Old ale talven lämmittäjänä: Robinsons Old Tom

Kirjoittelin loppukesästä old ale -tyylistä ja uudelleen henkiin herätetystä George Gale & Co Prize Old Alesta, jonka toinen panijaosapuoli, Fuller’s, on tietysti nyt äsken vaihtanut omistajaa Tokion Asahin talliin. Gale’s-brändi siirtyy sinne, ja saa nähdä miten heillä jatkossa on moisiin one off -kokeiluihin kiinnostusta. Nyt en kuitenkaan aio puhua siitä vaan eräästä kissasta.

cheshirecat

Siinä missä Prize Old Alen nostaminen kuolleista oli tavallaan craft beer -maailman koordinaateilla tehty hanke, old ale sinnittelee Britanniassa oluttyylinä myös joidenkin perinteisempien toteutusten muodossa. Yksi näistä on 180 vuotta vanhan perhepanimon Robinsons Breweryn Old Tom, joka on tällä hetkellä Theakston’s Old Peculierin ohella ainoa Alkon myymä britti-old ale. Molemmilla on juurensa Pohjois-Englannissa.

Old Tom on niitä oluita, joita olen jo vuosikausia sitten ensi kertaa maistanut, todennut ihan hyväksi, sitten makujen muuttuessa päätynyt täysin sivuuttamaan hyllyjä skannatessa. Alkon käänteissä en aina pysy perässä, ja voi olla, että Old Tom on välillä valikoimista poistunutkin. Nyt se kuitenkin siellä on, ja olen huomannut, että tämän tyyppinen olut sopii makuuni taas oikein hyvin.

Old Peculier ei miedompana ehkä pääse ihan oikeuksiinsa pullossa, vaikka real alena toimiikin erinomaisesti (viimeksi maistettu vuonna 2005). Old Tom on sen sijaan vahvuutensa suhteen toista maata: 8,5 % sekä pullossa että netin mukaan myös caskissa. En ole sitä koskaan suoraan tynnyristä maistanut – voisi olla kova juttu. Pullo-Old Tomin hieman banaaniin vivahtava tuoksu muistuttaa Greene Kingin samanvahvuista The Abbot’s Confessionia, jota join real alena syksyllä.

Lisäksi Old Tomin tuoksussa on calvadosmaista alkoholista hedelmää, joka lupaa hyvää. Melkein musta olut on kuitenkin vahvuudestaan huolimatta suhteellisen keveän oloinen, ehkä tyyliin sopivasti viinimäinen ja aavistuksenomaisella happamuudella silattu. Vähähumalaisen lempeään yleisvaikutelmaan yhdistyy pieni puiseva sävy, jota monistakin brittioluista aistin. En oikeastaan tiedä, tuleeko piirre humaloinnin tai joidenkin vanhojen talonhiivojen kautta olueen. Old alen tapauksessa se voisi varmaan tulla puutynnyristäkin, mutta tokkopa Old Tomia puussa säilötään.

Kovin monia oluita Alkosta ei saa, joita olisi tehty samalla nimellä 1800-luvun puolelta asti. Old Tomin historia näyttää ulottuvan panimon mukaan vuoteen 1899. Tarinan mukaan panimomestari ikuisti tuolloin panimokissan piirrokseensa, johon nykyisen etiketin kissan kuva sitten ilmeisesti perustuu. Panimo on keksinyt tämän oluen markkinointiin sloganin ”The Original Craft Beer”, josta tietysti voi olla monta mieltä, mutta toki brittiklassikoiden vaikutus käsityöoluen taustalla oli alkujaan vahva.

Kun vanhoista ajoista puhutaan, Michael Jackson esitti 1970-luvulla The World Guide to Beer -kirjassaan väitteen, että maailman vahvin olut noihin aikoihin (tarkemmin ottaen vuonna 1968) oli tyylilajiltaan old ale. Kyseinen olut oli eteläenglantilainen Thomas Hardy’s Ale (12,58 % abv). Äkkiä ei tule mieleen, mikä muukaan tuohon aikaan olisi ollut vahvempi. Ehkä old ale oli siis paitsi alkuperäinen käsityöolut, myös alkuperäinen extreme beer.

On lisäksi hauskaa, että kaikki Jacksonin mainitsemat yhdeksän old alea ovat vielä 2000-luvullakin olleet panimoiden valikoimissa (pari tosin hieman eri muodossa). Historia kannattelee näitä selviytyjiä, ja niillä on usein paikallista painoarvoa, joka estää niitä vaipumasta kokonaan unholaan. Old Tom ei ole välttämättä brittiläisistä vahvoista oluista kaikkein syvällisin, mutta se on kolli, jolla on hyvä sukupuu ja ilmeisesti kiintyneet omistajat. Toivottavasti jaksavat pitää siitä huolta.

Samuel Smith’s 1758 Yorkshire Stingo – hiipuneen olutperinteen hengessä

Kirjoitin juuri viime viikolla George Gale & Co:n sukupuuttoon kuolleesta oluesta Prize Old Ale, jonka Marble Brewery ja Fuller’s (jolle Gale myytiin vuonna 2005) ovat nyttemmin herättäneet henkiin. Mainitsin postauksessa, että tämä olut perustui aikanaan – noin sata vuotta sitten – Galen uuden panimomestarin kotiseudulla Pohjois-Englannissa tunnettuun oluttyyliin.

En maininnut oluttyylin nimeä, mutta se oli Yorkshire Stingo.

cofViime viikolla en myöskään voinut tietää, että sattuma toisi nyt eteeni tämän oluttyylin käytännössä ainoan elossa olevan edustajan, jota valmistaa Yorkshiren Tadcasterissa toimiva perinteinen panimo Samuel Smith’s. Mutta niinpä sitä vain oli yksi pullo jäljellä varsovalaisen Kufle i Kapsle -baarin kylmäkaapissa, kun siellä eilen poikkesin.

Tätä olutta en ole koskaan maistanut, mutta hieman vahvempien brittioluiden suurena ystävänä se oli pakko tietysti pyytää kaapista. Olut oli tosiaan suhteellisen voimakas, 8 % abv, vaikkakin pieni googlailu kertoo, että Sam Smith’s tekee sitä tällä hetkellä vielä yhtä prosenttiyksikköä vahvempana ja etikettiäkin on vähän modernisoitu. En saanut selville, kuinka vanha pullo kyseessä oli, koska etikettiin painettu päivämäärä oli tuhriintunut. Mahdollisesti parasta ennen -päiväys oli ensi vuoden tammikuussa.

Smith’s ei ole keitellyt tätä olutta mitenkään jatkuvasti etikettiin painetusta vuodesta 1758 lähtien, vaan nykyinen inkarnaatio on tullut heidän valikoimiinsa vuonna 2008. Stingo on kuitenkin vanha pohjoisenglantilainen sana vahvalle oluelle, ja esimerkiksi Brian Glover mainitsee kirjassaan The Lost Beers & Breweries of Britain, että sanasta löytyy tässä merkityksessä mainintoja jo 1600-luvulta.

Stingon sanakirjamerkitys liittyy ”vanhaan”, siis tynnyrissä ikäännytettyyn olueen, ja ilmeisesti maun pistävyyteen (koska sana on johdettu verbistä sting, pistää). Siinä missä viime viikolla esittelemäni Prize Old Ale oli belgialaisella tavalla viinimäinen – vähän hapan ja miksei siinä mielessä pistäväkin – tämä Sam Smith’sin Stingo on erittäin lempeä olut.

Tuoksussa on ehkä hento tynnyrin häivähdys, maussa tikkunekkua, vaniljaa, taatelia, korinttia, kanelia ja fariinia, sekä pehmeä brittihumalointi. Kun alkuperäistä olutta ei ole maistanut, voi tietysti pohtia, onko osa näistäkin mauista tullut tammitynnyristä, jossa olut on etikettinsä mukaan viettänyt vähintään vuoden. Olut samenee hieman pullon pohjaa kohti, mutta mitään isompaa sedimenttiä tai hiivakappaleita ei näy.

Tässä on jalo olut, joka nyt ei ehkä ainakaan tällä kertaa mitenkään haastanut juojaansa mutta oli silti erittäin miellyttävä tuttavuus. Enkä väitä, että meidän pitäisi yhä nykyään pyrkiä pitämään Yorkshire Stingoa omana oluttyylinään – tuskin siihen on perusteita. Reittaajat ja muut merkinnevät tämän ja mahdolliset muut Stingot erilaisiin nettipalveluihin sitten English strong alena tai old alena, toteutustavasta riippuen.

Old ale -oluttyyli ja George Gale Prize Old Ale

Nykyään old alen määritelmä on paperilla kohtuullisen selvä. Tai ainakin riittävän selvä. Esimerkiksi amerikkalaisen Beer Judge Certification Programin tyyliohjeissa todetaan, että vaikka sen erottaminen strong ale– ja barley wine -tyyleistä on varsinkin vahvempien yksilöiden osalta tulkinnanvaraista, old alelle tyypillinen ominaisuus on tynnyrikypsytyksestä tullut viinimäisyys, jopa laktisuus ja pieni happamuus.

Old ale kuuluu brittiläiseen olutperinteeseen. Pitkään tynnyrissä kypsyneen oluen historiallinen nimi on stale (ja sen vastakohtana tuore olut eli mild). Stale-sanan merkitys viittaa nykyään pilaantuneeseen elintarvikkeeseen, mutta pilaantumisesta ei old alen kypsymisessä ole toki ollut kyse. Jos puuastiassa kypsymisestä saattaa seuratakin pientä viinimäistä happamuutta, sen tulee kuitenkin hyvässä old alessa palvella muita makuominaisuuksia – ei peittää niitä.

Vielä muutama vuosikymmen sitten old alen erottaminen muista vahvoista brittioluista ei ollut edes niin helppoa kuin nyt. Ron Pattinsonin mukaan ”old ale oli yksi niistä oluen kutsumanimistä, joita käytettiin mielivaltaisesti”. Vahvoja oluita saatettiin aivan yhtä hyvin nimittää myös barley wineksi ilman mitään erityistä syytä. Värikään ei auttanut määrittämisessä. Jos old ale ehkä useimmiten olikin tumma, se saattoi olla myös vaalea. Toisaalta barley wine oli usein tuohon aikaan tumma.

Pattinsonin 1950-luvun oluita käsittelevässä analyysissä old ale -nimiset tuotteet vaihtelevat keskioluen vahvuisista hyvin voimakkaisiin, ja melko vaaleista aivan tummiin. Hän epäilee, oliko monikaan viisikymmenluvun vanhoista oluista käynyt läpi mitään tynnyrikypsytystä – eli olivatko ne siis sanan varsinaisessa merkityksessä lainkaan ”vanhoja”.

Yksi selkeä poikkeus kuitenkin oli: George Gale & Co -panimon Prize Old Ale. Sen käymisaste oli ainoana Pattinsonin analysoimista oluista yli 90 %, ja oluen lopullinen vahvuus myös ainoana yli 10 % abv. Tästä voi päätellä jopa Brettanomyces-villihiivan päässeen tynnyrikypsytyksen aikana aterioimaan oluen sokereiden pariin. Pattinsonin muistiin merkitsemät tiedot tästä oluesta ovat vuoden 1959 versiosta.

* * * * *

Prize Old Ale on ollut muutamia vuosia pois tuotannosta. Tämä on ollut sääli, koska kyseessä on yksi pitkäikäisistä ja arvostetuista vahvoista brittioluista. Roger Protzin mukaan olut syntyi Portsmouthin lähellä sijaitsevassa Gale’sin panimossa, kun uusi panimomestari 1920-luvulla toi kyseisen oluttyylin mukanaan kotiseudultaan pohjoisesta.

Olutmerkin lakkauttaminen oli seurausta vuonna 2005 toteutuneesta yrityskaupasta, jossa Gale’s päätyi isomman lontoolaisen kilpailijan Fuller’sin omistukseen. Fuller’s sulki vanhan Gales’in panimon ja ajoi vähitellen alas sen olutmerkit.

Nyt yli vuosikymmen myöhemmin Fuller’s on kuitenkin päätynyt jälleen valmistamaan Prize Old Alea, tällä kertaa yhteistyössä manchesteriläisen Marble Breweryn kanssa. Hankkeen yhteydessä antamassaan haastattelussa Fuller’sin entinen panimomestari John Keeling on todennut, että hän ei olisi halunnut aikanaan lakkauttaa Prize Old Alea. Panimon tuolloinen markkinointiosasto kuitenkin tuomitsi sen olueksi, jota on mahdoton myydä.

Ehkäpä ajat ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa taas jonkin verran. En usko, että tynnyreissä kypsytetty olut on juuri nyt mitenkään mahdoton myytävä, ainakaan pienehköinä erinä. Tynnyrihommat ovat jälleen suuressa huudossa.

* * * * *

gale-prize-old-aleMarblen versio Prize Old Alesta (10,6 %) pohjautuu 1920-luvun reseptiin ja pikanttina yksityiskohtana on, että Marblen talonhiiva on kuulemma alkujaan peräisin Gale’silta. Henkiin herätetystä Prize Old Alesta on pullotettu nyt neljää eri versiota sen mukaan, missä tynnyrissä olut on kypsynyt. Itse maistoin viikonloppuna punaisella etiketillä varustettua Bourbon Barrel -versiota.

Hämmentävän belgialainen tunnelma tässä oluessa minusta oli. Mielikuva yhdistyi saman tien oud bruiniin viinimäisine ja villihiivamaisine tuoksuineen. Tämä kai todistaa vain, etten ole sellaisia britti-old aleja juurikaan juonut, joissa tynnyrikäymisen synnyttämien organismien jälkeä kunnolla tuntuisi. Maku oli myös sitä, mitä ikääntyminen tummalle oluelle antaa, juuri tuota aavistuksen portviinimäistä, brettamaista, hieman hapanta ja (viskitynnyrin) vaniljaista potkua. Sivumaku oli aavistuksen soijamaisen suolainen, tuskin kuitenkaan vielä liian pitkästä ikäännyttämisestä kielivää? Väriltään olut oli vähän kolajuomaa tummempi ja hieman samea.

Tämä Prize Old Ale -versiointi ei ainakaan jätä kysymyksiä old ale -termin merkityksestä; selvästi on vietetty aikaa tynnyreissä ja ehkä villihiivojenkin seurassa. Toivottavasti tämä jää kunniakkaiden panimoiden vakiovalikoimaankin tai ainakin toistuvaksi erikoisuudeksi. Korkeat olivat myös alkoholiprosentit eli 1800-luvun tunnelmissa mennään. Olisi kyllä helppo myös kuvitella, että se englantilainen, joka ensimmäisenä on joskus muinoin päästänyt suustaan sanat ”barley wine”, olisi saanut idean uudissanaan juuri tällaisesta oluesta…