Miksi Olutretki Eurooppaan on niin ankea olutohjelma?

Kriittiseksi oluttoimittajaksi julistautuva Jonas Magnusson ampuu helppoja kohteita raskailla tykeillä ja tekee tavalliset oluenjuojat eri maissa naurunalaisiksi.

Ylen äskettäin uusima ruotsalainen Olutretki Eurooppaan (Den stora ölresan, 2013) on ohjelma, jonka erikoisalaa on epäoleellisuuksiin tarttuminen ja niiden vatvominen minuuttikaupalla.

Sarja on tehty jo muutama vuosi sitten, jolloin olutkentän kehitys täällä Pohjolassa ei ollut edennyt ihan nykyiseen pisteeseen. Varsinkin nyt, kun oluessa tapahtuu vuosi vuodelta enemmän ja isompia asioita, toivoisi dokumentteja, jotka osaisivat kertoa katsojille asiantuntevasti ja ilman turhaa elvistelyä, mitä kaikkea alalla on meneillään.

Praha_Flickr_Rasmus Lerdorf_CC BY 2-0-attVäärin maistettu

Toimittaja Jonas ”Steken” Magnusson on päättänyt paljastaa näkymättömät voimat, jotka vaikuttavat oluen juomiseen ja olutkulttuureihin. Hän matkustaa Euroopan suuriin olutmaihin ja vertailee niitä pääasiassa Ruotsiin.

Ensimmäisenä syyniin pääsee Tšekki. Prahalaisessa pubissa mursuviiksinen mies kertoo, että olut on tšekkiläisille kuin uskonto. Blondi, jolla on valtavat ankkurikorvakorut, muistelee hakeneensa alakouluikäisenä isälle olutta kapakasta. Kun hän tuli raskaaksi, isoäiti käski juomaan olutta.

Tšekistä löytyy Magnussonin käsityksen mukaan aito olutkulttuuri. Juodaan paljon, ollaan uskollisia yhdelle merkille, välitetään oluen mausta ja niin edelleen. Ja kuitenkin mato on luikerrellut paratiisiin.

Kansallisaarre Pilsner Urquell on myyty ylikansalliselle SABMillerille, jonka juuret ovat Etelä-Afrikan Johannesburgissa ja Yhdysvaltain Milwaukeessa. Magnusson vierailee oluen kotipaikassa Plzeňissä, jossa panimo kutsuu kolmen kuukauden välein koolle viidentoista entisen panimomestarin raadin. Harmaapäiset ukot testaavat, onko Pilsner Urquell säilyttänyt tasonsa vai muuttunut.

Maisteluraadin jäsenet mumisevat puoliääneen, että Urquell on vetisempää kuin edellisellä kerralla. Tämä on vettä (sic) Magnussonin myllyyn. Panimon edustaja saa kuitenkin puhuttua maistajat ympäri ja konsensuksen hengessä päätetään, että ongelma liittyi ehkä vain vääränlaiseen maistelulasiin.

Magnusson on pettynyt. Ylikansallinen panimo on vesittänyt oluen ja suostuttelee autenttiset tšekkiläisukot kannattamaan huijaustaan. Toimittaja katsoo kuitenkin, että on käyty tšekkiläisen olutkulttuurin ytimessä, jossa nimenomaan maku on elintärkeä asia.

Aito ja epäaito olutkulttuuri

Italian Piemontessa ihmiset juovat viiniä. Magnussonin haastattelemat paikalliset eivät tiedä yhtään alueella toimivaa olutpanimoa. Olutta juodaan lämpimällä ilmalla janoon, viiniin katsotaan liittyvän kokonainen kulttuuri. Olutkulttuuria on piemontelaisten mielestä Saksassa ja Itävallassa, jossa oluenjuojat ovat lihavia, punakoita ja kovaäänisiä. Viiniä sen sijaan maistellaan ja nautitaan kohtuudella, korkeintaan lasi tai kaksi.

Löytyy Torinon seudulta lopuksi olutpanimokin, kansainvälisesti varsin tunnettu Baladin. Se ei kuitenkaan miellytä Jonas ”Steken” Magnussonia, koska panimomestari Teo Musson suhtautuminen olueen eroaa hänen käsityksestään siitä, miten olutta pitää nauttia (paljon, edullisesti, konstailematta).

”Hän tekee olutta kuin viiniä.”

Samalla saavat huutia ruotsalaisessa pubissa oluenmaisteluun osallistuvat nuoret, joiden juomatapa on kopioitu viinin maistelukulttuurista. Maisteltavat oluet ovat ulkomaisia tai ulkomaisten tyylien mukaisia. ”He sulkevat silmänsä Ruotsin vanhalta olutperinteeltä.” Tšekit eivät tekisi näin.

Sadan vuoden takaista alkoholipolitiikkaa

Brittien olutkulttuuria ruoditaan sarjan toisessa osassa. Magnusson vierailee olutfestivaaleilla, jossa real ale -faneilta tentataan, miksi brittiläinen olut on niin mietoa. Jotta sitä voi juoda enemmän, arvelee festarikansa. Jonkun haastatellun mielestä brittiläiset tekevät miedosta oluesta niin hyvää, että siinä on enemmän makua kuin amerikkalaisessa vahvassa oluessa.

Tämäkin kupla pitää tietysti puhkaista. Olutkirjailija Pete Brown pääsee kameran eteen kertomaan, että brittioluen mietouden taustalla onkin pääministeri David Lloyd Georgen ensimmäisen maailmansodan aikainen päätös. Raittiusmies Lloyd Georgen mukaan työmiesten juominen haittasi sotateollisuuden tuottavuutta, ja kaikki mietoa olutta vahvempi pantiin ankaralle verolle.

Isänmaallinen paikallisen oluen puolustaminen, jota Magnusson jollain tasolla ihailee Tšekissä, ärsyttää häntä paitsi Englannissa myös Tanskassa. Tanskalaisten kuvitelma heidän oman olutkulttuurinsa paremmuudesta suhteessa ruotsalaiseen täytyy paljastaa jälleen valheelliseksi.

Selviää, että Tanskassa on tehty vuonna 1917 samantapainen päätös hillitä työväen juomista kuin sotaa käyvässä Britanniassa. Tanskassa rahvas oli nauttinut noihin aikoihin saakka väkeviä viinoja. Niinpä niille asetettiin hirvittävä vero ja Tanskan kansasta tehtiin poliittisella päätöksellä oluenjuojia. Tanskalaisten ”romanttisen punavalkoinen” käsitys olutta rakastavasta kansanluonteestaan ammutaan Magnussonin narisevalla äänellä täyteen reikiä.

Maku ei ratkaissutkaan

Olutretki Eurooppaan -sarjan ongelma ei ole se, etteivätkö siinä tehtävät havainnot olisi yleensä ihan oikeitakin. On varmasti totta, että tavallinen sukankuluttaja ei valitse olutmerkkiään maun perusteella, vaikka ehkä kuvitteleekin tekevänsä niin. Valintaan vaikuttavat mainonta, kavereiden mielipiteet ja moni muu asia.

Juttu on vain niin, että mainonnan tai brändäyksen rooli ei ole kovin kiinnostava kysymys esimerkiksi tutkailtaessa Belgian olutkulttuuria, kuten kolmannessa jaksossa tehdään. Magnusson esittää belgialaiset suurina oluentuntijoina (”finsmakare”), koska heidän maastaan löytyy niin paljon erikoisia ja erityyppisiä oluita. Valitettavasti jakson tulokulma belgialaiseen olueen on se, erottavatko paikalliset tavikset Stella Artois’n ja Jupilerin toisistaan. Siis maan kaksi suurinta lager-merkkiä, joita vieläpä valmistaa yksi ja sama panimo.

Insertissä käytetään loputtomasti aikaa sen todistamiseen, että sen kummemmin leuveniläiset opiskelijat kuin AB-InBev-panimon markkinointijohtajakaan ei kykene tunnistamaan Stellaa sokkomaistelussa (panimopomo ei lopulta suostu koko sokkotestiin). He eivät erota sitä sen kummemmin Jupileristä kuin ruotsalaisesta nelosoluesta. Mutta toisaalta: mitä sitten?

Ei belgialaisessa oluessa tästä ole kysymys, ei sittenkään vaikka 75 % maassa juodusta oluesta on Stellan ja Jupilerin tyyppistä lageria. Tämän Magnusson epäsuorasti myöntääkin ajamalla Belgia-osion lopuksi Westvleterenin luostariin. Hän haastattelee amerikkalaisia oluenystäviä, jotka ovat tuhlanneet päiväkausia yrittäessään tilata munkkien olutta. ”Trappisteja sanotaan parhaiksi oluiksi, ja Westvleteren on trappistioluiden pyhä Graal”, kalifornialainen pariskunta kehuu.

West_Flickr_Nacho_CC BY 2-0-att

Kummallista kapinointia

Passiivis-aggressiivinen reaktio, jonka Jonas ”Steken” Magnusson kohdistaa Westvleterenin TW12-olueen, on jälleen oire hänen asenneongelmastaan. Hän ei kestä sitä, että ihmiset käyttävät päiväkausia elämästään yhden oluen tilaamiseen ja kuluttavat satoja dollareita lentäessään sitä hakemaan. Romuttaakseen Westvleteren-myytin hän istuu farmariautonsa takaluukulla ja juo luostarioluen lämpimänä suoraan pullonsuusta, ”kuin minkä tahansa kaljan”.

Hauskaa tavallaan, hehheh. Ja on varmaan totta, että maailmanlaajuinen Westvleteren-jahti on paisunut pois mittasuhteista.

Tämän päivän olutmaailman ymmärtämisessä auttaisi, jos myöntäisi, että olutta kulutetaan ja arvostetaan useilla eri tasoilla. Ei enää ole vain yhtä kansallista belgialaista olutkulttuuria, tai ruotsalaista. Prahalainen ukko ja Södermalmin hipsteri voivat suhtautua olueen osittain eri tavoilla, osittain ihan samoin. Muotitietoisten olutnörttienkin joukossa voi olla alakulttuureja. Magnusson on kuitenkin lukkiutunut omaan ajatusmalliinsa, eikä mikään muu tapa suhtautua olueen herätä hänessä kuin refleksinomaista halveksuntaa.

Tukholmalaiset, jotka maistelevat oluita kuin viinejä, eivät kelpaa: liian hienohelmoja. Ruotsalaiset pienpanimot eivät kelpaa, koska ne tekevät vain Indian (sic) Pale Alea. Italialainen pienpanimo ei kelpaa, koska se yrittää imitoida piemontelaista viinikulttuuria ja olut on liian kallista. Belgialainen luostariolut ei kelpaa, koska sen fanit ovat liian fanaattisia.

2010-luvun globaalin olutkulttuurin kritiikki on yksi asia. Sellaista voi tietysti esittää. Outoa on kuitenkin, ettei Magnussonia miellytä myöskään ”aito” vanhojen olutmaiden kulttuuri. Baijerilaiset ja englantilaiset ovat typeriä, koska luulevat oman oluensa olevan muita parempaa – vaikka uskomus todistettaisiin valheelliseksi, politiikan tai talouden sivutuotteeksi. Jopa tšekit ovat sokeita, koska eivät huomaa Urquellin ulkomaisten omistajien vesittäneen olutta.

Tässä on Olutretki Eurooppaan -sarjan ankeuden ydin. Ymmärrän Magnussonin turhautumisen siihen, että hänen Tšekistä aikoinaan hankkimansa oluttuntemus ei auta edes nykyisen ruotsalaisen käsityöoluen analysoinnissa. Hän sanoo itsekin kokevansa, että aika on ajanut hänen ohitseen.

Statue_Allison Meier_Flickr_CC BY SA 2-0-attEikö nykyisestä olutmaailmasta löydy silti mitään, mitä voisi vilpittömästi kehua ja suositella? Täytyykö kaikkeen suhtautua joko ylimielisen vähättelevästi tai lapsellisen kapinoivasti? Sarjassa pyritään jatkuvasti paljastamaan tämän tai tuon keisarin uusia vaatteita esittämällä kiusallisia kysymyksiä eri tahoilla. Kysymykset ovat kuitenkin enimmäkseen vääriä, epärelevantteja. Lopulta jää jäljelle vain yksi alaston keisari, toimittaja itse.

Sarjan kaikki jaksot ovat vielä viikon ajan katsottavana Areenassa.

Mainokset

Kööpenhaminan olutkaupat, eli kuinka vanha koira ei oppinut uusia temppuja

Kaupunkiloman reiteille osutettiin kaksi varsinaista olutkauppaa sekä parin ruokakaupan olutosastot. Bodegoissa käytiin tartuttamassa tupakansavua vaatteisiin.

20160324_202634 kihoshk rajattuKone oli laskeutunut Tanskan kamaralle vain tuntia aiemmin, kun allekirjoittanut marssi jo Vesterbron kaupunginosan halki kohti Kihøskh-olutkauppaa. Tarkoitus oli tehdä pääosa matkan oluthankinnoista tämän ulkoilun aikana, koska pyhien takia ei ollut ihan varmoja takeita muiden liikkeiden aukioloajoista.

Kihøskhissä (Sønder Boulevard 53) kannattaa käydä, etsipä olutta tai ei. Se on täältä alepojen ja alkojen maasta käsin katsoen aika eksoottinen puoti. Kyse ei ole ensisijaisesti olutkaupasta, vaan katutason täyttää eklektinen leipomo-elintarvikekioski-lehtikioski-kokonaisuus, jossa on bonuksena muutaman hyllyllisen ja jääkaapillisen verran viinejä ja oluita. Ulkona on valikoima tuoreita vihanneksia ja hedelmiä.

20160324_195712Varsinainen olutaarrekammio löytyy kellarista. Kellarin tunnelmassa on jotain belgialaista, mutta tarjolla olevat pullot ovat enimmäkseen amerikkalais-tanskalaisessa olutkulttuurissa kiinni. Mikkeller ja pari muuta uuden tanskalaisen panimokentän tähteä hallitsivat hyllyjä yhdessä oikeiden jenkkituotteiden kanssa. Eiköhän belgialaisiakin pulloja ollut silti enemmän kuin keskiverrossa valtionmonopolissa.

Olutkoira ei ole aivan kokematon olutkaupoissa kävijä, mutta Kihøskhin valikoiman kanssa huomasin olevani hiukan hukassa. Tuntui, ettei IPA-stout-sour-kolminaisuuden ulkopuolelta tahtonut löytää mitään (paitsi siis etupäässä niitä belgialaisia). Aika paljon oli miso-stout- ja ananas-gose-tyyppisiä sekoitelmia, jotka voivat toki olla hyviä. Ei sellaista uskaltanut kuitenkaan ostaa, koska jos tuote olisikin osoittautunut karmeaksi, olisi harmittanut pullon viemä tila pienessä matkalaukussa.

Lopulta vain pari pulloa tarttui Kihøskhista matkaan. Ne olivat konservatiivisemman koulukunnan tanskalaisia kausioluita. Piti hajauttaa hankinnat sittenkin useampaan paikkaan. Tanskassa on lähemmäs kaksisataa panimoa. Ei se yksittäisen kaupan vika ole, mutta tuntui, että niistä aika moni jää tunnettujen sankaripanimoiden varjoon. Esimerkiksi Bøgedal, Det Lille Bryggeri ja pari muuta tekee netistä lukemani perusteella kiinnostavan kuuloisia oluita, mutta aivan loistavia tanskalaislöytöjä ei tällä reissulla osunut missään vastaan.

20160326_140726Seuraavana päivänä paistoi aurinko, ja iltapäiväviinereiden jälkeen Vesterbrossa tuli poikettua myös Ølbutikken-kaupassa (Istedgade 44). Se on aika pieni ja tarjoaa ehkä Kihøskhia enemmän poimintoja koko maailman oluista eli ei keskity erityisesti paikallisiin. Olen maistellut viime aikoina paljon porttereita ja yksi ostokseni tästä kaupasta oli amerikkalainen baltic porter nimeltään Dominion Winter Brew.

Tein samana päivänä vielä kierrokset hotellin lähistöllä parissa Irma-ketjun ruokakaupassa. Irmassa oluttarjonta oli enemmän tanskalaispitoista kuin alan ihmisten pullokaupoissa ja painottui uudempien craft-panimoiden sijaan perinteisempiin pienpanimo-oluihin. Saman voi ehkä sanoa Magasin du Nord -tavaratalon olutosastosta. Sieltä ostamistani pulloista suosikiksi osoittautui Væltepeter-niminen doppelbock Skagen Bryghusilta.

Olin googlannut etukäteen vielä yhden indie-henkisen oluenhankintakohteen. Se oli lähellä erästä illallispaikkaamme, Ryesgadella sijaitsevaa Gavlenia. Ruokapaikan viereisessä talossa on muuten Nørrebro Bryghus, mutta tällä kertaa kulmabistro Gavlen houkutteli kodikkuudellaan enemmän kuin panimoravintola. Pihvi bearnaisekastikkeella oli mittava ja hyvä, ja ruokajuomana mainio norjalainen brown ale, Austmann Northumberland.

Mainitsemani kauppa on siis Ølbaren (Elmegade 3), johon tällä kertaa jäi menemättä sisään, koska lisähankintoja ei oikein olisi enää laukkuun mahtunut. Ulkoa katsoen paikka näytti baarilta – mihin nimikin viittaa – ja baari vaikutti olevan tupaten täynnä. Etukäteen lukemani blogin perusteella sisältä pitäisi löytyä myös mukaan myytävien oluiden kellari.

20160326_164202Baaririntamalla olemme Köpiksessä suosineet bodegoita ynnä muita vanhan ajan savuisia kapakoita. Tämän tyyppisiä kansanomaisia paikkoja ovat esimerkiksi Toga Vin & Ølstue, Nørreport Bodega ja Funchs Vinstue. Niissä aika on pysähtynyt, mikä näkyy kyllä myös suppeana olutvalikoimana. Useimmat juovat perus-Tuborgia. Samanlaista kapakkahenkeä oli hauskassa Musen & Elefanten -kellaribaarissa, jossa belgialaista Delirium Tremensiä laskettiin isosta norsun kärsän muotoisesta hanasta.

20160326_220533Ilta-aikaan myös Paludan Bogcaféssa oli erikoinen tunnelma. Se on vuonna 1895 kirjakauppana ja -kustantajana aloittanut firma, jonka iso ajan patinoima liike on tänä päivänä opiskelijoiden suosima baari-kahvila-divari. Olutvalikoima ei ole täälläkään kummoinen, mutta nykyään kun olutvalikoima on kaikkialla niin hyvä, sitä huomaakin matkustaessa valitsevansa ruoka- ja juomapaikat muiden tekijöiden perusteella. Tunnelmaa ja historiaa ei voi ostaa, eikä teettää De Proefbrouwerijlla.

Pääsiäisolut – joko katoavaa kansanperinnettä?

Maistuuko oikeaoppinen pääsiäisolut yllätysmunalta tai mämmiltä, ja pitääkö etiketissä olla pupu? Vai onko kalenteriin sidotuilla kausioluilla enää ylipäänsä mitään virkaa?

Easter_eggs_Flickr-Caitriana-Nicholson-CC BY SA 2-0Alko julkisti sivuillaan kahdeksan pääsiäisolutta vuodelle 2016. Niistä vain 3–4 on panimoiden pääsiäisoluiksi tarkoittamia, mikä on tavallaan erikoista, mutta aina pitää olla tyytyväinen valikoiman tilapäisestäkin laajentumisesta.

Samaan aikaan naapurissa Systembolaget mainostaa muuten yhdeksäätoista pääsiäisolutta, joista käytännössä kaikki ovat pääsiäis- tai kevätoluiksi tarkoitettuja ja kaikki vieläpä pohjoismaisia. 18 on Ruotsista ja yksi Tanskasta.

Tähän lähestymistapojen eroihin on varmasti jokin luonnollinen selitys. (Ehkä vain kaksi Suomen panimoa tekee tänä vuonna pääsiäisolutta? Ehkä Alko julkistaa myöhemmin lisää pääsiäisoluita?)

Joka tapauksessa asialla ei ole nyt tarkoitus spekuloida enempää. Sen sijaan rupesi mietityttämään, millainen tilaus pääsiäis- ynnä muilla juhlaoluilla nykyään on kuluttajien keskuudessa.

Hämärää eurooppalaista kulttuuriperintöä

Pääsiäisolut on osa eurooppalaisten juhlaoluiden perinnettä, josta historioitsijat luultavasti tietävät yhteen laskien aika paljonkin, mutta josta on yksittäisen maan tai juhlapäivän kohdalla vaikea sanoa mitään ihmeellistä. Perinteissä on muutenkin toisinaan kyse enemmän käsityksistä, joiden mukaan ”näin on aina tehty”, kuin sen todistamisesta, mitä tarkalleen on tehty ja mistä lähtien.

Belgialaisesta pääsiäisoluesta minä tiedän sen verran, että Grimbergenin luostarin munkit ovat tehneet sellaista 1700-luvulla. Oluen nimi oli Besten Bruynen tai kyökkilatinaksi Optimo Bruno, siis ”paras tumma(nruskea) olut”. Tällä nimellä kulkevaa olutta tehdään luostarissa – tai oikeastaan sen lisensoimassa Alken-Maes-panimossa – myös nykyään. Vuonna 1988 henkiin herätetty Optimo Bruno ei tosin ole enää pääsiäisolut vaan ympärivuotinen.

Tämä on yksittäinen historiafakta, josta voi päätellä, että kun kerran Grimbergenin niin ehkä muidenkin luostarien munkit tekivät pääsiäisolutta jo vuosisatoja sitten. Ehkä tekivät, tai sitten eivät. Joku belgialainen oluthistorioitsija löytäisi ehkä tuon oletuksen tueksi luotettavia lähteitä, mutta minulla sellaisia ei ole. Nykyisistä belgialaisista pääsiäisoluista pisin menneisyys taitaa olla Slaghmuylderin Paasbier-oluella, jota on tehty panimon verkkosivujen mukaan jo ”yli 50 vuotta sitten”.

Tanskassa on toinen nykymittapuulla pitkä pääsiäisoluen perinne. Yksi sen ilmentymä on Tuborgin Påskebryg, vahva tumma lagerolut, jota panimon mukaan myytiin ensimmäisen kerran vuonna 1906 ja sen jälkeen useimpina keväinä, joskaan ei kaikkina. Påskebrygiä yritettiin 1950- ja 1970-luvuilla pariin otteeseen vaalentaa, mutta kuluttajien toiveesta palattiin aina tummempaan tai ainakin punaruskeaan. Pääsiäisoluen julkistuspäivä (”P-dag”) on tanskalaisessa olutkalenterissa suunnilleen yhtä tärkeä kuin jouluoluen (”J-dag”).

Påskebryg_Flickr-Erik-Cleves-Kristensen_CC BY 2-0-att2Joillakin tanskalaisilla sivustoilla selitetään pääsiäisoluen suosiota sillä, että Kööpenhaminan oluenystävät ihastuivat 1800-luvun lopulla baijerilaiseen Salvator-olueen, joka on tyypiltään doppelbock. Tästä sitten olisi kehitetty påskebryg, jota kyllä nykyisin hyvin monet panimot Skandinaviassa tekevät. En mene näistä lähteistä takuuseen, mutta on toki totta, että myös Saksassa on olemassa vahvan kevätoluen perinne.

Baijerissa nimenomaan doppelbock näyttää tosiaan olleen paastonajan olut, ja paastohan loppuu pääsiäiseen. Siinä mielessä tarina saksalaisen kevätoluen muuttumisesta tanskalaiseksi pääsiäisolueksi voi olla looginen. Edellä mainittua Salvatoria panivat alun perin Paolan Pyhän Franciscuksen munkit Münchenissä jo 1630-luvulla, ja sekä heidän perillisensä Paulaner-panimo että monet maalliset panimot ovat sittemmin menestyneet vastaavilla doppelbockeilla.

Pääosa doppelbockeista on tummia, mutta osa on vaaleita kuten meillä jouluoluena nähty Zoller-Hof-panimon Donator. Lisäksi Baijerissa on ainakin nykypäivänä vahvojen vaaleiden oluiden sesonki toukokuussa, jolloin panimot laskevat myyntiin Maibockit. En tiedä, kuinka suuri osa toukokuun bockeista on vaaleita, mutta varmasti merkittävä osa.

Pääsiäisoluen tulevaisuus?

Pääsiäisolut voi olla melkein mitä vain. Jouluoluen tavoin pääsiäisolut on ehkä useammin tumma kuin vaalea. Hyvin tunnettu vaalea esimerkki pääsiäisoluesta on belgialaisen De Dolle Brouwersin Boskeun, joka on nykyisin mahtava 10 % vahvuinen, kandisokerin kera pantu vaalea pintahiivaolut. Myös edellä mainittu Slaghmuylderin pääsiäisolut on vaalea ja vieläpä saksalaistyylinen lager.

Toiset panimot tekevät pääsiäisoluesta hyvin kirjaimellisesti pääsiäisen näköistä ja makuista. Esimerkiksi Vakka-Suomen Pääsiäisporter oli ainakin viime vuonna kuin nestemäistä Mignon-munaa. Laitila on tehnyt useampana vuonna mämmioluita.

Belgiassa vaikutti olevan joitakin vuosia sitten pääsiäisoluiden piikki. Sen jälkeen ainakin Sint-Bernardus ja Saint-Feuillien ovat ilmeisesti lakanneet tekemästä pääsiäisolutta. Sanottiin, että Saint-Feuillien teki omansa lähinnä Pohjoismaiden markkinoita ajatellen. Mitä nyt kuuluu belgialaiselle pääsiäisolutperinteelle?

Pääsiäisoluet ovat peräisin maailmasta, jossa panimot valmistivat suurimman osan vuodesta yhtä ja samaa perusvalikoimaa – joissakin tapauksissa jopa yhtä ja samaa olutta. Juhlapyhien oluet liittyivät paastoon tai pääsiäiseen, helluntaihin, sadonkorjuuseen, kekriin tai jouluun. Niitä oli Saksan ja Belgian lisäksi Englannissa, Pohjolassa ja muissakin olutmaissa. Silloin poikettiin normaalista, juotiin parempaa eli yleensä vahvempaa olutta.

Nykyisin normaalia ei ole. Panimoiden täytyy tyydyttää faniensa uutuuksien nälkää ympäri vuoden. Erikoisuus ei ole ominaisuus, jolla olut voisi kunnioittaa jotakin kalenteripyhää, vaan välttämättömyys, jota ilman ei saa huomiota jatkuvassa uutuustuotteiden kohinassa.

Jouluoluilla saattaa säilyä vahvempi jalansijansa joulupöydässä, jossa on enemmän aikaa hiljentymiseen ja odotukset oluen suhteen selvät. Entä muut kristillisen kirkon ja maatalousyhteiskunnan pyhiin tarkoitetut oluet? Mitä ne ylipäätään tänä päivänä ovat, ja kaipaammeko niitä vielä huomenna?