Olutkoira tapasi oluthevoset

Tarjolla oli roppakaupalla kaupunkilaista oluthistoriaa, joka on aina hyvä tapa saada Olutkoira syömään panimoiden viestintäihmisten kädestä.

Sinebrychoffin panimon ja suvun tarina on niin keskeinen osa Helsingin historiaa, että pääkaupunkilaisena panimoon on pakko suhtautua jonkinlaisella lämmöllä. Olenhan itsekin syntynyt Sinebrychoffien aikanaan omistaman Hagalundin kartanon entisillä mailla. Kartanon pelloille oli Aarne Ervi kumppaneineen toki jo hyvän aikaa ennemmin pystyttänyt Tapiolan kuulut puutarhalähiöt.

On kokonaan eri asia, ettei panimon nykyisen omistajan Carlsbergin olut ole omasta mielestäni ”ehkä maailman parasta”, eivätkä Koffin omatkaan Keravalla valmistetut perustuotteet välttämättä herätä sen suurempia värinöitä kuin muiden panimoiden keskiketterät.

Sinebrychoffilla on kuitenkin niiden lisäksi musta portterinsa, joka toimii aikakoneena 1800-luvun sotilassaarille Viaporiin, panimon syntysijoille.

Ja sitten ovat panimohevoset. Omasta lapsuudestani muistan, kun silloin tällöin näimme Fyrkan ja Styrkan kopistelemassa keskustan katukiveyksillä, ja noiden pollejen jälkeen samaa tehtävää on hoitanut jo useampi karvajalkaisten jyllanninhevosten sukupolvi.

Panimon vanhat tallit, joihin olutihmisiä oli viikonloppuna kutsuttu hevostreffeille, on rakennettu 1890-luvulla. Silloin hevosia oli kuusikymmentä, nykyisin kolme. Aikoinaan hevosten voimin paitsi vietiin juomia eri puolille kaupunkia, myös muun muassa pyöritettiin mallasmyllyä ja kiskottiin merestä jäätä varastokellarien jäähdyttämiseen. Nykyisin hevoset ovat tietenkin markkinoinnin käytössä olevia maskotteja.

Tilaisuudessa, jossa itsekin kameroineni pistäydyin, toivotettiin siis hyviä eläkepäiviä 25 vuotta hevosajurina toimineelle Markku Nymanille. Hänen seuraajanaan jatkaa Sami Lappalainen, ja uutena hevosena Frederikin ja Ludvigin seuraan liittyy Gunnar, joka on saapunut Tanskasta vasta nyt alkuvuodesta.

Sinebrychoff3

Markku Nyman, Frederik ja Ludvig.

 

Unohduin tekemään tuttavuutta Gunnarin kanssa niin pitkäksi aikaa, että kaikki muut tilaisuuteen kutsuttuina tulleet olivat jo siirtyneet alakerran puolelle nauttimaan virvokkeita, kun itse muistin senkin mahdollisuuden olleen tarjolla. Panimon viestintäjohtaja Marja-Liisa Weckström kaatoi minulle kuitenkin vieraanvaraisesti maistiaisia heidän uudesta American Lageristaan, kun vihdoin kapusin kierreportaita alas kuskien taukohuoneeseen.

Sinebrychoffhan hyödyntää panimohevostensa rinnalla kaupungin olutperinteiden symbolisena lähettiläänä myös omaa olutratikkaansa Spårakoffia, joka muuten sekin on kaikista helsinkiläisistä markkinointijutuista aivan suosikkejani. Mikäpä on sen mukavampaa kuin kolistella kantakaupungin vanhoilla kaduilla ratikan ikkunapöydässä istuen ja oluttuopista siemaillen.

Gunnar

Gunnar.

 

Tai no, jos toiveita saa panimon suuntaan esittää, niin kun historialliset ajoneuvot – hevoset ja ratikat – ovat näin hyvin hallussa, elämyksiä täydentäisi vielä nappiin asti viritelty historiallinen olut. Portteri on ihan jees, mutta eikö vaikka perinteisen lagerin saralla voisi lähteä kokeilemaan vähän tukevampia makuja?

Laadukas suodattamaton A-olut olisi jo jotain, tai voisihan Sinebrychoff rekonstruoida ihan vain Helsingin oluthistorian tuntemuksen hengessä kilpailijoidensakin entisiä oluita. Esimerkiksi baijerilaisen Kröckelin perustamissa panimoissa tehtiin 1800-luvun lopulla vaaleaa Waldschlösseneriä ja tummaa Erlangeria, molemmat noin 7-prosenttisia. Olisiko tästä projektiksi Helsingin historiallisen ykköspanimon 200-vuotisjuhlavuodelle?

Sinebrychoff1

Sinebrychoff2

Sinebrychoff4

Sinebrychoff5

Mainokset

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Mitä olutta juotiin 1800-luvulla Itämeren satamissa Danzigista Tornioon? Tämä kirjoitus yrittää rakentaa hataraa kertomusta täkäläisen portterin historiasta ja siitä, miten pohjoisen musta kulta nykyisin eroaa englantilaisista esi-isistään.

Olutta on rahdattu Itämeren ja Pohjanmeren laivoilla niin kauan kuin sitä on joku jossain valmistanut vientiin riittäviä määriä. Jo keskiajalla nykyisen Pohjois-Saksan hansakaupungeissa ja etenkin Hampurissa tuotettiin olutta enemmän kuin omiin tarpeisiin, ja sitä vietiin meriteitse muuallekin.

jurajski-rotated-croppedPortterin tarina on kuitenkin myöhäisempi ja alkaa Englannista. Portteri on oikeastaan alun perin vain nimitys, jolla 1720-luvulta lähtien alettiin kutsua tummaa lontoolaista, vahvemmin humaloitua olutta (brown beer). Portterista tuli yli sadaksi vuodeksi suosituin brittiläinen olut, ja jotkut sitä valmistaneet panimot kuuluivat aikanaan maailman suurimpien oluenvalmistajien joukkoon.

Olutkaupan Englannista Itämerelle puolestaan aloittivat – eivät portteripanimot vaan – Burtonin kaupungin tummaa olutta valmistaneet panimot 1730–1740-luvulla. Burtonilaisessa oluessa oli ehkä vähemmän humalaa ja enemmän makeutta kuin Lontoon portterissa, mutta molemmat olivat ajan tyyliin alkoholipitoisuudeltaan varsin voimakkaita. Kohdesatamia Itämerellä olivat muun muassa Danzig, Riika ja Pietari.

Ei kulunut kuin parikymmentä vuotta kunnes portteripanimot alkoivat nekin viedä tuotteitaan Itämerelle. Olutkirjoittajat muistavat aina mainita, että keisarinna Katariina II Suuri oli erityinen englantilaisen portterin ihailija. Venäjän hovista tilauksen sai tiettävästi ensimmäisenä portteripanimona lontoolainen Thrale 1760-luvulla, ja venäläisten rakastamaa vahvaa portteria kutsuttiin tietenkin lisänimellä stout.

Tsaarin alamaiset alkavat itse valmistaa portterinsa

Brittiläinen olutvienti Itämerelle joutui kokonaisuudessaan katkolle vuonna 1806, kun Napoleonin pakottama mannermaasulkemus esti brittituotteiden kaupan kaikkiin Ranskan alus- tai liittolaismaihin.

 

The Exchange and Artushof, Danzig, West Prussia, Germany (i.e...

Danzig, nykyinen Puolan Gdansk.

 

Vaikka vienti jälleen jatkui Napoleonin poistuttua näyttämöltä, venäläiset itse vaikeuttivat brittipanimoiden liiketoimia vuonna 1822 lyömällä kovan tullin kaikelle paitsi portterille. Tässä vaiheessa etenkin Burtonin panimot alkoivat kohdentaa vientiponnistuksiaan Intian suuntaan, jossa asiakaskunta koostui britti-imperiumin omasta väestä.

Ilmeisesti portterin kauppa sai jatkua Venäjällä siksi, että sitä venäläiset eivät uskoneet osaavansa itse valmistaa. Uskottiin, että hyvää portteria voi tehdä vain Lontoon vedestä. Oli miten oli, viimeistään 1850- tai 1860-luvuilla jo Suomessa ja Puolassakin tehtiin täyttä häkää portteria kotimaisten panimoiden voimin.

Pietarissa oli kokeiltu portterin panemista ensimmäisen kerran vuonna 1801. Venäjällä oma portteriteollisuus käynnistyi ilmeisesti hitaammin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa joidenkin tukholmalaispanimoiden on väitetty panneen omaa portteria jo 1770-luvulla. Göteborgiin perustettiin nimenomaan portteriin erikoistunut panimo vuonna 1790.

Mitä kauemmaksi hyvin dokumentoidusta brittiläisestä oluthistoriasta mennään, sitä aukkoisemmaksi tarina kuitenkin tulee. Itämerenportterin myöhempää historiaa käsittelevät lähteet eivät ole kävelleet oma-aloitteisesti minua vastaan, enkä ole toistaiseksi ryhtynyt kovin aktiivisesti niitä kaivamaankaan. Osittain on ehkä niin, ettei panimoiden toiminnasta vain ole säilynyt täällä entisissä suuriruhtinaskunnissa ja neuvostotasavalloissa yhtä paljon tietoa kuin Britanniassa.

Koko joukko vihjeitä portterin myöhemmistä vaiheista Itämerellä kuitenkin on. Portteria kuljettavana kauppayhtiönä aloittanut A. Le Coq kertoo jonkin verran jo omilla nettisivuillaan. Preussissa asuneen Albert L. J. Le Coq’in perustama yhtiö aloitti toimintansa Lontoossa ostaen portteria kaupungin isoilta panimoilta. Sitä Le Coq kuljetti nimenomaan Venäjälle 1820-luvulta alkaen kymmenien vuosien ajan.

Venäjän tullipolitiikka teki toiminnan Lontoosta käsin yhä hankalammaksi, niin että A. Le Coq’in omistajat päättivät lopulta vuonna 1906 siirtää pääkonttorinsa Pietariin. Yhtiö alkoi myös valmistaa olutta Venäjän keisarikunnassa, tarkemmin sanoen Virossa, sen sijaan että olisi tuonut sitä korkeiden tullimaksujen rasittamana Englannista. Tartossa vuonna 1912 toimintansa aloittanut Le Coq -panimo ehti olla jonkin aikaa tsaarin hovihankkija.

Yhtiö oli olemassa myös Neuvostoliiton aikana Tartu Õlletehas -nimellä, mutta en tiedä, paniko se silloin portteria. Ehkäpä joku osaa täydentää tämän puuttuvan tiedon. Vuonna 1999, kun Olvin ostama panimo jälleen otti käyttöön A. Le Coq -tuotenimen, myös portteri joka tapauksessa viimeistään palasi valikoimiin.

Latviassa Aldaris-panimo, joka perustettiin alun perin vuonna 1865 Waldschlösschen-nimisenä, valmisti myös portteria ainakin vuonna 1906 ja mitä todennäköisimmin jo tätä ennenkin. Nykyisin Aldaris Porteris on toki tuotannossa ja Alkostakin saatavana, mutta senkään osalta en pysty sanomaan, mikä tilanne tarkkaan ottaen oli Neuvosto-Latvian aikana. Sama koskee muita vastaavia balttipanimoita.

Portteri Suomessa

Suomessa, kuten muuallakin Venäjän Itämerellä, portteri muuttui 1800-luvun mittaan tuontioluesta kotimaisten panimoiden tuotteeksi. Suuriruhtinaskunnassa on ehkä ollut vuosisadan lopulla pari-kolmekymmentä panimoa, joissa portteria tehtiin. Tämä lukumäärä voi heittää molempiin suuntiin, koska olen pystynyt laskemaan mukaan vain ne panimot, joista Seppo Bonsdorffin kirjassa Suomen panimot erikseen todetaan valikoimaan kuuluneen jossain vaiheessa portteria. Tarkat vuosiluvut eivät kirjasta selviä.

Portterikartta kattoi 1880–1890-luvuilla suuret osat Suomesta. Varmasti valmistus painottui rannikolle, mutta myös sisämaassa, muun muassa Tampereella ja Kuopiossa, portteria juotiin. Torniossa oli pohjoisin panimo ja Tammisaaressa eteläisin. Englantilaiseen tapaan vanhojen suomalaisten portterien etiketeissä näkyy sellaisia määreitä kuin best brown stout, double stout ja jopa imperial stout.

sinebrychoffporter_flickr_berntrostad_cc-by-2-0-attSe, miltä tuon ajan suomalainen portteri maistui, on ainakin itselleni arvoitus. Tuskin kannattaa olettaa, että esimerkiksi nykyinen Sinebrychoff Porter on yksi yhteen samanlaista kuin oma 1800-luvun esi-isänsä. Voimakkuus on voinut ollakin samaa luokkaa, vaikken tästäkään ole löytänyt paljon dataa. Porvoolaisen Ekblomin panimon Best Borgå Brown Stout -olut näyttää olleen vuonna 1889 noin 7,5-prosenttista (% abv), mikä olisi samaa tasoa tämän päivän Koff-portterin kanssa.

Kaiken kaikkiaan itämerenportteri – siis Itämeren eri rannikkovaltioissa valmistettu baltic porter – on toisaalta nykyisinkin tyylillisesti aika hajanainen oluen tyyppi. Jotkut versiot tavoittelevat uskollisuutta brittiläiselle portterille (tai sen vahvalle versiolle imperial stoutille). Esimerkiksi Sinebrychoff Porter on käymistapansa puolesta pintahiivaolut kuten brittiläiset esikuvansa, melko paahteinen ja humaloitukin.

Toisessa ääripäässä ovat ne itämerenportterit, joissa on omaksuttu saksalaistyyppinen pohjahiivakäyminen ja siirrytty muutenkin tyylillisesti lähemmäksi Baijerin Doppelbockeja tai Schwarzbieriä. Puolasta löytyy monia tällaisia kappaleita, joissa humalointi on mietoa ja yleisvaikutelma lääkemäisen makea ja tumma, vailla englantilaisen stoutin paahteisuutta.

Portteri rautaesiripun takana

Miten portteri pärjäsi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina itäblokin maissa? Tästä aiheesta osaan sanoa – jos mahdollista – vielä vähemmän kuin portterista Suomessa 1800- ja 1900-luvuilla. Edellä tuli todettua epäselvyys sen osalta, pantiinko Baltian alueella portteria neuvostoaikana. Olutkirjailija Terry Foster on väittänyt seuraavaa:

Joissakin maissa kuten Puolassa, Venäjällä, Liettuassa ja Latviassa [portterin paneminen] lakkasi kokonaan kommunistihallinnon aikana ja alkoi uudestaan vasta Berliinin muurin ja rautaesiripun kaaduttua.

Olen kuitenkin ollut Fosterin kirjan julkaisemisen jälkeen asiasta yhteyksissä joihinkin puolalaisiin oluttuntijoihin, ja heidän yksiselitteinen viestinsä oli, että ainakin Puolassa portteria oli kyllä myös kommunistiaikana saatavana. Suurpanimo Żywiec teki sitä Sleesiassa, ja ilmeisesti 1960-luvulta alkaen Varsovassa juotiin paikallisen panimon Porter Warszawskia. Muitakin oli.

Ron Pattinson totesi blogissaan muutama vuosi sitten, että portterinvalmistuksen perinne oli hengissä tämän lisäksi DDR:ssä. Mannereurooppalaisen portterivyöhykkeen eteläraja näyttäisi kulkevan Tšekissä. En pysty tähän hätään todentamaan, juotiinko portteria myös kommunistisessa Tšekkoslovakiassa, mutta mahdollista se on, jos kerran kahdessa naapurimaassakin.

Puolassa portteri on vallannut alaa olutkartalta vuoden 1989 jälkeen yhä enemmän. Vanhat veteraanit kuten Żywiec Porter ja Okocim Porter ovat voimissaan, mutta niiden rinnalle on tullut kymmenittäin uusia pienten ja keskisuurten panimoiden tulkintoja perinteikkäästä oluttyypistä.

Ehkä yleisimmin jäljitellään Żywiecin tyyppisiä klassikoita, mutta jotakin varianssiakin tyylin sisällä on, esimerkiksi jenkkihumaloilla ryyditetty Pinta Imperator Bałtycki tai komean savuinen Gościszewo 55 Porter Bałtycki Wędzony. Vaikka meillä on perinteinen Sinebrychoffimme ja virolaisilla kehuttu tulokas Põhjala Öö, tekisi mieli väittää, että Puolasta on muodostumassa itämerenportterin ydinalue.

Terminologiaa

Vielä pari sanaa myös siitä, miksi olen käyttänyt tästä oluttyylistä nimeä itämerenportteri – käännöksenä siis englantilaiselle baltic porter -termille. Ainakaan nopean googlailun perusteella tämä suomennos ei ole juuri ollut aiemmin käytössä. Toinen vaihtoehto (jos suomenkielinen nimi oluttyylille ylipäätään halutaan) olisi kai kääntää se baltialaiseksi portteriksi.

karl_ivanovich_kollmann_theaterplatz_st_petersburg_c1820-public-domain

Pietari 1820-luvulla.

Perustelu on, ettei mikään oluen historiassa tai sen nykyisessä levinneisyydessä viittaa nimenomaan Baltian maista – Virosta, Latviasta tai Liettuasta – lähteneeseen olutperinteeseen. Historiallisesti brittiläis-venäläisen portterikaupan tärkeimpänä kohdesatamana on toiminut epäilemättä Pietari. Vaikka Riika on toki ollut Venäjän keisarikunnassa suuri metropoli, myös Ruotsin, Tanskan, Saksan, Suomen ja Puolan satamissa on sekä juotu englantilaisia porttereita että tehty omia.

Määre “baltic” oluttyylin nimessä baltic porter merkitsee näin samaa kuin silakan englantilaisessa nimessä baltic herring – siis sitä, että olut ja kalalaji ovat tavattavissa Itämerellä tai Itämeren alueella. Meren nimi sisältää baltic-sanan paitsi englannissa myös venäjässä, puolassa, liettuassa ja latviassa. Saksaksi, tanskaksi, ruotsiksi ja suomeksi puhutaan Itämerestä ja viroksi Länsimerestä.

Senkin voi todeta, että baltic porter on terminä nuori ja luultavasti peräisin vasta Michael Jacksonin olutluokitteluista. Kun Sinebrychoff lanseerasi nykyisen versionsa vuonna 1957, sitä markkinoitiin ensin nimellä Imperial Stout. Hiivan panimo kertoo olevan Guinnessin hiivaa. Nimeksi vakiintui kuitenkin Porter, ilmeisesti suomalaisia perinteitä kunnioittaen. Kieltolain aikana ja sen jälkeisillä vuosikymmenillä portterin nimellä on Suomessa myyty myös tummaa ykkösolutta ja jopa limonadia, joten käsitteistö ei ole ollut mitenkään johdonmukaista.

Johonkin tulevaan postaukseen ajattelin koota muutaman arvion eri Itämeren maiden nykyisistä porttereista ja käydä vielä läpi sitä, miksi itämerenportterista on minusta todellakin perusteltua puhua omana oluttyylinään eikä esimerkiksi stoutin alalajina. Jotkut olutkirjoittajat jättävät tähän kohtaan pienen varauman.

Tarvitaanko meille Retrokoff?

Kekkosen aikaan olutkin oli parempaa. Täytyihän sen olla?

urho_kaleva_kekkonenMainio brittiläinen olutblogi Boak & Bailey nosti tällä viikolla esiin itäisessä Keski-Euroopassa viime aikoina havaitun ilmiön, nimittäin isojen panimoiden nostalgiaoluet. Esimerkkinä mainittiin Zlatý Bažant -panimon* vuoden 1973 reseptillä pantu pilsneri.

Twitterissä samaiset blogistit luonnehtivat näitä oluita ”ironisiksi retro-oluiksi.” Kyse on kai siis samantapaisesta ilmiöstä kuin vaikkapa Riian Cafe Leningrad -baarissa tai vuoden 2003 saksalaisessa ostalgia-filmissä Goodbye Lenin. Näiden parissa voi nauttia entisen itäblokin kodikkaasta tai koruttomasta tunnelmasta ilman totalitaarisen järjestelmän ikäviä puolia, kun siihen ottaa pienen ironisen etäisyyden.

Striptis-nainen tanssii

Saman tyyppisiin retro-stailattuihin oluihin olen törmännyt entisen itäblokin maissa ensin vuosi sitten kesälomalla Sloveniassa ja nyt talvella Puolassa. Sloveniassa hommaan oli ryhtynyt maan suurin panimo Laško**, jolla pari tällaista olutta kuuluu uudehkoon Special-tuoteperheeseen.

flaska_big_striptisStriptis-nimisen oluen etiketti kertoo, että kyseistä olutta pantiin ensimmäisen kerran vuonna 1956. En ole seurannut Slovenian olutkenttää tarkemmin viimeisten 60 vuoden aikana, mutta oletan, että Striptis Doppelbock on ollut välillä poissa tuotannosta ja palannut nyt retron näköisessä matalassa pullossaan nostalgiasarjaan. Samassa Special-perheessä on myös Krpan Triple Beer, ”first brewed in 1985”.

Alkuperäisessä Striptis-pullon etiketissä on ilmeisesti ollut vähäpukeinen strippari (?) olutlasi kädessään, koska tällainenkin kuva panimon sivuilta löytyy. Nykyinen etiketti on tuoteperheen muiden oluiden kaltainen – ehkä hyväkin ratkaisu imagosyistä. Alkuperäistä etikettiä katsoessa alkaa vähintään soida heti päässä Kasevan vanha biisi.

striptis_etiketa_7672Laškon Special-sarjaan kuuluu myös modernimpia erikoisoluita kuten Citra Lager ja Sour Cherry & Chestnut. Tässä panimo on tehnyt samanlaisen ratkaisun kuin puolalainen Żywiec***, joka pakkaa nykyisin muut kuin peruslagerinsa tyylikkäämpiin ”vuosilukupulloihin”. Samassa sarjassa on siis sekä nostalgisia pitkän linjan oluita että uudempien trendien mukaisia tulokkaita. Myös näissä etiketti selventää, milloin kyseisen tyyppistä olutta on ensi kerran tehty. Bock on ollut panimon valikoimassa alkujaan jo vuonna 1860, kun taas esimerkiksi vehnäolut tuli mukaan vasta vuonna 2014 ja saison 2015. Żywiecin erikoisoluissa nostalgia ei ulotu etikettien ulkoasuun saakka.

okocimToinen Puolan isoista panimoista, Okocim****, puolestaan tarjoilee ajan patinaa liimailemalla retrosarjan pulloihinsa valmiiksi kuluneen näköisiä etikettejä. Tuotesarjan ideointi liittyy ilmeisesti panimon 170-vuotisjuhlaan. Etiketeissä ei viitata oluiden lanseerausvuosiin vaan tarjoillaan yleistä eilispäivän näköistä nukkavieruutta, hieman yllä mainitun riikalaisbaarin tapaan.

Oliko ennen paremmin?

Yleisesti ottaen useimmat puolalaiset, slovenialaiset tai slovakialaiset ovat varmasti sitä mieltä, että nykyaikainen elämä on helpompaa ja mukavampaa kuin entisen regiimin aikaan. Kauppojen olutosastot ovat pullollaan erilaisia kotimaisia ja ulkomaisia merkkejä siinä missä ruokahyllytkin. Äkkiseltään olettaisi, että myös laadusta jouduttiin kommunistiaikana tinkimään nykyistä enemmän.

Tässä suhteessa Ron Pattinsonin väite, että DDR:ssä olut oli usein parempaa kuin Länsi-Saksassa vastaavana aikana, on mielenkiintoinen. Samoin Tšekissä kai joskus haikaillaan, että markkinatalous pilasi vanhat hyvät oluet. Boak & Bailey ovat kuitenkin slovakialaisen Zlatý Bažantin perusteella sitä mieltä, että kommunistinostalgiaa tavoittelevassa retro-oluessa maku ei ole myyntivaltti vaan imago. Myöskään itseäni eivät kaikki maistamani slovenialaiset tai puolalaiset retroilut onnistuneet ainakaan maullaan vakuuttamaan.

Ilmiö on sinänsä hauska ja kertoo varmaan jotain kuluttajien ostopäätöksiin vaikuttavista tekijöistä. Miten tämä toimisi Suomessa?

Vaikka meillä ei sodanjälkeisillä vuosikymmenillä elettykään kommunistisessa järjestelmässä, pienet kaihon ja hirvityksen sekaiset väreet iskevät täälläkin helposti selkäpiihin, kun näkee museoissa esimerkiksi 1960- tai 1970-lukujen mustavalkoisia baaritunnelmia ja olutpulloja.

En tiedä, kannattaako suomalaisten suurpanimoiden – sanotaan vaikka Sinebrychoffin***** – lähteä kehittelemään replikaa mistään toisen maailmansodan ja EU-jäsenyyden välisestä oluestaan. Tai ties vaikka kannattaisikin, itse olen liian nuori muistamaan niitä juuri lainkaan. Löytyykö panimon arkistosta autenttisia reseptejä eri vuosikymmeniltä?

sinebrychoff_hkm_tuntematon_cc-by-4-0

Kuva: Finna, Helsingin kaupunginmuseo, tuntematon kuvaaja, CC BY 4.0

Sen sijaan Żywiecin tyyppinen retrolinja, johon on poimittu todellisia oluita panimon koko historian ajalta, voisi olla ihan mielenkiintoinenkin. Żywiecin bock ja portteri ovat hyviä tuotteita, ja tällaisia myös ”Helsingin Żywiec” varmasti kykenee historiastaan löytämään. Itseoikeutettu jäsen tässä joukossa olisi Sinebrychoffin Porter, jolle löytynee panimon historiasta ensimmäinen mahdollinen valmistusvuosi jostakin 1850–1860-luvuilta. Ironialla ei tässä tarvitsisi pelata.

Juhlavuosi lähestyy

Äänestäisin mukaan myös historiallisia saksalaistyylisiä oluita, joita Sinebrychoffin ja sen helsinkiläisten tytäryhtiöiden tunnetaan valmistaneen. Esimerkiksi tummaa Erlangeria (7 % abv.) on tehty Sörnäisten osakepanimossa viimeistään 1880-luvun lopussa, jolloin Sinebrychoffit olivat luultavasti alkaneet jo kerryttää panimosta hankkimaansa osake-enemmistöä. Kenties Sörnäisten valikoimaan kuului myös 7-prosenttinen Waldschlössener-olut, jota panimomestari J. K. Kröckelin tiedetään tehneen ainakin myöhemmässä omassa yrityksessään Talin kartanon panimossa.

Ehkäpä ihan mainio lisä tällaiseen Retrokoff-tuoteperheeseen olisi kuitenkin myös panimon 150-vuotisjuhlia varten vuonna 1969 pantu Juhlaolut, jossa Sinebrychoffin historiikin mukaan oli alkoholia kuusi painoprosenttia eli noin 7,5 % abv. Totta kai pian koittaa – juhlavuosista puheen ollen – myös vuosi 2019, jolloin on varmasti hyvä aika katsoa taaksepäin Helsingin ainoan todella historiallisen panimon kahteen vuosisataan.

Jos Spårakoff tekee tulevana juhlavuonna kunnianhimoisilla historiallisilla oluilla höystettyjä teema-ajeluja ympäri Helsingin keskustaa, itse ainakin ilmoittaudun ratikka-ajeluille vaikka vuoden 2019 jokaisena iltana.

Miltä kuulostaa, Kerava?

Lähteitä: Bonsdorff S., Suomen panimot: Matrikkeli portteri-, olut- ja sahtipanimoista 1756–1996; Mårtenson G., Sinebrychoff 1819–1969; Turunen M. Jos täytätte mun lasini.

* Heineken omistaa panimon. ** Heineken omistaa panimon osakekannan lähes kokonaan. *** Heineken omistaa enemmistön panimon osakekannasta. **** Carlsberg omistaa panimon. ***** Carlsberg omistaa panimon.