Urkin portteripäivillä

Maailmassa on muutama kaupunki, jota voi kohtuudella kutsua portterin tyyssijaksi. Mustalla oluttyylillä on ollut paikan historiassa jokin merkitys. Lontoo on sitä itseoikeutetusti, samoin Dublin tai Pietari, miksei myös Göteborg tai Tartto.

Helsingin voi melkeinpä lukea näiden kaupunkien joukkoon: portteria on valmistettu täällä joitakin keskeytyksiä lukuun ottamatta lähes 190 vuotta, kauemmin kuin mitään oluttyyliä. Sinebrychoff Porterilla oli takavuosina mainetta maailmallakin, olihan Michael Jacksonkin sitä olutkirjoissaan kehunut. Toki portterityyppisiä oluita tehtiin varsinkin 1800-luvulla myös muualla Suomessa.

Tällainen kehyskertomus pyöri mielessäni, kun mietin, miksi pidän erityisen paljon St. Urho’s Pubin vuotuisista Stout- ja Porterpäivistä. Ne sopivat hyvin tähän kaupunkiin, vaikka tarjolla olevista oluista monet edustavatkin oluttyylin uudempia tulkintoja. Useimmat eivät ole sukua esimerkiksi Koffin export stoutia ja tummaa lageria yhdistelevälle perinteelle.

Jos cask-oluet luetaan pois, Urkin tämänvuotisen ohjelman kahdestatoista oluesta viisi on suomalaisia ja loput seitsemän Islannista, Britanniasta, Uudesta-Seelannista, Tanskasta ja Espanjasta. Yksi espanjalaisoluista oli kollaboraatio Puolan Wrocławissa toimivan Sadan sillan panimon eli Browar Stu Mostówin kanssa.

Tämä Black Widow (8 %) oli ensimmäisenä testaamani olut. Laugarin ja Stu Mostówin yhteistyöportteri oli ilmeisesti tähtianiksella maustettu, mutta se ei ainakaan omaan suuhuni maistunut liikaa. Melko tyypilliseksi puolalaiseksi Baltic porteriksi tätä voi sanoa, makeahko, hieman salmiakkinen, paksu mustanpuhuva olut oli kyseessä.urkki20201

Joimme puolikkaita pintteja kuten joissakin muissakin pöydissä näemmä tehtiin, ja ensimmäiseen satsiin Black Widowin ohella valikoitui myös Kimito Porter 2019 (6 %), kotimainen perusportteri, joka on maannut astiassaan vuoden verran. Kuivempaan stoutiin vivahtavassa oluessa ei ollut vikaa, mutta syvällisyyttä siitä ehkä vähän puuttui. Tätä olisi ollut tarjolla myös viskitynnyrissä kypsyneenä versiona, joka nyt valitettavasti jäi kokeilematta.

Maistilan Colonia (7,2 %) kiinnosti, muutenkin kyllä mutta erityisesti alaotsikkonsa East India porter takia. En tiedä, mitä panimo tällä oli tarkkaan ottaen hakenut, mutta aina on hyvä tilaisuuden tullen muistella, etteivät britit Intian siirtomaahan pelkkää sitä IPAa vieneet. Portteri oli 1700–1800-luvuilla suosittu perusolut kotipuolessa, ja se kelpasi myös Bengalissa ja sittemmin muualla niemimaalla palvelleelle henkilöstölle.

Colonian musta, mentolinen vahvuus jyräsi taas alleen samaan aikaan pöydässä olleen Paloaseman Britti Portterin (5 %), joka oli jännän vaalea portteriksi. Ruskea olut välkehti lasiin laskettaessa punertavana ja siitä näki miltei läpi. Portteri on vuosisatojen varrella vaihdellut perusväriään mustan ja ruskean välillä, ja tässä on nyt ehkä haettu jotain 1900-luvun lopun brittiläisten pienpanimoiden tulkintaa aiheesta. Paahteisuudessa oli vähän palaneen leivän tyyppistä makua, joka kevyehkössä oluessa maistui läpi. Omaan makuuni portterit toimivat parhaiten vähän jykevämpinä, mutta miedommissa versioissakin on oma viehätyksensä, joka korostuu varsinkin brittiläisen real ale -osaamisen tuottamissa hedelmäisen raikkaissa mauissa.

Urkin tapahtuma toimi jälleen mainiosti ainakin tällaisena lauantai-iltapäivän etappina, jossa ei tarkoitustaan ollut testailla koko listaa läpi. Mustat vierailijaoluet olivat vallanneet hanarivistön keskiviikkona, ja niitä oli edelleen koko lailla täysi kattaus jäljellä. Urhon pubi on selviytynyt myös taannoisesta pintaremontistaan voittajana; tunnelmaa ei ole pilattu liialla uudistamisella. Ruokalistalta löytyi pikkupurtavaksi hyvä kinkkueväs eli savukinkkua, piparjuurikermaa ja suolakurkkua ruisleivällä.urkki20202

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.

cof

Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.

dig