselleni Westvleteren 12° ei ole maailman paras olut – joskaan se ei ole ole ollut ikinä kovin kaukanakaan suosikkilistani kärkipäästä. Ilman tuota erikoista ihmemainetta, jolla Westvletereniä on aikoinaan paiskattu, olutapinoiden koijaamiseen olisi ehkä sopinut paremmin Rochefortin kymppi, tunnistettavampi ja maultaan tasapainoisempi trappistiolut? Olettaen siis, että siinäkin tapauksessa osa olisi mennyt helppoon.

Osuiko kikkailu omaan leukaan?

Mitä sitten seuraavien päivien reaktiot olivat esimerkiksi suomalaisilla olutfoorumeilla?

Lehe tarjoili Westvletereniä omanaan. Ketään ei kiinnostanut, tylytti blogistikollega Arde keskustelupalstalla hieman lakoniseen tapaansa.

Mitättömän virolaispanimon tuotoksena monet tuomitsivat ”Westyn” epäonnistuneena tai tylsänä. Näin muotoili puolestaan Suomen Olutoppaan Facebook-sivun ylläpito.

Joukossa oli myös kommentteja, joissa Lehen tempausta kehuttiin tervetulleena ja hauskana piikkinä vakiintuneiden käsitysten kylkeen.

Saavuttiko Lehe Pruulikoda siis keskustelunavauksellaan sitä keskustelua, jota Westvleteren-kuplasta ehkä pitäisi käydä? Auttoiko panimo meitä näkemään elämää suuremman Westvleterenin sellaisena maallisena oluena, joka se taivaallisen maineensa takana oikeasti on? Nostiko huiputus Lehen pisteitä silmissämme itsenäisesti, anarkistisestikin ajattelevana käsityöpanimona?

En vastaisi mihinkään kysymyksistä yksiselitteisen myöntävästi.

Ylipäätään kannatan lämpimästi sitä, että oluista esitetty kritiikki – olipa se ylistävää tai maanrakoon lyttäävää – alistetaan sekin puolestaan arvioinnille. Onko kritiikki validia ja kertooko se kohteestaan sen, mikä meidän kuluttajina kannattaa tietää? Yksi tällaisen kritiikin kritiikin väline on jonkinlainen etäännyttäminen: analysoitavan kohteen valaiseminen sellaisista suunnista, joista lamppuja ei siihen normaalissa arvottavassa keskustelussa kohdisteta.

Niinhän Lehe nyt teki: entä jos Westvleterenin munkit seisoisivat tallinnalaisella olutfestarilla tavallisissa ruutupaidoissa nimettömän, brändittömän ja historiattoman keginsä takana? Rakastuisimmeko heidän olueensa ensi silmäyksellä niin, että se komeilisi jo samana iltana nettilistojen kärjessä? Millaisia pisteitä Ratebeeriin tai Untappdiin ropisisi?

Kulttuurikritiikin näkökulmasta olisi ollut osuvampaa yrittää ampua alas joku uudemman IPA-buumin kirkkaimmista kiintotähdistä. Nykyisen käsityöolutsukupolven suhtautuminen belgialaisen oluen klassikoihin on joka tapauksessa terveen kriittinen. Me 1990- ja 2000-lukujen pienpanimofanit ehkä vielä syyllistyimme joissakin tapauksissa tarpeettomaankin idolatriaan Belgian ihmeiden saralla, mutta sekään ei varsinaisesti ole Westvleterenin munkkien vika.

Selityksiä sille, miksi suhteellisen kokeneetkin oluenmaistelijat ehkä antoivat legendaariselle Westvleterenille Tallinnassa heikkoja tai keskinkertaisia pisteitä, on monia. Jo sokkomaistelu sinänsä on siihen tottumattomille luultavasti aivan eri kaliiberin arviointitilanne kuin sellainen, jossa käytettävissä on etiketti ja muuta taustatietoa.

Lisäksi, kuten nettikeskusteluissa todettiin, belgialaisen hiivapitoisen olutpullon sisältö muuttaa muotoaan, jos se kaadetaan ämpärin, kegin ja hanan kautta festarilasiin. Näinhän Lehe näyttää tehneen, koska Westvleterenin luostari ei olisi heille valmista kegiä myynyt. Toisaalta paljon on puhuttu siitäkin, ettei Westvleteren 12° ole muutenkaan tuoreena parhaimmillaan vaan vaatii kellarivarastointia.

Paljon on kiinni siitä, keneen uskomme ja keneen emme. Lehen aloittamaa ajatusleikkiä voi myös tietysti jatkaa. Entä jos Westvleterenin olutta olisikin tarjonnut omana quadrupel-uutuutenaan esimerkiksi Põhjala, joka nauttii kansainvälisen olutkansan keskuudessa suurempaa suosiota ja uskottavuutta kuin uudempi ja paikallisempi Lehe? Entä Mikkeller, Buxton tai Omnipollo?

Lehelle tempaus tuotti varmasti tavoiteltua näkyvyyttä, mutta laariin satanut huomio ei välttämättä ollut niin positiivista kuin panimo olisi saattanut toivoa.

Ja sittenkin, panimon nettisivuillaan lauantaina julkaisema saateteksti oli perussanomaltaan hyvä. Olutihmiset antavat liikaa painoarvoa Ratebeerin ja muiden vertaisarvioinnin kanavien mielipiteille – ehkä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olutta arvioivia ihmisiä on maailmassa aina paljon enemmän kuin oluen asiantuntevaan ja kriittiseen arviointiin kykeneviä ihmisiä.

En tietenkään väitä kuuluvani itsekään sataprosenttisesti viimeksi mainittuun joukkoon. Minullakin on omat auktoriteettini, ja silloin tällöin päädyn huomaamaan, etten kaikkia heidänkään mielipiteitään allekirjoita. En voi myöskään olla jossain määrin luottamatta Ratebeerin kaltaisten kollektiivien joukkovoimaan, vaikka yritän pitää mielessäni, millaisia vääristymiä aiheutuu, jos miljoonat kärpäset yhtäkkiä ovatkin väärässä.

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Mitä olutta juotiin 1800-luvulla Itämeren satamissa Danzigista Tornioon? Tämä kirjoitus yrittää rakentaa hataraa kertomusta täkäläisen portterin historiasta ja siitä, miten pohjoisen musta kulta nykyisin eroaa englantilaisista esi-isistään.

Olutta on rahdattu Itämeren ja Pohjanmeren laivoilla niin kauan kuin sitä on joku jossain valmistanut vientiin riittäviä määriä. Jo keskiajalla nykyisen Pohjois-Saksan hansakaupungeissa ja etenkin Hampurissa tuotettiin olutta enemmän kuin omiin tarpeisiin, ja sitä vietiin meriteitse muuallekin.

jurajski-rotated-croppedPortterin tarina on kuitenkin myöhäisempi ja alkaa Englannista. Portteri on oikeastaan alun perin vain nimitys, jolla 1720-luvulta lähtien alettiin kutsua tummaa lontoolaista, vahvemmin humaloitua olutta (brown beer). Portterista tuli yli sadaksi vuodeksi suosituin brittiläinen olut, ja jotkut sitä valmistaneet panimot kuuluivat aikanaan maailman suurimpien oluenvalmistajien joukkoon.

Olutkaupan Englannista Itämerelle puolestaan aloittivat – eivät portteripanimot vaan – Burtonin kaupungin tummaa olutta valmistaneet panimot 1730–1740-luvulla. Burtonilaisessa oluessa oli ehkä vähemmän humalaa ja enemmän makeutta kuin Lontoon portterissa, mutta molemmat olivat ajan tyyliin alkoholipitoisuudeltaan varsin voimakkaita. Kohdesatamia Itämerellä olivat muun muassa Danzig, Riika ja Pietari.

Ei kulunut kuin parikymmentä vuotta kunnes portteripanimot alkoivat nekin viedä tuotteitaan Itämerelle. Olutkirjoittajat muistavat aina mainita, että keisarinna Katariina II Suuri oli erityinen englantilaisen portterin ihailija. Venäjän hovista tilauksen sai tiettävästi ensimmäisenä portteripanimona lontoolainen Thrale 1760-luvulla, ja venäläisten rakastamaa vahvaa portteria kutsuttiin tietenkin lisänimellä stout.

Tsaarin alamaiset alkavat itse valmistaa portterinsa

Brittiläinen olutvienti Itämerelle joutui kokonaisuudessaan katkolle vuonna 1806, kun Napoleonin pakottama mannermaasulkemus esti brittituotteiden kaupan kaikkiin Ranskan alus- tai liittolaismaihin.

 

The Exchange and Artushof, Danzig, West Prussia, Germany (i.e...

Danzig, nykyinen Puolan Gdansk.

 

Vaikka vienti jälleen jatkui Napoleonin poistuttua näyttämöltä, venäläiset itse vaikeuttivat brittipanimoiden liiketoimia vuonna 1822 lyömällä kovan tullin kaikelle paitsi portterille. Tässä vaiheessa etenkin Burtonin panimot alkoivat kohdentaa vientiponnistuksiaan Intian suuntaan, jossa asiakaskunta koostui britti-imperiumin omasta väestä.

Ilmeisesti portterin kauppa sai jatkua Venäjällä siksi, että sitä venäläiset eivät uskoneet osaavansa itse valmistaa. Uskottiin, että hyvää portteria voi tehdä vain Lontoon vedestä. Oli miten oli, viimeistään 1850- tai 1860-luvuilla jo Suomessa ja Puolassakin tehtiin täyttä häkää portteria kotimaisten panimoiden voimin.

Pietarissa oli kokeiltu portterin panemista ensimmäisen kerran vuonna 1801. Venäjällä oma portteriteollisuus käynnistyi ilmeisesti hitaammin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa joidenkin tukholmalaispanimoiden on väitetty panneen omaa portteria jo 1770-luvulla. Göteborgiin perustettiin nimenomaan portteriin erikoistunut panimo vuonna 1790.

Mitä kauemmaksi hyvin dokumentoidusta brittiläisestä oluthistoriasta mennään, sitä aukkoisemmaksi tarina kuitenkin tulee. Itämerenportterin myöhempää historiaa käsittelevät lähteet eivät ole kävelleet oma-aloitteisesti minua vastaan, enkä ole toistaiseksi ryhtynyt kovin aktiivisesti niitä kaivamaankaan. Osittain on ehkä niin, ettei panimoiden toiminnasta vain ole säilynyt täällä entisissä suuriruhtinaskunnissa ja neuvostotasavalloissa yhtä paljon tietoa kuin Britanniassa.

Koko joukko vihjeitä portterin myöhemmistä vaiheista Itämerellä kuitenkin on. Portteria kuljettavana kauppayhtiönä aloittanut A. Le Coq kertoo jonkin verran jo omilla nettisivuillaan. Preussissa asuneen Albert L. J. Le Coq’in perustama yhtiö aloitti toimintansa Lontoossa ostaen portteria kaupungin isoilta panimoilta. Sitä Le Coq kuljetti nimenomaan Venäjälle 1820-luvulta alkaen kymmenien vuosien ajan.

Venäjän tullipolitiikka teki toiminnan Lontoosta käsin yhä hankalammaksi, niin että A. Le Coq’in omistajat päättivät lopulta vuonna 1906 siirtää pääkonttorinsa Pietariin. Yhtiö alkoi myös valmistaa olutta Venäjän keisarikunnassa, tarkemmin sanoen Virossa, sen sijaan että olisi tuonut sitä korkeiden tullimaksujen rasittamana Englannista. Tartossa vuonna 1912 toimintansa aloittanut Le Coq -panimo ehti olla jonkin aikaa tsaarin hovihankkija.

Yhtiö oli olemassa myös Neuvostoliiton aikana Tartu Õlletehas -nimellä, mutta en tiedä, paniko se silloin portteria. Ehkäpä joku osaa täydentää tämän puuttuvan tiedon. Vuonna 1999, kun Olvin ostama panimo jälleen otti käyttöön A. Le Coq -tuotenimen, myös portteri joka tapauksessa viimeistään palasi valikoimiin.

Latviassa Aldaris-panimo, joka perustettiin alun perin vuonna 1865 Waldschlösschen-nimisenä, valmisti myös portteria ainakin vuonna 1906 ja mitä todennäköisimmin jo tätä ennenkin. Nykyisin Aldaris Porteris on toki tuotannossa ja Alkostakin saatavana, mutta senkään osalta en pysty sanomaan, mikä tilanne tarkkaan ottaen oli Neuvosto-Latvian aikana. Sama koskee muita vastaavia balttipanimoita.

Portteri Suomessa

Suomessa, kuten muuallakin Venäjän Itämerellä, portteri muuttui 1800-luvun mittaan tuontioluesta kotimaisten panimoiden tuotteeksi. Suuriruhtinaskunnassa on ehkä ollut vuosisadan lopulla pari-kolmekymmentä panimoa, joissa portteria tehtiin. Tämä lukumäärä voi heittää molempiin suuntiin, koska olen pystynyt laskemaan mukaan vain ne panimot, joista Seppo Bonsdorffin kirjassa Suomen panimot erikseen todetaan valikoimaan kuuluneen jossain vaiheessa portteria. Tarkat vuosiluvut eivät kirjasta selviä.

Portterikartta kattoi 1880–1890-luvuilla suuret osat Suomesta. Varmasti valmistus painottui rannikolle, mutta myös sisämaassa, muun muassa Tampereella ja Kuopiossa, portteria juotiin. Torniossa oli pohjoisin panimo ja Tammisaaressa eteläisin. Englantilaiseen tapaan vanhojen suomalaisten portterien etiketeissä näkyy sellaisia määreitä kuin best brown stout, double stout ja jopa imperial stout.

sinebrychoffporter_flickr_berntrostad_cc-by-2-0-attSe, miltä tuon ajan suomalainen portteri maistui, on ainakin itselleni arvoitus. Tuskin kannattaa olettaa, että esimerkiksi nykyinen Sinebrychoff Porter on yksi yhteen samanlaista kuin oma 1800-luvun esi-isänsä. Voimakkuus on voinut ollakin samaa luokkaa, vaikken tästäkään ole löytänyt paljon dataa. Porvoolaisen Ekblomin panimon Best Borgå Brown Stout -olut näyttää olleen vuonna 1889 noin 7,5-prosenttista (% abv), mikä olisi samaa tasoa tämän päivän Koff-portterin kanssa.

Kaiken kaikkiaan itämerenportteri – siis Itämeren eri rannikkovaltioissa valmistettu baltic porter – on toisaalta nykyisinkin tyylillisesti aika hajanainen oluen tyyppi. Jotkut versiot tavoittelevat uskollisuutta brittiläiselle portterille (tai sen vahvalle versiolle imperial stoutille). Esimerkiksi Sinebrychoff Porter on käymistapansa puolesta pintahiivaolut kuten brittiläiset esikuvansa, melko paahteinen ja humaloitukin.

Toisessa ääripäässä ovat ne itämerenportterit, joissa on omaksuttu saksalaistyyppinen pohjahiivakäyminen ja siirrytty muutenkin tyylillisesti lähemmäksi Baijerin Doppelbockeja tai Schwarzbieriä. Puolasta löytyy monia tällaisia kappaleita, joissa humalointi on mietoa ja yleisvaikutelma lääkemäisen makea ja tumma, vailla englantilaisen stoutin paahteisuutta.

Portteri rautaesiripun takana

Miten portteri pärjäsi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina itäblokin maissa? Tästä aiheesta osaan sanoa – jos mahdollista – vielä vähemmän kuin portterista Suomessa 1800- ja 1900-luvuilla. Edellä tuli todettua epäselvyys sen osalta, pantiinko Baltian alueella portteria neuvostoaikana. Olutkirjailija Terry Foster on väittänyt seuraavaa:

Joissakin maissa kuten Puolassa, Venäjällä, Liettuassa ja Latviassa [portterin paneminen] lakkasi kokonaan kommunistihallinnon aikana ja alkoi uudestaan vasta Berliinin muurin ja rautaesiripun kaaduttua.

Olen kuitenkin ollut Fosterin kirjan julkaisemisen jälkeen asiasta yhteyksissä joihinkin puolalaisiin oluttuntijoihin, ja heidän yksiselitteinen viestinsä oli, että ainakin Puolassa portteria oli kyllä myös kommunistiaikana saatavana. Suurpanimo Żywiec teki sitä Sleesiassa, ja ilmeisesti 1960-luvulta alkaen Varsovassa juotiin paikallisen panimon Porter Warszawskia. Muitakin oli.

Ron Pattinson totesi blogissaan muutama vuosi sitten, että portterinvalmistuksen perinne oli hengissä tämän lisäksi DDR:ssä. Mannereurooppalaisen portterivyöhykkeen eteläraja näyttäisi kulkevan Tšekissä. En pysty tähän hätään todentamaan, juotiinko portteria myös kommunistisessa Tšekkoslovakiassa, mutta mahdollista se on, jos kerran kahdessa naapurimaassakin.

Puolassa portteri on vallannut alaa olutkartalta vuoden 1989 jälkeen yhä enemmän. Vanhat veteraanit kuten Żywiec Porter ja Okocim Porter ovat voimissaan, mutta niiden rinnalle on tullut kymmenittäin uusia pienten ja keskisuurten panimoiden tulkintoja perinteikkäästä oluttyypistä.

Ehkä yleisimmin jäljitellään Żywiecin tyyppisiä klassikoita, mutta jotakin varianssiakin tyylin sisällä on, esimerkiksi jenkkihumaloilla ryyditetty Pinta Imperator Bałtycki tai komean savuinen Gościszewo 55 Porter Bałtycki Wędzony. Vaikka meillä on perinteinen Sinebrychoffimme ja virolaisilla kehuttu tulokas Põhjala Öö, tekisi mieli väittää, että Puolasta on muodostumassa itämerenportterin ydinalue.

Terminologiaa

Vielä pari sanaa myös siitä, miksi olen käyttänyt tästä oluttyylistä nimeä itämerenportteri – käännöksenä siis englantilaiselle baltic porter -termille. Ainakaan nopean googlailun perusteella tämä suomennos ei ole juuri ollut aiemmin käytössä. Toinen vaihtoehto (jos suomenkielinen nimi oluttyylille ylipäätään halutaan) olisi kai kääntää se baltialaiseksi portteriksi.

karl_ivanovich_kollmann_theaterplatz_st_petersburg_c1820-public-domain

Pietari 1820-luvulla.

Perustelu on, ettei mikään oluen historiassa tai sen nykyisessä levinneisyydessä viittaa nimenomaan Baltian maista – Virosta, Latviasta tai Liettuasta – lähteneeseen olutperinteeseen. Historiallisesti brittiläis-venäläisen portterikaupan tärkeimpänä kohdesatamana on toiminut epäilemättä Pietari. Vaikka Riika on toki ollut Venäjän keisarikunnassa suuri metropoli, myös Ruotsin, Tanskan, Saksan, Suomen ja Puolan satamissa on sekä juotu englantilaisia porttereita että tehty omia.

Määre “baltic” oluttyylin nimessä baltic porter merkitsee näin samaa kuin silakan englantilaisessa nimessä baltic herring – siis sitä, että olut ja kalalaji ovat tavattavissa Itämerellä tai Itämeren alueella. Meren nimi sisältää baltic-sanan paitsi englannissa myös venäjässä, puolassa, liettuassa ja latviassa. Saksaksi, tanskaksi, ruotsiksi ja suomeksi puhutaan Itämerestä ja viroksi Länsimerestä.

Senkin voi todeta, että baltic porter on terminä nuori ja luultavasti peräisin vasta Michael Jacksonin olutluokitteluista. Kun Sinebrychoff lanseerasi nykyisen versionsa vuonna 1957, sitä markkinoitiin ensin nimellä Imperial Stout. Hiivan panimo kertoo olevan Guinnessin hiivaa. Nimeksi vakiintui kuitenkin Porter, ilmeisesti suomalaisia perinteitä kunnioittaen. Kieltolain aikana ja sen jälkeisillä vuosikymmenillä portterin nimellä on Suomessa myyty myös tummaa ykkösolutta ja jopa limonadia, joten käsitteistö ei ole ollut mitenkään johdonmukaista.

Johonkin tulevaan postaukseen ajattelin koota muutaman arvion eri Itämeren maiden nykyisistä porttereista ja käydä vielä läpi sitä, miksi itämerenportterista on minusta todellakin perusteltua puhua omana oluttyylinään eikä esimerkiksi stoutin alalajina. Jotkut olutkirjoittajat jättävät tähän kohtaan pienen varauman.

Teshtissä vappuolut Akateeminen Vartti – ja Julkku

Vappuolut? Kuulostaa hyvältä idealta.

Opiskelijat lähestyivät tällaista vanhempaakin tieteenharjoittajaa tiedotteellaan, jossa vinkattiin vappuviikolla kauppoihin ja baareihin ilmestyvästä Akateeminen Vartti -vappuoluesta. Luvassa oli session IPA, maitokauppavahvuinen jenkkityylin edustaja.

Täällä on tietoa Akateemisen Vartin saatavuudesta – toki kun kyseessä on juhla-ajan kausituote, vaikea sanoa kauanko varastoja riittää. Hankkeen taustalla on neljä enemmän tai vähemmän poikkitieteellistä opiskelijoiden olutseuraa suomalaisista yliopistokaupungeista. Käytännön toteutuksesta vastaa diasporapanimo Sori Brewing. Vielä ei ole vappu, enkä itse ole enää opiskelijakaan, joten autenttisesta käyttökokemuksesta ei nyt ole mahdollista raportoida.

Sen sijaan ostin teekkarin kadunkulmassa kaupitteleman Julkun ja istahdin nauttimaan yhden Akateemisen Vartin perinteikkään vappulehden seurassa.

Lasista leyhähti humalan tuoksu

Ehkä jonkun ei-olutfriikin mielestä suomalaista vappua luonnehtii muutenkin yleinen humalan tuoksu, mutta hän tuskin tarkoittaa silloin muodikkaiden amerikkalaisten humalalajikkeiden hienoja mäntymetsän ja greippipuiden aromeja. Ne hyppäsivät nenille Akateemisestä Vartista ennen kuin lasia oli edes ehtinyt nostaa huulilleen.

Tuotekuva_2 (photo credits Sori Brewing)

Kuva: Sori Brewing.

Makuelämys seuraili samoilla linjoilla, se oli hyvin ajanmukainen, asiallinen ja akateeminen. Prosentteihinsa nähden tämä oli ainakin omaan makuuni ihan riittävän tuhti IPA. Joissakin sessio-ipoissa juoja puudutetaan pelkällä raskaalla humaloinnilla, jolloin oluen yleinen ohuus jää huomaamatta. Tässä ei ollut siitä kyse. Hyvä olut kaiken kaikkiaan.

Tiedotteessa kerrottiin myös opiskelijaoluthankkeen filosofiasta:

Päämäärämme on muuttaa opiskelijoiden asenteita olutta kohtaan ja kehittää olutkulttuuria ympäri Suomen. Tuloksena on opiskelijoiden oma olut, Akateeminen Vartti (…) Olut julkaistaan opiskelijoiden suurimman juhlan Vapun viralliseksi juomaksi (…) Sen tarkoituksena on viestiä oluesta laadukkaana ja maukkaana seurustelujuomana, ei humaloitumiseen tähtäävänä bulkkitavarana.

Tässä kohtaa myönnän, että oma punakynäni kohosi, mutta en osannut päättää pitäisikö paperiin vetää pieni miinus tai kysymysmerkki. Ehkä ei. Totta kai kannatan vahvasti sitä ajatusta, että bulkkioluen kittaamisesta kannattaisi pyristellä eroon ja miksei myös vappuna. Tai ainakin bulkille on hyvä olla vaihtoehtoja, ja olutkulttuurin kehittäminen on ehdottomasti hyvä asia.

Toisaalta ei pidä nostaa pikkurilliä pystyyn väärässä paikassa. Opiskelijoiden ja laatuoluen välissä on ainakin yksi asia: talous. On todella harmi, että hyvän oluen tekeminen tässä maassa vain ilmeisesti on todella kallista (edes Virossa teetettynä). Tämä olut maksaa ruokakaupassa 4 euroa (0,33 l) ja baarissa vielä paikasta riippuen joitakin euroja päälle.

Vappu on Suomessa opiskelijoiden tärkein karnevaali, jossa heille jonkinasteinen humaltuminenkin sallittakoon. Valitettavasti monet joutuvat tekemään sen halvemmalla tukien kutistuessa tai muuttuessa kukaties lainapohjaisiksi. Onko vappu siis Pohjolassa oikea aika valistaa laatuoluen hyveistä ja humalahakuisen juomisen välttelemisestä? Sen asennemuutoksen edistämiseen olisi vuodessa 358 muutakin päivää aikaa (jos teekkarien hengessä laskee vapun kestävän viikon päivät).

julkkuNäissä mietteissä Akateemista Varttia siemaillessani avasin Julkun, joka luolamieshahmoineen näytti tuttuakin tutummalta. Eikä Julkku tänäkään vuonna ”pettänyt”, kuten on tapana luonnehtia. Repeilin parissa kohtaa totaalisesti, enimmäkseen painokelvottomille jutuille joita en blogissa tohdi toistaa mutta ne löytyvät sieltä painetusta lehdestä (sic).

Vappuun sopivasti mukana oli paljon alkoholiaiheista huumoria. Pari vuotta sitten tässä tai vastaavassa vappulehdessä vitsailtiin, että pienpanija pani Pikeä. Tällä kertaa mm. näin:

Hipsteri joi koko tammikuun Lapparia – oli ipattomalla.

Epäonnistuneen olutsatsin taustalta paljastui alkoholin väärin käyttö.

Sankarikaljan maku oli eilinen.

Tiivi-taavi joi jallua pullosta, painavasta.

Facebookkaavan viiniasiantuntijan asukokonaisuuden kruunasi somelierihattu.

Hyvä mutta ei tarpeeksi hauska

Vapputarjoilu_Flickr_Kahvikisu_CC-BY-2-0-attLopullisena tuomiona haluaisin lausua opiskelijoiden vappuoluesta, että se oli hyvä tuote mutta ei sopinut Julkun kanssa luettavaksi, anteeksi juotavaksi, eli vapun hengessä olisi ehkä suonut opiskelijoille jotain astetta hauskempaa nestettä.

Joisin mielelläni Akateemista Varttia esimerkiksi luentojen jälkeen sivistyneessä seurassa, mutta vappuna saattaisi tehdä mieli karnevaalihenkisempää juhlajuomaa. Vappu on vapautumisen aikaa.

Ehkä olen tylsä ja vanha, mutta heitän ilmoille vielä yhden toiveen. Se on, että muutkin kotimaiset panimot ottaisivat asiakseen tulevina vuosina vappuoluiden kehittelemisen. Jos kerran pääsiäisoluita on tehty, miksei vappuoluita – tuo keväinen karnevaalimmehan sopisi juhlaoluiden myyntikaudeksi paljon paremmin kuin kristillisperäinen pääsiäinen. Ja että niissä maistuisivat vapun maut, rusinat, siirappi, sitruuna, tippaleipä, silli ja alkoholi.

seriousVoisihan niitäkin kohtuudella nauttia. ”Serious beer for not so serious beer”, kuten vappuoluen korkissa seisoo.

Tai Julkun tuoteselosteen mukaan: Ei raskaasti ottaville.