Jouluoluet #2 ja #3: Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout ja Nøgne Ø God Jul Christmas Ale

Jatketaan vielä viikonlopun jouluolutmaistelujen satoa, tällä kertaa pöydällä oli kaksi tummanpuhuvaa olutta, joista toinen on stout ja toinen miltei stoutmaisempi kuin se stout. Brittiläisen Ridgewayn hiilikimpale, Lump of Coal, on siis etikettinsäkin mukaisesti “holiday stout”, ja tämä tarkoittaa pullon prosenteista (7,5 %) päätellen jotain foreign export stout -tyyppistä. Brittilinjalla joka tapauksessa ollaan.

Norjalaisen Nøgne Ø:n God Jul (8,5 %) on jouluolut, jolle pakkaus ei tarjoa tarkempaa oluttyyliä. Tuoksussa on tummien maltaiden muhkeutta, joka Lump of Coalissa oli selvästi heikompaa ja yhdistyi melkeinpä belgialaiseen tumman oluen sokerisuuteen. Ridgewayn oluen tuoksussa on myös salmiakkia, jopa kärähtänyttä ruisleipää. Kumpikin olut on hajuaistin perusteella melko eurooppalainen, vaikka God Julin reseptissä on amerikkalaista humalaa mukana. Vaahto on Nøgne Ø:llä aavistuksen tummempaa mutta korkeintaan cappuccinon väristä.

Lump of Coalin makua joku nettiarvioija kuvasi sanoilla “like lemony Guinness”, mikä ehkä menee harhaan Guinnessin paahteisuuden suhteen, mutta pieni sitruksen, ehkä appelsiinin terä tässä oluessa kyllä on. Makeuttakin on hiukan, ja riittävästi pehmeyttä ja tumman maltaan turvaa, vaikka enemmänkin voisi olla. Lisäksi maussa on ruskeaa toffeeta, kaakaojauhetta ja suklaata, lakritsia, multaa ja kahvia, mutta toisaalta myös laastarin tai tärpätin häivähdys. Alkoholi ei sinänsä polta pahasti läpi. Onko suutuntumaa ohentamassa jokin brittityylinen tumma panimosokeri?

Katkeroa ei maistu kovin paljon, joten Lump of Coal kai edustaa enemmän perinteistä britti- tai siirtomaastoutin tyyliä kuin amerikkalaista nykystoutia. EBU-lukema on 26, yllättäen esimerkiksi God Julissakin on Alkon mukaan vain 28 (panimon antama luku on tosin 30), eli käytännössä samaa tasoa. 

Nøgne Ø:n oluessa humalat ovat siis amerikkalaisia mutta niitä on käytetty varsin kohtuudella, eli yleistunnelma on ehkä brittiläinenkin ja tosiaan jopa stout-henkinen (vai baltic porter?). Tuoksussa jo tuntui noita herkullisia tummia maltaita ja niitä on myös maussa – resepti sisältää müncheniä sekä suklaa-, mustaa ja karamellimallasta. Runsaasti maistuu tummaa melassia, makeuttakin, ehkä maitokaakaota ja kahvia, hiukan lääkemäistä särmää, sitrushedelmää mutta ei oikeastaan havua. Suutuntuma lipsahtaa öljymäiseen suuntaan.

* * * * *

Mitä näistä vetäisi yhteen? Laajasti ottaen Nøgne Ø:llä on kai paletti paremmin hallussa kuin Ridgewayllä, mutta onhan norjalaispanimon suuruuden päivistä jo aikaa. Jotain kokonaisuudesta jää siis God Julissakin puuttumaan, ja tämä tunne liittyy siihen, että olut on melko lähellä 2000-lukulaista imperial stout -maailmaa, jossa on hyvin usein revitelty voimakkaammilla mauilla. Iso osa tämän oluen arvioista esimerkiksi RateBeerissä on niiltä vuosilta, jolloin vahvaluonteista olutta oli maailmassa paljon vähemmän, joten korkeiden pistemäärien luotettavuutta voi pohtia.  

Ridgewayn Lump of Coal on tässä vertailussa hitusen ohut (esim. Plato-lukemat ovat Nøgnellä 22° ja Ridgewayllä 17°, kun alkoholitilavuudessa on kuitenkin vain prosenttiyksikön ero). Brittipanimoiden pitäisi saada tämä export/foreign/imperial-stoutien rintama aivan aukottomasti hallintaan, jotta maailma ymmärtäisi, mistä munasta tämä kana on alun perin kuoriutunut. Jenkit pääsivät nappaamaan yliotteen omilla tulkinnoillaan 1990–2000-luvuilla, ja knallit ja sateenvarjot yllätettiin kalsarit nilkoissa. Vaikka nyt varsinkaan Brexitin jälkeen ei ole tehnyt paljon mieli puhaltaa liekkiä brittiläisen erityisyyden kipinöihin, niin saarten portteri- ja stouthistoria on kuitenkin yhä Euroopan olutkulttuurin kulmakiviä, ei amerikkalaisen craft beer -innovoinnin sivutuote.

(Kuvalähde: Flickr.com / Catherine, CC BY 2.0.) 

Advertisement

Koiran vuodet ja black velvet

Ennen vanhaan koiran ikä muutettiin ihmisen iäksi kertomalla vuosien määrä seitsemällä. Kaksivuotias koira oli 14 vuotta ihmisen iässä ja seitsenvuotias 49. Nykyisissä taulukoissa otetaan huomioon muitakin asioita, ainakin koiran koko. Kun Olutkoira (kirjoittaja, ei blogi) täyttää tänään 45 vuotta, hän on esimerkiksi tämän sivuston mukaan ison koiran iässä 6-vuotias. Toisaalta kuusivuotias pieni koira olisi ihmisen iässä vasta 40.

Blogikin täyttää toki tänä vuonna kuusi vuotta, mutta vasta joulukuussa. Nyt kesän alkaessa synttäridrinkiksi valikoituu black velvet, stoutin ja samppanjan sekoitus. Se tuli mieleen, kun luimme erään brittikokin julistaneen, että black velvet on paras syntymäpäiväaamiaisen juoma munuaisten kera nautittuna. Tällä kertaa drinkki ei kuitenkaan päässyt aamiaispöytään vaan vasta illalliselle. Eivätkä munuaisetkaan olleet aamiaistyyliin devilled kidneys -reseptillä vaan ranskalaisittain sinappikastikkeessa paistettuja.

Ei mennä ruokaan sen tarkemmin, kun tosiaan munuaisreseptejä olen levitellyt tässä blogissa jo aikaisemmin. Kuohuviinilasiin sen sijaan kaatuu puoli lasillista Põhjalan vahvaa Öö-portteria ja puolet Pannier’n samppanjaa, jota Alko myy pikkupulloissa. Väri pysyy samppanjasta huolimatta lähes yhtä yönmustana kuin puhtaassa portterissa. Myös tuoksu on pääasiassa portterimaisen paahteinen, ainakin kun rinnalla ei ole viinitöntä versiota. Vähän viiniäkin siinä silti tuntuu.

Portterit viettivät menneinä aikoina kypsymisvaiheitaan tynnyreissä, ja ikääntymisestä jäi niihin viinimäistä aromia ja makua. Nykyään tätä ominaisuutta ei kovin monesta portterista tai stoutista löydy, ja siksi black velvetin samppanja tuokin sekoitukseen oman juhlavan viinimäisyytensä. Voimakas Öö pitää varmasti pintansa viinin kanssa paremmin kuin vaikkapa Guinness, jota luultavasti kaikissa stoutia tai portteria vaativissa drinkeissä yleisimmin käytetään. Viinistä tulee black velvet -lasiin pintasilaus, vähän sitrushedelmän raikkautta ja ehkä lisää happoisuutta.

Öö on vahvuuteensa nähden aika lempeä portteri, ja vaikka siitä pidän, siinä on maitosuklaamainen pliisu puolensakin. Niinpä samppanjan eloisuus terävöittää sitä ainakin kilistelyhetkeä varten ihan hienosti. Toisaalta sekoituksissa aina menetetäänkin jotain, kun vastakohdat myös peittävät ja neutraloivat toistensa ominaisuuksia. Tämän muistaa, kun maistaa black velvetin jälkeen kulauksen Öötä ihan sellaisenaan. Hyvä alkudrinkki tämä black velvet tällä tavoin valmistettuna kuitenkin oli, ja sillä oli mukava aloittaa seitsemäs koiran vuosi. Se toimi myös ruokajuomana vahvan makuisille munuaisille, jotka tälläkin kertaa olivat riistaeläimeltä.

Portterin standardia Ruotsista: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout

Välillä tekee mieli selkeää ja puhdasta portteria ilman kahvia, kaakaota, leivonnaisia, karkkeja tai chilipalkoja, ja rommi-, viski-, konjakki- tai sherrytynnyrikypsytyksiä. Oikeastaan joisin sellaisia käytännössä aina, jos niitä olisi helpompi löytää nykypäivän craft-kaapeista. Joitakin toki on, mutta en panisi pahitteeksi vaikka enemmänkin olisi.

Nyt on taas Ruotsista tuotu kohtalaisen suoraviivaista portteria Alkoon panimolta, joka ei ole minulle ennestään kovin tuttu vaikka on ollut maisemissa jo 1990-luvulta alkaen. Nynäshamn on pikkukaupunki, jonka satamasta pääsee henkilöliikenteessäkin erinäisiin paikkoihin Itämerellä, esimerkiksi toiseen suureen portterimaahan Puolaan. Monopolissamme Nynäshamns Ångbryggeriltä on barley winen lisäksi tällä hetkellä kahta portteria, molemmat belgialaistyylisen pienissä 0,25 l pulloissa: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout. Ei muuta kuin testaamaan.

Valsviken Vinterporter (9,1 %) on vuosikertaa 2018, eli riippuen astiointiajasta se on lepäillyt pulloissa jo pitkälle kolmatta vuotta. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että vahvan portterin pitääkin säilyä kellarissa hyvin, eli reseptissä ei kannata panostaa raaka-aineisiin joiden hehku on nopeasti hiipuvaa (kuten monet modernit humalalajikkeet). Eipä tuo vahvuuskaan säilymistä haittaa, ja esimerkiksi tässä oluessa on enemmän alkoholia kuin monissa Itämeren alueen perinteisissä “baltic portereissa”.  

Väri on soijakastikkeen tummuusluokkaa, vähän punertava, tuoksussa on viinimäisyyttä ja mustaherukkaa. Maku on myös tiukan viinimäinen, hivenen hapan, mistä voisi päätellä, että jotain on tapahtunut vajaan kolmen vuoden aikana pullossa. Taustalla on kuitenkin vahvan portterin herkullinen, tumman karamellinen pohja, jossa maistuu portviini, kuivattu luumu, lakritsi ja ehkä pähkinäkin. Vaikka tämä on oikein hyvää, voi ehkä miettiä, onko kellaroinnin optimitilanne mennyt jo hieman ohi – olisiko vuosi sitten ollut paras herkkuhetki?

Sotholmen Extra Stout (7 %) on sekin sitä, mitä nimi lupaa. Mausta voi aistia reseptissä olevan paahdetun ohran läsnäolon, mutta paahteisuuden rinnalla on aika lailla myös maitokaakaon makua, joka yleensä tekee minusta stoutit liian lällyiksi. Myös vähän jonkinlaista tuhkaa tai mineraalisuutta on maussa, humalaa ei juurikaan, ja loppumakuun tulee toffeen lämpöä. Tämä kyllä minulle toimii oikein hyvin, vaikka hiukan tukevampaa runkoa, kenties aavistuksen lisää katkeroakin voisi extra stoutiin toivoa. Alkoholiprosenttia on hilattu aiemmista versioista 0,4 yksikköä ylöspäin ja se on varmaan tehnyt oluelle hyvää.

Nämä Nynäshamnin portterit keräävät arviointipalveluissa yli 90 pisteen saldoja, ja se niille suotakoon, jos nyt aivan täyttä satasta (tai viittä tähteä) eivät kenties ansaitsekaan. Ainakin minulle näissä molemmissa oluissa kiteytyy vanhanaikaisen vientistoutin ja -portterin hyvyys: lempeän paahteinen mallas, osuva muttei liioiteltu humalointi, alkoholin pieni lämpö, ja ennen kaikkea vanhetessa viinimäinen tyylikkyys.

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Guinness (jälki)kävi täällä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 13. luukku.

Guinness on Guinness. Olut ei esittelyjä kaipaa, se on iso musta irlantilainen monoliitti ja tärkeimpiä kappaleita Euroopan modernia panimohistoriaa. Se ei ole irish stout, vaan irish stout on se.

Vaikka sen olemus tuntuu jotenkin ikuiselta, niin panimon puheet, että pullo-Guinnessin resepti olisi sama kuin Arthur Guinnessin firmassa 1700-luvulla, ovat enemmän tai vähemmän puppua. Raaka-aineiden määrät (ja oluen vahvuus) sekä aineet itsekin, vähintään humalalajikkeet, ovat takuulla aika erilaiset.

En ollut tullut ajatelleeksi, että Suomessakin on ehtinyt olla vähittäismyynnissä ainakin kahta jokseenkin erilaista normivahvuista Guinnessia. (Myös niitä vahvempi, 8-prosenttinen Special Export Stout taisi pyörähtää Alkossa takavuosina.) Nykyäänhän tölkki on se kotona juotava Guinness ja baareissa sitten hanatuote. Kun olut tuli ensimmäisen kerran Suomen-myyntiin juhannuksen 1989 tienoilla, kyseessä oli 11,7° kantavierrevahvuinen Guinness Export Stout pullossa. Hesarin Humulus Lupulus -kolumnistin (20.7.1989) mukaan:

…hieno, pullossa jälkikäynyt olut. Se on hieman jyrkemmän makuinen kuin tynnyriversio, mutta huomattavasti täyteläisempi.

Roger Protz kertoo pullossa jälkikäyvän Guinnessin valmistuksesta tarkemmin Camran vuoden 1990 Good Beer Guiden artikkelissaan:

Humaloitua vierrettä ei pumpata kokonaisuudessaan käymisastiaan. Pieni määrä siirretään erilliseen astiaan (gyle ton), jossa siihen sekoitetaan hiivaa mutta seos jäähdytetään käymisen estämiseksi. Pääosa vierteestä käytetään stoutiksi ja siitä lingotaan hiivajäämät pois. Tämä sekoitetaan muihin panoeriin, jotta saavutetaan konsistentti maku. Ennen kuin tämä raaka, “vihreä” stout lähtee panimolta, siihen lisätään hiivapitoinen vierteen osa sekä pieni määrä jälkikäymissokeria. Kun olut lasketaan tankeista pulloihin alueellisissa pullottamoissa, sen lämpötila alkaa nousta ja hiiva käyttää jäljellä olevia sokereita pulloissa alkoholiksi.

Guinness ei siis pullottanut olutta panimoillaan Dublinissa ja Lontoossa, vaan se lähti ainakin pääsääntöisesti jakelusta vastaaviin panimoihin tankeissa. Nämä panimot kuljettivat oluen sitten esimerkiksi pubeihin niin, että se oli ollut vasta vähemmän aikaa pulloissa ja oli Guinnessin mielestä optimikunnossa. Protz kuvailee makua upean hedelmäiseksi ja katkeranmakeaksi. Reseptiin kuului pale-maltaan lisäksi maissihiutaleita sekä paahdettua mallastamatonta ohraa, josta olut sai sekä väriä että keksimäistä tumman suklaan makua.

Protz puhuu amerikkalaisista humalalajikkeista mutta ei nimeä niitä. Hesarin olutkolumnisti tietää kertoa vuonna 1989, että lajikkeet ovat Yakima ja jokin australialainen humala bitteröinnissä ja Goldings, Fuggle ja Hallertau aromihumalina. Jostain muistan lukeneeni, että nykyään humalat ovat tuosta muuttuneet.

Kaikki hauska päättyy ainakaan. Guinness luopui bottle-conditioningista Martyn Cornellin mukaan vuonna 2000 Dublinin panimon osalta, ja jo vuonna 1994 Britanniassa. Jos jollakulla on omakohtaisia muistoja Guinnessin alkuvaiheista Suomessa, niitä saa tuttuun tapaan jakaa kommenteissa. Käymään vain tänne tullaan eikä olemaan, laulettiin aikoinaan Junnu Vainion sanoin – Guinnessin tapauksessa siis jälkikäymään.

(Lähteet: Helsingin Sanomat, Good Beer Guide 1990, Zythophile.co.uk. Kuva: Flickr.com, Jamie Beverly, CC BY-SA 2.0.)

Harviestoun Old Engine Oil on nykymittapuulla lempeä moottoriöljy

Eilistä teemaa jatkaakseni Skotlannin vanhimpiin “uusiin” pienpanimoihin kuuluu myös vuonna 1983 perustettu Harviestoun Brewery. Se on lyhyehkön ajomatkan päässä Edinburghista Forthinvuonon toisella puolella. Kaksi panimon oluista on minulle tuttuja jo ammoisilta ajoilta, nimittäin sen vaalea ale Bitter & Twisted ja nyt testissä oleva tumma Old Engine Oil. Lisäksi Schiehallion-nimistä lageria olen nähnyt myynnissä Suomessa ihan viime aikoina.

Old Engine Oil (6 %) on näköjään ilmestynyt panimon valikoimaan vuonna 1999. Olen varmaan maistanut sitä ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen, tai ainakin joskus 2000-luvun alkupuolella. Sen aikaisissa valikoimissa se edusti “mustuuden ydintä”, nimensä mukaisesti tummempaa, vahvempaa ja öljymäisempää kuin juuri mikään tarjolla ollut muu olut. (Siis eivät asiat absoluuttisesti näin olleet, mutta jossain tietyssä baarissa, jossa olen olutta maistanut, on saattanut tulla tämä vaikutelma.)

Olisin muistanut, että Old Engine Oil olisi vahvempi kuin kuusiprosenttinen, mutta tässä sama aikaharha saattaa taas vaikuttaa. Joskus taannoin 6 % oli aika paljon, nykyään sitä pidetään melkein sessioitavana vahvuutena (huh huh!). Olen myös joskus tehnyt itselleni henkisen merkinnän, että aivan näin patamustasta, kipakasti humaloidusta ja kaiken kaikkiaan raskaasta oluesta en taida pitää. (Oluesta on ollut saatavana myös 9-prosenttinen Engineer’s Reserve, mutta en muista siihen törmänneeni.)

Nyt kun maistan Old Engine Oilia ensimmäistä kertaa vuosikausiin, täytyy perääntyä tuosta edellisestä tuomiosta useampikin askel. Tämähän on oikeastaan aika lempeä, tumma nautiskeluolut. Oletan, että olut itse ei ole paljon muuttunut – maailma ympärillä on muuttunut, ja varmasti omat odotukseni ja mieltymykseni ovat jonkin verran muovautuneet.

Tuoksu on tumman maltainen, ja makuakin hallitsee herkullinen paahtunut, vähän karamellinen maltaisuus. Katkerot luovat sille tukevat raamit mutta eivät hyökkää lainkaan päälle. Lakritsinen, aniksinen reunus maussa ohjaa tätä jopa jälkiruokaoluiden suuntaan, ja vaikka tällainen kuusiprosenttinen ei enää nykyään tunnu erityisen painavalta oluelta, tämä varmaan kestäisi kumppanikseen kaikenlaisia suklaisia tai juustoisia herkkuja.

Näillä pitkän linjan brittioluilla on ollut viime vuosina jonkin verran identiteetin haeskelua ilmassa. Muutamat bitterit ovat alkaneet kutsua itseään tympeästi amber aleksi. Isommista indie-panimoista jokunen on mullistanut visuaalisen ilmeensä craft-tyyliseksi (“how do you do, fellow kids”). Old Engine Oilin osalta huojuntaa on lähinnä etikettiin painetussa oluttyylin nimessä: Alkon myymässä pullossa lukee black ale, panimon nettisivuilla pullossa sen sijaan seisoo craft stout. Voisiko epäröinti liittyä siihen, ettei reseptissä ilmeisesti ole tummia maltaita lainkaan (vaan pale maltia, paahdettua ohraa sekä kauraa)?

Harviestoun on uudistanut brändi-ilmettään vähitellen, ja se vaikuttaa onnistuvan ihan hyvin. Jo aiemmista etikettiversioista tuttu mekaanikkohiiri on nyt piirretty selkeälinjaisemmin. Hiiri ei enää aja autoa kaulaliina putkella vaan heiluttelee käpälissään jakoavainta ja mutteria. Öljykannu erottuu taustalla. Schiehallionin etiketissä hiiri vaeltaa Skotlannin nummilla ja Bitter & Twistedin kuvassa se on jostain syystä pirun roolissa harppuunoineen ja piikkihäntineen.

Kinn Prestesonen Brun Staut – norjalaista brittistoutia

Olutpiirien keskustelu norjalaisesta oluesta on siirtynyt kymmenessä vuodessa paljolti Nøgne Ø:n hyvyydestä kveik-hiivojen maailmanvalloitukseen tai muuhun sellaiseen. Nøgne oli amerikkalaistyyppisen craft beerin polunraivaajia Pohjoismaissa, mutta sen hehku on viime vuosina hiipunut, kun kaikkiin maihin on alkanut putkahdella yhä tasokkaampia craft-pajoja. Samalla tuontioluiden kirjo myös meillä Suomessa on monipuolistunut: edes ne aidot amerikkalaiset eivät ole enää täällä niin harvassa.

Kinn Bryggeri on hieman Nøgneä uudempi tulokas Norjan olutkentällä, mutta sekin on toiminut sentään vuodesta 2009 eli luettavissa nykypäivän olutmaailmassa veteraanisarjaan. Nettisivuillaan Kinn ilmoittaa erikoistuvansa brittiläis- ja belgialaistyyppisiin käsityöoluisiin, mikä on ihan asiallinen rajaus. Mukana on toki amerikkalaisiakin vaikutteita, mutta Kinn ei ole kokenut painetta luisua millekään NEIPA-sour-jälkiruokastout-linjalle. Hyvä niin.

Panimon valikoimaa selatessa löydän itse asiassa moniakin oluita, jotka omissa silmissäni vaikuttavat melkein kiinnostavammilta kuin Alkon myymä Prestesonen Brun Staut (6 %). Mutta mennään sillä mitä on saatavana, ja ehkä onnistun hankkimaan panimon muita tuotteita tulevaisuudessa. Esimerkiksi Svartekunst Foreign Extra Double Imperial Russian Export Stout Porter (10%) on kunnianarvoisa – ja ironisen historiatietoinen – nimi yhdelle panimon vahvimmista oluista. Ja millainen onkaan Bresjnev Sovjet Staut (8 %)?

Maistelin Prestesonenia itse asiassa jo vappuviikolla, mutta postaus jäi tekemättä, joten tehdään se nyt. Vaahdossa on vähän rusehtavaa väriä. Tuoksusta löytyy tummaa suklaakonvehtia ja tuhkaa tai savua. Tämä on tuoksu- ja makumaailmaltaan savuisen oloinen (double) stout, vaikka mallasprofiilissa taitaakin olla vain normaaleja, ei-savustettuja maltaita. Stoutejahan on moneen lähtöön. Maku on kohtuullisen kuiva, maltaiden paahteisuus hallitsee, humala tuntuu vähän lääkemäisenä.

Tässä oluessa ei pitäisi olla mitään ongelmaa sinänsä, mutta rupesin jostain kumman syystä kaipaamaan jotain – karamellisempaa mallasta? Paria lisäprosenttia ja Guinness Exportin mustaa tunnelmaa? Menee ehkä jo henkilökohtaisten mieltymysten puolelle. Viljaosastolla tässä oluessa on amber- ja brown-maltaita, jotka eivät tuo meininkiin mitään “comfort beer”-vaikutelmaa vaan pikemminkin kuivan asiallista brittiläistä pohjaa. Humalointi on puhtaasti kentiläistä. Jälkimaku on ehkä aavistuksen tiukka, askeettinenkin.

Huvituin muuten staut-sanan norjalaisesta kirjoitusasusta oluen nimessä. Suomessa meillä ei varmasti enää ole mahdollista lanseerata tällaista kotimaista väännöstä (“stautti”?), mutta jos se olisi 150 vuotta sitten tehty, ehkä suomeksikin puhuttaisiin nyt stauteista. Portterin osaltahan asia on juuri näin. Nykyisissä olutpiireissä on kyllä keskusteltu siitä, onko perinteinen “portteri” junttimainen termi ja olisiko kuitenkin parempi sanoa porter. Tässä sodassa rintamalinja kulkee suurin piirtein itseni ja Ari Juntusen välistä.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

Nyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.