Kellarikomeroon viedyt oluet vuodenvaihteessa 2021/22

Kuten jo viitenä vuonna aikaisemmin, vein taas vuodenvaihteen tienoilla kerrostalomme perunakellariin muutaman olutpullon muhimaan tulevia vuosia varten. Jo perinteisesti joukkoon kuuluu ainakin pullo tai pari Fuller’sin Vintage Alea. Muut on valikoitu aika sattumanvaraisesti. Rochefort Triple Extra ja Chimay 150 ovat tietysti viime vuonna maistamiani uutuuksia, joten niiden kellarointipotentiaali pääsköön saman tien testiin.

  • Rochefort Triple Extra
  • Chimay 150
  • Fuller’s Vintage Ale 2020  
  • Rochefort 10°
  • Pauwel Kwak
  • Founders KBS Vintage 2016
  • La Trappe Quadrupel Oak-Aged #23

Suuria määriä en ole koskaan yksittäistä olutta vienyt, joskus takavuosina vain yhdenkin pullon, mutta nykyään vähintään kaksi per olut. Katsotaan mitä kellariin vietävää vuoden 2022 aikana haaviin tarttuu.

Advertisement

Fuller’s Vintage Ale 2021 – odotuksen arvoinen vai ei?

Fuller’sin perinteisen vuosikertaoluen julkistusta juhlistettiin Lontoossa jo syys–lokakuun vaihteessa. Suomeen Vintage Ale on ehtinyt tavan mukaan myöhemmin syksyllä, esimerkiksi viime vuonna marraskuussa. Tänä vuonna sain oluen hädin tuskin kaappiini jouluksi. Alkon erikoisesta toimintatavasta tämän oluen suhteen ovat maininneet jo Olutkellari ja Tuopillinen, joten sieltäkin voi tutkia lisätietoja. Lyhyesti kyse on siis siitä, että eri vuosikerrat myydään Alkossa samana tuotteena, eikä nettihausta mitenkään selviä, minkä vuoden pulloja kunkin myymälän hyllyssä on.

Uutta vuosikertaahan nimenomaan halutaan päästä maistamaan, ja se ei ole tässä tapauksessa sama olut kuin edellinen vuosikerta – saman kaltainen kyllä. Itse päättelin joulunaluspäivinä Alkon nettihaun perusteella, että tämän tuotteen yllättävä poistuminen lippulaivamyymälä Arkadian hyllystä todennäköisesti ennakoi uuden (= oikeasti uuden) Vintage Alen saapumista hyllyihin. Näin tosiaan kävi, ja hiukan myöhemmin Arkadiaan palannut tuote olikin vuoden 2021 olutta.

Kaksi edellä mainittua blogia ovat jo tämän uuden vuosikerran todenneet tavallista kehnommaksi, ja samoilla linjoilla oli eilen myös Arde omassa arviossaan. Tyylillisesti tämä Fuller’sin 25. vuosikertaolut on kaiketi perusbrittiläinen, maltaina pale ale, caragold ja double roasted crystal (DRC), humalalajikkeina varsin vähän tunnetut Endeavour, Olicana ja kokeellinen CF182. Katsotaan mitä näillä raaka-aineilla on irronnut.

Tuoksu on kukkainen, appelsiininen, ehkä miedosti suklainen ja maltainen. Maussa on erilaista hedelmäisyyttä kuin edellisinä vuosina, jolloin sitrukset ja trooppiset hedelmät ovat olleet enemmän etualalla. Nyt mausta voi löytää esimerkiksi kukkaishunajaa, karhunvatukkaa, melonia ja lakritsaa, osittain varmasti humalalajikkeiden ominaisuuksista johtuen ja osittain hiivan. Myös appelsiinimarmeladin kirpeys, joka Fuller’sin talonhiivaan ilmeisesti kuuluu, on aistittavissa.

Maku on melko helppo, pehmeähkö tai jopa (näihin prosentteihin nähden) aavistuksen vetinen. Katkeroa jää jonkin verran jälkimakuun, ja siinä on ehkä hiukan karkea, kalkkinen kitkeryys. Kun vertaan aikaisempien vuosien Vintage Aleihin tuoreeltaan maistettuina, tunnelmat ovat erilaisia. Vuosi sitten panin merkille 2020-versiossa erittäin runsaan tuoreen appelsiinin maun, kun taas 2021-versiossa ollaan lähempänä keskitien brittipanimon real alea, jossa voi aistia tummempia punaisia hedelmiä ja marjoja. Myös 2010-luvun lopun vuosikerrat olivat enemmän sitruksisia, välillä Uuden maailmankin tyyliin.

Vuoden 2020 Vintage Alessa mielenkiintoista on ollut osan pulloista huono laatu. Olen vuoden mittaan ostanut sitä Alkosta muutamiakin kappaleita, ja ainakin pari kolme on yllättänyt paitsi nopealla kuohumisella, myös pienellä etikkaisella sivumaulla. Tähän en ole aiempien vuosien Vintage Aleissa törmännyt, en tiedä ovatko muut. Toivottavasti Fuller’sin myynti japanilaisella Asahille ei ole ainakaan johtanut hygieniastandardien laskuun. Vai tavoitellaanko jotain belgialaista, jossa pienestä happamasta kärjestä ei tule olla moksiskaan?

Tätä taustaa vasten tietysti vähän vetinenkin 2021 tuntuu luksustuotteelta, vaikka 2020 parhaimmillaan – muutaman kuukauden ikääntyneenä – onkin ollut jykevämpi ja parempi. Vuosikerta 2021 on olut, jota tekisi mieli maistaa cask-versiona; toisiko se kypsytystapa ja tuoreus tästä oluesta esiin jotain uutta, jonka siemen reseptissä mielestäni on? Tuoreiden Fuller’s Vintage Ale’ien vertailussa en antaisi 2021-versiolle niin huonoa sijoitusta kuin bloggarikollegat, mutta panen toki merkille sen pienen vetelyyden ja kompassivian. Katsotaan sen tilannetta vuoden päästä, miksei myös viiden tai kymmenen vuoden.  

Fuller’s Vintage Ale 2020 – tuoreeltaankin juotava vuosikertaolut

Suosikkijuttujani olutmaailmassa on Fuller’sin uusimman Vintage Alen maistelu – jokajouluinen huvi – ja myös sen vertaaminen viime vuoden vuosikertaan. Aika ajaa tietenkin oluen ohi kuten kaikkien muidenkin asioiden, joten esimerkiksi vuoden 2020 tuoreen oluen vertaaminen tuoreeseen 2019 vuosikertaan olisi mahdotonta. Aikaisempi versio on aina pakostakin ikääntynyt jo suunnilleen 365 päivää.

Vintage Ale 2019 (tuoreena ja vuoden vanhana)

“Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä [Uuden-Seelannin] Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois.” (Olutkoira 24.11.2019)

“Talon hiiva tuo [olueen] tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.” (Olutkoira 24.11.2019)

Makailtuaan vuoden Alkon hyllyillä Vintage Ale 2019 on kehittänyt ikääntyvän oluen piirteitä selvästi pitemmälle: sherryn tuoksua, pähkinäliköörin makeutta, voimakkaan tummaa marmeladia ja lakritsaa, ja melkein joulumaista mausteisuutta. Se on nyt voimallinen talven vuosikertaolut. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat hioutuneet pois kuten ennustin.

Vintage Ale 2020 (tuoreena)

Vuoden 2020 Vintage Ale eroaa selvästi edeltäjästään – sekä sen tuoreesta versiosta että vuoden verran vanhentuneesta. Siinä on yllättäen todella paljon tuoretta appelsiinia (tähän lajiin nähden), jopa american barleywine-henkeä – jo tuoksussa on tuoretta sitrusta, kuin sisäänhengittäisi kaasuuntunutta tangeriinia. Maussa on vaaleahkoa mallasta ja greipin valkoista kalvoa, jonka kevyt katkeruus jää jälkimakuunkin.

Hedelmäistä makeutta on melko paljon, lisänä vähän sitruksen kirpeyttä. Suklaan tai tumman maltaan sävyjä ei ole nyt juurikaan mukana. Alkoholi saattaa tuntua hieman, tuoreen barleywinen tyyppisenä kuumuutena tai limoncello-liköörin makuna. Vaikka kaikki raaka-aineet ovat tällä kertaa brittiläisiä, Pohjois-Amerikka puhuu tässä oluessa myös appelsiinin tuoreutena.

Brittiläinen olutkirjailija Martyn Cornell toteaa Twitterissä tämän vuoden Vintagesta näin:

Fuller’sin Vintage Ale 2020 on tämän oluen kaikista tähänastisista vuosikerroista tuoreessa iässä juotavin. Ainoa poikkeus saattaa olla legendaarinen vuosikerta 2002, jos sekään.

En ole eri mieltä. Tässä ei ole sellaista raakaa viinaisuutta, jonka toivoisi vuoden ikään mennessä pehmenevän pois. Eikä ole liiaksi villejä Uuden maailman humalien makuja – vaikka brittilajikkeet Jester ja Godiva antavatkin oluelle sitrusmaista hedelmäisyyttä, jolla tosiaan on maullisia yhteyksiä Amerikan humalalajikkeisiin.   

Mitä tuoreen oluen hyvä juotavuus sitten lupaa kellarointikestävyyden kannalta? Sitä en osaa arvioida. Toki laitan tätä syksyn 2020 vuosikertaa maan alle kuten olen laittanut viittä edellistäkin. Jos tässä blogissa virtaa riittää tulevinakin jouluina, tästä varmasti kuullaan vielä.

Fuller’s Vintage Ale 2005 – viisitoista vuotta myöhemmin

Milloinkohan olisin viimeksi juonut 15 vuotta kellarissa seissyttä olutta? Todennäköisesti edellinen kerta on ollut Antwerpenin Kulminatorissa vuonna 2009 tai 2010, ja olut on ollut Chimayn trappistiluostarin sininen vuosimallia 1994. Muistot ovat hieman hataria, mutta siitä olen varma, että hyvää se olut oli.

mdeMuutama viikko sitten minulla, vanhalla Fuller’s-fanilla, oli tilaisuus maistaa lontoolaispanimon Vintage Alea – siis kellaroitavaksi tarkoitettua vahvaa olutta – lähes yhtä kauan ikäännytettynä kuin tuota muinaista belgialaisolutta. No, tosiasiassa vuoden 2005 Vintagella ei vielä nyt ollut ihan viittätoista vuotta täynnä, kun olut on todennäköisesti pantu joskus loppuvuodesta, mutta sinne päin ainakin.

Todetaan heti, että jo ensivaikutelma oli positiivinen. Odotukset olivat pelonsekaiset, koska tähän asti vanhin maistamani Vintage Ale -vuosikerta, 2012, oli taantunut ajan mittaan yksioikoisen eukalyptus-sivumaun hallitsemaksi. En tiedä oluiden ikääntymisestä niin paljon, että osaisin sanoa, johtuuko tuo jonkin humalalajikkeen maun muuttumisesta vai onko kyseessä epämääräinen lääkemäiseksi tai tärpättimäiseksi kuvattu virhemaku, jota joihinkin oluihin vanhetessa tulee. (Vai väärästä säilytyksestä jossain vuosien varrella…)

Sen sijaan vuoden 2005 Vintage oli tosiaan nyt ihan tunnistettavan olutmainen, hieno juoma, jossa katkerot maistuivat ja tuoksuivat humalalle, ja tuntemistani ikääntymisen aiheuttamista piirteistä mukana oli lähinnä sherryn tai juraviinin tapaista olkea. Tuoksusta en oikein saanut kiinni: olut oli joko turhan viileä tai sitten aromit ovat häipyneet. Väri oli tiikkipuun ruskea, tummempi kuin mitä nyky-Vintaget tuoreeltaan ovat.

Olut oli yhä selkeän brittiläinen vahva ale, jonka maussa oli kovaa toffeeta tai tikkunekkua, ja lisänä minimaalinen vivahde multaa ja yskänlääkettä – nekin ehkä iän tuomina ominaisuuksina. Siinä missä vuoden 2012 olueen pullahti pohjia kaadettaessa hiivan kappaleita, tämä vuoden 2005 versio oli samalla tavalla tasaisen suodattamaton kuin uudemmat vuosikerrat.

Lyhyt tuomio: jos olet Fuller’s-fani ja törmäät tähän vuosikertaan jossain kellaripainotteisessa olutbaarissa, kannattaa mahdollisesti tilata vaikka vähän “suolaisempaankin” hintaan.

Fuller’s Vintage Ale 2019 – takaisin Uuteen-Seelantiin

Asioita, joita tapahtui 1840-luvulla: Fuller, Smith & Turner -panimoyhtiö perustettiin Lontoossa, ja eurooppalaiset siirtomaaherrat toivat humalakasvin Uuteen-Seelantiin, jonka alkuperäiseen lajistoon se ei kuulunut. Nämä pisarat historian suuressa virrassa yhdistyvät tämän vuoden Fuller’s Vintage Alessa – eivät tosin ensimmäistä kertaa.

Tehtyään viime vuoden Vintage Alen “Best of British” -teemalla eli kokonaan kotimaisilla humalilla ja maltailla Fuller’s on nyt palannut kansainvälisempien raaka-aineiden pariin. Vuosina 2014 ja 2017 vuosikertaoluessa oli amerikkalaista humalaa (tosin brittilajikkeiden rinnalla) ja vuonna 2016 kokeiltiin ensimmäistä kertaa Uudessa-Seelannissa kasvanutta humalaa.

nz-hops-flickr-cc-by-2-0-epicbeer

Kuva: Flickr.com, Epicbeer, CC BY 2.0.

Testasin juuri markkinoille tullutta Vintage Ale 2019:a sekä omillaan että viimevuotisen oluen rinnalla, jota kaapistani löytyi pullollinen.

Maistelu 1

Ilman vertailukohtaa maistettuna Uuden maailman elementtejä ei ole Vintage Ale 2019:ssa välttämättä helppoa erottaa, vaan brittiläinen perusolemus hallitsee. Talon hiiva tuo Fuller’sin mukaan olueen tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.

Maistelu 2

Suoraan vuoden 2018 version perään maistettuna mustaherukan lehti, melkein salmiakkinen maanläheisyys ja ylipäätään tukevampi makuprofiili korostuvat. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois. Toivottavasti se, mitä jäljelle jää, on jossain vaiheessa samantapaista harvinaista herkkua, jota Vintage Ale 2016 on nyt.

Vintage Ale 2016 nyt

Tämän vuoden Vintage Ale ei siis ole ensimmäinen vuosikerta, jossa panimo on käyttänyt uusiseelantilaisia humalalajikkeita. Näin tapahtui myös kolme vuotta sitten, jolloin Nelson Sauvin -lajike toi olueen omia sitrus-karviais-valkoviini-piirteitään. Jos oikein muistan (en tehnyt vuosikerrasta 2016 blogipostausta), tuo olut ei tuoreeltaan ollut suosikki-Vintagejani. Siitä tuntui puuttuvan klassista brittiläisyyttä, jonka tässä tuotteessa pitäisi minusta säilyä vuodesta toiseen myös reseptien muuttuessa. Monet siitä kuitenkin tykkäsivät.

cofNyt tänä vuonna – aikaisemmin syksyllä – huomasin, että Alkon verkkokaupassa oli tilattavana vuoden 2016 Vintage Alea. Tämä oli ehkä yllätys, koska Britanniassa esimerkiksi Zythophile-blogi kummasteli jo vuoden 2017 alkupuolella, miten vähiin tuo vuosikerta 2016 oli brittikaupoissa käynyt. Jos alkolaisia on linjoilla, voivat toki kommentoida, miten erä on verkkokauppaan päätynyt (tai jäänyt jäljelle).

Tilasin muutaman pullon kellariin sijoitettavaksi, mutta maistoin kuormasta yhden ja totesin sen olevan ikääntymisessään erinomaisessa vaiheessa. Vuodet eivät olleet vielä ohentaneet sitä – päinvastoin maku oli täyteläinen, pehmeä ja monikerroksinen kokonaisuus. Siihen verrattuna sekä vuoden 2019 olut että myös vuosi 2018 (ainakin tässä vaiheessa) ovat joko vähemmän onnistuneita oluita tai sitten turhan nuoria. Veikkaan – ja toivon – jälkimmäistä. Aika näyttää.

Blogin kolmas vuosi, olutbloggaaminen ja Vintage Ale 2015

Olutkoiran blogi meni eetteriin joulukuussa 2015, ja sen jälkeen kirjoituksia on tullut yhteensä 209, eli noin seitsemänkymmentä vuodessa. Alkuperäinen tarkoitus oli postata kerran viikossa, joten se tahti on rikottu, mutta kovin paljon tiheämpään vauhtiin en ole vuosien mittaan kuitenkaan päässyt. Osa jutuista on ollut artikkelipituisia, osa jotain keveämpää.

Maailmalla on puhuttu taas viime aikoina olutbloggaamisen tulevaisuudesta: ovatko sosiaaliset mediat ja reittausäpit vihdoin syrjäyttäneet puolipitkän olutkirjoittamisen? Vastaus on kaksijakoinen. Jotkut niistä blogeista, jotka alusta alkaen keskittyivät lyhyehköjen olutarvioiden julkaisemiseen, ovat löytäneet luontevammat kanavat muualta digisfääristä. Kun blogin tarkoitus on ollut hakea sosiaalista elämää reittaamalla oluita, osa on huomannut sen onnistuvan myös olutsovelluksilla.

Sen sijaan sellaiset blogit, joiden sisältö on liian pitkää tai analyyttistä Untappdiin tai Facebookiin, jatkavat varmasti blogeina tai vastaavina sivustoina. Lyhyisiin some-viesteihin ei mahdu pitempää pilkontaa olutmaailman tilanteesta tai poikkileikkaavaa olutarviointia, ja sitä paitsi hyvät sellaiset tekstit hukkuisivat joka tapauksessa liian pian sekalaisiin sisältövirtoihin. Kun esimerkiksi kotimaista kenttää katsoo, yksi erikoistapaus on Arde, jonka tekstit ovat usein hyvin lyhyitä mutta viikoittainen arviointivolyymi niin suuri, että siitä muodostuva kokonaisuus pääsee oikeuksiinsa lähinnä blogimuodossa.

Some-kanavia operoivilla yhtiöillä on tarve tuoda päivittäin uutta, vaihtuvaa sisältöä virtaan. Monien vakavampien olutkirjoittajien intressi taas on osittain toisenlainen. He haluavat, että tekstit säilyvät internet-avaruudessa useampiakin vuosia, niihin voidaan viitata ja niistä käytävä keskustelu pysyy myös helposti löydettävissä pitemmänkin ajan päästä. Toivon, että olutbloggaamisen kova ydin säilyy. Sinänsä mitään muutosta ei voi oikein estää, ja kirjoittaminen löytää aina itselleen kanavan ja yleisön tavalla tai toisella.

vintage2015-3candlesKolme vuotta kellarissa

Sunnuntaina kaivoin täällä Kalliossa kellaristani esiin oluen, joka tuli pullossa markkinoille suunnilleen niihin aikoihin, kun tämä blogi aloitti eli joulukuun 2015 alussa. Kyseessä on Fuller’sin Vintage Ale 2015. Väittäisin, että oluen tuoksu on monipuolisempi kuin tänä vuonna pannun Vintage Alen. Oluen olemuksessa on paljon hunajaa sisältävää tummaa leivonnaista.

Kolmevuotias olut on hyvin mukavaa juotavaa, brittiläisen mallasvetoista. Siinä ei ole joidenkin tuoreiden britti-strong alejen alkoholista raakuutta, ainakaan enää. Sinänsä kellari ei ole kovin paljon oluen luonnetta ainakaan tällä aikavälillä muuttanut – ehkä vähän pehmentänyt, jos jotain.

Vuoden 2015 Vintage Alen ja hiljattain myyntiin tulleen vuoden 2018 painoksen välillä Fuller’silla oli kaksi vuotta, jolloin vuosikertaoluihin tuotiin trooppisempaa, Uuden maailman tyyppistä humalaluonnetta. Nekin olivat hyviä, varsinkin 2017. Tässä kolme vuotta vanhassa ei noita eksoottisia piirteitä ole, vaan olut tosiaankin on perienglantilainen.

Loistava olut ja nyt siis nautittu. Ja jos joku tätä blogia seuraava on jo kyllästynyt toistuviin Fuller’s Vintage Ale -hehkutuksiini, niin niiltä kyllä saa todennäköisesti olla noin vuoden verran taas rauhassa.

Vuoden valikoidut kirjoitukset

Minulla on ollut tapana poimia vuoden aikana julkaisemistani postauksista pieni “kohokohtien” lista. Ne eivät ole välttämättä kirjoituksina sen parempia tai huonompia kuin muut, mutta niissä on jotain, minkä takia itse haluan vielä kerran palata niihin. Ehkä osa teksteistä jopa kestää aikaa ja voin lueskella niitä joskus kiikkustuolissa ihmetellen tätä pienpanimo-oluen kulta-aikaa.

Tänä vuonna siis tällainen otsikkolistaus:

Autentico-tico – miksi jotkin oluet ovat aidompia kuin toiset (3.12.2018)

Malta: brittihistoriaa ja uusia oluttuulia (18.11.2018)

Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin (9.10.2018)

Session #8 yhteenveto: Baarit, jotka ovat enemmän kuin baareja (27.9.2018)

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen (14.9.2018)

Mitä Kallion olutkierroksella voi tulla vastaan? (20.6.2018)

Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut (14.5.2018)

Plzeń – pilsnerin päämaja vai jotain muuta? (25.4.2018)

Voidaanko vihdoin lopettaa oluen kapinallisuudesta puhuminen? (28.2.2018)

Marionberry Braggot – 1990-luvun unelma elää Portlandissa (26.1.2018)

Kuusen alla – Harjun Panimon koti-Burton (19.1.2018)

Singapore: olutta, katuruokaa ja muuta elämää (9.1.2018)

Fuller’s Vintage Ale 2018: paluu brittiläisempiin tunnelmiin

Omassa olutkalenterissani joulun odotus alkaa siitä, kun Lontoon ylpeys Fuller’s julkistaa vuosittaisen Vintage Alensa. Resepti on joka vuosi hieman erilainen, mutta vahvuus on sama ja väri jotain punaisenkiiltäväksi lakatun mahongin tapaista. Pullon muoto on ensimmäisistä, yli kahdenkymmenen vuoden takaisista vuosikerroista hieman suoristunut.

Parina viime vuonna Vintage Alet ovat yhdistäneet perusbrittiläiseen olemukseensa Uuden maailman humalalajikkeiden hedelmäisyyttä, ensin uusiseelantilaista Nelson Sauvinia ja sittemmin amerikkalaista Denalia. Ainakin jälkimmäisessä tapauksessa mukana oli myös tuttuja brittihumalia.

cofNyt mennään kokonaan brittihumalilla, kun klassisempien Target-, Goldings-, Challenger- ja Northdown-lajikkeiden rinnalle on tullut uutuus Olicana. Itse en ole moiseen koskaan törmännyt, mutta panimon esittelyteksti kertoo sen tuovan olueen saman tapaisia trooppisia hedelmäsävyjä kuin edellisten vuosien tuontilajikkeet.

Vintage Ale 2017 on ollut yksi suosikkioluitani pitkään aikaan, ja kun sitä on ollut Arkadian lippulaiva-Alkossa saatavana ihan näihin viikkoihin saakka, pullo on tullut hankittua aina silloin tällöin. Kellariinkin taisin sitä laittaa, ja siellä on muistaakseni myös yhtä tai kahta aikaisempaa vuosikertaa muhimassa.

Muistikuvissani viime vuoden versio on täyteläinen ja elegantti uutuuteen verrattuna. Vuosikerta 2018 tuntuu tuoreeltaan raaemmalta – voi olla, että näin on ennenkin ollut. Ehkä viimevuotinen on nyt jo viimeisimpiin maistelukertoihini mennessä ehtinyt kypsyä ja kehittyä pulloissaan. Uutuudesta tulee läheisimmin mieleen peribrittiläinen strong ale Golden Pride, sekin tietysti Fuller’sin klassikkotuotteita. Mallaspuolella on palattu muutaman seikkailullisemman vuoden jälkeen perinteikkääseen Maris Otteriin.

En saa tuoreesta 2018-vuosikerrasta nenääni tai suuhuni ainakaan selkeää mangon vivahdetta – jotakin vähemmän raikasta trooppista hedelmää korkeintaan, ehkä sitä panimon lupaamaa passiota, ja englantilaisten marmeladien tuttuja katkeria sitrushedelmien kuoria. Brittiläistä pähkinäistä ja keksimäistä mallasta löytyy kyllä, ja jotakin maanläheistä yrttimäistä piiloutuu yllättävän terävän alkoholikärjen alle. Mielenkiintoista nähdä, mitä esimerkiksi vuoden tai parin kellarointi tekee tälle oluelle, mutta se on nautittavaa nytkin.

Illat pimenee jouluun: Fuller’s Vintage Ale 2017 ja 2015

En ole uskonnollinen ihminen, mutta lähestyvään joulunodotukseen kiinteästi liittyvä Fuller’sin panimon vuosikertaolut saa minut yleensä hartaalle mielelle. Olen Lontoon perinteikkäintä panimoa jo varmaan useampaan otteeseen ylistänyt (täällä esimerkiksi), enkä ole ainoa oluthenkilö, joka heitä Suomessakin fanittaa.

Fuller’sin Vintage Alen historia ulottuu parinkymmenen vuoden taakse, ja tarkoituksena on kautta linjan ollut tarjota vuosittain vaihtelevaa mutta painavaa asiaa, jota kukin voi mieltymystensä mukaan kutsua strong aleksi, old aleksi, barley wineksi tai Burton aleksi, ja joka kestää kellarisäilytystä.

Resepteissä on menty aiemmin vahvasti englantilaisilla maltailla ja humalilla. Vuosina 2014 ja 2016 Fuller’s on kuitenkin reagoinut kansainvälisiin muotivirtauksiin ja ottanut Vintage Alejaan maustamaan Uuden maailman humalalajikkeita. Liberty, Cascade ja Nelson Sauvin ovat kaulailleet ryhmäkuvassa Goldingsin ja muiden vanhojen brittilajikkeiden kanssa.

mdeVuoden 2017 uutuushumala on amerikkalainen Denali. Tuoretta vuosikertaa oli nyt ilmaantunut Alkoon, ja se oli pakko käydä sieltä verekseltään hakemassa. Ostin pari pulloa, joista toisesta kaadoin itselleni saman tien maistelulasillisen.

En ole aivan varma, mitä pidän trooppisten hedelmien tuoksusta ja mausta tässä klassikkotuotteessa. Denali on kuitenkin jälleen yksi uusi humalalajike, joka jättää jälkeensä juuri tällaisia kuumien kääntöpiirien aromeja ja flavoreja. Hieman ylikypsät sitrushedelmät, mangot tai ananakset muistuttavat näitä happaman makeita makuja. Suutuntuma on hetkittäin sen tapainen kuin hedelmien mehuja olisi sekoitettu mineraaliveteen. Tuhti mallaspohja kiirehtii kuitenkin hätiin, ja lopputulos on kauttaaltaan melko tyylikäs.

Arkadian Alkon kylmäkaapeista on saanut tänä vuonna myös vuoden 2015 Vintage Alea, ja olen tehnyt siitäkin syksyn mittaan joskus maistelumerkintöjä. Olut on saanut kahden vuoden varastoinnin aikana konjakkimaisia sävyjä. Kyseisessä vuosikerrassa ei amerikkalaisia humalia ole, joten se mitä pullosta löytyy – säilytyksen vaikutusten lisäksi – on laadukasta brittiläistä peruskamaa. Mukana on uutta olutta korostuneemmin kitkerää appelsiinimarmeladin makua, joka saattaa juontua osittain talon hiivasta.

Tämän syksyn vuosikerran rinnalla toissavuotinen vintage vivahtaa nyt jopa hieman viinaiselta, vaikka molemmissa on alkoholia sama 8,5 %. Sitä en ole merkinnyt muistiin, miltä vuoden 2015 olut tuoreena maistui – luultavasti olen sen silloinkin testannut. Kuten todettu, näiden pitäisi kuitenkin säilyä juomakelpoisina vuosikausia ja jopa parantaa juoksuaan vuosien mittaan. Hetkittäiset viinan sävyt hioutuvat ehkä taas kellarin hyllyillä pois. Jenkkiläisten ja uusseelantilaisten humalien käyttäytymisestä en tiedä. Säilyttämällä kai sekin selviää.