Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 22

Carl von Linné tunnetaan botaniikan ja ekologian uranuurtajana, joka loi kasvien ja eläinten tieteellisen luokittelun perusteet. Harvempi muistaa, että hän kirjoitti – joskin vain melko lyhyen esseen – myös oluiden erilaisista tyypeistä. Vuonna 1763, jolloin Anmärkningar om Öl -teksti on julkaistu, oli Ruotsissakin jo vuosisatojen ajan tiedetty ja maistettu lukuisia eri oluita sekä kotimaasta että meren takaa.

carl-von-linne-public-domainEnsin Linné kertoi yleisiä näkemyksiään oluesta – tai ehkä ne olivat laajemminkin hänen aikanaan tunnettuja ajatuksia. Kuten että savustetusta maltaasta tulee ruskeaa ja vähemmän maukasta olutta, tai että vuoristoseuduilla saadaan oluesta hyvän veden ansiosta parempaa kuin lähellä merta. Hän esittelee muun muassa sitä, miten Tukholman kaivoihin nousee suolaista vettä, aina Riddarholmenilla asti.

Hiivaa Linné kutsuu maskuliinisella pronominilla. “Hän [hiiva] …tekee oluesta terveellisempää ja voimakkaampaa. Hän painaa isommat kappaleet pohjaan, ja niiden kanssa työskenneltyään saa oluen näin muuttumaan kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, sekä estää hapattumista. Sillä se, joka juo käymätöntä kaljaa [buska], huomaa pian happamien röyhtäysten nousevan ylös”.

Linné oli muiden akateemisten saavutustensa ohella lääkäri, ja hän tuntuu katsovan oluttakin paljolti terveysvaikutusten näkökulmista. Kuten menneiden vuosisatojen ihmiset muutenkin, hänkään ei puhu siitä, että alkoholi sinänsä olisi ihmiselle monin tavoin pahasta. Sen sijaan painottuu se, miten jotkin olutlaadut ovat terveydelle erityisen hyödyllisiä ja toiset taas vaarallisia, arvaamattomia.

“Ulkomaisia oluita ei tule ruotsalaisille vatsoille määrätä; sillä se on kuin lähtisi merta edemmäs kalaan. Englantilaiset oluet ovat vahvoja ja niitä on monenlaisia, mutta moninaisuus syntyy sekoituksista, joista on usein haittaa. Hollantilainen mol on enemmän vaahtoava mutta vähemmän maukas kuin meikäläinen olut. Dantziger Pryssing [preussilainen olut] on hyvää sille, joka on loukannut itsensä, ja kyllin voimakasta.”

Ja niin edelleen. Lista jatkuu. Braunschweigin Mumme auttaa heikkouteen ja happoisuuteen, mutta toisaalta se vaurioittaa munuaisia. Breyhan aiheuttaa enemmän vesipöhöä kuin muut oluet. Ruotsalainen Fahlu-Öl “ylittää nämä kaikki”.

linne-anmärkningarFinska Luran on paksua ja melkein maidonväristä, ja sitä keitetään hehkuvilla kivillä, eikä se siksi voi olla terveellistä. Tämä juoma on kuitenkin nykyään Suomessa lähes tuntematonta; sitä käytetään vain Saarenmaalla ja joillakin Venäjän paikkakunnilla.”

Luonnehdinta kuulostaa kyllä sahdin tai koduõlun tyyppiseltä oluelta, mutta Linnén tietojen mukaan moista luraa ei siis enää Suomessa tehdä. Sama nimi esiintyy tosin myös parikymmentä vuotta myöhäisemmässä tekstissä, Bengt Bergiuksen Tal om lächerheter -esityksessä. Siinä missä Kustaa Vaasan aikoihin suomalainen olut oli vielä Tukholmassa erittäin suuressa arvossa, tilanne vaikuttaa nyt hieman epäselvältä. Mitä Suomessa sitten juotiin, jos maidonvärinen kuumilla kivillä keitettävä olut oli jäänyt pois käytöstä? Varmasti kaupungeissa ainakin jonkinlaista ruotsalaistyylistä olutta, ja maaseudulla suomalaiset luultavasti keittelivät edelleen enemmän tai vähemmän Linnén kammoaman luran tyyppisiä juomia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 13

En ole ikinä ajatellut Lucian päivää muuten kuin kulkueena, jossa nimihenkilö kruunataan kynttiläseppeleellä ja ehkä jossain tilaisuuden vaiheessa tarjotaan glögiä, pipareita tai pullaa. Täkäläisen Lucia-juhlan järjestäjänä on nykyään urbaani ja porvarillinen Svenskfinland, ja sillä on vähän yhteistä kekrin tai muiden loppuvuoden muinaispyhien kanssa.

lucia-hkm-cc-by-4-0Esimerkiksi olut oli kuitenkin keskiajalla ja vielä paikoitellen uuden ajan maaseudullakin osa Lucian juhlintaa Pohjoismaissa. Juhlan luonne oli erilainen, koska sen ajankohta oli toinen. Ruotsi-Suomi ja Tanska-Norja noudattivat 1600-luvun loppuun saakka juliaanista kalenteria, joten Lucia-pyhimyksen päivä oli vuoden pimein päivä – nykyään talvipäivänseisaus on tietenkin pitemmällä joulukuussa.

“Sinä päivänä [joulukuun 13:ntena] vietettiin vielä hiljattain – ja kenties yhä nykyään – Länsi- ja Etelä-Ruotsissa katoliselta ajalta periytyvää Lucian juhlaa”, kertoi Wasa Tidning 18.12.1894. “Kello kolmelta tai neljältä pimeänä talviaamuna koko talon väen herätti valkoisiin pukeutunut tyttö, joka piteli palavien kynttilöiden kranssia päälaellaan. Kaikkia viihdytti laulu, sekä tarjoomukset – kahvi, tai olut tai paloviina – joita hän tarjottimellaan kantoi.”

Kuvittelisin, että 1800–1900-lukujen vaihteessa suomalaiset sanomalehdet kertovat perinteestä, joka vielä ei ollut Suomessa kovin laajasti tunnettu – edes ruotsinkielisillä paikkakunnilla – ja joka toisaalta Ruotsissakin oli muutoksessa. KFUK:n eli ruotsinkielisen NNKY:n lehdessä mainittiin oluen ohella Lucian aamutarjottimen antimena sianliha, ja tämä sopii muinaiseen juhlanviettoon, jossa vuoden pimeimpänä päivänä teurastettiin joulupossu. Mutta nytkään ei siis puhuta sellaisista juhlatavoista, joita lehtiartikkelien kirjoittamishetkellä olisi välttämättä noudatettu, Suomessa varsinkaan.lucia-turun-lehti-07-01-1896

Lucian päivän vietosta julkaistiin monenlaisiin lähteisiin perustuvia artikkeleita, ja eri aikakausilta ja eri alueilta periytyvistä traditioista muodostuu hieman hämärä kokonaiskuva. Joissakin Ruotsin osissa “semmoiset temput, jotka muualla pohjoismaissa tapahtuiwat loppiaisena taikka kolmen pyhän kuninkaan päiwänä” – kuten tietäjäksi pukeutuminen, vuorolaulu tai tähden kuljettaminen – tapahtuivat Lucian päivänä (Turun Lehti 7.1.1896). Ruotsin yliopistojen osakunnilla oli perinteitä, joissa “Lussedagenin” viettoon liittyi naamiaisasuja ja aamuvarhaisella tapahtuvaa juopottelua.

Pitäisi varmaan etsiskellä, olisiko tätä moninaista juhlahistoriaa koottu jossain kirjaksi asti, jos vaikka kuva kirkastuisi.

Pääsiäisoluet 2019: mignonia, mämmiä ja Belgia-tyyliä

Vietimme pääsiäisen enimmäkseen kotosalla, vaikka joitakin reissusuunnitelmiakin oli alun perin pyöritelty. No jos ei nyt niin ehkä jokin olutmatka myöhemmin keväällä tai kesällä, ja tähän väliin pääsiäisoluiden maistelua Helsingissä. Matkaseuralainen oli käsityöihmisenä virkannut kätevän korin, josta ei sinänsä pitänyt tulla olutkori mutta johon huomasimme mahtuvan tasan yhdeksän olutpulloa tai -purnukkaa.cof

Siinä ovat nyt kuvattuna kaikki Alkosta ja eräästä keskustan K-kaupasta löytyneet pääsiäisoluet, yhdeksän kappaletta. Yksi on ulkomainen ja kahdeksan kotimaisia. Kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin siitä, onko pääsiäisoluilla ylipäätään nykymaailmassa enää tilausta. Niitä tuntui olevan vuosi vuodelta vähemmän. Nyt siis Alkon valikoimassa on surkeat kolme, mutta kotimaisilta panimoilta sen sijaan löytyy yhä pitkä liuta ruokakauppavahvuisia pääsiäisoluita.

Alko-vahvuiset ovat ruotsalainen Wisby Påsköl, jota valmistaa ison Spendrupsin tytäryhtiö Gotlands Bryggeri, sekä suomalaiset Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisporter ja Stadin Panimon Easterhof Weizen.

K-kaupan valikoimista löytyivät Pyynikin Mietaan Mämmiolut, Malmgårdin Pääsiäisolut, Fiskars Påske Saison, Bryggeri Noita-akka, Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisolut sekä Stadin Panimon Rosmariini Lager. Pari panimoa on siis tehnyt pääsiäisoluen sekä ruokakauppaan että Alkoon.

Kuten kirjoitin jo tuossa vanhassa jutussani, pääsiäisoluet voivat olla tyylilajiltaan melkein mitä vain. Siinä mielessä tätä yhdeksän oluen satsia oli hauskaa maistella vähitellen pyhien mittaan. Joukossa oli enemmän ja vähemmän onnistuneita oluita, mutta en nyt arvioi niitä kaikkia tarkemmin – mainitsen vain omat suosikkini ja sanon muutaman sanan oluttyylien näkökulmasta.

Kotimainen valikoima on jaettavissa nimittäin melko tarkkaan kahteen joukkoon. Yhden rykelmän muodostavat tummat, ”pääsiäisen makuiset” oluet, joiden raaka-aineisiin sisältyy ehkä suklaata, pähkinää tai mämmimallasta. Näistä syntyy syvän jälkiruokamainen pääsiäistunnelma, joka lipsahtaa hyvin helposti ylimakean puolelle. Malmgårdin olut ja Vakka-Suomen molemmat oluet kuuluvat näihin, samoin Mietaan Mämmiolut.

Toinen porukka on tavalla tai toisella belgialaisittain virittynyttä. Tässä ryhmässä on ehkä enemmän hajontaa. Stadin Easterhof Weizen viittaa nimellään Saksaan, mutta ryydittämässä on belgialaisen vehnäoluen mausteita. Fiskarsin Påske Saison ja Bryggerin Noita-akka Belgian Ale myöntävät jo nimessään olevansa belgialaistyylisiä.

Stadin Rosmariini Lager ei ole suoraan nimensä perusteella sen kummemmin suoranainen pääsiäisolut kuin kumpaakaan yllä mainittua tyyliryhmää. Se on kuitenkin keväisen raikas tapaus, jossa saattaa olla vielä pientä virittämistä, mutta joka tästä yhdeksän ryhmästä nousee omaan kärkikolmikkooni, joskin jaetulle kolmannelle sijalle kirsikkaolut Påske Saisonin kanssa.

Toinen kärkikolmikkoni olut on Bryggerin Noita-akka. Se ei kuitenkaan ehkä herätä voimakkaita Belgia-assosiaatioita vaan on yksinkertaisesti hyvä ja selkeäpiirteinen kuparinpunainen pintahiivaolut. Veikkaan hiivan olevan belgialaista perua, kun kerran tämä olut on panimossa näin lokeroitu. Myös brittioluena saattaisin tämän ostaa sen kummempia ihmettelemättä.

Ruotsalainen pääsiäisolut on tällä kertaa palkintopallilla myös, ja siinä yrttinen humalointi tukee ihan mukavasti puolitummaa lageria. En osaisi tätäkään ihan helposti sijoittaa maantieteellisesti, jos sokkona pitäisi maistella, mutta se ei ole omissa kirjoissani mikään ongelma. En osaa sanoa varmaksi, kummasta pidin enemmän, Noita-akasta vai Wisby Påskölistä.

Systembolagetin ja suomalaisten jälleenmyyjien pääsiäisolutvalikoimat olivat tänäkin vuonna jonkin verran erilaisia. Systemin valikoimassa oli ehkä jopa voittopuolisesti tummia lagereita ja brown ale -akselille asettuvia pintahiivaoluita. Useimmat olivat vahvuudeltaan alle 5,5 % eli Suomessa niitä olisi voinut myydä ruokakaupassakin, ja Ruotsissahan meidän keskioluemmekin ovat monopolikamaa. Muutama olut oli sitten 6 prosentin molemmin puolin. Ei vaikuttanut siltä, että erityisiä suklaamakuja tai muita Reinheitsgebot-yhteensopimattomia juttuja olisi paljonkaan haettu Pohjanlahden takana. Ruotsalaisilla oli muutenkin noin tuplasti pitempi lista.

Juhlakausioluiden ystävänä kiitän kaikkia kotimaisia panimoita tämänvuotisesta panostuksesta. Oma toiveeni olisi, että pääsiäisoluita löytyisi enemmän myös 5,5 % rajan pohjoispuolelta. Esimerkiksi Noita-akka (5,0 %) oli sellainen olut, josta jäi hieman kaivelemaan mieltä, miten se toimisi muutamaa ABV-pistettä vahvempana.

Ennen vedenpaisumusta: New York ja Tukholma oluttulvan kynnyksellä

Tooths KB, Brahma Chopp, “33,” Modelo, Cinci, Hacker Pschorr, Hürlimann, Nikšićko, Sagres, McEwan’s, Żywiec. Ne ovat kaikki oluita – tuontioluita. Ja jos jotkut niistä eivät ole vielä ilmestyneet kulmakauppaasi Heinekenin, Beck’sin ja muiden tunnetumpien tuontimerkkien rinnalle, ne tulevat todennäköisesti pian. Ulkomaisten oluiden buumi on kolkutellut noin viimeiset kuusi vuotta Amerikan kaupunkien portteja. Erityisesti se on alkanut näkyä New Yorkissa, jonka kautta eurooppalaiset tuotteet ovat ennenkin löytäneet tiensä Yhdysvaltoihin ja jossa eksoottisemmatkin oluet ovat löytäneet hyväksyntää. 

Olutvisassa voisi kysyä, milloin tällaista tekstiä kirjoitettiin. Oikea vastaus on syyskuussa 1979. New York Times raportoi olutilmiöstä, joka edelsi vielä käytännössä näkymätöntä craft beer- buumia. Uusia pienpanimoita oli syntynyt Amerikkaan vasta kaksi, ja joissakin Anchorin kaltaisissa vanhemmissa panimoissa alkoi näkyä käsityöoluen piirteitä, mutta maan suurimmassa kaupungissa näistä ei vielä juuri tiedetty.

Sen sijaan ulkomaiset oluet kävivät lehden mukaan kaupaksi Manhattanin Third Avenuella sijainneen Mid Village Delin tyyppisissä pikkukaupoissa ja ravintoloissa. Niitä ostivat “nuoret, kokeilunhaluiset miehet”, joista ainakin osa oli jutussa haastatellun delinpitäjän mukaan myös pullojen keräilijöitä.

delirante-bestioles_flickr-chien-et-chien_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Chien-et-Chien, CC BY 2.0.

Mistä päin maailmaa “kaleidoskooppimaisen” tuontihyllyn pullot sitten tulivat? Järjestyksessä yllä mainitut oluet olivat australialaista, brasilialaista, vietnamilaista, meksikolaista, kanadalaista, saksalaista, sveitsiläistä, jugoslavialaista, portugalilaista, skottilaista ja puolalaista. Käytännössä kaikki – ehkä McEwan’sia lukuun ottamatta – olivat saksalaisvaikutteista lageria, joten tyylillisestä monimuotoisuudesta ei voi paljon puhua.

New York Times kertoi, että ulkomaisen oluen kulutus oli Yhdysvalloissa kasvanut 300 prosenttia 1970-luvun alusta, samaan aikaan kun kotimainen olut oli yltänyt vain 35 prosentin lisäykseen. Tuontioluen osuus kaikesta Yhdysvalloissa juodusta oluesta oli tosin yhä vain 2 prosenttia. Tarjolla oli jutun mukaan “ainakin 87 ulkomaista merkkiä”.

Joidenkin vierasbrändien ostoon saattoi liittyä henkilökohtaisia syitä, kuten Vietnam-veteraanien nostalginen rakkaus sikäläistä “33”-olutta kohtaan. Muuten kyse on varmasti ollut lähinnä eksoottisen ja erikoisen kaipuusta yksipuolisen valikoiman maassa. Eksotiikasta myös oltiin valmiita maksamaan: tavallista Budia tai Schlitziä sai alle 50 sentillä tölkki, mutta hollantilainen Grolsch komeassa pullossaan maksoi yli puolitoista dollaria.

Pinnan alla muhineesta amerikkalaisesta pienpanimo- tai kotiolutilmiöstä New York Timesin toimittaja ei sano mitään. Se todetaan, että alueellisten panimoiden määrä oli pudonnut kieltolain jälkeisestä 750:stä 44:ään. Eräs juomatukkuri toteaa jutussa kuitenkin, että tuontioluen trendin takana saattaa olla kuluttajien kasvava kiinnostus laadukkaita juomia kohtaan. Ilmassa on toisin sanoen pettymystä kotimaisiin megabrändeihin ja niiden yksitoikkoisuuteen: moni amerikkalainen kuluttaja on kokeilunhaluinen.

Erikoisoluet ovat saapuneet jo Pohjanlahden taakse

Samanlaista ajankuvaa – mutta kymmenen vuotta myöhäisempää – välittyy Helsingin Sanomien artikkelista, joka tähystää Ruotsin olutkenttää. Helmikuussa 1989, jolloin Suomessa vielä oikeastaan odoteltiin erikoisoluiden invaasiota, lehden toimittaja raportoi Tukholman Systembolagetin kasvattaneen jo ennestään Alkoa monipuolisempaa erikoisolutvalikoimaansa.

Uusia tulokkaita oli tusinan verran, osa ruotsalaisia, osa tuontia. Tummissa oluissa tarjolla oli Falcon-panimon Gammelbrygd, sekä kahta eri vuosikertaa Prippsin Carnegie Porteria. Vuosikertaa 1985 maistellut toimittaja kuvaili sitä pyöreämmäksi, kypsemmäksi ja vähemmän terävästi humaloiduksi kuin uutta versiota, ja ylipäätään Carnegien mainittiin olevan “alati kehittyvä laatuportteri”. Lisäksi Belgiasta oli tuotu tummaa pintahiivaolutta, Liefmansin Goudenbandia.

Muuten belgialaisia tuontioluita Systembolagetin erikoisvalikoimassa edustivat Lindemansin panimon Gueuze ja Kriek. Saksalaisia vehnäoluita oli kaksi, Söldenauer ja Erdinger. Itä-Saksan Radeberger, länsisaksalainen Jever ja ruotsalaiset Bügel (Pripps), The New Brew ja Christmas Special Brew (Wårby) täydensivät pils-valikoimaa. Lisäksi kerrottiin Systemin hyllyiltä jo ennestään löytyvän esimerkiksi Diebels Altia, Bass Pale Alea ja Guinnessia.

Uudet tuulet, joita Suomessa ei vielä voitu samalla tavoin aistia, puhaltelivat Ruotsissa jo hiljalleen. Neljä vuotta aiemmin oli syntynyt esimerkiksi Svenska Ölfrämjandet (SÖ), kuluttajajärjestö, jonka juuret olivat Uppsalan opiskelijaporukoissa. Suomessa valtakunnallinen olutseura perustettiin vuoden 1989 kesällä.

curious-incident_Flickr_Arl-Otod_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Arl Otod, CC BY 2.0.

SÖ:n ansioksi oli Hesarin mukaan pitkälti luettavissa jopa Systembolagetin laajentunut erikoisolutvalikoima, joten järjestö oli jo päässyt näyttämään kyntensä myös lobbausrintamalla. Olutharrastajien lehti Ölkultur oli toimittajan mukaan “oluinen vastine luksusmaisille viinilehdille”.

Myös Ruotsin pienempien, alueellisten panimojen omia uutuusmerkkejä oli alettu nähdä markkinoilla, vaikka nämä ehkä eivät olisi nykyajattelun mukaan pien- tai käsityöpanimoita olleetkaan. Lisäksi Ruotsissa ja Suomessa oli 1980-luvun lopulla yleistynyt tapa, että suuret kotimaiset panimot valmistivat tunnettuja ulkomaisia laatulagermerkkejä lisenssioluina. Sama mainittiin muuten New York Timesin jutussa Amerikan olutkentän uutena piirteenä 1970-luvulla. Eräs uuden ajan airut sekin, vaikka nykyhetkestä käsin jotenkin vaikea arvostaa.

Kohti uljasta tulevaisuutta

Uutta kohti oltiin menossa niin Amerikassa kuin Pohjoismaissa – eri tahtia, mutta kohtalaisen samoista lähtökohdista. Oluentuotannon pitkälle edennyt teollistuminen ja keskittyminen, ehkä kieltolakikin, olivat syöneet pohjan monimuotoiselta pienpanimo-oluelta. Koskaan se kasvusto ei ollut niin runsaana kukkinutkaan kuin vaikka Belgiassa tai edes Baijerissa, eikä kansa ollut toisaalta ollut laadun suhteen niin vaativaa kuin esimerkiksi Tšekissä.

Pian New York Timesin artikkelin jälkeen alkoi tapahtua Yhdysvalloissa, ja Hesarin juttua seuraavina vuosina Suomen ensimmäinen erikoisoluiden ja kotimaisten pienpanimopioneerien aalto lähti vyörymään. Uusia tuulia oli jo haisteltu, ja jopa meikäläinen tiukan sääntelyn pakkopaita joustaa saumoista, kun on tarpeeksi intoa venyttää. 1990-luvulla purettuja tuonti-, vienti-, tukku- ja valmistusmonopoleja lakkautettiin toki EU:n ansiosta, ei kuluttajalobbauksen. Silti historiassa on ehkä välähdysmäisiä hetkiä, jolloin oluenystävien ostokäyttäytyminen ja muu aktivismi näyttäytyvät merkittävinä ja vievät olutkulttuuria ratkaisevasti eteenpäin.

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Mitä olutta juotiin 1800-luvulla Itämeren satamissa Danzigista Tornioon? Tämä kirjoitus yrittää rakentaa hataraa kertomusta täkäläisen portterin historiasta ja siitä, miten pohjoisen musta kulta nykyisin eroaa englantilaisista esi-isistään.

Olutta on rahdattu Itämeren ja Pohjanmeren laivoilla niin kauan kuin sitä on joku jossain valmistanut vientiin riittäviä määriä. Jo keskiajalla nykyisen Pohjois-Saksan hansakaupungeissa ja etenkin Hampurissa tuotettiin olutta enemmän kuin omiin tarpeisiin, ja sitä vietiin meriteitse muuallekin.

jurajski-rotated-croppedPortterin tarina on kuitenkin myöhäisempi ja alkaa Englannista. Portteri on oikeastaan alun perin vain nimitys, jolla 1720-luvulta lähtien alettiin kutsua tummaa lontoolaista, vahvemmin humaloitua olutta (brown beer). Portterista tuli yli sadaksi vuodeksi suosituin brittiläinen olut, ja jotkut sitä valmistaneet panimot kuuluivat aikanaan maailman suurimpien oluenvalmistajien joukkoon.

Olutkaupan Englannista Itämerelle puolestaan aloittivat – eivät portteripanimot vaan – Burtonin kaupungin tummaa olutta valmistaneet panimot 1730–1740-luvulla. Burtonilaisessa oluessa oli ehkä vähemmän humalaa ja enemmän makeutta kuin Lontoon portterissa, mutta molemmat olivat ajan tyyliin alkoholipitoisuudeltaan varsin voimakkaita. Kohdesatamia Itämerellä olivat muun muassa Danzig, Riika ja Pietari.

Ei kulunut kuin parikymmentä vuotta kunnes portteripanimot alkoivat nekin viedä tuotteitaan Itämerelle. Olutkirjoittajat muistavat aina mainita, että keisarinna Katariina II Suuri oli erityinen englantilaisen portterin ihailija. Venäjän hovista tilauksen sai tiettävästi ensimmäisenä portteripanimona lontoolainen Thrale 1760-luvulla, ja venäläisten rakastamaa vahvaa portteria kutsuttiin tietenkin lisänimellä stout.

Tsaarin alamaiset alkavat itse valmistaa portterinsa

Brittiläinen olutvienti Itämerelle joutui kokonaisuudessaan katkolle vuonna 1806, kun Napoleonin pakottama mannermaasulkemus esti brittituotteiden kaupan kaikkiin Ranskan alus- tai liittolaismaihin.

 

The Exchange and Artushof, Danzig, West Prussia, Germany (i.e...

Danzig, nykyinen Puolan Gdansk.

 

Vaikka vienti jälleen jatkui Napoleonin poistuttua näyttämöltä, venäläiset itse vaikeuttivat brittipanimoiden liiketoimia vuonna 1822 lyömällä kovan tullin kaikelle paitsi portterille. Tässä vaiheessa etenkin Burtonin panimot alkoivat kohdentaa vientiponnistuksiaan Intian suuntaan, jossa asiakaskunta koostui britti-imperiumin omasta väestä.

Ilmeisesti portterin kauppa sai jatkua Venäjällä siksi, että sitä venäläiset eivät uskoneet osaavansa itse valmistaa. Uskottiin, että hyvää portteria voi tehdä vain Lontoon vedestä. Oli miten oli, viimeistään 1850- tai 1860-luvuilla jo Suomessa ja Puolassakin tehtiin täyttä häkää portteria kotimaisten panimoiden voimin.

Pietarissa oli kokeiltu portterin panemista ensimmäisen kerran vuonna 1801. Venäjällä oma portteriteollisuus käynnistyi ilmeisesti hitaammin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa joidenkin tukholmalaispanimoiden on väitetty panneen omaa portteria jo 1770-luvulla. Göteborgiin perustettiin nimenomaan portteriin erikoistunut panimo vuonna 1790.

Mitä kauemmaksi hyvin dokumentoidusta brittiläisestä oluthistoriasta mennään, sitä aukkoisemmaksi tarina kuitenkin tulee. Itämerenportterin myöhempää historiaa käsittelevät lähteet eivät ole kävelleet oma-aloitteisesti minua vastaan, enkä ole toistaiseksi ryhtynyt kovin aktiivisesti niitä kaivamaankaan. Osittain on ehkä niin, ettei panimoiden toiminnasta vain ole säilynyt täällä entisissä suuriruhtinaskunnissa ja neuvostotasavalloissa yhtä paljon tietoa kuin Britanniassa.

Koko joukko vihjeitä portterin myöhemmistä vaiheista Itämerellä kuitenkin on. Portteria kuljettavana kauppayhtiönä aloittanut A. Le Coq kertoo jonkin verran jo omilla nettisivuillaan. Preussissa asuneen Albert L. J. Le Coq’in perustama yhtiö aloitti toimintansa Lontoossa ostaen portteria kaupungin isoilta panimoilta. Sitä Le Coq kuljetti nimenomaan Venäjälle 1820-luvulta alkaen kymmenien vuosien ajan.

Venäjän tullipolitiikka teki toiminnan Lontoosta käsin yhä hankalammaksi, niin että A. Le Coq’in omistajat päättivät lopulta vuonna 1906 siirtää pääkonttorinsa Pietariin. Yhtiö alkoi myös valmistaa olutta Venäjän keisarikunnassa, tarkemmin sanoen Virossa, sen sijaan että olisi tuonut sitä korkeiden tullimaksujen rasittamana Englannista. Tartossa vuonna 1912 toimintansa aloittanut Le Coq -panimo ehti olla jonkin aikaa tsaarin hovihankkija.

Yhtiö oli olemassa myös Neuvostoliiton aikana Tartu Õlletehas -nimellä, mutta en tiedä, paniko se silloin portteria. Ehkäpä joku osaa täydentää tämän puuttuvan tiedon. Vuonna 1999, kun Olvin ostama panimo jälleen otti käyttöön A. Le Coq -tuotenimen, myös portteri joka tapauksessa viimeistään palasi valikoimiin.

Latviassa Aldaris-panimo, joka perustettiin alun perin vuonna 1865 Waldschlösschen-nimisenä, valmisti myös portteria ainakin vuonna 1906 ja mitä todennäköisimmin jo tätä ennenkin. Nykyisin Aldaris Porteris on toki tuotannossa ja Alkostakin saatavana, mutta senkään osalta en pysty sanomaan, mikä tilanne tarkkaan ottaen oli Neuvosto-Latvian aikana. Sama koskee muita vastaavia balttipanimoita.

Portteri Suomessa

Suomessa, kuten muuallakin Venäjän Itämerellä, portteri muuttui 1800-luvun mittaan tuontioluesta kotimaisten panimoiden tuotteeksi. Suuriruhtinaskunnassa on ehkä ollut vuosisadan lopulla pari-kolmekymmentä panimoa, joissa portteria tehtiin. Tämä lukumäärä voi heittää molempiin suuntiin, koska olen pystynyt laskemaan mukaan vain ne panimot, joista Seppo Bonsdorffin kirjassa Suomen panimot erikseen todetaan valikoimaan kuuluneen jossain vaiheessa portteria. Tarkat vuosiluvut eivät kirjasta selviä.

Portterikartta kattoi 1880–1890-luvuilla suuret osat Suomesta. Varmasti valmistus painottui rannikolle, mutta myös sisämaassa, muun muassa Tampereella ja Kuopiossa, portteria juotiin. Torniossa oli pohjoisin panimo ja Tammisaaressa eteläisin. Englantilaiseen tapaan vanhojen suomalaisten portterien etiketeissä näkyy sellaisia määreitä kuin best brown stout, double stout ja jopa imperial stout.

sinebrychoffporter_flickr_berntrostad_cc-by-2-0-attSe, miltä tuon ajan suomalainen portteri maistui, on ainakin itselleni arvoitus. Tuskin kannattaa olettaa, että esimerkiksi nykyinen Sinebrychoff Porter on yksi yhteen samanlaista kuin oma 1800-luvun esi-isänsä. Voimakkuus on voinut ollakin samaa luokkaa, vaikken tästäkään ole löytänyt paljon dataa. Porvoolaisen Ekblomin panimon Best Borgå Brown Stout -olut näyttää olleen vuonna 1889 noin 7,5-prosenttista (% abv), mikä olisi samaa tasoa tämän päivän Koff-portterin kanssa.

Kaiken kaikkiaan itämerenportteri – siis Itämeren eri rannikkovaltioissa valmistettu baltic porter – on toisaalta nykyisinkin tyylillisesti aika hajanainen oluen tyyppi. Jotkut versiot tavoittelevat uskollisuutta brittiläiselle portterille (tai sen vahvalle versiolle imperial stoutille). Esimerkiksi Sinebrychoff Porter on käymistapansa puolesta pintahiivaolut kuten brittiläiset esikuvansa, melko paahteinen ja humaloitukin.

Toisessa ääripäässä ovat ne itämerenportterit, joissa on omaksuttu saksalaistyyppinen pohjahiivakäyminen ja siirrytty muutenkin tyylillisesti lähemmäksi Baijerin Doppelbockeja tai Schwarzbieriä. Puolasta löytyy monia tällaisia kappaleita, joissa humalointi on mietoa ja yleisvaikutelma lääkemäisen makea ja tumma, vailla englantilaisen stoutin paahteisuutta.

Portteri rautaesiripun takana

Miten portteri pärjäsi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina itäblokin maissa? Tästä aiheesta osaan sanoa – jos mahdollista – vielä vähemmän kuin portterista Suomessa 1800- ja 1900-luvuilla. Edellä tuli todettua epäselvyys sen osalta, pantiinko Baltian alueella portteria neuvostoaikana. Olutkirjailija Terry Foster on väittänyt seuraavaa:

Joissakin maissa kuten Puolassa, Venäjällä, Liettuassa ja Latviassa [portterin paneminen] lakkasi kokonaan kommunistihallinnon aikana ja alkoi uudestaan vasta Berliinin muurin ja rautaesiripun kaaduttua.

Olen kuitenkin ollut Fosterin kirjan julkaisemisen jälkeen asiasta yhteyksissä joihinkin puolalaisiin oluttuntijoihin, ja heidän yksiselitteinen viestinsä oli, että ainakin Puolassa portteria oli kyllä myös kommunistiaikana saatavana. Suurpanimo Żywiec teki sitä Sleesiassa, ja ilmeisesti 1960-luvulta alkaen Varsovassa juotiin paikallisen panimon Porter Warszawskia. Muitakin oli.

Ron Pattinson totesi blogissaan muutama vuosi sitten, että portterinvalmistuksen perinne oli hengissä tämän lisäksi DDR:ssä. Mannereurooppalaisen portterivyöhykkeen eteläraja näyttäisi kulkevan Tšekissä. En pysty tähän hätään todentamaan, juotiinko portteria myös kommunistisessa Tšekkoslovakiassa, mutta mahdollista se on, jos kerran kahdessa naapurimaassakin.

Puolassa portteri on vallannut alaa olutkartalta vuoden 1989 jälkeen yhä enemmän. Vanhat veteraanit kuten Żywiec Porter ja Okocim Porter ovat voimissaan, mutta niiden rinnalle on tullut kymmenittäin uusia pienten ja keskisuurten panimoiden tulkintoja perinteikkäästä oluttyypistä.

Ehkä yleisimmin jäljitellään Żywiecin tyyppisiä klassikoita, mutta jotakin varianssiakin tyylin sisällä on, esimerkiksi jenkkihumaloilla ryyditetty Pinta Imperator Bałtycki tai komean savuinen Gościszewo 55 Porter Bałtycki Wędzony. Vaikka meillä on perinteinen Sinebrychoffimme ja virolaisilla kehuttu tulokas Põhjala Öö, tekisi mieli väittää, että Puolasta on muodostumassa itämerenportterin ydinalue.

Terminologiaa

Vielä pari sanaa myös siitä, miksi olen käyttänyt tästä oluttyylistä nimeä itämerenportteri – käännöksenä siis englantilaiselle baltic porter -termille. Ainakaan nopean googlailun perusteella tämä suomennos ei ole juuri ollut aiemmin käytössä. Toinen vaihtoehto (jos suomenkielinen nimi oluttyylille ylipäätään halutaan) olisi kai kääntää se baltialaiseksi portteriksi.

karl_ivanovich_kollmann_theaterplatz_st_petersburg_c1820-public-domain

Pietari 1820-luvulla.

Perustelu on, ettei mikään oluen historiassa tai sen nykyisessä levinneisyydessä viittaa nimenomaan Baltian maista – Virosta, Latviasta tai Liettuasta – lähteneeseen olutperinteeseen. Historiallisesti brittiläis-venäläisen portterikaupan tärkeimpänä kohdesatamana on toiminut epäilemättä Pietari. Vaikka Riika on toki ollut Venäjän keisarikunnassa suuri metropoli, myös Ruotsin, Tanskan, Saksan, Suomen ja Puolan satamissa on sekä juotu englantilaisia porttereita että tehty omia.

Määre “baltic” oluttyylin nimessä baltic porter merkitsee näin samaa kuin silakan englantilaisessa nimessä baltic herring – siis sitä, että olut ja kalalaji ovat tavattavissa Itämerellä tai Itämeren alueella. Meren nimi sisältää baltic-sanan paitsi englannissa myös venäjässä, puolassa, liettuassa ja latviassa. Saksaksi, tanskaksi, ruotsiksi ja suomeksi puhutaan Itämerestä ja viroksi Länsimerestä.

Senkin voi todeta, että baltic porter on terminä nuori ja luultavasti peräisin vasta Michael Jacksonin olutluokitteluista. Kun Sinebrychoff lanseerasi nykyisen versionsa vuonna 1957, sitä markkinoitiin ensin nimellä Imperial Stout. Hiivan panimo kertoo olevan Guinnessin hiivaa. Nimeksi vakiintui kuitenkin Porter, ilmeisesti suomalaisia perinteitä kunnioittaen. Kieltolain aikana ja sen jälkeisillä vuosikymmenillä portterin nimellä on Suomessa myyty myös tummaa ykkösolutta ja jopa limonadia, joten käsitteistö ei ole ollut mitenkään johdonmukaista.

Johonkin tulevaan postaukseen ajattelin koota muutaman arvion eri Itämeren maiden nykyisistä porttereista ja käydä vielä läpi sitä, miksi itämerenportterista on minusta todellakin perusteltua puhua omana oluttyylinään eikä esimerkiksi stoutin alalajina. Jotkut olutkirjoittajat jättävät tähän kohtaan pienen varauman.

Tämä oli pääsiäislammas

Pääsiäisestä jäi käteen tällä kertaa yksi itse improvisoitu resepti: karitsan jauhelihasta tehdyt täytetyt kääryleet.

Kääröjen sisällä oli vuohenjuustotahnaa, joka koostui pötkömuotoisesta chevrestä ja yrtti-valkosipulihillosta. Jälkimmäistä myy ainakin Bosgårdin lihakauppa Hakaniemen hallissa. Nuo kaksi ainesosaa vain sekoitetaan haarukalla kulhossa notkeaksi mössöksi.

20160328_172940Karitsaa oli mureketaikinassa 800 grammaa, ja taikinan pohjana kananmuna, loraus kermaa ja ehkä 1 dl verran korppujauhoja. Lihaliemikuutio murennettiin mukaan, mausteeksi ripaus paprikajauhetta, mustapippuria, nokare sinappia, reilusti suolaa, kymmenen mustaa oliivia pienenä silppuna sekä persiljahakkelusta.

Taikinasta taputeltiin sitten kevyesti öljytylle alustalle noin 1 cm paksuinen levy, josta leikattiin 10 x 10 cm neliöitä. Niiden keskelle levitettiin kuvan mukaisesti tanko juustotäytettä ja käärittiin rulla kiinni. Saumakohdat kannattaa puristaa mahdollisimman tiiviisti kiinni, koska sulava juusto karkaa paistaessa helposti.

Kääröille paistettiin pannulla öljyssä kaunis paistopinta, ja sen jälkeen ne kypsyivät vielä uunissa 225 asteessa kymmenkunta minuuttia. Pannulla käyttäminen aluksi ei liene välttämätöntä.

20160328_180535Lisukkeeksi syntyi paahdettuja maa-artisokkia. Ne olivat yksinkertaiset valmistaa. Puhdistetut maa-artisokat vain puolitettiin kuorineen pituussuunnassa ja halkaisupintaan siveltiin hiukan öljyä sekä suolattiin. Artisokkia saa paistaa melko pitkään, jotta pehmenevät: koosta riippuen puolen tunnin ja tunnin välillä 175 asteen lämmössä. Kuten kuvasta näkyy, öljyä olisi saanut olla enemmän.

Easter_stor_2015.cdrJuomana tällä simppelillä toisen pääsiäispäivän aterialla oli ruotsalainen Oppigårds Easter Ale, joka viime keväänä jätti hieman tylsän vaikutelman, mutta osoittautuikin nyt oikein maukkaaksi englantilaistyyppiseksi olueksi. En tiedä, onko vuosikerroissa eroa – tuskin, ehkä vika oli enemmän maistajassa. Jos ei ole jo Alkoista kadonnut, kannattaa napata.