Perunakellarin uusivuosi – olutvaraston täydennykset 2018

Kuten tapana on ollut, vuoden lopuksi olen aina säilönyt joitakin kypsytyskelpoisia oluita talomme kellariin. Näihin palataan tulevien vuosien mittaan ja arvioidaan niiden kehittymistä.

Tänä vuonna kellariin pääsivät:

  • Sint Bernardus Abt 12
  • Mallaskoski Nemesis
  • Samuel Smith Yorkshire Stingo
  • Sinebrychoff Porter
  • Chimay Grande Réserve
  • Põhjala Öö
  • Põhjala Must Kuld
  • Shepherd Neame Christmas Ale
  • Fuller’s Vintage Ale 2018

Hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

kellari2018

Jouluoluet 2017, Olutkoira international edition

Viime vuoden tapaan teen nyt tiliä ulkomailta hankkimistani jouluoluista, joita oli tällä kertaa kuusi kappaletta. Alkon jouluoluistakin tuli osa maisteltua, lähinnä vanhoja tuttuja, mutta niistä ei nyt sen enempää.

cofJulemælk (To Øl, 15 %). Kattauksen vahvin olut tarjoaa myös eniten sellaisia skandiääkkösiä, joita suomalaisesta näppäimistöstä ei löydy. Milk stoutin yllättävä suosio tämän hetken käsityöpanimoiden keskuudessa toimii vasta-argumenttina sille oletukselle, että craft-väki vaatisi aina oluelta äärimmäisiä makuja kuten tömäkkää katkeruutta tai happamuutta. Omaan makuuni milk stoutit ovat usein vähän pliisuja, mutta en aio heittää ensimmäistä kiveä minkään oluttyylin suuntaan pelkästään omien mieltymysteni perusteella. Näin vahvana milk stout on tietysti ihan toinen juttu. Maku on laktoosinen, kalkkinen, vähän katkerakin, eikä yksinomaan makea alusta loppuun. Taustalla vaanii salmiakkia, hedelmäisyyttä ja kemikaaleja. Tuoksussa on stoutin paahteisuutta. Reseptissä on ilmeisesti Sorachi Ace -humalaa, jonka omaleimaista olemusta en tainnut tästä oikein erottaa. Johonkin joulunpyhien meditointihetkeen tämä olut on varmasti ihan paikallaan, ainakin pienenä lasillisena. Itse tykkään, että näin vahvassa oluessa saisi olla hiukan enemmän särmää.

St. Bernardus Christmas Ale (Brouwerij St. Bernard, 10 %). St. Bernardin normaalivalikoiman vahvin olut Abt on yksi belgialaisia luotto-oluitani ja saman panimon jouluolut on ulkonäöltään mustanpuhuvaa ja tiheävaahtoista kuten sekin. Panimon tarinahan on sikäli erikoinen, että Westvleterenin munkit valmistuttivat luostarioluitaan lisenssillä täällä vuosina 1946–1992, kunnes jälleen ottivat mäskilapiot omiin kauniisiin käsiinsä. Abtiin verrattuna Christmas Ale on kevyemmän oloinen, vaikka alkoholin näkökulmasta tilavuusprosentit ovat samat. Tuoksussa ja maussa on yllättävää metsämansikkaa, jota tumman lakritsisesta Abtista en muista maistaneeni. En tiedä, onko resepteissä paljon eroja ja jos niin mitä. Hiilihappo on pehmeää, jälkimaussakin hieman mansikkalikööriä ja jopa aivan aavistuksenomaista happamuutta. Jouluoluet ovat usein panimon valikoiman tummimpia ja tuhdeimpia juhlajuomia, tässä kausituote ehkä jää ympärivuotisen jalkoihin.

Wesołych Świąt 2017 (PINTA, 8,4 %). Puolan tunnetuimman käsityöpanimon jouluolut on nimeltään yksinkertaisesti ”Hyvää joulua”, ja sitä toivotetaan tällä kertaa Madagaskarin vaniljalla maustetun itämerenportterin muodossa. Vanilja ei kokonaisuudessa näyttele kovin suurta roolia, eikä tämä miltään erityisen tyypilliseltä puolalaiselta Baltic porterilta muutenkaan tunnu. Hieman savuisen samea olut tuo mieleen pehmeät lakritsimöhkäleet, joita ainakin ennen myytiin irtokarkkitiskeissä Väyrysen pään nimellä. Suutuntumassa on jotain lesemäisen sakeaa, ja taustalla leijuu vieno kotieläinkarsinan tuoksu. Reseptissä näkyy olevan hunajaa, mutta sitä en erota. Humala on tyylille ominaiseen tapaan vähissä.

Bush de Noël (Dubuisson, 12 %). Tämä belgialainen vahva jouluolut oli testissä viime vuonnakin, mutta tällä kertaa maistelin sen perus-Bushin eli Bush Ambréen rinnalla. Jälkimmäinen on yksi vanhimpia yhtäjaksoisesti tuotannossa olleita oluita maassaan, sillä se on kuulunut panimon valikoimiin vuodesta 1933 lähtien. Vaatimattomasta maalaiskylän panimosta ponnistava Bush on yksi Belgian monumentaalisimpia oluita, voimakkaasti kanelin ja omenan tuoksuinen talven(kin) lämmittäjä, jossa belgialaisten hiivojen mausteisuus yhdistyy englantilaisten esikuvien hedelmäisyyteen. Jouluversion tuoksu on pikemminkin suklaata ja karamellia, eikä se ole yhtä voimakas. Maussa on mukana aavistus kahvia ja tummempaa mallasta, ehkä vähän omenan tai muun happaman hedelmän vivahdetta tässäkin. Kuten St. Bernarduksen tapauksessa, tässäkin vie ympärivuotinen versio ehkä voiton joulujuomasta.

Captain Baltic Winter Edition (Pracownia Piwa, 9,5 %). Jälleen Baltic porter -tyyppisestä oluesta on tullut maustehyllylle tehdyn visiitin jälkeen puolalainen joulu- tai talviolut, eikä siinä mitään. En itse asiassa ymmärrä, mikä järki on etiketin määritelmässä ”imperial Baltic porter”, voihan 9,5-prosenttinen olut olla myös pelkästään Baltic porter ja Puolassa yleensä onkin. Olut on sinänsä puolalaiseksi portteriksi aina tyypillinenkin ja maussa on salmiakkia, ehkä vähän viileää mentolia tai yskänlääkettä. Mausteena on käytetty biisoniruohoa, josta jo aiemmin toisen oluen yhteydessä kirjoitin. Tätä kautta mukaan tulee aniksen, vaniljan ja kookoksen sävyjä, ja toisena mausteena ollut limetinkuori maistuu myös melko selvästi. Aika paljon tässä oluessa tapahtuu, ja ainakin yhden maistelukerran perusteella kokonaisuudesta jää hiukan sekava kuva. Siitä huolimatta tykkäsin tästä tosin enemmän kuin yllä mainitusta PINTAn portterista.

Tsjeeses Reserva (Bourbon Barrel Aged) 2014 Vintage (De Struise Brouwers, 10 %). Kuparinvärinen bourbon-tynnyreissä kypsytetty olut on jatkanut käymistään pullossa. Tyyliltään tämä jouluolut on sukua tietyille muille länsiflaamilaisille vahvoille oluille, lähinnä kai Sint-Bernardus Tripelille ja De Dolle Brouwersin kausioluille Stille Nachtille ja Boskeunille. Hedelmäiseen perusolueen on tarttunut ilmeisesti tynnyreistä väkevien alkoholijuomien makua, bourbonia varmaankin mutta myös konjakin olemusta. Mausteinen, vaniljainen, suolaisen karamellin sävyinen tanakka herkku, joka viilennettynä lämmittää takkatulen edessä mutta itse lämmettyään on aika intensiivistä juotavaa.

Munkkeja ja hilloa: maallisten luostarioluiden nousu

Belgialaisen oluen vuosisata -kirjoitussarjani kuudes osa pureutuu 1940–50-lukuihin, jolloin jotkut nokkelat panimomestarit hoksasivat trappistioluiden kasvaneen suosion ja arvostuksen. Leffen tekijät ja monet muut olivat haistaneet rahan.

Olipa kerran luostari nimeltä Maredsous, joka sijaitsi syrjäisen kukkulan laella Condroz’n ylängöllä keskellä Belgiaa. Tarkemmin sanoen luostari oli kaukana asutuksesta vielä silloin, kun se vuonna 1872 perustettiin. Jo muutamaa vuotta myöhemmin valtion rautatieyhtiö ryhtyi vetämään lähistölle uutta rataa, jonka varteen rakennettiin asema luostarin mäen juurelle.

1200px-denee-maredsous_station_with_former_belgian_railcar_4614_noben-k_cc-by-sa-3-0

Denée-Maredsous’n asema oli käytössä 1970-luvun lopulle asti. (Kuva: Noben K, CC BY-SA 3.0.)

 

Maredsous oli benediktiiniläinen luostari, jonka kirkkoon oli aikanaan saatu vanha Pyhää Benedictusta esittävä patsas. Se houkutteli paikalle pyhiinvaeltajia yhä sakenevana virtana. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä räjähti niin, että munkkiveljeskunta joutui rakentamaan uutta infrastruktuuria tulijoiden vastaanottamista varten.

Uudessa vierailijarakennuksessa tarjottiin pyhiinvaeltajille ja muille kävijöille ruokaa ja juomaa, ja mikäpä olisi ollut luontevampaa kuin kehitellä paikallisen panimon kanssa tähän tarkoitukseen oma luostariolut.

Maredsous’ssa ei ollut aiemmin koskaan pantu olutta, mutta onneksi peninkulman säteeltä löytyi maineikas panimo Brasserie du Faleau, jonka kanssa isä Attout ryhtyi kehittelemään uutta reseptiä.

Maredsous’n valikoima kasvaa

Faleaun panimo oli tullut tunnetuksi erityisesti spéciale belge -nimisen oluttyylin kehittäjänä. Vuonna 1949 luotu alkuperäisen Maredsous-oluen resepti mukaili tuon tyylin ominaisuuksia. Tämän päivän oluenystävä voi kuvitella mielessään englantilaisen pale alen ja vallonialaisen Orvalin välimaastoon sijoittuvan oluen. (Vanhimpia Maredsous-pullojen etikettejä on muuten selailtavissa mm. täällä.)

Aluksi tuote oli hyvinkin paikallista, kun esimerkiksi humalat siihen kerättiin luostarin omasta humalatarhasta. Jo 1960-luvun alussa oltiin kuitenkin jo tilanteessa, jossa humalatarha oli jäänyt hunningolle ja Faleaun panimokin myyty isommalle kilpailijalle. Luostari ei enää saanut vaatimustensa mukaista olutta uudelta tuottajalta.

Munkeille tuli kiire löytää uusi sopimuspanimo, eikä etsinnässä ollut enää olennaista edes se, että panimo sijaitsisi lähellä luostaria. Sen ei itse asiassa tarvinnut sijaita edes Valloniassa, vaan tärkeää oli, että firma osasi tehdä hyvää pintahiivaolutta, jota rohkenisi myydä luostarin kautta.

Haasteeksi osoittautui, että yhä harvempi panimo 1960-luvulla oli erikoistunut pintahiivaoluihin. Maredsous ulotti etsintänsä Belgian hollanninkieliselle puolelle, Flanderiin. Esimerkiksi Lamot’n panimo Mechelenissä, johon oltiin yhteydessä, kieltäytyi kunniasta otettuaan strategiakseen pilsiin ja muihin pohjahiivaoluihin keskittymisen.

Sopiva ehdokas löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä Mechelenistä: maineikkaan tumman Duvel-oluen valmistaja Moortgat. Tässä vaiheessa Maredsous-oluiden valikoima muodostui kahdesta tummasta oluesta (6 % ja 8 %), joista vahvempi oli ollut alun perin jouluolut.

Moortgatin kaudella mukaan tuli Centenaire, joka puolestaan lanseerattiin luostarin 100-vuotisjuhliin vuonna 1972. Se oli tripel ja jäi juhlavuoden jäkeen pysyvään tuotantoon nimellä Maredsous 9°.

Vuonna 2001 Maredsous-kattaus vakiintui vihdoin nykyiseen muotoonsa. Vanha 6-prosenttinen tummempi olut katosi, mutta sen rinnalle jo aiemmin tullut vaalea 6 % blond-olut jatkoi elämäänsä. Ainoaksi tummaksi olueksi jäi näin 8-prosenttinen ”dubbel”. Sarjan vahvin, vaaleahko Maredsous Tripel voimistui näihin aikoihin 10-prosenttiseksi.

Sopimuksia metsästämässä

Tässä vaiheessa voi paljastaa, ettei Maredsous’n tarina ole modernien belgialaisten luostarioluiden historiassa mitenkään poikkeuksellinen. Pikemminkin se lienee tyypillinen. Tätä siis tarkoitin, kun puhuin otsikossa maallisista luostarioluista: oluita, jotka kantavat tietyn luostarin nimeä, mutta joita valmistetaan luostarin luvalla jossakin kaupallisessa panimossa.

Maredsous ei ollut ensimmäinen luostari, joka solmi tällaisen lisenssisopimuksen ulkopuolisen panimon kanssa. Näitä merkkejä on nykyään runsaat parikymmentä, kun taas kiinteästi luostarien sisällä valmistettavia ovat vain kuusi trappistiolutta.

Ensimmäinen maallikkoyrittäjä oli luultavasti Evariste Dekoninckin omistama Saint-Bernard (nyk. Sint-Bernardus), joka teki vuosina 1946–1992 Westvleterenin Sint-Sixtuksen luostarin oluita munkkien puolesta. Vuodesta 1992 Westvleteren-oluita on jälleen valmistettu luostarin seinien sisäpuolella.

Maredsous näyttää kuitenkin olleen järjestyksessä toinen sopimuspanimoa käyttänyt luostari. Näitä pelinavauksia seurasi jo 1950-luvulla Belgian panimokentällä pienimuotoinen trendi. Jo ensimmäisten kymmenen vuoden aikana markkinoille putkahti koko joukko kilpailevia luostarioluita:

Maredsous (1949, panimo Brasserie du Faleau)
Leffe (1952, panimo Brouwerij Lootvoet)
Saint-Feuillien (1952, panimo Brasserie Friart)
Tongerlo (1954, panimo Brouwerij Van Milders)
Affligem (1956, panimo Brouwerij De Smedt)
Bornem (1957, panimo Brouwerij Beirens)
Postel (1957, panimo Brouwerij Campina)
Grimbergen (1958, panimo Brouwerij Maes)
Steenbrugge (1958, panimo Brouwerij De Lac)

Esimerkiksi Leffen tarina on siinä mielessä erilainen kuin Maredsous’n, että siinä luostarilla ei ollut lainkaan aloitteellinen rooli. Ajatus luostariyhteistyöstä syntyi tässä tapauksessa panimomestari Paul Lootvoetin aivoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Veljekset Paul ja Albert Lootvoet olivat ottaneet rintamalta palattuaan ohjat isänsä Valère Lootvoetin omistamassa pienpanimossa, joka sijaitsi Brysselin lähistöllä Overijsessä. Panimon voitoilla piti nyt elättää kummankin veljeksen perheet, ja rakennuksen ja laitteiston uudistamiseenkin olisi täytynyt investoida. Tuotto oli kuitenkin niukkaa.

Leffen olut syntyy tyhjästä

Paul, joka vastasi oluen myynnistä, oli huomannut, että trappistioluille oli noihin aikoihin Belgiassa enemmän kysyntää kuin mihin luostarit pystyivät vastaamaan. Miksei heidän panimonsa voisi valmistaa saman tyyppistä olutta kuin trappistit? Vahvasta erikoisoluesta saisi sitä paitsi paljon paremmat katteet kuin Lootvoetin tavallisista oluista.

Reilun vuoden ajan Paul etsiskeli sopivaa luostaria eri puolilta Belgiaa – tuloksetta. Vuoden 1952 keväällä hän sai kuitenkin kutsun illalliselle kaniikki Dehoux’n luokse, johon oli tutustunut sodassa. Tutun papin luona oli vieraana myös Leffen luostarin apotti nimeltään Nijs.

Leffe (joka itse asiassa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Maredsous’sta) oli Paul Lootvoetille ennestään aivan tuntematon paikka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leffen luostari. (Kuva: Flickr.com, OliBac, CC BY-SA 2.0.)

 

Oli sattumalta niin, että Leffen luostarilta puuttui varoja sodassa vahingoittuneiden rakennustensa kunnostamiseen. Olutkauppias Lootvoet ja apotti Nijs tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, että luostarin ”oma” olut saattaisi olla vastaus tähän varojen puutteeseen, ja sopimus syntyi.

Leffessä oli oletettavasti pantu olutta joskus muinaisilla vuosisadoilla, mutta vanhoja reseptejä ei ollut saatavilla. Niinpä Albert Lootvoet kehitteli tarkoitusta varten kokonaan uuden oluen, joka oli oikeastaan nykyisen Leffe Brunen edeltäjä: tummanruskea, suodatettu pintahiivaolut, jota alettiin myydä kruunukorkillisissa 33 cl pulloissa. (Vanhimpia Leffe-etikettejä täällä.)

Jo vuonna 1956 se sai rinnalleen Vieille Cuvée -oluen, ja vasta vuonna 1967 valikoima täydentyi vaalealla Leffe Blondilla. Leffe Radieuse, joka suunniteltiin alun perin Rochefort 10:n kilpailijaksi, näki päivänvalon vuonna 1973.

Paul Lootvoet ei ollut ainoa, joka haistoi voiton suloisen tuoksun luostarien lisenssillä valmistettavissa oluissa. Mahtava Artois’n panimo tarjoutui jo vuonna 1954 ostamaan enemmistön pienen Lootvoetin osakkeista, jotta Leffen tekijät saisivat rahaa tuotannon kasvattamiseen tarvittaviin investointeihin. Kaupat syntyivät, ja vaikka tuotanto jatkui vielä yhden sukupolven verran Overijsen panimolla, Leffe ajautui lopulta kokonaan Artois’n ja sen seuraajan Interbrewn olutimperiumin (nyk. AB-InBev) käsiin.

Mistä dubbel ja tripel tulivat?

Yksi asia, joka näissä 1940–1950-lukujen luostarioluttarinoissa pistää ehkä silmään, on tuttujen munkkioluen termien dubbelin ja tripelin poissaolo. Selitys on se, etteivät ne vielä olleet vakiintuneet ”klassisiksi” luostarioluen perustyypeiksi, jollaisina niitä nykyään pidetään.

Jotkut panimot tekivät jo varhain molempia, esimerkiksi Affligemilla oli 1950-luvun lopussa sekä dubbel että tripel valikoimassaan. Maredsous’n (ja Orvalin) lisäksi Saint-Feuillien ja Grimbergen näyttäisivät aloittaneen pelkällä yhdellä meripihkan värisellä oluella, joka ei siis ollut dubbel eikä tripel.

grimbergen_antonio-manfredonio_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Vuosiluvut luostarioluiden markkinoinnissa kertovat yleensä luostarin perustamisesta, ei nykyisen panimon toiminnan aloittamisesta.

 

Monilla ensimmäinen olut oli kuitenkin tumma, kuten Leffellä, sillä ainakin noihin aikoihin kuluttajat lienevät yhdistäneet juuri tumman oluen luontevimmin luostaripanimoihin.

Dubbel ja tripel (ransk. double, triple) ovat sanoja, joita Belgiassa on käytetty aiemmin melkein minkä tahansa oluen – muidenkin kuin luostarioluen – määrittelyyn. Oli double saisoneja, ja Piedbœufin panimo taitaa edelleen tehdä triple-pöytäolutta. Lähinnä kai tarkoitettiin, että olut oli jonkin verran panimon perusolutta vahvempaa, tai triplen tapauksessa paljon vahvempaa.

On luultavasti Westmallen trappistipanimon ansiota, että nämä kaksi käsitettä ovat muodostuneet 1900-luvun mittaan niin keskeisiksi luostarioluen määreiksi. Nimenomaan Westmallessa luotiin vuonna 1934 ensimmäinen tripel-luostariolut, ilmeisesti jo silloin vaalea väriltäänkin. Sitä pidettiin ”supervahvana” ja sitä myytiinkin vahvuutensa vuoksi vain 25 cl pikkupulloissa.

Westmallen veto – vahvan, kirkkaanvaalean luksusoluen lanseeraus – oli siinä määrin aikaansa edellä, että on epäilty eräällä maallisella panimomestarilla olleen tässäkin näppinsä pelissä. Hän oli Hendrik Verlinden, panimotekniikkaan erikoistunut kemisti, jonka tiedetään auttaneen Westmallen munkkeja näiden tumman oluen laatuongelmissa 1920-luvun lopussa.

Sopisi hyvin kuvaan, että Verlinden olisi tuonut luostariin paitsi mikrobiologista osaamistaan myös ulkopuolisen maailman kuumimpia trendejä. Kirkas ja vaalea pils teki tuloaan, ja samalla belgialaisen pintahiivaoluen saralla liikuttiin kohti korkeampia alkoholiprosentteja. Verlinden loi samoihin aikoihin omassa panimossaan Witkap-brändin, joka tavallaan oli vuonna 1929 tietysti ensimmäinen luostarin ulkopuolinen luostariolut. En kuitenkaan ole laskenut sitä sellaiseksi, koska tämän oluen tuotantoa varten Verlinden ei solminut lisenssisopimusta minkään tietyn luostarin kanssa.

Tarinan opetukset

Sanooko joku nykyään rahaa ”hilloksi”? Oli miten oli, munkkien lisensoimilla oluella on kääritty sekä panimoiden osakkeenomistajien että taivaallisten yhtiömiesten taskuihin viimeisten 50 vuoden aikana tuhottomasti massia eli mammonaa eli kaikkivaltiasta.

Esimerkiksi Leffe on nykyisin yksi maailman suurimman panimoyhtiön keskeisimmistä ”yhdeksästätoista brändistä, joiden arvioitu vähittäismyyntituotto ylittää miljardi dollaria”. Vaikka tarkkoja lukuja ei yhtiöltä saane, Leffe on selkeästi vieläpä näiden 19 olutmerkin joukossa niitä eniten markkinoituja – ja siis parhaiten myyviä.

Käytännössä bisneksen tekeminen oli alun perinkin maallisten luostarioluiden tärkein funktio. Niiden historia ei alkanut munkkien päivittäisistä askareista, heidän virkistymistarpeestaan tai luostarien maatiloilta. Tuottojen käyttäminen luostarin hyväksi oli tietenkin olennaista, mutta oluita valmistavien panimoiden näkökulmasta yhtä tärkeää oli, että he itsekin hyötyivät oluiden suuresta suosiosta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nämä kymmenet erilaiset oluet – joista osalla on siis sopimus jonkin luostarin kanssa ja toiset vain vihjaavat luostarimaailmaan markkinoinnissaan – olisivat välttämättä mitenkään heikompia laadultaan kuin ”aidot luostarioluet”, trappistioluet.

Niiden joukosta ei ehkä löydy suhteessa yhtä monia legendaarisen hienoja oluita kuin trappistipanimoilta, mutta erinomaisista tuotteista ei myöskään näiden näennäisten luostarioluiden segmentissä ole pulaa.

Omia suosikkejani ovat ainakin seuraavat: Sint-Bernardus 12°, La Moinette Blonde, Watou Tripel, Guldenberg, Tripel Karmeliet, Abbaye des Rocs Brune, Gouden Carolus Tripel, Saint-Feuillien Triple, Val-Dieu Grand Cru ja Kapittel Prior. Täytyy tunnustaa, että silloin tällöin tulee tilattua myös vanhaa kunnon Leffe Brunea, joka ei ole mitenkään erityisen kehno oman lajinsa edustaja.