The Pact (TV-sarja)

Kuinka kaukaa haettu tämä olisi televisiojännärin alkuasetelmaksi?

Panimon pomo löytyy juhlien jälkeen kuolleena, mutta mies on tyyppinä sen verran uskomaton mul**u, että melkein kenen tahansa sarjan hahmoista voi kuvitella päästäneen hänet päiviltä.

Tällainen on kuitenkin Walesiin sijoittuvan The Pact -sarjan premissi. Sarjan muu henkilögalleria on lähinnä panimon työntekijöitä, heidän perheenjäseniään ja pikkukaupungin poliiseja.

Voisi kuvitella, että HBO:lla näkyvän sarjan käsikirjoittajat ovat seuranneet panimoalan ympärilllä viime vuosina käytyä keskustelua. Tunnetuistakin panimoista on paljastunut tapauksia, joissa naisia tai etnisiin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia työntekijöitä on häiritty tai syrjitty – joskus päällikköportaan toimesta, useammin käytännössä heidän hiljaisella hyväksynnällään.  

Jack Evans on perinteikkään Evans Breweryn nuori toimitusjohtaja, joka on perinyt perheyhtiön ohjakset isältään Arwelilta. Perheen ongelmallinen dynamiikka on yksi sarjan uhkaavan pohjavireen lähteitä, ja siihen liittyy myös Arwelin sisko Louie. Sarjan jonkinlainen päähenkilö on Anna, poliisin ylikonstaapelin Maxin vaimo. Anna, kuten hänen ystävänsä Nancy, Louie ja Cat, kuuluvat kaikki Evans Breweryn henkilökuntaan.

Sarjan juoni – sen enempää siitä paljastamatta – on punottu aika näppärästi sen ympärille, ketkä kaikki olisivat voineet olla juhlailtana metsikössä, josta Jack Evansin ruumis löytyy, ja miksi he olisivat siellä olleet. Erinäisillä henkilöhahmoilla on salaisuuksia, joita ei voi paljastaa, tai asioita, joiden ei pidä syystä tai toisesta antaa tapahtua. Näiden piilossa pitäminen johtaa kuitenkin entistä pahempiin vaikeuksiin.

Dekkarijuoni on sen verran pätevä, että kuuden jakson sarja kantaa sen varassa. Panimotoimintaa ei tietenkään paljon näytetä, sillä panimo on ennen kaikkea tapahtumien taustamaisemaa. Välillä firman työntekijät – joista muuten päänelikon lisäksikin suuri osa on naisia – hengailevat käymistankkien tai muun välineistön edustalla. Kuvauspaikkana on ollut Rhymney Brewery eteläisen Walesin Pontypoolin kaupungissa. Se on toiminut vuodesta 2005, toisin kuin fiktiivinen Evans Brewery, joka mainostaa sammuttaneensa walesilaisten janoa vuodesta 1921 alkaen.

Panimo on ilmeisesti ollut Evansin perheelle myös melkoinen kultakaivos, päätellen isä-Arwelin ökykartanosta ja ylellisestä elämäntavasta. Ehkäpä pitkän linjan alueellisilla panimoilla on Britanniassa tehtykin isoja rahoja, en oikeastaan tunne niiden talouslukuja. Nykyisillä pienpanimoilla voittomarginaalit jäänevät pienemmiksi.

Advertisement

Gordon Finest Scotchin alkuperästä ja esiintymisestä Downton Abbeyssä

Eilen Ylen uusintana esittämässä Downton Abbeyn jaksossa herrasväen huonepalvelijat Anna ja Mr Bates saavat Skotlannin matkalla tilaisuuden poistua hetkeksi työtehtävistä kahdenkeskiselle piknikille. Seuraava keskustelu käydään, kun Anna kaivaa koreistaan retkitarjoiluja.

Bates: Is there anything to drink?

Anna: There certainly is.

Bates: Beer! That’s very racy of you.

Anna: I am racy!

Eväskorista löytyvä, liinaan kääritty olutpullo vilahtaa kuvassa hetken ajan. Se on selvästikin Gordon Finest Scotch Highland Alea, 0,75-litrainen pullo.

Jos katsojat sattuisivat pulloon kiinnittämään huomiota, se vaikuttaisi varmasti täydellisen sopivalta rekvisiitalta tähän kohtaukseen. Jaksossa Downton Abbeyn väki vierailee skotlantilaisten sukulaistensa luona Duneaglen linnassa. Isokokoinen pullo vaikuttaa ensinäkemältä sopivan antiikkiselta – miksei juuri tällaista olisikin hankittu eväsretkelle 1920-luvun Skotlannissa.

Kuvausten esineistöstä vastaava henkilökunta on selvästi ottanut tehtävänsä sopivan vakavasti. Homma on ollut sikäli helppo, että täysin historian syövereihin kadonneita olutmerkkejä ei ole tarvinnut lavastaa alusta asti. Jotain tilanteeseen sopivaa on nykypanimoiltakin mahdollista löytää, kunhan asiaan on hieman perehtynyt.

Todennäköisesti kuvauksissa käytetty pullo on kuitenkin valmistettu Belgiassa eikä Britanniassa. Skotlantilainen olut nousi suureen suosioon Belgiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eli juuri niinä vuosina, joihin suuri osa Downton Abbey -sarjasta sijoittuu. Toisin kuin Skotlannissa tai muualla Isossa-Britanniassa, Belgiassa sellainen olut, jota Skotlannissa pidettiin hienona 1900-luvun alussa, pysyi suosittuna seuraavat sata vuotta. Skotlannissa taas muodit muuttuivat.

On kuitenkin yllättävän hankalaa selvittää, olisiko Gordon Finest Scotchia voinut olla saatavissa Skotlannissa sata vuotta sitten. Kyseinen Downton-jakso sijoittuu nimittäin vuoteen 1921. Gordonin valmistuttaja, belgialainen Martin’s, sanoo verkkosivuillaan valmistaneensa skottiolutta vuodesta 1924 asti Belgiassa.

En tiedä, mitä historiallista perustaa tällä väitteellä on. Brittiläisten olutblogien mukaan Gordon Scotchia valmistettiin vielä 1950-luvulla Skotlannin Alloassa, George Youngerin panimolla, ja pullotettiin Antwerpenissä. George Younger sulki ovensa 1960-luvulla. Ilmeisesti olutta tehtiin vielä sen jälkeenkin Skotlannissa, mutta edelleen nimenomaan Belgian markkinoille. Michael Jackson kirjoitti vuonna 1977, että Gordon-brändin oluita pantiin Scottish & Newcastlella ja Martin’s toi niitä Kanaalin yli.  

Ylipäätään tämäntyyppistä tummaa ja vahvaa skottiolutta ei silloin enää Skotlannin markkinoille oikeastaan valmistettu – paitsi vuodesta 1965 alkaen taas Traquairissa, jossa tehtiin asiat eri lailla kuin muissa ajan skottipanimoissa. 

George Youngerin panimo oli ollut olemassa Alloassa 1700-luvulta asti, mutta veikkaanpa ettei se ole Gordon-oluita itse kehitellyt alun perin kotimarkkinoille. Sen verran belgialaisvetoiselta koko homma jo ennen toista maailmansotaa vaikuttaa. Gordon Scotch -brändin syntyvaiheista siis ainakaan minä en ole onnistunut löytämään varmaa tietoa. Sisarolut Gordon X-Mas rekisteröitiin Martin’sin tavaramerkiksi Belgiassa vuonna 1934, ja voisi ajatella, että myös Finest Scotch tosiaan olisi ollut jo noihin aikoihin heillä olemassa. Tänä päivänä he kai teettävät näitä oluita lähinnä Belgiassa.

Pisteet joka tapauksessa Downton Abbeyn rekvisitöörille hyvinkin oikean oloisen oluen löytämisestä kohtaukseen. Vahva veikkaukseni on kyllä, ettei tuon nimistä skottiolutta olisi ollut Skotlannissa myynnissä 1920-luvun alussa – voi olla muutamasta vuodesta kiinni, ettei sitä ollut vielä ylipäätään olemassa. Jos jollakulla on parempaa tietoa, kommenteissa saa kertoa! Jotain vastaavaa vahvaa, tummaakin skotlantilaisolutta tuollaisella piknikillä olisi hyvin voitu toki juoda.  

(Lähteitä: LostBeers.com, AnthonyMartin.com, I Might Have a Glass of Beer, Shut up about Barclay Perkins. Kuvalähde, oikeanpuoleinen Gordon Scotch -kuva: Janos Korom, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.

ollysmithaletrailsfull

Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva: TravelChannel.co.uk)

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.

Miksi Olutretki Eurooppaan on niin ankea olutohjelma?

Kriittiseksi oluttoimittajaksi julistautuva Jonas Magnusson ampuu helppoja kohteita raskailla tykeillä ja tekee tavalliset oluenjuojat eri maissa naurunalaisiksi.

Ylen äskettäin uusima ruotsalainen Olutretki Eurooppaan (Den stora ölresan, 2013) on ohjelma, jonka erikoisalaa on epäoleellisuuksiin tarttuminen ja niiden vatvominen minuuttikaupalla.

Sarja on tehty jo muutama vuosi sitten, jolloin olutkentän kehitys täällä Pohjolassa ei ollut edennyt ihan nykyiseen pisteeseen. Varsinkin nyt, kun oluessa tapahtuu vuosi vuodelta enemmän ja isompia asioita, toivoisi dokumentteja, jotka osaisivat kertoa katsojille asiantuntevasti ja ilman turhaa elvistelyä, mitä kaikkea alalla on meneillään.

Praha_Flickr_Rasmus Lerdorf_CC BY 2-0-attVäärin maistettu

Toimittaja Jonas ”Steken” Magnusson on päättänyt paljastaa näkymättömät voimat, jotka vaikuttavat oluen juomiseen ja olutkulttuureihin. Hän matkustaa Euroopan suuriin olutmaihin ja vertailee niitä pääasiassa Ruotsiin.

Ensimmäisenä syyniin pääsee Tšekki. Prahalaisessa pubissa mursuviiksinen mies kertoo, että olut on tšekkiläisille kuin uskonto. Blondi, jolla on valtavat ankkurikorvakorut, muistelee hakeneensa alakouluikäisenä isälle olutta kapakasta. Kun hän tuli raskaaksi, isoäiti käski juomaan olutta.

Tšekistä löytyy Magnussonin käsityksen mukaan aito olutkulttuuri. Juodaan paljon, ollaan uskollisia yhdelle merkille, välitetään oluen mausta ja niin edelleen. Ja kuitenkin mato on luikerrellut paratiisiin.

Kansallisaarre Pilsner Urquell on myyty ylikansalliselle SABMillerille, jonka juuret ovat Etelä-Afrikan Johannesburgissa ja Yhdysvaltain Milwaukeessa. Magnusson vierailee oluen kotipaikassa Plzeňissä, jossa panimo kutsuu kolmen kuukauden välein koolle viidentoista entisen panimomestarin raadin. Harmaapäiset ukot testaavat, onko Pilsner Urquell säilyttänyt tasonsa vai muuttunut.

Maisteluraadin jäsenet mumisevat puoliääneen, että Urquell on vetisempää kuin edellisellä kerralla. Tämä on vettä (sic) Magnussonin myllyyn. Panimon edustaja saa kuitenkin puhuttua maistajat ympäri ja konsensuksen hengessä päätetään, että ongelma liittyi ehkä vain vääränlaiseen maistelulasiin.

Magnusson on pettynyt. Ylikansallinen panimo on vesittänyt oluen ja suostuttelee autenttiset tšekkiläisukot kannattamaan huijaustaan. Toimittaja katsoo kuitenkin, että on käyty tšekkiläisen olutkulttuurin ytimessä, jossa nimenomaan maku on elintärkeä asia.

Aito ja epäaito olutkulttuuri

Italian Piemontessa ihmiset juovat viiniä. Magnussonin haastattelemat paikalliset eivät tiedä yhtään alueella toimivaa olutpanimoa. Olutta juodaan lämpimällä ilmalla janoon, viiniin katsotaan liittyvän kokonainen kulttuuri. Olutkulttuuria on piemontelaisten mielestä Saksassa ja Itävallassa, jossa oluenjuojat ovat lihavia, punakoita ja kovaäänisiä. Viiniä sen sijaan maistellaan ja nautitaan kohtuudella, korkeintaan lasi tai kaksi.

Löytyy Torinon seudulta lopuksi olutpanimokin, kansainvälisesti varsin tunnettu Baladin. Se ei kuitenkaan miellytä Jonas ”Steken” Magnussonia, koska panimomestari Teo Musson suhtautuminen olueen eroaa hänen käsityksestään siitä, miten olutta pitää nauttia (paljon, edullisesti, konstailematta).

”Hän tekee olutta kuin viiniä.”

Samalla saavat huutia ruotsalaisessa pubissa oluenmaisteluun osallistuvat nuoret, joiden juomatapa on kopioitu viinin maistelukulttuurista. Maisteltavat oluet ovat ulkomaisia tai ulkomaisten tyylien mukaisia. ”He sulkevat silmänsä Ruotsin vanhalta olutperinteeltä.” Tšekit eivät tekisi näin.

Sadan vuoden takaista alkoholipolitiikkaa

Brittien olutkulttuuria ruoditaan sarjan toisessa osassa. Magnusson vierailee olutfestivaaleilla, jossa real ale -faneilta tentataan, miksi brittiläinen olut on niin mietoa. Jotta sitä voi juoda enemmän, arvelee festarikansa. Jonkun haastatellun mielestä brittiläiset tekevät miedosta oluesta niin hyvää, että siinä on enemmän makua kuin amerikkalaisessa vahvassa oluessa.

Tämäkin kupla pitää tietysti puhkaista. Olutkirjailija Pete Brown pääsee kameran eteen kertomaan, että brittioluen mietouden taustalla onkin pääministeri David Lloyd Georgen ensimmäisen maailmansodan aikainen päätös. Raittiusmies Lloyd Georgen mukaan työmiesten juominen haittasi sotateollisuuden tuottavuutta, ja kaikki mietoa olutta vahvempi pantiin ankaralle verolle.

Isänmaallinen paikallisen oluen puolustaminen, jota Magnusson jollain tasolla ihailee Tšekissä, ärsyttää häntä paitsi Englannissa myös Tanskassa. Tanskalaisten kuvitelma heidän oman olutkulttuurinsa paremmuudesta suhteessa ruotsalaiseen täytyy paljastaa jälleen valheelliseksi.

Selviää, että Tanskassa on tehty vuonna 1917 samantapainen päätös hillitä työväen juomista kuin sotaa käyvässä Britanniassa. Tanskassa rahvas oli nauttinut noihin aikoihin saakka väkeviä viinoja. Niinpä niille asetettiin hirvittävä vero ja Tanskan kansasta tehtiin poliittisella päätöksellä oluenjuojia. Tanskalaisten ”romanttisen punavalkoinen” käsitys olutta rakastavasta kansanluonteestaan ammutaan Magnussonin narisevalla äänellä täyteen reikiä.

Maku ei ratkaissutkaan

Olutretki Eurooppaan -sarjan ongelma ei ole se, etteivätkö siinä tehtävät havainnot olisi yleensä ihan oikeitakin. On varmasti totta, että tavallinen sukankuluttaja ei valitse olutmerkkiään maun perusteella, vaikka ehkä kuvitteleekin tekevänsä niin. Valintaan vaikuttavat mainonta, kavereiden mielipiteet ja moni muu asia.

Juttu on vain niin, että mainonnan tai brändäyksen rooli ei ole kovin kiinnostava kysymys esimerkiksi tutkailtaessa Belgian olutkulttuuria, kuten kolmannessa jaksossa tehdään. Magnusson esittää belgialaiset suurina oluentuntijoina (”finsmakare”), koska heidän maastaan löytyy niin paljon erikoisia ja erityyppisiä oluita. Valitettavasti jakson tulokulma belgialaiseen olueen on se, erottavatko paikalliset tavikset Stella Artois’n ja Jupilerin toisistaan. Siis maan kaksi suurinta lager-merkkiä, joita vieläpä valmistaa yksi ja sama panimo.

Insertissä käytetään loputtomasti aikaa sen todistamiseen, että sen kummemmin leuveniläiset opiskelijat kuin AB-InBev-panimon markkinointijohtajakaan ei kykene tunnistamaan Stellaa sokkomaistelussa (panimopomo ei lopulta suostu koko sokkotestiin). He eivät erota sitä sen kummemmin Jupileristä kuin ruotsalaisesta nelosoluesta. Mutta toisaalta: mitä sitten?

Ei belgialaisessa oluessa tästä ole kysymys, ei sittenkään vaikka 75 % maassa juodusta oluesta on Stellan ja Jupilerin tyyppistä lageria. Tämän Magnusson epäsuorasti myöntääkin ajamalla Belgia-osion lopuksi Westvleterenin luostariin. Hän haastattelee amerikkalaisia oluenystäviä, jotka ovat tuhlanneet päiväkausia yrittäessään tilata munkkien olutta. ”Trappisteja sanotaan parhaiksi oluiksi, ja Westvleteren on trappistioluiden pyhä Graal”, kalifornialainen pariskunta kehuu.

West_Flickr_Nacho_CC BY 2-0-att

Kummallista kapinointia

Passiivis-aggressiivinen reaktio, jonka Jonas ”Steken” Magnusson kohdistaa Westvleterenin TW12-olueen, on jälleen oire hänen asenneongelmastaan. Hän ei kestä sitä, että ihmiset käyttävät päiväkausia elämästään yhden oluen tilaamiseen ja kuluttavat satoja dollareita lentäessään sitä hakemaan. Romuttaakseen Westvleteren-myytin hän istuu farmariautonsa takaluukulla ja juo luostarioluen lämpimänä suoraan pullonsuusta, ”kuin minkä tahansa kaljan”.

Hauskaa tavallaan, hehheh. Ja on varmaan totta, että maailmanlaajuinen Westvleteren-jahti on paisunut pois mittasuhteista.

Tämän päivän olutmaailman ymmärtämisessä auttaisi, jos myöntäisi, että olutta kulutetaan ja arvostetaan useilla eri tasoilla. Ei enää ole vain yhtä kansallista belgialaista olutkulttuuria, tai ruotsalaista. Prahalainen ukko ja Södermalmin hipsteri voivat suhtautua olueen osittain eri tavoilla, osittain ihan samoin. Muotitietoisten olutnörttienkin joukossa voi olla alakulttuureja. Magnusson on kuitenkin lukkiutunut omaan ajatusmalliinsa, eikä mikään muu tapa suhtautua olueen herätä hänessä kuin refleksinomaista halveksuntaa.

Tukholmalaiset, jotka maistelevat oluita kuin viinejä, eivät kelpaa: liian hienohelmoja. Ruotsalaiset pienpanimot eivät kelpaa, koska ne tekevät vain Indian (sic) Pale Alea. Italialainen pienpanimo ei kelpaa, koska se yrittää imitoida piemontelaista viinikulttuuria ja olut on liian kallista. Belgialainen luostariolut ei kelpaa, koska sen fanit ovat liian fanaattisia.

2010-luvun globaalin olutkulttuurin kritiikki on yksi asia. Sellaista voi tietysti esittää. Outoa on kuitenkin, ettei Magnussonia miellytä myöskään ”aito” vanhojen olutmaiden kulttuuri. Baijerilaiset ja englantilaiset ovat typeriä, koska luulevat oman oluensa olevan muita parempaa – vaikka uskomus todistettaisiin valheelliseksi, politiikan tai talouden sivutuotteeksi. Jopa tšekit ovat sokeita, koska eivät huomaa Urquellin ulkomaisten omistajien vesittäneen olutta.

Tässä on Olutretki Eurooppaan -sarjan ankeuden ydin. Ymmärrän Magnussonin turhautumisen siihen, että hänen Tšekistä aikoinaan hankkimansa oluttuntemus ei auta edes nykyisen ruotsalaisen käsityöoluen analysoinnissa. Hän sanoo itsekin kokevansa, että aika on ajanut hänen ohitseen.

Statue_Allison Meier_Flickr_CC BY SA 2-0-attEikö nykyisestä olutmaailmasta löydy silti mitään, mitä voisi vilpittömästi kehua ja suositella? Täytyykö kaikkeen suhtautua joko ylimielisen vähättelevästi tai lapsellisen kapinoivasti? Sarjassa pyritään jatkuvasti paljastamaan tämän tai tuon keisarin uusia vaatteita esittämällä kiusallisia kysymyksiä eri tahoilla. Kysymykset ovat kuitenkin enimmäkseen vääriä, epärelevantteja. Lopulta jää jäljelle vain yksi alaston keisari, toimittaja itse.

Sarjan kaikki jaksot ovat vielä viikon ajan katsottavana Areenassa.