Savubock @Teerenpeli Kamppi

Ei haittaa, jos kylmänä marraskuun viikonloppuna sekä kotoa, kaupoista että baareista löytyy useita hyviä, lämmittäviä – ja siksi monesti vahvojakin – tummia oluita. Mikko Salmi viestitteli, että Teerenpeli-ravintoloista on nyt saatavana hänen uusinta aikaansaannostaan, Savubockia. Kampin ravintolassa on samantapaista (ehkä vaaleampaa?) olutta ainakin joskus takavuosina ollut, mutta en tiedä, onko vastaavia ollut Teerenpeli-valikoimassa muitakin. Uutuuden kävin testaamassa lauantaina.

Savubockia ei kätketä Teerenpelissä vakan alle, vaan Mikon potretilla koristettu mainosjuliste tervehtii asiakkaita heti ulko-ovella ja lisäksi sitä löytyy eri puolilta sisätiloja, aina wc-eriöiden oviin saakka. Oikein: turha himmailla. Mainos sanoo: Savubockissa ajatus oli etsiä muhkean maltainen, pyöreä ja täyteläinen, mutta samalla riittävän ryhdikäs makuprofiili. Savun tulee tuoksua ja maistua, muttei olla ylitsepursuavaa. Tasapaino, puhtaus ja juotavuus ohjenuorina.

Tässä on muuten yksi hieno piirre vanhemman polven panimoravintoloissa: uutta tulee sen verran harvoin, että siitä jaksetaan tehdä kunnolla numero. Vielä viisi vuotta sitten olisin ajatellut, että 2010-lukulainen craft beer -kulttuuri oli harhautumassa tasan päinvastaiseen suuntaan. Teknokraattinen Untappd-syöte baarien diginäytöillä oli vain ykkösiä ja nollia, ilman tunnelmaa ja mittasuhteita. Tämäkin on tosin viime vuosina vähän muuttunut, kun esimerkiksi Olarit ja Etkot ovat avanneet hanahuoneitaan ja markkinoivat growler-uutuuksiaan.

Jos näkömuistini ei petä, tämä Savubock muistuttaa väriltään pikemminkin Schlenkerlan tuplapukkia Eichea kuin miedompaa Urbockia. (Alla olevassa kuvassani tämä ei ehkä oikein välity!) Seitsemänprosenttisena teerenpeliläinen on kuitenkin taas vahvuudeltaan lähempänä Urbockia. Tuoksussa savuisuus ei ole mitenkään vangitsevaa, vaikka savua siinä kyllä tuntuu. Ehkä pykälän lämpimämpänä tuoksu vapautuisi paremmin? Suussa olut tuntuu tavoiteltuun tapaan melko runsaalta, joten mallas kantaa mukavasti napakan savuisuuden. Katkeruuttakin on jonkin verran taustalla.

Tasapaino ja juotavuus pysyvät mainiosti hallinnassa, enkä nyt muuta olisi varsinaisesti tältä panimomestarilta odottanutkaan. Asiallista mallas- ja savuvetoista makua on tarjolla, vähän ruisleipää, lakua, lääkeyrttiä ja siirappiakin häivähtää mukana; savuviskin tunnelmakaan ei ole kaukana. Hiilihapon bongasin alkumausta, mutta ei se pahasti pistänyt. Kun nyt tälle savusukelluksen polulle on lähdetty, heräsi kyllä kiinnostus, miten Teerenpeliltä onnistuisi tällä hetkellä esimerkiksi Savukataja-tyyppinen – vielä asteen jykevämpi ja tummemman maltainen savulager. Valitsemallaan tiellä tämä Savubock toimii kyllä oivallisesti, ja voisin nauttia toistekin.  

Brui-Mina

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 3. luukku.

1980-luvulla eri puolilla olutmaailmaa oli vielä elossa ja toiminnassa monia ihmisiä ja paikkoja, jotka elivät ikään kuin vanhaa aikaa – teollistuminen ja olutalan keskittyminen olivat ajaneet heidän ohitseen, eikä muillakaan uusilla muoti-ilmiöillä ollut sijaa heidän maailmassaan. Voi tällaisia yksittäisiä olla yhä nytkin jäljellä, mutta vähän.  

Eräs konkari oli Wilhelmina “Mina” Bickel, jonka panimo oli Baijerin Obermögersheimissa. Die Biere Deutschlands -kirjan kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul kävivät hänen luonaan keväällä 1985, jolloin Mina oli 86-vuotias. Paikallisille hän oli “Brui-Mina”: maatilan, ravintolan ja pienen panimon emäntä jo 55 vuotta eli suurimman osan elämästään.

Brui-Mina pani olutta vain syksystä kevääseen, kuten Frankenin maaseudulla oli muinoin tapana, kun kylmälaitteita oli vasta lähinnä kaupunkipanimoissa. Minalla niitä ei ollut edes 1980-luvulla. Maaliskuussa syntyi talven viimeinen keitto, ja kirjan kirjoittajat kutsuvatkin hänen oluttaan hyvin tummaksi märzen-tyyppiseksi vollbieriksi. Sitä se varmasti oli. Oluen kantavierreväkevyys oli 13–14 % välillä, ja maku “muistutti savuoluita”. Oluen loputtua kesäkuumalla Mina tarjoili müncheniläisen panimon dunkelia, ja omaa pantiin taas syksyn viilennyttyä.

Tuotanto oli pienimuotoista: 130–150 hehtolitraa valmistui vuodessa 1980-luvulla, ja huippuvuonnakin eli 1928 alle 200 hl. Kirjoittajien mukaan pelkällä panimolla pystyi Saksassa elämään 5 000 hl minimituotannolla, joten rahoiksi Minan toiminta ei varmasti lyönyt – ehkä lisätienestiä tuli sitten ravintolasta tai maatilan tuotteista. Viimeksi mainittuihin kuului muuten oman tarhan humala, jonka käyttö panimon oluessa oli tuolloin Saksassa harvinaista ellei ainutlaatuista.

Oluen resepti oli peräisin Mina Bickelin isältä, joka oli toiminut oluenpanijana samassa kylässä. Minan tiluksilla on pantu olutta jo 1400-luvulla. Maailmansotien välissä isä luovutti tilan tyttärelleen ja kuoli vain pari vuotta myöhemmin. Paljon ei noista ajoista ollut Minan tilalla muuttunut, paitsi että panimoravintolan emännästä oli tullut ikävuosien myötä kyläläisten rakastama hahmo, jolla oli kyky saada nuoretkin asiakkaat viihtymään menneen maailman idyllissä. Kylän nuoret tulivat korjaamaan humalasatoa syksyisin, ja adoptiopoika Rafael auttoi panimolla.

Brui-Mina kuoli vuonna 1989 saavutettuaan 90 vuoden iän. Höllhuberin ja Kaulin mukaan tarkoitus oli tehdä talosta ja panimosta Minan kuoleman jälkeen museo. En tiedä, kävikö näin koskaan. Kirjoittajien kysymys “mutta mitä se kaikki olisi ilman häntä, Brui-Minaa?” on tietysti paikallaan. Joka tapauksessa vuonna 2004 Minan panimoa päätettiin kunnioittaa Bad Windsheimin ulkoilmamuseossa, jossa pahvinen Brui-Mina katsoo vierestä, kun kävijät kirjoittavat terveisiään museon vieraskirjaan.

 — Lähteet: Höllhuber D. & Kaul W., Die Biere Deutschlands, Frankenland Online, Allgemeine Hotel- und Gastronomie-Zeitung. Kuva (Mittelfranken): Sergei Gussev, Flickr.com, CC BY 2.0.

Miten Bambergista tuli Bamberg – olutkaupunki historiansa peilinä

“Bamberg on kaupunki, jossa on kymmenen panimoa.”

Tämä virke tuntui kuvaavan vielä viime vuosituhannen lopussa maanpäällistä ihmettä, suoranaista paratiisia, jonka ei olisi järjellä ajatellen pitänyt voida säilyä. Useissa miljoonakaupungeissakaan ei usein ollut enää kuin yksi tai kaksi panimoa. Kai 1990-luvulla käytiin hetkellisesti tilanteessa, jossa esimerkiksi Helsingissä ei ollut ainuttakaan jäljellä. Miten oli mahdollista, että Kuopion kokoisessa saksalaisessa maalaiskaupungissa oli niitä kymmenen?

Nyt 2020-luvulle tultaessa kymmenen panimoa kaupungissa on toki edelleen aika paljon, ainakin keskikokoiselta kaupungilta. Mitään ennen kuulumatonta siinä ei kuitenkaan enää ole. Helsingissä voi varmaan laskea toimivan tällä hetkellä kymmenisen panimoa (toki Helsinki on isompi kaupunki, mutta se ei myöskään sijaitse oluen vanhoilla sydänmailla Saksassa). Toisaalta Helsingin kokoluokkaa on Oregonin Portland, joka on panimomäärällä laskettuna tämän päivän globaali olutpääkaupunki. Siellä panimoita pitäisi olla kuutisenkymmentä, riippuen toki koronakriisin vaikutuksista.

Bamberg ei ole siis enää määrällisesti ainutlaatuinen, mutta se on kuitenkin nykypäivänä mielenkiintoinen – ja aika poikkeuksellinenkin – olutkaupunki etenkin Saksan ja Keski-Euroopan historiallisista olutperinteistä kiinnostuneille. Nuo perinteet elävät yhä Bambergissa sellaisessa mittakaavassa, jota muualta on vaikea aitona löytää. Varmasti niille, jotka ovat aloittaneet olutharrastamisen 2010-luvulla ja kiinnostus kohdistuu lähinnä NEIPA- ja hapanhedelmäakselille, Bamberg saattaa vaikuttaa lähes yhtä harmaalta ja konservatiiviselta kuin mikä tahansa Saksan kaupunki. Käyn tässä postauksessa Bambergin oluthistoriaa ja sen erikoisuuksia läpi Christian Fiedlerin kirjan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres avulla, joten vaikka saksalainen olut ei olisi omaa sydäntä lähellä, tätä voi lukea vain olutkaupungin tarinana.Bamberg-Regnitz

Viinikaupungista omaperäiseksi olutmekaksi

Baijeri tunnettiin keskiajan lopulle saakka viininviljelyalueena, jossa oluen valmistus vasta alkoi saada vähitellen enemmän jalansijaa. Tämä pätee myös Bambergin seutuun. Kaupunki sijaitsee seitsemän kukkulan lomassa Regnitz-joen laaksossa, ja kaikilla sen aurinkoisilla rinteillä kasvoi viiniköynnöstä viimeistään 1100-luvulla. Viini säilyi 1800-luvun alkuun saakka merkittävänä Bambergin tuotteena. Vaikka kaupunki nykyään onkin keskellä Frankenin olutaluetta, ei Bambergin porteilta toki ole edelleenkään kuin joitakin kymmeniä kilometrejä Würzburgin tunnetuille viinitarhoille.

Kuitenkin myös olut on ollut koko tämän ajan osa Bambergin elinkeinoelämää, aluksi siis vähäisempi mutta myöhemmin varsin merkittävä. Yksi syy, miksi kaupungissa oli jatkuvasti suurehko määrä panimoita, oli paikallisten viranomaisten tapa sitoa oluenpano-oikeus tonttiin. Oikeutta ei siis myönnetty henkilöille vaan käytännössä taloille. Näin hallittiin esimerkiksi oluenkeiton aiheuttamaa paloriskiä: kiinteät rakenteet, jotka periytyivät omistajalta toiselle, olivat todennäköisemmin turvallisia kuin talosta toiseen siirreltävät kattilat.

Oluenpano-oikeuden kiinnittäminen taloihin merkitsi myös, että Bambergista oikeastaan puuttui muualla yleinen kunnallisten yhteispanimoiden kulttuuri. Anniskelun näkökulmasta lopputulos oli kuitenkin melko sama kuin vaikkapa itäisen Baijerin zoigl-alueilla nykyään. Olutta pantiin varsinkin vanhoina aikoina pitkälti talon omiin tarpeisiin, mutta oluttalo sai myös myydä ja tarjoilla yli jäävää olutta julkisesti. Puinen sammio asetettiin ulko-oven eteen merkiksi siitä, että talossa myytiin olutta ulkopuolisille. Näin Bambergissa oli ennen pitkää koko joukko yritysmuotoisia oluen tuottajia.

Anniskelukulttuuri Bambergissa liittyy myös kylmien kellariluolien lähelle pystytettyihin ulkoilmaravintoloihin (Bierkeller tarkoittaa käytännössä samaa täälläpäin kuin Biergarten muualla). Kalliokellareita kaivettiin alun perin pesuhiekan hankkimiseen, ja vuosisatojen saatossa niiden verkosto laajeni useimpien Bambergin kukkuloiden sisäosiin. Tunneleissa varastoitiin viiniä ja elintarvikkeita – toki oluttakin. Vaikka maan alla oli ympäri vuoden viileää, käytäviä myös jäähdytettiin talvella kerätyllä jäällä. Luolatilaa oli niin paljon, että panimotoiminnan yleistyttyä sadat hevos- tai härkävetoiset ajopelit kuljettivat joinakin talvipäivinä aamusta iltamyöhään saakka jääkuormia kellareille.

Itse panimot olivat omistajiensa asuintalojen takapihoilla, kaupungin keskustan lähistöllä. Asuintalot olivat usein komeita ja edustavia, sillä monet panimoyrittäjät olivat varsin vauraita ja arvostettuja kansalaisia. Ravintola oli asuintalon alakerrassa kadun puolella. Sen sijaan kellarit, joita joillakin panimotaloilla saattoi olla useampikin, sijaitsivat kauempana kukkuloilla. Niiden merkitys väheni oikeastaan vasta koneellisen jäähdytyksen yleistyessä 1800-luvun lopusta alkaen. Vielä maailmansotien jälkeenkin jokunen pieni panimo varastoi oluttaan käytännössä vain vanhoissa kellariluolissaan.

Mitä tulee oluttyyleihin, savuolut (Rauchbier) on tietenkin Bambergin perinteinen erikoisuus. Maltaat kuivataan pyökkihalkojen poltosta syntyvällä lämmöllä, ja ainakin Christian Fiedler olettaa tämän olleen “alkuperäinen” maltaiden valmistustapa ennen hiilen polton yleistymistä. Savuolutta eivät valmista kuitenkaan kaikki Bambergin panimot; muistaakseni esimerkiksi Fässla ja Mahrs ovat perinteisistä panimoista sellaisia, joiden valikoimassa sitä ei ole. Schlenkerla ja Spezial sitä vastoin ovat savuoluestaan tunnettuja, ja 1930-luvulle asti vielä ainakin Polarbär- ja Greifenklau-panimot valmistivat nimenomaan pelkkää savuolutta.

bamberg-panimokeskittymat

Bambergin panimot kartalla (punainen = lakkautettu panimo, vihreä = toimiva panimo). Lista perustuu vuoden 1817 panimoluetteloon ja sitä uudempiin tietolähteisiin. Kartta on tehty tätä blogia varten openstreetmap.org -pohjalle, mutta panimotiedot ovat Fiedleriltä (2007).

Panimokeskittymiä ja laskevia lukuja

Kuten kartasta näkyy, olutpanimot keskittyivät Bambergin vanhassa kaupungissa voimakkaasti tiettyjen katujen varsiin. Nämä olivat usein perinteisiä kauppakatuja – esimerkiksi Steinweg kartan ylälaidassa – mikä antoi panimoille mahdollisuuden palvella maksukykyisiä liikemiehiä, kauppiaita ja matkustavaisia. Panimot järjestivät heille tyypillisesti paitsi ruokaa ja juomaa, myös yöpymismahdollisuuden ja tallin hevosille.

Olutpanimoiden määrästä Bambergissa ei ole kaikilta ajoilta löydettävissä tarkkaa tietoa, mutta hyvä läpileikkaus on Fiedlerin siteeraama luettelo vuodelta 1818. Siinä nimetään 65 panimoa osoitteineen. Nämä lähes kaikki näkyvät myös kartassa. Tästä eteenpäin panimoiden määrä alkaa Fiedlerin mukaan laskea, ja esimerkiksi toisen maailmansodan aattona 1930-luvulla niistä on jäljellä enää 20. Syitä vähenemiseen on monia: teollistuminen, muut yleiset elinkeinoelämän muutokset, tietysti myös maailmansodat.

Fiedler olettaa kuitenkin, että panimoita oli kaikkein eniten Bambergissa 1700-luvun loppupuolella. Tällöin kaikki kaupungin luostaripanimotkin olivat vielä toiminnassa. Ne suljettiin Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa, jolloin nyky-Saksankin alueella tehtiin melkoista vallan uusjakoa ja esimerkiksi Bamberg menetti itsenäisen asemansa ruhtinaspiispan hallitsemana valtiona. Ennen sitä, vuonna 1788, kaupungissa oli ollut 78 “tynnyrintekijää ja oluenpanijaa” (tynnyrintekijät siis ilmeisesti yleensä olivat myös oluenpanijoita).

2000-luvulla Bambergin jäljelle jääneet panimot ovat pienehköjä, ravintolavetoisia perheyrityksiä. Tämä pätee myös Schlenkerlahan – siitä huolimatta, että panimon savu-märzen on yksi maailman tunnetuimpia (bulkkilagerin ulkopuolisia) oluita. Panimo tuotti Fiedlerin kirjan aikoihin eli tämän vuosituhannen alkukymmenellä noin 12 000 hl olutta vuodessa. Se oli siis pienempi kuin Mahrs (23 000), Keesmann (19 000) tai Fässla (16 000) mutta suurempi kuin esimerkiksi Spezial (6 000). Toki nämä määrät ovat suuria verrattuna 1800-luvun alkuun, jolloin kaupungin 65 panimoa valmistivat yhteensä 44 000 hl, keskimäärin 700 hl panimoa kohti.

Bamberg on todellinen olutkaupunki monessa mielessä. Paitsi että ala on ollut varsin merkittävä paikallisen elinkeinoelämän ja jopa maantieteen kannalta, myös Bambergin asukkaat ovat oluelle harvinaisen persoja. Vuonna 1818 kaupungin 20 000 asukasta joivat keskimäärin 220 litraa olutta vuodessa päätä kohti. Kun kaikkein nuorimmille sitä ei varmaankaan tarjoiltu, muiden hoideltavaksi saattoi jäädä ehkä litra päivässä. Maailmansotien välissä sitä kaatui heidän kurkkuihinsa 187 litraa per henki, mikä oli yhä selvästi enemmän kuin esimerkiksi Münchenissä. Nykyisiä tilastoja Fiedler ei valitettavasti esitä.

Ihan hyvä on muuten muistaa, että Bamberg ei ole mikään historiallinen olutsaareke automarkettiesikaupunkien meressä, vaan kaupunkia ympäröivällä maaseudulla ja pikkukylissä on vielä runsas joukko muita panimoita. Piirikunnassa, joka on kooltaan Suomen pääkaupunkiseudun luokkaa, on nykypäivänä reilut 50 panimoa, monet niistä vanhoja ja perinteikkäitä. Joihinkin pääsee kohtalaisen kätevästi paikallisbusseilla tai -junilla Bambergin asemilta. Näistä oli vielä muutama vuosi sitten englanninkielisiä opaskirjojakin saatavana; en tiedä, onko niistä ajantasaisia painoksia, kun internet on syönyt markkinoita olutmatkalaisten perusteoksilta. Toki sähköisten välineiden avulla reittien suunnittelu on toisaalta paljon entistä vaivattomampaa, vaikka tieto voikin olla hajanaista.

Bamberg-MichaelsbergBamberg_MahrsBamberg-Spezial

Kaikki Bambergin oluthistoriaa koskevat faktat tässä postauksessa perustuvat Christian Fiedlerin kirjaan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres (2007), vaikka lukemisen helpottamiseksi en olekaan viitannut lähteeseen joka kohdassa.

Stadilaistuva saunamakkaraolut SavuKataja

Suomalaiset! Onko kukaan koskaan kertonut teille, että saunaolut on eri asia kuin saunamakkaraolut? Jos molemmat nautinnot haluaa maksimoida, itse saunomiseen kannattaa varata hieman miedompi ja neutraalimpi olut – raikas mutta ravitseva – ja makkaran kanssa taas vahva, makeampi, ehkä tummakin juoma.

cofMonelle saunaolut on Koffin, Karhun, Lapin Kullan, Karjalan tai Olvin tyyppinen peruslager. Minulle toimivat astetta tuhdimmat saksalaiset lagerit, kuten Ayinger Jahrhundertbier (5,5 %) tai Andechser Spezial Hell (5,9 %). En kaipaa saunan yhteydessä voimakasta humalan puraisua, mutta ne, joille se sopii, valitsevat varmasti mieluummin amerikkalaisen tai brittiläisen pale alen. Löylyhuoneeseen en mieluiten vie olutta ollenkaan, mutta toiset vievät, ja siinä taas toimii varmaan parhaiten mahdollisimman kevyt olut.

Saunamakkara on sitten asia erikseen. Jos makkara on yhtään mausteisempi ja sinappi suomalaiseen tapaan makeaa, yhdistelmä tappaa vaalean lagerin. Yhtä hyvin voisi juoda vichyvettä. Niinpä voi kokeilla kääntää oluen nuppeja selkeästi kaakkoon päin. Alkoholia saa olla enemmän, ja silloin runsas maltainen makeus pistää paremmin kampoihin makkaran ja sinapin voimakkalle mauille. Tummat maltaat kohtaavat tummemman makkaran luontevasti. Mausteisuus – oluessa joko humalasta tai muista kasveista ja yrteistä – voi osua myös nappiin.

* * * * *

Vakka-Suomen Panimo ilmoitti maaliskuussa menevänsä konkurssiin. Tämä oli suru-uutinen vuonna 2007 perustetun panimon ystäville. Kuten monet muutkin, harmittelin itse erityisesti SavuKatajan mahdollista poistumista. Prykmestar-tuotenimen alle kuuluva tumma, 9-prosenttinen savulager on ollut yksi Suomen luonteikkampia ja omaperäisimpiä pienpanimo-oluita.

Parempi uutinen oli toukokuun lopussa tullut tieto siitä, että Stadin Panimo on ostanut Vakka-Suomen tuotantolaitteiston ja tuotemerkit, ja että oluenteko jatkuu Uudessakaupungissa. Näillä näkymin siis SavuKatajan ja monien muiden tuotteiden tulevaisuus näyttäisi turvatulta. Nykymuodossaan Stadin Panimo ei ehkä tunnu kaikkein loogisimmalta omistajalta Vakka-Suomen olutkonkareille. Stadin Panimon valikoima painottuu vahvasti moderniin amerikkalaistyyliseen craft-olueen, kun taas Vakka-Suomella on vähintään toinen jalka – ellei molemmat – Saksan perinteissä. Ehkä valikoimat kuitenkin täydentävät toisiaan ihan mukavasti.

SavuKataja on saunamakkaraolut. Mitä voimakkaammat makkarat ja sinapit (jos ei nyt suorastaan tuliset), sen paremmin tummaan siirappiin ja makeisiin itämaisiin maustekastikkeisiin vivahtava pyökkisavuinen olut sopii niiden kumppaniksi. Tässä vahvuudessa ja tummuudessa katajan maku ei enää hallitse oluen kokonaisuutta, mutta on sekin siellä mukana. Varmasti kataja tuo pienen suomalaisen lisänsä makuyhdistelmiin, joissa makkaran olemus ei enää koostu koneellisesti erotelluista ruhon rippeistä, perunakuidusta ja dekstroosista. Makkaroita tulee ja menee, mutta olutpuolella on erinomaista, jos SavuKatajan kehittäjät saavat myös jatkossa vastata tämän mainion oluen laadun varmistamisesta. En oikeastaan usko, että stadilainen omistus muuttaa katajaoluen luonnetta millään lailla, joten toivotan onnea uudelle yhteistyölle!

Skotlannin savua ilman tulta: Kimito Brewing Wee Heavy

Savu ja Skotlanti – siinä mielleyhtymä, joka on juurtunut tiukasti myös käsityöpanimoiden ajatuksiin, kun skottityylisiä oluita tehdään. Jotenkin tähänkin kai ovat alun perin syypäänä takavuosien amerikkalaiset kotiolutpiirit, joiden tarinat eurooppalaisten oluttyylien historioista perustuivat milloin luotettaviin lähteisiin, milloin tee se itse -ajatteluun.

Erään skottilaisen mallaspohjaisen juoman ja turpeenpoltolla kuivatun maltaan yhteys on tietysti ilmiselvä – mutta se on viski, ei olut. Muun muassa Ron Pattinson on käyttänyt aika paljon palstamillimetrejä sen todistamiseen, ettei Skotlannissa ole uudella ajalla käytetty turvetta olutmaltaan kuivattamiseen – tai jos on, ei ainakaan niin, että siitä olisi tullut olueen makua. Hänen mukaansa mikään oikea skotlantilainen olut ei ole maistunut turpeelta tai savulta.

Samaan aikaan toiset olutasiantuntijat ovat mielestään maistaneet skottilaisissa perusoluissa kuten Belhavenin tuotteissa turpeen maanläheistä makua, savuisuuttakin. On spekuloitu, voiko turpeen maku joskus johtua turvekerrosten läpi suodattuneesta vedestä (tuskin) tai perinteisten skotlantilaisten hiivojen ominaispiirteistä (kenties, mutta tästäkään ei oikein ole näyttöä).

Niinpä totuus on tavallaan yhä “tuolla ulkona”, ja monia panimoita kiehtoo ajatus tuoda joitain savuisia piirteitä omiin scotch ale -tyyppisiin tuotteisiinsa. Mikäpä siinä – eihän savumaltaan sinänsä mielenkiintoista makua ole pakko jättää Bambergin tummien lagereiden yksinoikeudeksi.

cofSiinä, miten tämä tehdään, on sitten eri tapoja. Jokin aika sitten maistamani Einstök Ölgerðin Icelandic Wee Heavy on islantilaisesta savumaltaasta tehty skotlantilaistyylinen olut. Nyt vapuksi ostamani kotimainen Kimito Brewingin Wee Heavy (Smoke Whiskey Barrel Aged) käyttää puolestaan normaaleja maltaita mutta olut on saanut kypsyä skottilaisessa viskitynnyrissä. Näiden kahden oluen vertaamisessa ei ole välttämättä paljon järkeä – juuri tuosta tynnyröinnistä johtuen – mutta teen nyt kuitenkin joitain havaintoja.

Icelandic Wee Heavy on kermatoffeinen, miedosti savuinen, miellyttävä jälkiruokaolut. Vahvuutta on 8 %, eli wee heavyyn sopivasti. Mausteena käytettyä väinönputken juurta en osannut erottaa, kun en tunne sen makua. Myös Suomen Lapissahan kyseinen putki kasvaa. Ehkä pieni epämääräinen imelyys maussa oli siitä peräisin. Samaa juurta käytetään mausteena myös esimerkiksi ranskalaisissa yrttilikööreissä.

Kemiönsaarella toimivan Kimito Brewingin skottiolut on siis muhinut savuviskitynnyreissä, ja siltä tieltä olueen onkin tarttunut todella mahtipontinen savun ja alkoholin tuoksu. Vahvuudeltaan kemiöläinen on hitusen islantilaista tuhdimpi: 8,5 %. En tunne Kimiton Wee Heavyn tarinaa muuten, mutta RateBeeriin se on merkitty 9-prosenttisena ja Laphroaig BA-lisänimellä – olisiko tällaista ollut hanaliikenteessä jossain vaiheessa.

Väriltään Kimito on tummempi, ja siinä on ohramaltaan ohella ruis- ja vehnämaltaita. Maussakin viskimäisyys jyrää aika paljon muita ominaisuuksia alleen, ja sen alta jää suuhun erityisesti maltaista makeutta, kenties pientä happamuutta, joka on ehkä toissijaisten viljalajien perua. Sinänsä brittityylisten vahvojen oluiden kypsytys ja ikäännyttäminen on lähellä sydäntäni olevia aiheita. Skotlannin olutperinteeseen ei kai ole kuitenkaan kuulunut oluen säilyttäminen viskitynnyreissä – joten sillä, että nykyään näin tehdään, on tarkoitus tuoda perusolueen jotain lisäarvoa? Tämän oluen arviointia siis helpottaisi, jos pääsisi maistamaan sitä ennen tynnyriin laskua.

Groteski – Suomen Paras Olut on uskollinen puolalaistyylilleen

Tämän blogin toistaiseksi luetuin postaus on Puolalainen olut eilen ja tänään keväältä 2017, ja taidan olla muutenkin puolalaisesta olutkulttuurista eniten julkaissut suomalainen olutkirjoittaja. Niinpä tuntui luontevalta rynnistää läheiseen William K -ketjun baariin heti, kun somesta huomasin sinne saapuneen Suomen Parhaaksi Olueksi valittua grodziskieta. Se on nyt testattu, ja alla pienen tyyli-intron jälkeen maistelumerkintöjä.

Mikä grodziskie?

Kommunistiset talousjärjestelmät eivät olleet totaalisen (totalitaristisen?) huonoja paikkoja muinaisten oluttyylien säilymiselle, vaikka jotkut angloamerikkalaiset lähteet antavatkin ymmärtää rautaesiripun laskeutuneen erikoisempia mallasjuomia tuhoamaan. Kummasti Neuvostoliitossa, Puolassa ja Tšekissä juotiin pohjahiivaportteria, ja DDR:lle kuuluu kunnia nykynuorten suosiman Gosen ylösnousemuksesta.

Länsi-Puolassa grodziskie-nimisen savuvehnäoluen perinne jatkui suunnitelmataloudesta huolimatta vuoteen 1993, kunnes kapitalismi tappoi sen. Grodziskie, saksalaiselta nimeltään Grätzer, kuului Preussin rikkaaseen pintahiivaoluiden traditioon, jota vapaa markkinatalous oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa harventanut armotta. Vain vahvat selvisivät niistä taistoista, eikä henkiin jääneiden joukossa ollut monia pintahiivaoluita.

Grodziskien kotikaupungin Grodzisk Wielkopolskin panimohistoriaa on jäljitetty ainakin 700 vuoden päähän. Se sijaitsee humalanviljelyalueella, jossa kai yhä Tomyski- tai Nowotomyski-lajiketta kasvaa. Kuten monissa muissakin manner-Euroopan panimokaupungeissa, Grodziskissa pantiin jo 1600-luvulla erityisesti vehnämaltaisiin perustuvaa olutta – varmaan sitä aiemminkin.

Kun Puola 2010-luvun vaihteessa heräsi muun maailman vanavedessä käsityöoluisiin ja Euroopan oluthistorian ihmeisiin, Grodziskie Redivivus -nimisessä projektissa rakennettiin raameja perinteisen oluttyylin henkiin herättämiselle. Lähdettiin rekonstruoimaan Grodziskin viimeisen panimon miedointa, 7,7° Ballingin (noin 3 % abv) vahvuista 100-prosenttisesti vehnäpohjaista olutta. En tunne panimon historiaa, mutta projektin raportista saa käsityksen, että se – joko panimo tai ainakin olut itse jossain muodossa – tosiaan sinnitteli 1990-luvun alkuun saakka.

Olut oli raportin mukaan raaka-aineiltaan hyvin paikallista. Sen makuun vaikuttivat kaupungin kaivojen kova vesi ja juurikin nuo Nowy Tomyślin alueen aromaattiset, noin 5% alfahappoiset humalat. Hiiva oli pintahiivaa, jossa oli sekä paikallisia kantoja että jossain vaiheessa Berliinistä tuotua kantaa. Mallastaminen tapahtui myös paikallisesti ja tammisavulla kuivaamalla (ei Bambergin tavoin pyökkisavulla).

Puolalaista olutta Kallaveden rannalta

Iso-Kallan Panimon tänä vuonna lanseeraama Groteski (3,2 %) kukitettiin siis Suomen Parhaana Oluena tässä kuussa järjestetyssä palkintojenjaossa. Kilpailuoluet tuomaroitiin kesällä ja finaaliraati kokoontui Helsingin SOPP-festarien yhteydessä. Olen nähnyt Groteskia kutsuttavan Suomen ensimmäiseksi grodziskieksi, mikä onkin hyvin mahdollista. En usko, että yksikään muu ei-puolalainen grodziskie on saanut lähellekään tämän tason julkista huomiota kotimaassaan.groteski

Analyyttinen oluenmaistelu ei ehkä ole erikoistaitojani, mutta maistelen Groteskia nyt yrittäen verrata sitä puolalaisiin grodziskie-oluihin, joita olen joskus juonut. Olen testannut niitä ehkä yhteensä kymmenkunta, ja vaikka ne eivät olleet aivan samasta puusta veistettyjä, yleisimmät ominaisuudet toistuivat lähes kaikissa.

Myös kuopiolaisessa grodziskiessa olivat nyt samat perusperiaatteet kunnossa. Tuoksu muistutti saksalaista vehnäolutta, mutta siitä puuttui banaanimainen hedelmäisyys ja toisaalta takamatkalla oli miedosti savua. Näin tulee ollakin. Maku oli selkeän vehnäinen sekin, ei tarjonnut yllätyksiä mutta ei tosiaan pettymyksiäkään. Savuisuus oli maussa maltillista, ei savukinkkumaista, ja se kääntyi loppumaussa hieman tuhkaiseksi. Toisaalta tämä on puhdas ja suorastaan askeettinen vehnäolut, ja toisaalta taas maukkaimpia maistamiani noin 3-prosenttisia oluita. Jälkimakuun jäi kenties pieni vehnäinen kirpeys, mutta missään vaiheessa tämä olut ei ollut hapan. Humalaa siinä oli myös erittäin hillitysti – ehkä grodziskiessä voisi olla reippaamminkin.

Jos yksinkertaiset, laadukkaat maut olisivat nykyään arvossaan, tässä voisi olla iso hitti. Annetaan joka tapauksessa pisteet sekä panimolle että SPO-raadille tyyliltään erikoisen mutta olemukseltaan matalaprofiilisen oluen nostamisesta hetkellisesti kotimaiseen valokeilaan. Groteski on tyylilajissaan ja muutenkin hyvin tehty tuote.