Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Olutpatikointi unelmana, vaikka viimeksi jalkoihin sattui

Jo iät ja ajat Olutkoiran ajatus unelmalomasta on ollut vaeltaa olutseudulla, jolla voi iltaisin päättää kävelyn kodikkaaseen pubiin ja ehkä aamupäivällä herättyään vierailla jossakin paikallisessa panimossa.

Laiska luonne ja elämän muut kiireet vain estävät tällaisen toiminnan useimmilla lomakausilla.

Edellinen kerta, jolloin vaelluskengät vedettiin jalkoihin, oli jo useampi vuosi sitten Pohjois-Englannissa Peak Districtissä. Juna vei Manchester Piccadillyn asemalta Edalen kylään, josta polku nousee korkealle nummialueelle.

Edale_Mr-Thinktank-Flickr-CC BY 2-0-attEdalessa toimi muutaman vuoden ajan 2000-luvulla jopa panimo, Edale Brewing Co, joka kuitenkaan meidän patikkaretkemme aikoihin ei enää tehnyt olutta muuten kuin paikallisiin tapahtumiin. Sen tuotteita ei siis päästy kokeilemaan. Myöskään paikalliseen majataloon ei pysähdytty, koska nummelle oli noustava, jos sieltä halusi alas ennen pimeää.

Polku kiemurteli kylän laidasta lammaslaitumen halki kohti Kinder Scoutin huippua, tai pitäisikö sanoa ylätasankoa. Kartan mukaan laki oli reilun 600 metrin korkeudessa, eli kiipeämistä oli jonkin verran, mutta pari vuotta aikaisemmin käytyihin Lapin tuntureihin verrattuna maltillisesti.

Ongelmitta ei kylläkään ylös päästy. Polku nimittäin yhtyi ennen pitkää huipulta virtaavan puron lohkareiseen uomaan, ja ylöspäin haluavan oli hivuttauduttava kivenjärkäleeltä toiselle. Nousu kävi niin hitaasti, että poikkesimme polulta pian tiettömään kanervikkoon. Tarpominen jyrkässä rinteessä ei ollut helppoa sekään mutta tuntui sentään kivikkoa turvallisemmalta.

Kinder-Scout_Flickr-Smabs-Sputzer-CC-BY-2-0-attKinder Scoutin laella etenemisen olisi luullut olevan vaivattomampaa. Alas virtaava vesi oli kuitenkin kovertanut nummen maa-ainekseen kuiluja, joiden reittejä ei kartasta nähnyt. Maisemat Edalen laakson suuntaan olivat toki upeat, kun aurinko alkoi vähitellen laskea. Oli silti pieni helpotus löytää vihdoin alas nummelta johtava polku. Sen jälkeen reittiä ei enää tarvinnut arvailla.

Alkuillaksi ehdimmekin mukavasti Hayfieldin kylään, josta majapaikaksi oli jo etukäteen valittu The Royal Hotel. Nimi voi johtaa harhaan: kyseessä on 1700-luvulta periytyvä majatalo, coaching inn. Alakerrassa oli kodikas pubi, ja huoneet olivat toimivan viihtyisiä, ehkä maalaiskylän mittapuulla ylellisiäkin.

Hanassa oli perinteikkään manchesteriläispanimon Hydes Breweryn tuotteita, ja muistikuvien mukaan myös vieraileva olut tai pari. Jälkimmäisistä meille ei jäänyt tarkempia merkintöjä, vaikka hienoja oluita joka tapauksessa juotiin. Majatalon kotisivujen perusteella näyttäisi, että talon olut tulee nykyisin vieläkin lähempää, Bollingtonin kylässä olevasta Happy Valley Brewerystä. Hyvä niin.

Royal-Hotel_Flickr-mole-volio-CC-BY-2-0-attAamu oli sumuisen kostea, mutta matka jatkui. Varpaat muistuttivat tässä vaiheessa siitä, että pari päivää aikaisemmin hankitut vaelluslenkkarit olivat osoittautumassa liian pieniksi. Tuo ongelma vain oli ollut helppo sivuuttaa edellisenä iltana, kun horisontissa oli alkanut siintää Royal Hotelin baari real aleineen ja ruokineen.

Vähän matkan päässä oli New Mills, muinainen teollisuuskaupunki samaisen Sett-joen laaksossa, jota olimme seurailleet Kinder Scoutilta saakka. New Millsin kohdalla pieni Sett yhtyy Goyt-jokeen ja vedet jatkavat matkaansa kohti Merseytä ja Liverpoolia. Joen muodostamassa rotkossa vanha 1700-luvun puuvillatehdas on ollut nyt viimeiset 30 vuotta poissa käytöstä, mutta maisema sillalta on dramaattinen, sukua Uudenmaan vanhoille ruukkikylille.

Torr-Vale-Mill-Flickr-Pete-Birkinshaw-CC-BY-2-0-attNew Millsistä löytyi mainio antikvariaatti, josta tehdyt ostokset repuissamme lähdimme samoamaan Peak Forest Canal -kanavan vartta seuraavaan etappiin, The Swan -pubiin. Katselin nyt pubia tuoreemmasta Google Street View -kuvasta, ja sekin näyttää saaneen ”TO LET – FLEXIBLE TERMS” -kyltit ikkunoihinsa. Katoavaistahan kaikki on: pubeja tulee ja menee. Tai ainakin menee, toivottavasti myös tulee…

Viimeinen pysähdys ennen Manchesteriin paluuta oli komea Lyme Parkin kartano, joka on tuttu Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarjan ystäville Mr Darcyn kotina eli Pemberleynä. Lyme Parkista takaisin päin kävellessä muistan kenkien hiertäneen jo niin pahasti, että piti välillä hipsiä sukkasillaan asfaltilla. Lähimmältä pysäkiltä otettiinkin bussi kaupunkiin.

Lyme-Park_Flickr_Pete-Birkinshaw-CC-BY-2-0-attKilometrejä tuolla Peak Districtin viikonloppupatikoinnilla ei silti kertynyt nimeksikään, olisiko ollut alle 20 km kahteen päivään. Matkalle mahtui kuitenkin riittävästi haastavia polkuja sekä vaihtuvia maisemia, niin luonnon kauneutta kuin vanhoja kulttuuriympäristöjä. Panimoita reitille ei osunut mutta pubeja kyllä.

Nyt kun kevät tulee ja vaelluslenkkarit alkavat taas poltella kaapissa, täytyisi kai ennen pitkää keksiä seuraavan olutmarssin kohde.