Finlayson Art Area & Plevna Art Ale

Tampereen vanha Finlaysonin tehdasalue on mahtava miljöö, jossa on tullut viihdyttyä vuosien varrella sekä Plevnan panimoravintolassa että erinäisissä muissa yhteyksissä. Näin loppukesästä alueen tiloja täyttää – nyt jo seitsemättä kertaa – maksuton taidetapahtuma Finlayson Art Area.

Jos ette ole koskaan käyneet, poikkeaminen kannattaa jo siksikin, että tapahtuman varjolla pääsee luontevasti seikkailemaan esimerkiksi Kuusvooninkisen, vanhan tehtaan, 1800-lukulaisiin tehdassaleihin. Suuri osa taiteilijoista on esillä juuri täällä. Vanhassa tehtaassa olevista kotimaisista taiteilijoista jäivät tänä vuonna ehkä parhaiten mieleen Teemu Mäenpään graffitivaikutteiset maalaukset, Esko Männikön valokuvat, miksei myös Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaation humiseva kuusi tai Birger Kaipiaisen klassinen keramiikka. Koskitehtaassa Grafiikanpaja Himmelblaussa oli Norman Ackroydin mustavalkoista grafiikkaa brittimaisemista. Anni Laukan varjoteokset Media 54 -galleriassa olivat myös mielenkiintoisia.

Tapahtumahan vetelee siis tältä vuodelta jo viimeisiään, eli sunnuntaihin asti on aikaa pistäytyä paikalla. Koko taiteilijakatras on tarkistettavissa etukäteen tapahtuman verkkosivuilta, josta löytyy myös alueen kartta. Lisäksi Plevnan puolella voi käydä siemailemassa tapahtumaan liittyvää kausituotetta Art Alea, joka ainakin jonain aikaisempana vuonna oli muistaakseni aika keskitien APA – ehkei kovin mieleenpainuva.

Tämän vuoden Art Ale (Not So Hazy) (6 %) on Plevnan mukaan “panimon poikien” näkemys suositusta NEIPA-oluttyylistä. Kyse on tietenkin Uuden-Englannin sameankeltaisesta, hedelmäisen katkerasta pintahiivaoluesta. Niinpä usvaisuuden käytännössä täydellinen puuttuminen tästä Plevna-oluesta on toki erikoinen piirre, olkoonkin näkemyksellistä. Vahvuutta on kuitenkin nyt enemmän kuin joskus ennen, ja ulosmyyntioikeuden ansiostahan pullon voi ostaa Plevnan puodin jääkaapista vaikka kotiin nautittavaksi. DDH-lyhenne viittaa tuttuun tapaan tuplakuivahumalointiin. Ei yhtään hassumpi olut – tuoksussa ja maussa oli joitain neipamaisia piirteitä vaikka ulkonäössä ei ollut – ja osaamistahan talosta kyllä löytyy, vaikka sameita ipoja eivät tykkäisi tehdäkään.

Siperia opetti – Nøgne Ø myös

Vahvan ja tukevan, tumman stoutin historia liittyy paitsi Brittein saariin myös Venäjän keisarikuntaan, jonne britit sitä veivät ja jossa sitä sittemmin myös valmistettiin. Maantieteellisen yhteyden vuoksi Britanniassa alettiin kutsua imperial stoutina tunnettua oluttyyliä myöhemmin myös nimellä Russian (imperial) stout. Monien nykyisten tämän tyylilajin oluiden nimissä on yhä jokin enemmän tai vähemmän leikillinen Venäjä-viittaus.

Näin on myös Plevnalla eli Koskipanimolla (jolla muuten panimon myyntinimi viittaa epäsuorasti Venäjän ja Turkin sodan Plevnan taisteluun 1870-luvulla). Heidän imperial stoutinsa on nimeltään Siperia (8 %). E-kirjaimessa on jopa sakarat vasemmalle, kuin se olisi venäjän э. Siperia on viileän, karun ja armottoman paikan maineessa, ja sellaisena ehkä vertauskuva panimon kovaotteiselle stoutille. Sen lisäksi Siperia on toki yksi Finlaysonin tehdasalueen vanhoista rakennuksista Tampereella, kuten Plevna itsekin.

Norjalaisen Nøgne Ø:n vastaava tuote on nimeltään yksinkertaisemmin Imperial Stout (9 %). Se on ollut Alkon valikoimista välillä tauolla ja nyt taas saatavana. En tiedä, olenko koskaan ennen maistellut sitä rinnakkain Siperian kanssa – pitkäänhän tämä olisi ollut mahdotontakin, koska Siperia oli vain hanatuote. Nyt sitten monopolimme tarjoaa tähän tilaisuuden, ja hankin pullolliset molempia kotibaariin.

Kun oluiden speksejä katsoo, kantavierrevahvuudet ovat jokseenkin linjassa (Siperia 20.5 °P ja Nøgne 21.7 °P), mutta katkeruutta Siperialla on tuplaten: 90 ja 45 EBU. Itse asiassa sekä RateBeer että Beer Advocate listaavat Nøgne Ø Imperial Stoutin tiedoissa selvästi korkeammat Platot ja IBUt kuin Alkon ilmoittamissa luvuissa. Sivustojen mukaan humalana ovat Columbus ja Crystal. En tiedä, onko Nøgne jossain vaiheessa viilannut reseptiä johonkin suuntaan?

Nämä oluet liittyvät tiettyyn vaiheeseen pohjoismaisen pienpanimobuumin tarinassa. 2000-luvun loppupuolella oluita harrastaneille ne olivat yksiä ensimmäisistä täkäläisistä tuotteista, joissa amerikkalainen craft beer -filosofia pääsi tummassa oluessa oikeuksiinsa. Siperia opetti ison joukon suomalaisia oluenystäviä nauttimaan ronskista jenkkihumaloinnista tässä alkujaan brittiläisessä oluttyylissä. Norjalaisten idea oli enemmän tai vähemmän samantapainen, vaikka humalaa oli ehkä niukemmin.

Vaikka sekä takavuosina että viime aikoina on nähty selvästi näitäkin vahvempia ja ehkä reilummin humaloituja stouteja, Plevnan Siperia ja Nøgne Ø Imperial Stout kuuluvat kuitenkin suurpetojen kastiin. Kun niitä varovaisesti lähestyy, jo nenään leijuva vaikutelma on molemmissa erilainen. Tamperelainen antaa selvän viestin havuisesta amerikkalaistyylisestä humalaisuudesta, siinä missä norjalaisilla on tarjota maanläheinen, salmiakkinen aromi.

Kuten EBU-lukujen antamasta osviitasta voi päätellä, myös maussa humala on selvästi vähemmän keskiössä Nøgne Ø:llä. Sitä ei tarvitse epäillä, etteikö tämäkin olut perustuisi alun perin amerikkalaisiin tulkintoihin vanhasta brittityylistä. Toinen Nøgnen oluen humalista, Columbus, on itse asiassa sama lajike kuin yksi Siperiassa käytetyistä humalista eli Tomahawk. (Muut Siperian humalat ovat ilmeisesti Mount Hood, Simcoe ja Vanguard.)

En ole ollut perinteisesti yhtään niin innoissani jenkkityylisistä stouteista kuin monet olutfanit, mutta näiden kahden oluen rinnakkainen maistelu on valaiseva ja tuotteet tietysti hyviä. Mielenkiintoista on, miten Nøgne Ø jää pitkälti Siperian varjoon, kun suomalainen stout tykittelee humalan ominaisuuksilla aivan kuin jokin supervahva Cascadian dark ale/Black IPA.

Katkeruutta Siperiassa tosiaan on, ja havuinen ja sitruksinen meininki hallitsee. Norjalaiset luottavat enemmän paahteisuuteen, mutta sen alta tulee tässä vertailuasetelmassa paljon turhanoloista siirappileipää. Nøgnen imperial stoutilla on varmasti hetkensä ja tilanteensa, mutta pohjoismaisessa finaalissa Suomella lienee nyt parempi pelistrategia: kun kerran mennään amerikkalaisella tyylillä, mennään sitten päätyyn asti.

RateBeerin käyttäjät antavat Nøgnelle 100/100 pistettä ja Siperialle 99/100. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun heidän parviälynsä on jossain asiassa ollut väärässä.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 4

Kieltolain aikana jouluportteria myi ainakin Iso-Kaljatehdas Tampereella. Ilmoituksessa joulukuulta 1927 tarjotaan sekä juldricka– että julporter-nimisiä juomia. Mahtoiko ensin mainittu olla kotikaljan tyyppinen alkoholiton juoma ja toinen mieto mallasjuoma? Pyynikin panimo myi samassa Tammerfors Aftonblad -lehdessä aatonaattona julvaarinkalja– ja julmjöd -tuotteitaan.

Portteri-sana lähti noina aikoina elämään omaa elämäänsä toisaalta myös virvoitusjuoman nimenä. Esimerkiksi Savon Sanomat ilmoitti syksyllä 1919 paikallisen työväen osuuskaupan limonaditehtaan tuotteista, joita olivat limonadi, portteri ja metsämarjakuohu.

Myöhemmilläkin vuosikymmenillä tunnettu juoman nimi oli portterilimonadi, vaikka itse portteriakin sai taas vuodesta 1932 alkaen ennen kaikkea myös vahvana oluena, joka oli selkeästi alkoholipitoisempi kuin muut Alkon myymät oluet.

julporter-tammerfors-aftonblad-21-12-1927limonadi-savon-sanomat-06-09-1919

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 2

Eilistä luukkua avatessa mainitsin, että 1800-luvun loppua kohti lehdissä muisteltiin menneitä vuosikymmeniä, jolloin jouluolutta tehtiin kodeissa osaksi joulupöytää. Ainakin lehtiä selatessa vaikutti, että oltiin siirtymässä aikaan, jolloin jouluolutta useimmin jo ostettiin panimoilta. Muutamat panimot eri kaupungeissa mainostivatkin omia jouluoluitaan – esimerkiksi Tampereella Pyynikki kehui omaa “aina erittäin pidettyä” jouluoluttaan monena vuonna.

Vuonna 1899 panimo valittelee Tammerfors Nyheterin mainoksessaan, että suosittu Bock-olut on loppunut mutta että jouluksi on valmistunut maultaan ja ulkonäöltään Bockin kaltainen jouluolut. Jouluolut on makeaa, ravitsevaa ja miedosti humaloitua. Tämä on niitä melko harvoja tuon ajan lehtimainoksia, joista käy ilmi hiukan sitä, millaista mainostettu olut oikeastaan on. Saman lehden mainoksessa kaksi vuotta myöhemmin Pyynikki luonnehtii jouluoluttaan myös sanoilla rödt och sött.

tammerfors-nyheter-18-12-1899

Kaksi panimoravintolaa, kaksi portteria

Joululomalla söimme ja joimme panimoravintoloissa. Tampereella kohteena oli Pyynikin Brewhouse, paikallisen pienpanimon oluiden ympärille rakennettu konsepti. Pääkaupunkiseudulla kävimme Espoon Fat Lizard -ravintolassa, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä samannimisestä panimosta.

sdrOtimme molemmissa paikoissa annokset à la carte -listalta ja kyytipojaksi tietysti oluet, panimoravintoloissa kun oltiin. Olutvalintani oli Espoossa Backdrop Porter, joka oli ruokakauppavahvuisena lempeän paahteinen kumppani hampurilaiselle. Tampereella ajattelin, että otan vertailun vuoksi portterin täälläkin ja mielessäni oli etukäteen Pyynikin Vahvaportteri. Sitä ei ollut kuitenkaan saatavilla.

Join sen sijaan Two Broken Ribs Reindeer Moss Stoutin (8 %), jonka Pyynikki on tehnyt yhteistyössä portugalilaisen Post Scriptumin ja espanjalaisen In Peccatum -panimon kanssa. Mausteena on jäkälää, johon siis reindeer moss oluen nimessä viittaa. En nyt jaksa piitata siitä, onko stout eri asia kuin portteri, joten totean vain, että molemmissa panimoravintoloissa sekä purilaiset että portterit olivat oikein miellyttäviä kokemuksia.

­­Arvostan Fat Lizardin draivia, jolla ravintolaköyhään entiseen kotikaupunkiini on tuotu varman oloinen ruoka- ja olutpaikka. Bonuksena Aalto-yliopiston metroasema on aivan kivenheiton päässä. Alkuruokana söimme friteerattuja sirkkoja, jotka ovat hauskaa naposteltavaa. Eipä hampurilaisessakaan ollut mitään valittamista. Portteri oli tamperelaiseen verrattuna ehkä astetta tylsempi, vaikka vertailu on hieman epäreilu, kun vahvemmasta oluesta ehkä keskimäärin on helpompaa tehdä kiinnostava.cof

Pyynikin Brewhouse oli paikkana nyt mukavamman oloinen kuin aikaisemmassa olomuodossaan belgialaisena ravintolana. Sen ideoinut Hans Välimäki on edelleen jollain tavalla tekemisissä ruokapuolen kanssa. Hampurilaiseen otin tarjoilijan ehdotuksesta maksullisen lisä-gorgonzolan, ja burgeri olikin erinomainen. Kun tykkään tummista oluista ruokajuomina, myös jäkälä-stout toimi loistavasti. Pyynikin Käsityöläispanimolla tuntuu muutenkin olevan kova noste päällä, kun he ovat saamassa oluitaan Lidliin eri Euroopan maissa ja uudistavat paikallista läsnäoloaan Tampereella korttelioluilla.

cof

Panimoravintolat ovat hauskoja paikkoja, ja on hyvä, että niitä jälleen Suomeen syntyy. Niistähän kotimainen pienpanimomeininki 1990-luvulla lähti alun perin käyntiin. Fat Lizard ja Pyynikin Brewhouse ovat tyylilajiltaan aika erilaisia. Toinen on nykyaikaisen virtaviivainen ja tehokas, mutta silti kieltämättä miellyttävä. Toinen on historiallisesta miljööstään hyötyvä, pubimaisempi viihtymispaikka, jossa paikallinen opiskelijaporukka pelasi naapuripöydässä Tampere-tietovisapeliä. Kumpikin sopii sitä paitsi kuin nakutettu ympäristönsä luonteenomaiseen punatiiliarkkitehtuuriin.

cof
mde