Kuka päättää puolestasi, mikä olut on hyvää? (Sessio #10)

Epäiletkö koskaan, ymmärtävätkö oluesta kirjoittavat ja sitä arvioivat ihmiset oikeastaan maistamistaan tuotteista mitään? Ovatko bloggaajalle kaikki oluet miellyttäviä tuttavuuksia, jotka maistuvat takkatulen ääressä ja näyttävät hyvältä kuvassa? Onko reittaajan tuomio liian monesta uutuudesta yliolkainen “meh” tai “okay but nothing special”? Luotatko Pirkko Liinamaahan vai Klaus Järviseen vai et kumpaankaan?

Pilsner Urquell 0 pistettä – persoonallista makua vierastettiin

Anikó Lehtisen julistamaan kymmenenteen Sessio-yhteispostaukseen valikoitui aiheeksi “oluen laatu”. Aiheessa on paljon ulottuvuuksia, mutta aion itse käsitellä sitä pelkästään oluiden arvioinnin näkökulmasta, olutarvioiden kuluttajana. Puhun siis ylipäätään olutkritiikistä, jota arvostelijat niin perinteisissä medioissa kuin blogeissa tai reittaussivustoilla ja -sovelluksissa tuottavat – jälkimmäisissä tuhansia arvioita päivässä. Oluen tasoa tai laatua mitataan näissäkin, ja sitä lähestytään erilaisilla mittareilla.

Olutkritiikkiä on tehty varmasti kauemmin kuin nykyajasta katsoen voisi kuvitella. Välineitä siihen oli ennen vähemmän, varsinkin aikoina jolloin sen mahdollisia laatijoitakin – alan ammattilaisia ja harrastajia – oli paljon harvemmassa kuin nyt. Tyypillisin muoto oli sanomalehteen tai alan julkaisuun kirjoittavan asiantuntijan sanallinen tuomio, ehkä pisteillä tai tähdillä ryyditettynä. Nyt numeroiden näppäily puhelimella taitaa olla perustapaus.

Kuitenkin olut laatujuomana oli pitkään lapsipuolen asemassa verrattuna esimerkiksi viineihin. Lager-monokulttuurin vallitessa olutkritiikin mielekkyys ei ehkä edes pälkähtänyt päähän, ja olutala itsekin puhui mieluiten panimoteknisestä laadusta. Monessa idea oluiden arvioimisesta viinien tapaan herätti korkeintaan hilpeyttä, kuten Uuno Turhapuron ruotiessa pihaan saapuneen olutkuorman laatua (selevästi vuoten seittenkaks ohrasatova, sanoisin että ohra on Siilinjärven länsiosasta…). Sana “tasalaatuinen” oli muuten jostain putkahtanut Uunonkin sanavarastoon.

Ruokatoimittaja Eeva Salonen kiteytti yleisen oluttietoisuuden puutteen kohtuullisen hyvin Hesarissa toukokuussa 1986: “Oluen olemuksesta tiedetään meillä Suomessa vähän. Kun meikäläinen saa eteensä tuopillisen kullankellertävää kuohuvaa, ei siinä tilanteessa juuri tulla ajatelleeksi, mitä oikeastaan juodaan”. Tämä lausuma löytyy lehden artikkelista, jossa asiantuntijaraati myös arvioi neljä ulkomaista tuontiolutuutuutta ja niiden rinnalla neljä kotimaista A-olutta.kriitikkopng

Kotimaiset oluet Amiraali, Lahden A, Koff A ja Lapin Kulta Export voittivat raadin valinnoissa ulkomaiset pisteillä 7–3, kun jokainen jäsen sai asettaa omat suosikkinsa ensimmäiselle ja toiselle sijalle. Heineken, Kronenbourg ja Beck’s saivat silti yhden kärkisijan kukin, kun taas Pilsner Urquell jäi nollille eli ilman ykkös-, kakkos- tai edes kolmossijoja. Kaksi maistajista jätti Urkin jumboksi. Raadin jälkikeskustelussa oli ihmetelty tämän pilsnerin suosiota maailmalla, eivätkä maistajat arvostaneet sen persoonallista makua.

Tästä näkyy aika selvästi yksi olutkritiikin tyypillinen piirre: sitä tehdään aina ajasta, paikasta ja vallitsevista mieltymyksistä käsin. Tietenkin hyvä kriitikko pitää päänsä myös silloin, kun oma mielipide eroaa muodeista. Tuossa vuoden 1986 HS-raadissakin oli mukana ison panimon tutkimus- ja kehityspäällikkö, maan johtavan lehden ruokatoimittaja ja kolme hotelli- ja ravintola-alan yritysjohtajaa, eli tietoa ja asiantuntemusta pitäisi löytyä.

Raadissa tosin oli todettu myös, että “monelle oluen ystävälle Pilsner Urquell nostaa mieleen kaihoisia lomamuistoja Keski-Euroopasta”. Kaihon painoarvo ei kuitenkaan ollut suuri. Kotimaiset oluet pääasiassa tunnistettiin sokkomaistelussa kotimaisiksi ja niistä pidettiin. Kukapa karvoistaan toisaalta pääsee? Minäkin katson toki tämän raadin näkemyksiä oman tietoni pohjalta, eikä minulla ole esimerkiksi kokemusta vuoden 1986 Urquellista ja sen laadusta.

Kriitikkohan kuoli jo

Ennen vanhaan sanomalehtien kirjallisuus-, viini-, ruoka-, kuvataide-, elokuva- tai musiikkikriitikot kertoivat, mikä on hyvää ja mikä ei. Se, mistä sinä pidät, ei välttämättä ollut sama asia kuin mistä sinun olisi hyvä pitää. Populaarin ja korkean välinen hierarkia oli kyllä jo murtunut tai murtumassa, mutta silti esimerkiksi mustavalkoinen taide-elokuva oli mustavalkoinen taide-elokuva ja Uuno oli Uuno.

Sitten internet antoi kaduntallaajan mielipiteille äänen ja oikeutuksen. Tuli uudenlaisia asetelmia: amerikkalaisen laatulehden filmikriitikko haukkui supersankarielokuvan, ja elokuvan fanit lyttäsivät tappouhkausten saattelemana sosiaalisessa mediassa hänen uransa, persoonansa ja koko ammattikuntansa. Tällaisen myrskyn silmään joutuva ammattikriitikko ei välttämättä enää vain myhäile kansanjoukkojen ymmärtämättömyydelle vaan saattaa alkaa vakavasti harkita alan vaihtoa.

Kuvaannollisesti kriitikon kuolemasta on puhuttu pitkään, ja tappajina ovat miljoonapäiset massat rikoskumppaneinaan digitalisaatio ja lehtialan murros.  Somemöly on yksi asia, mutta ammattikriitikon valta-asemaa ovat myös jo jonkin aikaa nakertaneet nuo ”vakavasti otettavat amatöörit”, eli me bloggaajat. Blogien kirjo on tietenkin moninainen; osalla on kovat laatukriteerit ja tavoitteet korkealla, toisilla taas harrastamisen palo korvaa pahimmat osaamisen puutteet.

Mitä kaupallisempi tuote, sen todennäköisemmin internet tarjoaa siitä puoliammattilaisten lisäksi myös todellisia vertaiskritiikkejä. Elokuvat ja kirjat on tähditetty Amazonissa toisten käyttäjien kirjoittamien arvioiden perusteella. Sama pätee ravintoloihin TripAdvisorissa ja muihin palveluihin muilla sivustoilla. Nettikauppojen algoritmit ehdottavat sinulle lisäksi tulevia ostoksia. Suosittelutalous kiteytyy sanoihin ”jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös näistä”.

Ihmiset luottavat siis nyt suurten kuluttajajoukkojen tai esimerkiksi ihailemiensa julkkisten suosituksiin. Niin sanottujen oikeiden kriitikoiden arviot eivät ehkä osu edes heidän silmiinsä ilman, että tilaa kallista laatulehteä. Mitä tästä voi seurata?

Jos suosittelutalous pelaa niin kuin pelätään, enää ei tehdä todellisia löytöjä (”en olisi ikinä uskonut, että pidän näin paljon tästä levystä”) mutta ei myöskään koeta pettymyksiä (”kriitikko antoi filmille viisi tähteä, mutta minun makuuni tämä ei vain osu”). Suosittelutalous käperryttää ihmiset ikään kuin omiin henkilökohtaisiin genreihinsä, ja jopa sen kapean mukavuusalueen sisältö muuttuu yhä homogeenisemmaksi.

Kuka antaa laatuleiman oluelle?

Oluen yleisen arvostuksen nousu on osunut juuri ajanjaksoon, jolloin kriitikoiden asema on laajemminkin muuttunut. Niinpä perinteisiä olutkriitikoita ei ole tarvinnut pudottaa jalustoilta, koska jumalan asemaan kohonneita sellaisia ei internetiä edeltävässä printtimaailmassa monia ollut. Tai jos olikin, untotikkasia tai michaeljacksoneita, he olivat aktiivisia myös harrastajien pienjulkaisuissa.

Olutharrastamisen laajuus ja kirjo on kuitenkin varsinkin 2000-luvulla kasvanut niin paljon, että aktiivisille harrastajille esimerkiksi lehtien perinteiset olutraadit vaikuttavat melkoisilta pintaraapaisuilta. Syvällinen ymmärrys löytyy netin olutjulkaisujen, keskustelupalstojen ja some-ryhmien maailmasta.

Eli asian ytimeen: ketä minä uskon, kun haluan saada selville, onko jokin olut hyvää? Vaihtoehtoja tulee äkkiä mieleen puolen tusinaa. Monelle harrastajalle ainoakin kritiikin lähde on varmasti tällä hetkellä vertaisarvioijien antamat pisteet esimerkiksi Untappdissa tai Ratebeerissä. Mutta muitakin on runsaasti. Sanomalehtien raadit tai olutlehtien olutarviot. Olutkirjat. Olutblogit ja amatöörien tai ammattilaisten podcastit. Harrastusryhmät. Keskustelut olutfoorumeilla ja some-kanavilla. Ja niin edelleen.

Hyvä olutkritiikki – kuten hyvä viini-, elokuva- tai kirjallisuuskritiikkikin – edellyttää arvioijalta tarkkojen havainnointikykyjen lisäksi tietoa. Ei sillä etteivät aistihavainnot olisi tärkeitä. Jos olut on pilaantunut, se on kyettävä huomaamaan heti kärkeen, ja usein sen havaitsee jo tuoksusta. Sitten tehdään silmämääräisiä huomioita esimerkiksi väristä ja vaahdosta, ja lähdetään erittelemään suutuntumaa ja makua. Mutta tämän kaiken lisäksi olut pitää vielä osata suhteuttaa kulttuuriseen taustaansa: siihen, mitä oluen tyylistä, tekijästä ja ehkä myös kotialueesta tiedetään.

Jos olut on hapanta, onko se sitä tarkoituksella vai tekijän taitamattomuuden vuoksi? Onko panimo valmistanut aikaisemmin samanlaista olutta vai onko tämä uusi aluevaltaus? Onko olut tekijänsä tuotteiden joukossa poikkeuksellisen onnistunut vai heikko suoritus? Jos olut on sellaista miksi tekijä on sen tarkoittanut, rikotaanko oluttyylin rajoja vai sijoitutaanko keskelle tyylillistä “karsinaa”? Noudattaako se kotiseutunsa historiallisia perinteitä vai muualta tuotuja muotivirtauksia?

Kaikkiin lyhyisiin olutarvioihin tätä taustatietoa ei tietysti mahdu – ei ole ennenkään mahtunut. Näppituntumalta ymmärrys jää kuitenkin helpoimmin ohueksi, jos seuraa vain toisten täppääjien ja reittaajien edesottamuksia. Lehtien arvioijilla ja pitkän linjan bloggaajilla on yleensä enemmän tietoa kuin keskivertoreittaajalla, ja median luonteeseen sopii tiedon jakaminen hieman pitemmässä merkkimäärässä. Olutkirja taas on jo usein niin pitkälle toimitettu kooste, että siitä saa asiantuntevan kuvan esimerkiksi kokonaisen maan olutkulttuurista ja mielenkiintoisista oluista.

Jos itse haluan tietää, kannattaako jotakin olutta hankkia, turvaudun tietenkin mielelläni luotettuihin tahoihin. Esimerkiksi Ratebeeriä tulee kyllä käytettyä, varsinkin jos kyse on harvinaisesta oluesta tai jostakin oudosta maasta. Ratebeeriin en silti koskaan täysin luota, koska reittaajamassojen pisteet painottuvat turhan paljon amerikkalaisiin arvostuksiin ja vakiintuneisiin “hyviin oluihin”. Mieluummin kuin kaikkien pisteyttäjien keskiarvoa, kuuntelen yksittäisiä olutkonkareita, jos heidän näkemyksiään on jossain tarjolla.

Olutkirjat ovat hyödyllisiä joissakin tapauksissa, esimerkiksi Tim Webbin Good Beer Guidet Belgiaan mennessä. Niitä lukiessa voi olla varma, että kirjoittajalla on useamman vuosikymmenen kokemus belgialaisista oluista ja olutkulttuurista.  Kuuntelen myös herkällä korvalla sellaisia olutbloggaajia tai -toimittajia, joiden tiedän tuntevan perinpohjaisesti sen aiheen tai ne oluet, joista kirjoittavat.

Ihanteellinen olutauktoriteettini olisi ehkä elokuvamaailmasta tutun Rotten Tomatoesin tyyppinen kriitikoiden konsensus – ehkä vielä sillä erotuksella, että saisin itse napsia siihen hyviksi tietämieni arvioijien pisteet, olipa ne esitetty millä foorumilla tahansa. Sanallisilla arvioilla voisi sitten syventää ymmärrystä. Onhan reittauspalveluissa mahdollista esimerkiksi katsoakin eniten arvioita antaneiden käyttäjien pisteet. Olennaisinta olisi kuitenkin ohittaa paitsi vähän aikaa harrastaneiden, myös liian yksipuolisesti fanittavien arviot. Ainakin osalla valitsemistani neuvojista olisi sittenkin hyvä olla erilainen olutmaku kuin omani.

Olisiko virtuaaliselle viisaiden neuvostolle tilausta? Koska arviot ovat hajautuneet moniin medioihin eri verkkopalveluissa ja printissä, laajaa koontia valikoitujen asiantuntijoiden näkemyksistä ei tuosta vain irtoa. Pitkälle räätälöitävä palvelu merkitsisi myös helposti maksullisuutta. Mielenkiintoista kyllä, tarve valistuneille näkemyksille on minunkin kaltaisellani melko kokeneella olutihmisellä sen verran kova, että voisin tasapainoisista ja perustelluista näkemyksistä jotain maksaakin. Vanha totuus, että elämä on liian lyhyt huonon oluen juomiseen – ainakaan liian usein – pitää kyllä paikkansa.

Lähteitä:

Helsingin Sanomat 29.5.1986. “Kotimainen olut erottuu vieraista”.

McDonald, Ronan. 2009. The Death of the Critic. Bloomsbury, Lontoo.

Sessio #9: Taybeh, Länsirannan ensimmäinen panimo

Olutblogien kuukausittaisten yhteispostausten eli Sessioiden aiheena oli tällä kertaa “odottamaton olutmatka”. Täältä löytyy Sessiota isännöivän Helppoa juotavaa -blogin avauspostaus ja lyhyt johdatus aiheeseen.

Oma odottamattoman olutmatkan kohteeni sijaitsee kukkulalla noin 20 km Jerusalemista koilliseen, muutama kilometri hallintokaupunki Ramallahin ulkopuolella Länsirannalla. Vierailusta paikan päällä on vierähtänyt vuosia, mutta Taybeh tuli nyt tätä sessioavausta lukiessa kuitenkin mieleen ensimmäisten ajatusten joukossa.

Taybehin kylän panimo eli Taybeh Brewery (مخمرة الطيبة) ei tosin tuolloin tullut meille aivan sataprosenttisena yllätyksenä, koska päiväretki Jerusalemista käsin oli sovittu etukäteen.

Taybeh_Seetheholyland_Flickr_cc-by-sa-2-0

Olen onnistunut vuosien varrella hukkaamaan Taybehista itse ottamani valokuvat. Tämän kuvan lähde: Flickr.com (Seetheholyland), CC BY-SA 2.0.

Odottamaton paikka Taybeh joka tapauksessa oli, siitä ei ole epäilystä. Kävimme esimerkiksi vanhassa talossa, jonka joidenkin osien sanottiin olevan kahdentuhannen vuoden ikäisiä. Talon sisällä oli kotieläimille muinoin rakennettu matala talli, jonka seimi oli todennäköisesti samanlainen kuin se, johon vastasyntynyt Jeesus Betlehemissä laitettiin. Vierailu kylään on sukellus historiaan, mutta kylän talot ovat silti enimmäkseen moderneja, kuten panimon omistajienkin talo.

Taybehin asukkaista jopa 90 prosenttia on kristittyjä, joilta uskonto ei kiellä alkoholin juontia. Vuodesta 1994 toimineen panimon perustajat, Khouryn veljekset Nadim ja David, olivat asuneet aiemmin parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja oppineet oluentekoa siellä.

Panimon nykyisestä muutaman tuhannen hehtolitran vuosituotannosta suuri osa nautitaan kylän ulkopuolella, muualla Länsirannalla sekä Jerusalemissa. Taybehin olutta on saatavana myös Tel Aviv–Jaffasta sekä paikoitellen muualta maailmasta, erityisesti Yhdysvalloista. Sitä tehtiin lisäksi ainakin takavuosina lisenssillä Belgiassa joitain määriä eurooppalaisia jakelukanavia varten.

Khouryt kuuluvat nykyisin olutpuuhiensa ohella Palestiinan muutaman merkittävän viinintuottajan joukkoon. He perustivat panimon kylkeen viisi vuotta sitten viiniviljelmän. Nadim Khoury ei ole peitellyt viinibisnekseen lähtemisen erästä motiivia: palestiinalaiset haluavat kilpailla Länsirannan siirtokuntiin perustettujen viinifirmojen kanssa.

Kun kävimme Taybehin panimolla keväällä 2010, Maria Khoury esitteli meille tiloja ja panimolaitteistoja ja kertoi yrityksen toiminnasta. Hänen miehensä on perustajaveljeksistä toinen, David. Khouryt ovat panimostaan monestakin syystä ylpeitä, ja uusin näistä syistä on panimomestarina pari vuotta toiminut Madees Khoury, ensimmäinen nainen tässä ammatissa Palestiinassa ja Nadimin tytär.

Taybehin vaalea saksalaistyylinen lager oli paikan päällä nautittuna mainio janon sammuttaja. Jos ei ole mahdollisuutta käydä Länsirannan puolella, virkistävältä se maistuu myös Jerusalemin legendaarisen American Colony -hotellin terassilla. Tuohon aikaan panimolla oli vaalean oluen lisäksi vain toinen olut, tumma lager. Sittemmin valikoimaan on tullut Madeesin myötävaikutuksella muitakin oluttyylejä kuten amber ale, IPA ja hapanolut. Näistä mitään en ole maistanut.

Taybeh ei ole myöskään enää Länsirannan ainoa panimo. Birzeitissä toimii hieman samantyylinen kolme vuotta sitten perustettu pienehkö tuottaja, joka myy oluitaan Shepherds-brändillä, ja tänä vuonna Betlehemin lähistöllä on nähty jälleen uusi tulokas. (Ratebeer tosin laskee palestiinalaisiksi panimoiksi myös kaksi israelilaisten siirtokunnissa toimivaa panimoa.) Helppoa palestiinalaisten omilla panimoilla ei aina ole: milloin vesi on poikki, milloin rajamuodollisuudet hankaloittavat kuljetuksia. Sitkeästi nämä yrittäjät kuitenkin karuilla kukkuloilla oluitaan keittävät, ja uuden käsityöoluen trendikkäille aalloillekin on onnistuneesti noustu surffailemaan.

Session #8 yhteenveto: Baarit, jotka ovat enemmän kuin baareja

On tullut aika paketoida suomalaisten olutblogien uusin Sessio, eli yhteispostaus, jossa kaikki halukkaat blogit kirjoittavat annetusta aiheesta tiettynä ajankohtana. Tämä oli järjestyksessään kahdeksas sessio, aiheena Pubit ja muut olutravintolat ja isännöimässä siis minä, Olutkoira. Tiivistän ensin yhteen sen, mitä kollegoiden sessiokirjoituksista jäi itselleni käteen ja loppuun liitän linkkilistan.

Osallistujia oli hyvä joukko, seitsemän mukaan lukien koolle kutsuja. Aihe oli laaja ja siitä olisi voinut lähteä moneenkin suuntaan, joten oli mielenkiintoista, että suurin osa mukana olleista kirjoitti – jos vähän yleistän – ihannepubistaan, tai ainakin sellaisesta, joka on joskus tehnyt suuren vaikutuksen. Yhdestä tai useammasta. Näitä oli hienoa lukea, ja kannattaakin siis käydä tsekkaamassa kaikki tekstit kokonaisuudessaan!

Arde aloittaa haarukointinsa pohtimalla laajemmin suhdettaan hyviin baareihin mutta päätyy lopulta siihen yhteen, “The Baariin”, joka on hänen tapauksessaan Oulun Oluthuone Leskinen. Leskisen tapaiseen yhteisöön hän ei ole mielestään missään muualla törmännyt, ja se säilyi myös vuoden 2003 “kriisin” yli – silloin baari nimittäin muutti alkuperäisestä sijainnistaan Saaristonkadulta vinottain vastapäiseen kortteliin Rotuaarille. “Leskisen todellisen arvon olen tyypillisesti oivaltanut maksimaalisesti vasta muutettuani pois Oulusta 2014. Palaan sinne nyt kuin lapsuudenkotiin, kaikki tuntuu niin tutulta”, kiteyttää Helsingissä nykyään vaikuttava blogisti.

Loppasuilla on myös mielessään erityinen ja persoonallinen paikka, tällä kertaa ei keskikaupungin legenda vaan aito lähiökuppila Leppävaaran sillä ns. alkuperäisellä puolella eli radan pohjoispuolella. Tällä Harakanpesällä on (Leskisen tavoin) takanaan jo kohta kolmisenkymmentä vuotta historiaa, ja paikan vetotekijöihin kuuluvat Loppasuiden mukaan hyvän ruoan ja olutvalikoiman lisäksi pubivisat sekä maine espoolaisen scifi- ja fantasiaväen kokoustamispaikkana.

Humalablogi laajentaa katsantokantaa yhden pysähdyksen taktiikasta viiteen parhaaseen olutravintolaan ja nyt siis lähdetään myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Vaikka viisikko edustaa keskenään aika erilaisiakin baarilajeja – kellarien aarteita painottavasta Antwerpenin Kulminatorista aina sadan hanan newyorkilaiseen The Ginger Maniin – ainakin yksi asia yhdistää näitäkin viittä. Ne eivät ole nimittäin aivan viime vuoden tulokkaita eikä niissä ole liikaa puhtaan vaaleaa, patinoitumatonta puupintaa. Myös kirjoittajan oma suhde jokaiseen paikkaan taitaa olla jo useamman vuoden perua.

Tuopin ääressä visioi puolestaan baarin, joka…

sisältäisi aivan absurdin, juoppohulluuskohtausta kärsivän sisustussuunnittelijan näkemyksen kappaleesta ”raunioilta rakkautta”. Sielä olisi terassia, vesipiippuja, baaritiskejä, tinkimätöntä asennetta, sopiva valikoima cocktaileja, päätön, jumittava soundtrack, säkkituoleja, riippumattoja ja vissii sitä bisseäkin. Takapihalla voisi olla foodtruckien muodostama tori…

ja todistaa sitten, että sellainen ihme on itse asiassa olemassa, nimittäin Budapestissa, Szimpla Kert.

Tuopillinen ponkaisee eri linjoille ja kuvaa nimeltä mainittujen ihanteellisten baarien sijaan sitä, millainen ylipäänsä on mieleen jäävä baari. “Hyvä baari on lämmin sopukka, jonne mennään maailmaa pakoon ja turvaan, piiloon. Sen tulisi olla kutsuva paikka, jonne voi tulla kuin kotiin ja josta poistuminen vaatii itsensä voittamista.” Hyvän baarin sielu ja omaperäinen tunnelma on laajaa olutvalikoimaa tärkeämpi, ja henkilökunnalla on tärkeä osansa fiiliksen luomisessa. Esimerkkejä täydellisestä tai lähes täydellisestä baarista Tuopillinen ei siis suostu nimeämään, ja siitähän tässä sessiotehtävässä oli toki oikeus pidättäytyäkin.

Helppoa juotavaa -blogissa otetaan vauhtia blogistin omasta suosikkipubityylistä, jota hän kutsuu “rähjäiseksi kuppilaksi”. Samaan hengenvetoon todetaan kuitenkin, että Jyväskylän Vihreä Haltijatar on kirjoittajalle läheisin ja alkuperäisin esimerkki tästä tyylilajista. “Oleellisena tunnelmaa lisäävänä seikkana on myös se ettei ulkoasuun ole ihan liikaa jaksettu kiinnittää huomiota. Pöytiä kuuluu olla vähintään kolmea erilaista, samoin tuoleja. Mielellään myös valaisimia. Jotenkin se kaikki kotikutoisuus viehättää. Tuntuu siltä että fokus on oikeissa asioissa.” Hyvä olutvalikoima on Vihreässä Haltijattaressa keskeinen juttu, mutta niin tässä kuin muissa sessioteksteissä valikoima ei kuitenkaan ole se jokin, mystinen elementti, jota ilman baarista ei jaksaisi ehkä hehkutusta kirjoittaa.

Ja lopuksi oma kirjoitukseni, eli Olutkoiran kontribuutio baariaiheesta keskittyi baarissa olemiseen, tarkemmin ottaen tiskin ääressä istuskeluun ja sen hyviin puoliin. Jollakin tavalla itsekin hain baarin olemusta nimenomaan paikkana, jolla on tietty tunnelma ja jossa on ihmisiä (mutta jossa paradoksaalisesti voi silti olla halutessaan niin kuin muita ei oikeastaan olisikaan). En sano, etteikö hanojen tai jääkaapin sisällöllä tai seinien väreillä ja koristeilla olisi väliä, mutta baariuden ydin tosiaan tuntuu silti syntyvän enemmän kuin osiensa summana.sdr

Kiitoksia kaikille osallistujille ja tässä vielä linkkilistana sessioon osallistuneet kirjoitukset.

Arde arvioi: The Baari

Loppasuut: Pubit ja muut olutravintolat

Humalablogi: Maailman viisi parasta olutravintolaa

Tuopin ääressä: Szimpla Kert

Tuopillinen: Baari

Helppoa juotavaa: Rähjäiset kuppilat

Olutkoira: Baaritiskillä on hyvä olla

Sessio #8: Baaritiskillä on hyvä olla

Pubeissa ja baareissa on usein istumismahdollisuuksia moneen lähtöön, perinteisiä pöytiä, korkeampia ikkunanvieruspöytiä ja erilaisia yksityisempiä looseja tai snugeja.

Ja sitten on tietysti baaritiski.

Moni karsastaa tiskin ääressä istumista – turhaan. Baaritiskillä on usein tilaa silloinkin, kun muut paikat suositussa baarissa ovat tupaten täynnä. Tiskin päädyt ovat itse asiassa joskus yksiä baarin rauhallisimmista paikoista syrjässä pääväyliltä.kingsarms

Koska matkaseuralainen hakeutuu mielellään baaritiskille, istumme olutreissuillamme useinkin tuolla pääkallonpaikalla. Kokosimme kymmenen kohdan listan syistä, miksi tiskillä on hyvä olla. Tämä keskustelu alkoi tietysti missä muualla kuin baaritiskillä, tässä tapauksessa Tšekin-reissulla Moritzin kellaribaarissa Olomoucissa.

  1. Tiski sopii nopeaankin pistäytymiseen, ja yhden oluen mittaisen vierailun voi hoitaa vaikka seisaaltaankin. Toisaalta tiskin luona saa silti viihtyä pitempäänkin, vaikka koko illan, jos jaksaa keikkua korkeilla palleilla.
  2. Jos on epäselvää, onko pubi sittenkin oikeastaan gastropubi tai jokin muu enemmän ruokaan painottuva anniskeluravintola, tiskillä voi silti aina ottaa oluen.
  3. Baaritiski on näköalapaikka, josta käsin näkee usein hyvin koko ravintolatilan.
  4. Baaritiskillä olet heti baarin “sisäpiiriläinen”. Kuulet, mitä muilla asiakkailla on mielessä, vaikka et sen kummemmin salakuuntelisi. Saat käsityksen siitä, mitä muut tilaavat tai mitä he baarimikoilta kyselevät.
  5. Epäsosiaaliselle suomalaiselle tiski on erinomainen ratkaisu. Ei tarvitse kysyä “onko tässä vapaata” tai kiertää pyytelemässä tuoleja muiden pöydistä, jos paikka on muuten täyden näköinen. Sosiaalinen koodi on selkeä.
  6. Tiskillä on luontevaa seurata diskreetisti myös henkilökunnan työskentelyä: oluen laskemista hanasta, harvinaisempien pullojen noutoa “kellarista”, muiden asiakkaiden toiveisiin vastaamista ja yleistä järjestelyä ja siivousta.
  7. Jos olet kiinnostunut keskustelemaan henkilökunnan kanssa, baaritiskillä tätäkin pyrkimystä on helppo toteuttaa tai jättää toteuttamatta.
  8. Paremman olutvalikoiman baareissa osa tarjonnasta on matalissa jääkaapeissa baaritiskin takana. Jos näistä oluista ei ole erikseen tehty listaa paperille, liitutaululle tai nettiin, tiskin yli kuikuilu on hankalaa. Tiskin tykönä istuva voi rauhassa valita seuraavaa oluttaan haukankatseellaan ilman, että tarvitsee pyytää henkilökuntaa erikseen luettelemaan tai suosittelemaan.
  9. Tilaaminen onnistuu yleensä nopeasti. Niin myös maksaminen, varsinkin jos paikalliskulttuuriin kuuluu juomien pöytiintarjoilu ja itsellä on kiire eteenpäin.
  10. Baarituoleilla keikkumisessa on kaiken kaikkiaan jotain erityistä tunnelmaa. Tyylikästä se on kotimaassakin, mutta sitäkin tyylikkäämpää usein ulkomailla. Tiskillä istuskelu voi olla hauskaa sellaisessakin baarissa, joka muuten olisi olutsnobille vähemmän kiinnostava. Kaiken kaikkiaan tiskillä notkuminen nostaa baarissa käynnin seuraavalle levelille.

Olutblogisessio #8:n lähtölaukaus

Suomalaisten olutblogien yhteispostausten sarja Sessio polkaistiin alun perin käyntiin viime vuoden syksyllä. Aiheet ovat olleet välillä tiukemmin rajattuja, välillä väljemmin. Ajattelin avata tämän syyskauden vaihteeksi varsin laaja-alaisella aihevalinnalla.

Pubit ja muut olutravintolat

Nyt saisi kirjoittaa anniskelulaitoksista. Baari, kapakka, oluthuone, -tupa, -ravintola, kievari tai krouvi voi olla Suomessa. Ehkä se on ”paikallinen” omalla lähikadulla. Se voi olla lontoolainen tai dublinilainen pubi, belgialainen tai hollantilainen biercafé, tšekkiläinen hospoda tai jotain muuta millä tahansa mantereella. Mikä paikka on tehnyt vaikutuksen?

Kirjoita yhdestä suosikkibaarista tai miksei inhokkipaikastakin. Tai vertaile eri paikkoja: esimerkiksi mitkä piirteet yleensä tekevät baarista omaan makuusi erityisen sopivan tai sopimattoman. Mahdollisimman laaja olutvalikoima vai suppea mutta huolella valittu? Tai kerro baarien tai baarikulttuurin muutoksesta, taikka siitä mihin suuntaan haluaisit sen muuttuvan. Craft-baareista tai perinteisemmistä oluthuoneista. Terasseista, kellareista, bierhalleista, mikropubeista, taproomeista, saluunoista tai ravintolalaivoista. Todellisista paikoista tai paikoista, joiden toivoisit olevan olemassa.

Voit myös kirjoittaa olutravintoloista, jotka tarjoavat ruokaa, tai sitten vain baarisnackseja tai pelkkiä virvokkeita. Ainoastaan yhden rajauksen ajattelin tehdä aiheeseen, eli että tekstien pääpointti ei olisi ruoan ja oluen yhdistämisessä, koska siitä kyllä riittäisi aiheeksi vähintään yhden session isännälle tai emännälle tulevaisuudessa.

Peveril-of-the-peak_Adam-Bruderer_Flickr_CC-BY-2-0

Kuva: Adam Brederer, Flickr.com, CC BY 2.0.

Aikataulu

Aikataulu voisi toimia kuten edellisilläkin kerroilla, eli kirjoittamiseen on aikaa reilut kolme viikkoa. Julkaise juttusi blogiisi suunnilleen viikonlopun 21.–23.9. aikana. Tiedota siitä tämän blogin kommenttikentässä tai esimerkiksi Olutkoiran facebookissa tai twitterissä.

Syyskuun viimeisellä viikolla seuraavaa sessiota isännöivä blogi ehtii julistaa vielä uuden aiheen, ja vedän itse tähän seitsemänteen sessioon osallistuvat kirjoitukset yhteen saman viikon loppupuolella

Sessio #5: Olutmatkailussa on yhä vähemmän pointtia – ja samalla enemmän

Kiersimme muutama vuosi sitten Pohjois-Ranskaa ja olimme ajamassa rannikon suunnasta Sept Vallées’n alueen eli Seitsemän laakson halki, kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa. Alue on todennäköisesti alle kahdensadan kilometrin päässä Pariisin ja Brysselin kaltaisista metropoleista mutta tuntui kovasti unohdetulta ja arkipäiväiseltä. Tällaisia kainon idyllisiä mutta pienimuotoisia jokilaaksoja aaltoilevien peltomaisemien keskellä täytyy olla Ranskassa satoja.

Koska mukana oli Pohjois-Ranskan oluihin ja panimoihin erikoistunut kirja, piti tietysti katsoa, sijaitsiko lähistöllä lounaspaikkaa, jossa olisi jotakin olutintressiä. Kyllä: reilun vartin ajomatkan päästä löytyi pikkukaupunki nimeltä Saint-Pol-sur-Ternoise, jossa kirjan mukaan majaili panimoravintola. Uneliaan oloisella paikkakunnalla ei tainnut olla maailmanluokan nähtävyyksiä, mutta lounasaikaan keskusaukiolla sekä panimoravintola Café de la Postessa näkyi jonkin verran vilskettä.

Itse ravintolassa ei ollut sellaista maalaisromantiikkaa, jota jotkut Pohjois-Ranskankin olutpaikat tihkuvat. Sitä ei ollut viritetty vähääkään turistien tarpeisiin, ja tuskin meitä keskimäärin paljon paikalle eksyikään. Sisustusta oli uusittu hiljattain modernin kirkkaanvihreillä ja oransseilla pinnoilla. Muissa pöydissä oli paikallista väkeä lounastaukoa viettämässä, pukumiehistä iäkkäisiin pariskuntiin. Pihvejä Maroilles-kastikkeella ja ranskalaisilla perunoilla kannettiin pöytiin ripeää tahtia, ja kyytipojaksi monet ottivat talon vaalean tai tumman oluen.

En kerro tätä siksi, että olut olisi osoittautunut sadan pisteen helmeksi tai ruoka Michelin-tasoiseksi, siellä keskellä puolituntemattoman maaseudun arkea. Ne olivat kyllä erittäin hyviä. Ennen kaikkea ne olivat paikallista peruslaadukasta tarjontaa. Juustojen maailmassa tiilenpunaisen ja voimakkaantuoksuisen Maroillesin kotialuetta on nimenomaan Nord-Pas-de-Calais-Picardie. Oluet puolestaan olivat belgialais-ranskalaista perus-blondea ja brunea. Ruoka ja juoma toimivat mainiosti yhteen, ja olivat yksinkertaisuudessaan täydellinen osa paikan jokapäiväistä, tavallista tunnelmaa.

Mikä merkitys oli sillä, ettei Café de la Posten oluita ollut saatavana mistään muualta? (Ainakaan tuohon aikaan ravintola ei pullottanut niitä eikä tainnut juuri myydä jakeluun muille baareillekaan.) Jollakin tavalla osa tällaisten vierailujen magiasta kyllä liittyy ainutkertaisuuteen. Tosin myös sellaisiin oluihin, joita saa monestakin paikasta, saattaa tulla himo maistaa niitä juuri valmistamispaikassaan, panimokattiloiden katveessa. Esimerkiksi Bambergissa kehitin pakkomielteen, ettei Mahrs Bräun tai Schlenkerlan oluita pitänyt juoda muissa baareissa ennen kuin oli maistanut niitä kotipesissään.

Nyt ei olla enää Kansasissa, tai saatetaan ollakin

Olutmatkailun maailma on muuttunut 2000-luvun mittaan, se on ihan selvä. Nykyajan olutfani saattaa tehdä olutmatkan Italiaan, Baltian maihin tai vaikkapa Ruotsiin tai Suomeen. Ei näitä kohteita olisi ennen vanhaan kovin moni keksinyt. Entiset maailman navat – München, Praha, Dublin, Lontoo, Bryssel tai Bamberg – ovat osittain menettäneet merkitystään tai ainakin saaneet rinnalleen monta uutta virkeää olutmekkaa. Kööpenhaminaa harva enää ajattelee Carlsbergin norsujen kautta, ja Yhdysvalloissa olutmatkailuun on tuhansia uusia syitä, niin itä- ja länsirannikoilla kuin keskilännessä ja järvialueellakin.

Muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa. Huonot ensin.

Ajatellaanpa edellä olevaa pikku tarinaa Ranskasta. Siinä ei ole mitään suurta kliimaksia eikä siinä liikuta maailman parhaiden oluiden taikaympyrässä, mutta oman olutmatkailuni juju kiteytyy aika pitkälti tuon tapaisiin paikkoihin. Samanlaisen tarinanpätkän olisi voinut kertoa vaikkapa Saksan Frankenista (paljon helpomminkin), tai ehkä jostain päin Belgiaa tai Englantia. Lyhyemmin ilmaistuna kyse on tästä: hyvä olut, joka resonoi jollain tavalla paikallisten perinteiden kanssa, on yhä nykyään luonteva osa paikallista syömis- ja juomiskulttuuria, tavallista arkielämää. Tämä on nähtävyys, jota kannattaa tulla katsomaan ja kokemaan kauempaakin.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana craft beer -vallankumous on kuitenkin levinnyt myös moniin tämän tyyppisiin paikkoihin. Onko tässä ongelmaa? On – ainakin siinä tapauksessa, että nuorempi olutta juova sukupolvi* kääntää selkänsä paikalliselle olutperinteelle ja alkaa suosia pääasiassa amerikkalaistyylisiä käsityöoluita. Kuluttajaahan ei voi pakottaa juomaan perinteistä olutta silloin, kun hän haluaa kokeilla jotain uutta ja eksoottista. Vanhan kulttuurin rapistuminen on tällaisessa tapauksessa uhkana, joten huolestuneet äänenpainot ovat ainakin paikoin ihan oikeutettuja.

Pahimmissa uhkakuvissa globaali craft beer on oluen mcdonaldisaatiota. Kukaan ei ehkä ole niin pitkälle meneviä kauhuskenaarioita suoranaisesti seinille maalaillut, mutta olutkohteiden homogenisoitumisesta on jurputtanut useampikin laajasti luettu olutkirjoittaja. Craft-baari on paljolti samanlainen kokemus Barcelonassa, Kööpenhaminassa, Helsingissä, Lontoossa tai Singaporessa. Varsinkin jos omistaja on kansainvälistä pubiketjua pyörittävä panimo kuten BrewDog tai Mikkeller. Samat skandinaaviset, amerikkalaiset ja brittiläiset panimot ovat hanassa, joskus mannereurooppalaisilla tai eksoottisemmilla vahvistuksilla höystettyinä. Onko oikeastaan enää mitään houkutinta poistua kotikulmilta merta edemmäs kalaan?

Mutta on muutoksessa paljon positiivistakin, myös olutmatkailun kannalta.

Ensimmäinen on se, että erilaisia oluita ja niiden valmistajia on yksinkertaisesti monin verroin enemmän kuin ennen. Vaikka tämä kehitys on moninkertaistanut heikkotasoisen oluen määrän, se on tietenkin myös lisännyt eksponentiaalisesti hyviä ja erinomaisia oluita eri maissa.

Amerikkalainen IPA-kulttuuri on tästä mainio esimerkki. Maassa, jossa oli kohtalaisen vähän ulkomaisia olutharrastajia houkuttavia must-oluita vielä 1990-luvullakin (jolloin pienpanimobuumia oli sentään jatkunut jo jonkin aikaa), on nyt tolkuttomasti suosittujen käsityöoluttyylien legendaarisimpia edustajia. Niitä tullaan maistelemaan kaikilta maailman kolkilta ja jonotetaan Vermontin arvostetuimpien panimoiden edustalla kukonlaulusta saakka.

Myös olutbaarit ja muut hyvät paikat oluiden nautiskeluun ovat useissa maissa moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Voi olla, että niiden tarjonta – ainakin isommissa kaupungeissa – on jossain määrin globalisoitunutta. Silti todennäköisyys, että kuka tahansa löytää näistä baareista ainakin joitakin itseään miellyttäviä oluita, on arvattavasti entistä korkeampi.

Kolmantena optimismin aiheena voi mainita vielä sen, että myös olutperinteistä ja perinteisistä olutseuduista kiinnostuneiden harrastajien määrä on kovassa kasvussa. Tämän voi arvella suojaavan Frankenin tai Belgian tyyppisiä alueita, brittiläistä cask alea tai vaikkapa sahtia ja norjalaista maalaisolutta toisaalta relevanssin hiipumiselta, toisaalta globaalin oluttalouden tuomalta ipaistumiselta. Euroopan perinteiden arvostus ei ole haihtunut, ja se saattaa elvyttää näiden seutujen olutmaisemaa myös muilta osin.

Itse suunnittelemme tällä hetkellä matkaa Tšekkiin. Vaikka IPA-buumi on saavuttanut myös tämän Euroopan kenties konservatiivisimman olutmaan, ei minulla ole isompaa pelkoa siitä, etteikö Prahasta ja Böömistä yhä löytyisi autenttisia oluttupia, taitavia oluenlaskijoita tai maailmanluokan makuja siinä missä joskus takavuosinakin. Itse en ole maassa koskaan käynyt mutta paljon tietysti kuullut ja lukenut. Ehkäpä hyvän oluen löytäminen on jopa Tšekissä vain helpottunut esimerkiksi vuosituhannen vaihteeseen verrattuna.

Minä olen tulevaisuudessakin onnellinen olutmatkailija, jos muista maista löytyy kaikkia näitä kolmea: maailman parhaita klassikko-oluita, vankkoihin perinteisiin nojautuvia hyviä arkioluita ja uusien trendien mukaisia, kokeilevia craft-oluita. Keskimmäisen puolesta olen eniten huolissani, ja niiden säilymistä ja kehittymistä aion tässäkin blogissa seurata myös jatkossa. Paikkoja, joihin haluaisin joskus päästä, on muun muassa USA:n luoteisrannikko humalasadon korjuun aikaan.

Saint-Pol-sur-Ternoisessa tapahtui tällä vuosikymmenellä kaksi auto-onnettomuutta, joissa kummassakin tila-auto törmäsi panimoravintola Café de la Posten nurkkaan. Kyydissä oli molemmissa tapauksissa neljä alaikäistä, jotka saivat lieviä vammoja ja vietiin paikalliseen sairaalaan. Kumpikin tälli tapahtui sunnuntain vastaisena aamuyönä, toinen vuotta ennen ja toinen vuotta jälkeen meidän vierailumme. Ravintola nimittäin sijaitsee paikassa, jossa kaupunkiin johtava suora maantie tekee jyrkän kurvin kohti keskustoria, ja jos mutkaan ajaa ylinopeutta tai muuten kiihtyneessä tilassa, saattaa löytää itsensä pelti rutussa ravintolan seinältä.

Ikäviä tapauksia, mutta kuitenkin vain pienimuotoisia paikallisuutisia. Paikallisuutiset sopivat olutmatkoille. Jokaisen uuden oluen maistaminen ei tarvitse olla WTC-tornien sortumiseen verrattava uutispommi.

* Tämä asenne menee nyt ehkä osittain epäreilusti nuorten piikkiin, vaikka mitä ilmeisimmin monet nuoret myös kiintyvät vanhoihin perinteisiin ja toisaalta seniorimpaan väestöön kuuluu monia kansainvälisen craftin faneja.  

Sessio #2: Olut ja penkkiurheilu Britanniassa – historiantunti

Järjestyksessään toisen Sessio-yhteispostauksen kutsui koolle Olutkellarin J-P Jylhä ja aiheeksi oli valikoitunut ”Olut ja penkkiurheilu”. Session idea on, että kaikki halukkaat olutblogit voivat kirjoittaa annetusta aiheesta kukin omasta näkökulmastaan, ja koollekutsuja kerää sitten osallistujien postaukset yhdeksi koonniksi.

Urheilu ei ole itselleni aivan läheisimpiä asioita sen enempää penkillä kuin muullakaan alustalla harrastettuna. En siis harrasta tai seuraa aktiivisesti urheilulajeja, mutta ei tämä täysin tarkoita, ettei aihe kiinnostaisi. Läheltä omia mielenkiinnon kohteitani liippaa varsinkin urheilun osuus olutkulttuurissa (näin päin pikemminkin kuin oluen osuus urheilukulttuurissa).

Suunnitelmissani oli ollut blogata jotain tästä näkökulmasta jo ennen Olutkellarin julistamaa yhteissessiota. Tässä tulee nyt sekin hoidettua; ehkä vähän aiheen ohikin mennään, ja katsotaan oluen, pubien ja urheilun yhteyksiä laajemmin.

Kukkotappeluista jalkapallokatsomoihin

msbOsallistun nyt siis Sessioon kirjaesittelyn muodossa ja kirjana on Tony Collinsin ja Wray Vamplewn Mud, Sweat and Beers: A Cultural History of Sport and Alcohol. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta itse olen ostanut sen viimeisen parin vuoden sisään. Kiteyttäen kirjoittajien tavoittena on kartoittaa urheilun ja erilaisten juomien välisiä yhteyksiä urheilukentillä, pubeissa ja muissa anniskelulaitoksissa, yritysyhteistyössä ja urheilijoiden elämässä. Painopiste on brittiläisessä historiassa. Ainakin mutupohjalta voisikin veikata brittikulttuurista löytyvän enemmän ainesta tällaisiin analyyseihin kuin monista muista maista.

Monet nykyiset tavat harrastaa ja seurata urheilulajeja ovat aika nuoria. Vaikka joillakin lajeilla on esikuvia antiikissa asti, tai kenties muilla maailmankolkilla, urheilu sekoittui vielä pari-kolmesataa vuotta sitten tyypillisesti kaikenlaiseen markkinoilla tai majatalojen takapihoilla järjestettyyn viihteeseen ja eläintappeluihin.

Markkinoihin ja festivaaleihin liittyi juhlan tuntua, joka oli harvinaista herkkua etenkin maaseudun työväelle ja katkaisi arkisen puurtamisen rytmin. Laukkakilpailuissa, joita vasta paljon myöhemmin alettiin järjestää suljetuilla, katetuilla laukkaradoilla, oli aina olutkojuja, jotka pitivät katsojat pitkin päivää mukavassa pöhnässä. Myös kettujahtiin ja muihin metsästystapahtumiin juominen kuului olennaisena osana. Metsästäjillä oli taskumattinsa ja tarjoilua oli myös yleisölle.

bearbaiting_henry-alken

Bear Baiting. (Henry Alken)

Keilailu, renkaanheitto, nyrkkeily, paini, jopa tennis ja krikettikin olivat lajeja, joita majatalojen isäntien oli helppo pistää pystyyn omilla maillaan samalla kun juomatarjoilut pelasivat. Talon puolesta järjestettiin myös vedonlyöntiä ottelujen tuloksista, mistä majatalo sai huomattavaa lisätuloa juomamyynnin kylkeen. Kukko- ja koiratappelut, sekä erilaisten petoeläinten kuten karhujen ja mäyrien härnääminen, olivat nekin juomisen yhteydessä suosittua viihdettä.

Pubien nimissä näkyy yhä nykyään jäänteitä näistä moninaisista urheilulajeista ja viihdemuodoista. The Fox and Hounds viittaa tietenkin kettujahtiin, The Greyhound vinttikoira-ajoihin ja The Horse and Jockey laukkakisaan. The Cock Inn on saattanut olla menneisyydessään kukkotappelujen pitopaikka, ja The Dog and Duck -nimen taustalla on sorsajahdin muoto, jossa sorsan siivet sidotaan ja lintukoira sukeltaa saalistamaan sen lammesta. Lisäksi esimerkiksi Courage-panimon logo kukkoineen kertoo osaltaan kukkotappelujen ja oluenmyynnin pitkästä yhteisestä historiasta.

Verisimpiä eläintappelulajeja alettiin 1800-luvun puoleenväliin mennessä kieltää, jolloin kukkotappelun sijaan suosiotaan kasvatti rottajahti, jossa jälleen kerran hyödynnettiin koirien metsästysvaistoa. Paljain käsin nyrkkeilyn (prizefighting) kulta-aika pubeissa osui sekin 1800-luvun puolenvälin ympärille. Vuosisadan loppupuolella paljasnyrkkeily oli jo menettänyt arvostustaan ja laji alkoi kehittyä kohti nykyistä muotoaan.

courage_rawdonfox_flickr-cc-by-2-0Teollistuvassa yhteiskunnassa pubista oli tullut työväenluokan (tai varsinkin sen miespuolisten jäsenten) “keidas”, paikka, jossa esivalta, työnantajat ja kodin ahtaus eivät rasittaneet. Se ei kuitenkaan ollut enää ainoa kodin ulkopuolinen paikka, jossa oli tarjolla viihdettä massoille. Esimerkiksi music hall -esitykset olivat hyvin suosittuja 1800-luvun lopulla, ja elokuvat seurasivat perässä muutama vuosikymmen myöhemmin. Vapaa-aikaa saattoi viettää jo maailmansotien välisenä aikana monellakin tavalla, palstaviljelystä kunnallisiin kirjastoihin.

Lisäksi vakiintuneilla urheilulajeilla kuten kriketillä tai keilailuilla, oli yhä useammin omat suorituspaikkansa pubin tai majatalon ulkopuolella. Tähän ajanjaksoon osuu tietenkin myös jalkapallon nousu työväen huvina.

Kohti kotona juomisen aikakautta

Pubien ja panimojen määrät, samoin kuin oluen kokonaiskulutus, vähenivät tuntuvasti maailmansotien välisenä aikana. Syitä pubissa juomisen vähenemiseen oli monia, osa poliittisia ja lainsäädännöllisiä, mutta osittain kyse oli siitäkin, että työväen lisääntynyt asumismukavuus houkutti yhä useampia viettämään iltaa kotona pubin sijaan.

Urheilua saattoi seurata radiosta ja myöhemmin televisiosta. Tämä ei tarkoita, etteivät pubit olisi jo ennen joukkotiedotuksen aikakautta tehneet kaikkensa, että yleisö pysyi ottelun tapahtumien perässä. Eräs 1890-luvun ravintola sai kymmenen minuutin välein sähkeitse päivityksiä jalkapallopelin käänteistä. Kun urheilua alettiin sitten seurata kotisohvalta käsin, oluttakin ostettiin kotona juotavaksi. Jo vuonna 1939 kolmannes kaikesta oluenkulutuksesta oli pullomyyntiä.

Monien urheilulajien siteet pubissa käymiseen säilyvät silti vahvoina. Silloinkin, kun pubissa ei pelattu tai seurattu mitään ottelua, urheilu oli jatkuvasti puheena. Yhteiskuntatieteellisen Mass-Observation-laitoksen havainnoitsijat totesivat 1930–40-luvuilla, että lähes 40 prosenttia kaikista lontoolaispubeissa käydyistä keskusteluista koski urheilua, Pohjois-Englannissa yllättäen hieman vähemmän. Samoin todennettiin, että jalkapallo oli selkeä pääpuheenaihe ainakin kauden ollessa kuumimmillaan.

Jalkapallon ja pubin välillä oli usein paitsi henkinen myös taloudellinen yhteys. Jalkapalloseurojen alkuaikoina pubien omistajat olivat tärkeitä seurojen rahoittajia, ja myöhempinä vuosikymmeninä juomayhtiöiden sponsorointi niin tälle kuin muillekin lajeille on toki tunnettua. 1800-luvun viimeisinä vuosina oli myös alettu nähdä jalkapalloilijoita pubien tiskin takana myymässä olutta. Tunnettujen pelaajien avulla houkuteltiin laumoittain asiakkaita pubeihin. Juomateollisuus ja pubien omistajat olivat haistaneet tilaisuuden hyötyä lajin kasvavan suosion kustannuksella.

Kun pubit eivät enää olleet pääasiallisia urheilukilpailujen järjestämispaikkoja, oli tietysti käytännöllistä, jos pubi sitten sijaitsi esimerkiksi jalkapallostadionin lähistöllä. Ne käytännöt, millä tavoin juomia on ollut tarjolla itse areenalla, ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen. Sen sijaan pubikäynnit ennen ja jälkeen ottelun ovat kiinteä ja nyt jo lähes ikiaikainen osa kulttuuria. Ruuhkat ovat kovia, ja eräs pubi Aston Villan stadionin lähistöllä esimerkiksi myi aikoinaan vain miedompaa olutta näinä aikoina, sillä omistaja laski, ettei parempia laatuja olisi muuten riittänyt muille päiville.

Pubit ovat myös monin paikoin säilyttäneet pitkään roolinsa pikkulajien paikallisten harrastajayhdistysten kokoontumispaikkoina, olipa kyse keilailusta, dartsista tai kalastuksesta. Pubien ja ravintoloiden sisällä harrastettavista peleistä pintansa ovat pitäneet ainakin biljardi ja darts. Jälkimmäisestä tuli maailmansotien välisinä vuosina suosituin brittiläinen pubilaji. Dartsilla oli merkittävä osa myös pubien asiakaskunnan vähittäisessä muutoksessa täysin miehisestä valtakunnasta tasa-arvoisemmaksi paikaksi. Naisten darts-porukat alkoivat kokoontua pubeissa sotien jälkeen. Nämä pioneerit olivat vielä pitkään harvinaisia poikkeuksia miesvaltaisessa asiakaskunnassa, mutta uusi lehti oli jälleen kääntynyt niin pubien kuin pubiurheilun maailmassa.

Lähde: Collins, Tony & Vamplew, Wray. Mud, sweat and beers. A cultural history of sport and alcohol.