Eisbockit – totta toki

Joskus, kun olut on pitänyt jäähdyttää nopeasti, olen lykännyt sen pakastimeen, ja joitakin kertoja se on sinne unohtunutkin liian pitkäksi aikaa. Mikä voisi harmittaa enemmän kuin jäätynyt pullo. Nyt pureudutaan vahvojen saksalaisoluiden valmistusmenetelmään, jonka alkuperä on juuri tällaisessa jäätymään unohtamisessa. Mutta mitä nämä Eisbockit ovat? Mikä niissä on se jokin?

Pukki joka pökki

Bock-oluen historia ylipäätään on pikkuisen epätyydyttävä ja hämärä. Tarina oluttyylin keskiaikaisesta alkuperästä kuuluu niin, että pohjoissaksalaisen Einbeckin kaupungin olut muodostui eri puolilla hansa-Eurooppaa ja aina Italiassa asti hyvin suosituksi. Einbeckin panimot tekivät oluesta vahvaa, jotta se kestäisi kuljetusta. Münchenissä, jossa siitä myös pidettiin, paikalliset alkoivat ajan mittaan valmistaa sitä itse, ja vaikka kuljetuskestävyys ei näin ollutkaan enää olennaista, vahva alkoholipitoisuus on säilynyt oluttyylin ominaisuutena nykyaikaan asti. Baijerista tuli lopulta tämän oluen valmistamisen keskus.

Baijerin murteessa Einbeck lausuttiin kai jotakuinkin ainpöck, ja tämä sana sulautui ajan mittaan pässiä ja pukkia tarkoittavan sanan (ein Bock) kanssa, jolloin siitä tuli Einbeck-oluen baijerilaisversion nimi. Tämä haiskahtaa omasta mielestäni jälkikäteen keksitylle kansanetymologialle, mutta teoria on niin laajalle levinnyt, ettei kai auta kuin uskoa. Lopullisesti en vakuutu ennen kuin joku uskottava kielihistorioitsija vahvistaa selityksen.

Kokonaan eri asia – mutta Bockin sukulaisilmiö kylläkin – on Eisbock (eli ”jää-Bock”). Sen historia on vieläkin hatarampi, tai ei ainakaan yksiselitteisesti selviä mistään minun ulottuvillani olevista lähteistä. Kulmbacher Brauerei kertoo nettisivuillaan, että ”panimon aikakirjojen mukaan joskus vuoden 1900 paikkeilla” panimon oppipoika unohti pakkaspäivänä siirtää kaksi kellariin matkalla ollutta oluttynnyriä sisätiloihin. Alkoi lumisade, joka peitti tynnyrit, ja ne löydettiin vasta lumen sulaessa. Haljenneiden tynnyreiden sisältä jääkuoren alta löytyi kuitenkin tiivistynyttä Bock-olutta, joka oli täysin juotavassa kunnossa mutta sen alkoholipitoisuus oli veden jäädyttyä kohonnut.

Hassua kyllä, samanlaista tarinaa vahingossa jäätyneestä Bockista on kertonut myös Schneiderin panimon Hans-Peter Drexler, mutta hänen versiossaan se on ajoitettu johonkin 1930-luvun poikkeuksellisen kylmään talveen. Mahdollisesti jäätyminen tapahtui kuljetuksen yhteydessä eikä panimolla. Tässä tapauksessa kyse on ollut Schneiderin Aventinuksesta, josta myös on nykyisin saatavana Eisbock-versio. Kuten Kulmbacher, myös Schneider on kehitellyt jonkin hieman modernimman tavan hoitaa jäädyttämismenetelmä, joten ulkosalle näitä astioita ei enää nykyisin unohdella. Koska hiiva poistuu jäätyneen veden mukana, Aventinus Eisbockissa oluessa ei muista Schneidereista poiketen tapahdu pullokäymistä.

Muutama Eisbock maistelussa

Kulmbacher Eisbockin (9,2 %, Kulmbacher Brauerei) valmistuksessa tosiaan noudatetaan ilmeisesti yhä jotakin jäädytysmenetelmän versiota, mutta se ei ole panimon vahvin olut, mikä on hieman yllättävää. EKU 28 -niminen Doppelbock on nimittäin edelleen 11-prosenttista. Tässä kohtaa panimon ratkaisuja on vaikea ymmärtää. Esimerkiksi Michael Jackson raportoi vuoden 1977 olutkirjassaan 13,2-prosenttisesta Kulminator-oluesta, jossa kantavierrevahvuus oli 28° (kuten ilmeisesti EKU 28:ssakin), ja valmistusmenetelmään kuului tuo eisbockmainen jäädytys. Näyttää siltä, että Kulminator-nimi on hylätty joskus 2000-luvun loppupuolella, jolloin sen vahvuuskin oli jo huvennut Ratebeerin mukaan 7,5 %:iin.

Kulmbacher Eisbock on väriltään melkein musta, ja jos sitä nyt pikemminkin Doppelbockina kuin Eisbockina pitää, sellaiseksi se on tietysti melko vahva. Pähkinäistä mallasta ja tummaa siirappia on maussa, joka muistuttaa hieman Ayingerin Winterbieriä. Humalat ovat minimissään, ja jälkimaku on melko makea.

aventinus-1503Aventinus Eisbock (12 %, G. Schneider & Sohn). Siinä missä Kulmbacherin Eisbock-tulkinnassa jää ehkä kaipaamaan suurieleistä ”panimon vahvimman oluen” gloriaa, Schneider tykittää omalla jääbockillaan juuri sille maalialueelle. Aventinus, panimon perinteikäs tuplavehnäpukki, on jo itsessään 8,2-prosenttisena ja suodattamattomana aikamoinen pala purtavaksi. Tämä on vielä se potenssiin kaksi.

Aventinus Eisbock tuoksuu munatotille, siis varsin erilaiselle ja vahvemmalle juomalle kuin se olut, josta tämä jääversio on valmistettu. Sinänsä banaaniliköörin makua ja muita pehmeitä vaaleita, hedelmäisiä makuja tässä on, kuten perus-Aventinuksessakin, vaikka väri on kohtalaisen tumma. Sahti ei ole kaikkein kauimmaisin assosiaatio. Alkoholi peittyy paksussa oluessa melko hyvin. Tämä olut ei todennäköisesti jätä ketään kylmäksi, vaikkei varmaan kaikkien mieleen olekaan. Minussa Aventinuksen Eisbock kuten Aventinus itsekin herättävät lähinnä kunnioitusta, ja pidän niistä paljon.

Eisbock Grand Prix (11,3 %, PINTA). Tähän väliin puolalainen tulkinta naapurimaan Eisbock-tyylistä, valmistuttajana maan johtava käsityökiertolainen PINTA ja toteutuksesta vastaa PINTAn luottopanimo Browar na Jurze. Reseptin taustalla on Varsovan kotiolutkilpailun parin vuoden takainen voittaja. Humaloina ovat Perle ja puolalainen Junga. Kantavierrettä on 22° ennen jäädytystä, ja jäädytyksen jälkeen olut on kypsynyt kaksi vuotta pullossa.

Olut on jykevä ilmestys Baltic porterin tai quadrupel-luostarioluen tyyliin, maussa appelsiinilikööriä ja siirappia, kahviakin. Todennäköisesti tämä on tyylin mukaisesti pohjahiivaolut, mutta kovasti alemäisen hedelmäiselle tuoksuu myös. Väriltään olut on mahonginruskea, vaikka maku ohjaakin aivoja myös mustiin portterimaisiin ajatuksiin. Puolalaiset ovat yleensä parhaimmillaan tummahkoissa, vahvoissa oluissa ja tämä ei ole poikkeus siitä säännöstä.

Granitbock Ice (11,5 %, Brauerei Hofstetten). Itävallan vanhimpana panimona itseään pitävä Hofstetten on perustettu vuonna 1229. Pitkään historiaan suhteutettuna panimon viimeaikaiset edesottamukset ovat melko moderneja. Esimerkiksi Amerikan markkinoille suunnattu Saphir-Bock on humaloinniltaan hyvin tanakka, aivan eri maata kuin eurooppalaiset Bockit keskimäärin. Kausioluena panimo on tehnyt myös kurpitsaolutta, joka sekin on helppo yhdistää Atlantin takaiseen olutskeneen, vaikka kurpitsa on syksyisin myös itävaltalaisten herkkua.

Tämä jääbock on tyylilajinsa eurooppalaisille perinteille uskollinen. Se muistuttaa maultaan jotain Paulanerin Salvatoria, vaikka humalaa on ehkä laitettu joukkoon hieman reippaammin kuin Saksassa tai Itävallassa muuten. Reseptissä näyttää olevan vehnää, mutta se ei tee lopputuloksesta aventinusmaisella tavalla paksua. Olut on tumman ruskea, ehkä pieniä viinimäisiä sävyjä, tummia hedelmiä, toffeeta ja kahvia on aistittavissa, jopa puolalaistyylistä lakritsaista portteria. Pohjaoluena on panimon Granitbock, jota on sitten tyypilliseen tapaan jäädytetty. Tämä ei ole välttämättä tämänkertaisen Eisbock-kattauksen kuningas, mutta on silti hyvä ja mielenkiintoinen olut.pintaeisbockgranitbock

Oluttyylistä on näiden neljän esimerkin perusteella vaikea vetää yhteen muuta kuin että kyseessä on jäädyttämällä aikaansaatu vahva lager, jossa maut ovat tiivistyneet, kun vesi on prosessin myötä jäätynyt pois. Tuntuu, että lopputulokseen vaikuttaa paljon se, millainen perusolut jäädytettävän oluen pohjana on ollut. Nämä esimerkit ovat pikemminkin tummia, mutta yllä mainitsemani 1970-luvun Kulminatorissa pohjaoluena näyttää olleen vaalea Doppelbock. Varianssille on siis sijaa.

* * *

Tarina G. Schneider & Sohnin jääbockin alkuperästä on kerrottu Sylvia Koppin artikkelissa 1001 Beers You Must Try Before You Die -kirjassa (toim. Adrian Tierney-Jones). Oluiden ostopaikka on PIWOmaniaK Varsovassa.

Mainokset

Jouluoluet 2017, Olutkoira international edition

Viime vuoden tapaan teen nyt tiliä ulkomailta hankkimistani jouluoluista, joita oli tällä kertaa kuusi kappaletta. Alkon jouluoluistakin tuli osa maisteltua, lähinnä vanhoja tuttuja, mutta niistä ei nyt sen enempää.

cofJulemælk (To Øl, 15 %). Kattauksen vahvin olut tarjoaa myös eniten sellaisia skandiääkkösiä, joita suomalaisesta näppäimistöstä ei löydy. Milk stoutin yllättävä suosio tämän hetken käsityöpanimoiden keskuudessa toimii vasta-argumenttina sille oletukselle, että craft-väki vaatisi aina oluelta äärimmäisiä makuja kuten tömäkkää katkeruutta tai happamuutta. Omaan makuuni milk stoutit ovat usein vähän pliisuja, mutta en aio heittää ensimmäistä kiveä minkään oluttyylin suuntaan pelkästään omien mieltymysteni perusteella. Näin vahvana milk stout on tietysti ihan toinen juttu. Maku on laktoosinen, kalkkinen, vähän katkerakin, eikä yksinomaan makea alusta loppuun. Taustalla vaanii salmiakkia, hedelmäisyyttä ja kemikaaleja. Tuoksussa on stoutin paahteisuutta. Reseptissä on ilmeisesti Sorachi Ace -humalaa, jonka omaleimaista olemusta en tainnut tästä oikein erottaa. Johonkin joulunpyhien meditointihetkeen tämä olut on varmasti ihan paikallaan, ainakin pienenä lasillisena. Itse tykkään, että näin vahvassa oluessa saisi olla hiukan enemmän särmää.

St. Bernardus Christmas Ale (Brouwerij St. Bernard, 10 %). St. Bernardin normaalivalikoiman vahvin olut Abt on yksi belgialaisia luotto-oluitani ja saman panimon jouluolut on ulkonäöltään mustanpuhuvaa ja tiheävaahtoista kuten sekin. Panimon tarinahan on sikäli erikoinen, että Westvleterenin munkit valmistuttivat luostarioluitaan lisenssillä täällä vuosina 1946–1992, kunnes jälleen ottivat mäskilapiot omiin kauniisiin käsiinsä. Abtiin verrattuna Christmas Ale on kevyemmän oloinen, vaikka alkoholin näkökulmasta tilavuusprosentit ovat samat. Tuoksussa ja maussa on yllättävää metsämansikkaa, jota tumman lakritsisesta Abtista en muista maistaneeni. En tiedä, onko resepteissä paljon eroja ja jos niin mitä. Hiilihappo on pehmeää, jälkimaussakin hieman mansikkalikööriä ja jopa aivan aavistuksenomaista happamuutta. Jouluoluet ovat usein panimon valikoiman tummimpia ja tuhdeimpia juhlajuomia, tässä kausituote ehkä jää ympärivuotisen jalkoihin.

Wesołych Świąt 2017 (PINTA, 8,4 %). Puolan tunnetuimman käsityöpanimon jouluolut on nimeltään yksinkertaisesti ”Hyvää joulua”, ja sitä toivotetaan tällä kertaa Madagaskarin vaniljalla maustetun itämerenportterin muodossa. Vanilja ei kokonaisuudessa näyttele kovin suurta roolia, eikä tämä miltään erityisen tyypilliseltä puolalaiselta Baltic porterilta muutenkaan tunnu. Hieman savuisen samea olut tuo mieleen pehmeät lakritsimöhkäleet, joita ainakin ennen myytiin irtokarkkitiskeissä Väyrysen pään nimellä. Suutuntumassa on jotain lesemäisen sakeaa, ja taustalla leijuu vieno kotieläinkarsinan tuoksu. Reseptissä näkyy olevan hunajaa, mutta sitä en erota. Humala on tyylille ominaiseen tapaan vähissä.

Bush de Noël (Dubuisson, 12 %). Tämä belgialainen vahva jouluolut oli testissä viime vuonnakin, mutta tällä kertaa maistelin sen perus-Bushin eli Bush Ambréen rinnalla. Jälkimmäinen on yksi vanhimpia yhtäjaksoisesti tuotannossa olleita oluita maassaan, sillä se on kuulunut panimon valikoimiin vuodesta 1933 lähtien. Vaatimattomasta maalaiskylän panimosta ponnistava Bush on yksi Belgian monumentaalisimpia oluita, voimakkaasti kanelin ja omenan tuoksuinen talven(kin) lämmittäjä, jossa belgialaisten hiivojen mausteisuus yhdistyy englantilaisten esikuvien hedelmäisyyteen. Jouluversion tuoksu on pikemminkin suklaata ja karamellia, eikä se ole yhtä voimakas. Maussa on mukana aavistus kahvia ja tummempaa mallasta, ehkä vähän omenan tai muun happaman hedelmän vivahdetta tässäkin. Kuten St. Bernarduksen tapauksessa, tässäkin vie ympärivuotinen versio ehkä voiton joulujuomasta.

Captain Baltic Winter Edition (Pracownia Piwa, 9,5 %). Jälleen Baltic porter -tyyppisestä oluesta on tullut maustehyllylle tehdyn visiitin jälkeen puolalainen joulu- tai talviolut, eikä siinä mitään. En itse asiassa ymmärrä, mikä järki on etiketin määritelmässä ”imperial Baltic porter”, voihan 9,5-prosenttinen olut olla myös pelkästään Baltic porter ja Puolassa yleensä onkin. Olut on sinänsä puolalaiseksi portteriksi aina tyypillinenkin ja maussa on salmiakkia, ehkä vähän viileää mentolia tai yskänlääkettä. Mausteena on käytetty biisoniruohoa, josta jo aiemmin toisen oluen yhteydessä kirjoitin. Tätä kautta mukaan tulee aniksen, vaniljan ja kookoksen sävyjä, ja toisena mausteena ollut limetinkuori maistuu myös melko selvästi. Aika paljon tässä oluessa tapahtuu, ja ainakin yhden maistelukerran perusteella kokonaisuudesta jää hiukan sekava kuva. Siitä huolimatta tykkäsin tästä tosin enemmän kuin yllä mainitusta PINTAn portterista.

Tsjeeses Reserva (Bourbon Barrel Aged) 2014 Vintage (De Struise Brouwers, 10 %). Kuparinvärinen bourbon-tynnyreissä kypsytetty olut on jatkanut käymistään pullossa. Tyyliltään tämä jouluolut on sukua tietyille muille länsiflaamilaisille vahvoille oluille, lähinnä kai Sint-Bernardus Tripelille ja De Dolle Brouwersin kausioluille Stille Nachtille ja Boskeunille. Hedelmäiseen perusolueen on tarttunut ilmeisesti tynnyreistä väkevien alkoholijuomien makua, bourbonia varmaankin mutta myös konjakin olemusta. Mausteinen, vaniljainen, suolaisen karamellin sävyinen tanakka herkku, joka viilennettynä lämmittää takkatulen edessä mutta itse lämmettyään on aika intensiivistä juotavaa.

PINTA Kwas Kappa: hapansarja eteni K:hon

Maistelin pari vuotta sitten Varsovan olutfestivaaleilla tummaa mietoa hapanolutta, jota tarjoili PINTA, puolalaisen käsityöoluen uudisraivaajapanimo. Ihmettelin silloin, kun panimo nimitti tuotostaan tyylillisesti Berliner Schwarzeksi ja itse yhdistin oluen nimen, Kwas Delta, itäeurooppalaiseen kvassiin eli ruisleivästä tehtyyn kaljaan.

Pienellä taustojen tutkailulla selvisi, että kyse on PINTA-panimon käynnistämästä hapanolutkokeilujen sarjasta, jonka aloitti aikoinaan Kwas Alfa ja sen jälkeen on käyty kreikkalaisten aakkosten alkupäätä kirjain kerrallaan läpi. Jokainen olut on edustanut hieman eri tyyliä. Eli kwas-sanan ei nyt tarvitse siis viitata varsinaiseen kvassiin, vaan se on ylipäätään puolan kielen happoa tarkoittava sana.

sdrTänään sitten ostoskassiini päätyi sarjan uutukainen, Kwas Kappa, joka etikettinsä mukaan on American sour lager ja sisältää 5,4 alkoholiprosenttia. Sarjan muista oluista esimerkiksi Kwas Eta oli sour pumpkin red ale ja Kwas Theta sour cherry imperial stout. Näitä muita siis en ole maistellut.

En ollut jotenkin ennen tullut ajatelleeksi, että hapan lagerkin on ”juttu”. Mutta pienellä googlailulla huomaa kyllä, että sellaisia on varsinkin Atlantin takana tehnyt aika moni panimo, ja voisi kuvitella että Euroopassa samoin. Mikään suuri hapanoluiden ystävä en ole, enkä siten kovin hyvin kartalla, mitä sillä saralla tapahtuu.

Tässä on suhteellisen normaalin oloinen vaalea lager, jossa viiden Uuden maailman humalan profiilista aistin mielestäni ainakin Mosaicin, ja happamuutta keitokseen tuo Lactobacillus delbrueckii. Tuoksussa on päivänkakkaraa ja märkiä tekstiilejä, kenties humalien ja hapon yhteisvaikutuksesta, sekä sitä tavanomaista nykyamerikkalaista sitruspassiota.

Äärimmäisen hapan olut ei ole suinkaan kyseessä, vaan kirpeys on pikemminkin aika vienoa, kevyen kesäjuoman hengessä. Sauvignon blanc-mainen loppumaku on aavistuksen makea, reseptissä jotain glukoosiakin näyttää olevan ja ei ole ehkä sitten ihan rutikuivaksi asti käynyt. Kokonaisuutena ei hullumpi olut, ja varmasti lähestyttävimmästä ja yleiskäyttöisimmästä päästä PINTAn Kwas-sarjassa.

Maailmanloppu, eli puolalaista sahtia ja gotlandsdrickaa

Koniec Świata ja Jormungandr pohjautuvat Suomen ja Ruotsin muinaisiin olutperinteisiin. Miten Itämeren etelärannalla on onnistuttu pohjoisten tyylien jäljittelyssä?

Ensimmäinen tapaus sattui Varsovassa viime keväänä.

20160824_132249Oli perjantain alkuilta, ja olin hakemassa paikallisia pienpanimo-oluita eräästä nyt jo toimintansa lopettaneesta alkoholiliikkeestä. Paikka näytti ulkoapäin luksushenkiseltä vodkaputiikilta, mutta olin jo aikaisemmin huomannut myös olutvalikoiman olevan kohtuullisen edustava. Ajatuksenani oli katsella jääkaapit läpi avoimin silmin, mutta kävi niin, että yksi henkilökunnan edustajista oli enemmän kuin innokas auttamaan.

Ongelma oli, ettei kaveri tuntunut tietävän oluista mitään ja jäi vähän epäselväksi, ymmärsikö edes kovin hyvin englantiakaan. Ehkä osuutta oli myös sillä, että hän näytti ottaneen kavereidensa kanssa tiskin takana jo jonkin verran pohjia. Kerran jo olin hätistänyt miehen matkoihinsa, mutta kun hän palasi toisen kerran inttämään, heitin koepallon: löytyisikö valikoimasta puolalaista pilsneriä.

Sen kummemmin miettimättä myyjä iski käteeni puolen litran pullon, jonka kyljessä komeili hämmästyksekseni Suomen lipun kuva. Tutkiessani etikettiä tarkemmin huomasin myös sanan sahti. Okei, pilsneriä tämä ei todellakaan ollut, mutta ajattelin, että voisi puolalainen sahtikin olla kokemisen arvoinen.

koniec2Kun saunan jälkeen availin pulloa, odotukset eivät olleet kovin korkealla. Voisiko tämä mitenkään olla kelvollista sahtia? Puolalaisten olisi pitänyt saada käsiinsä hyvä resepti ja soveltaa sitä paikallisille raaka-aineilleen. Entä säilyvyys? Suomessa sahti on tuoretavaraa, ja tämä oli seisoskellut ties miten kauan viinakaupan kaapissa tavallisessa kruunukorkkipullossa.

Yllätyin: maku oli aivan tuttu. En nyt suinkaan väitä, että tämä Browar na Jurze -panimon valmistama Koniec Świata kuuluisi välttämättä sahtien parhaimmistoon.

Ihmeen hyvin silti Sleesiassa, eteläisessä Puolassa, oli onnistuttu tavoittamaan suomalaisen maalaisoluen olemus. Tämä sahti, kenties Puolan ainoa, on tehty PINTA-kiertolaispanimolle.

Merikäärme Gotlannin saarelta

En tiedä, mihin Koniec Świata -nimen on tarkoitus tarkemmin viitata, Suomen syrjäiseen sijaintiinko. Se merkitsee sanatarkasti ”maailmanloppua”. Maailmanloppu-yhteys on joka tapauksessa toisessakin pohjoismaisessa muinaisoluessa, jonka puolalaisversioon tällä viikolla törmäsin varsovalaisessa craft beer -baarissa.

Jormungandr, tai Jörmungandr, on skandinaavisessa Edda-tarustossa esiintyvä Maailmankäärme, joka on kietonut itsensä ihmisten asuttaman maailman ympäri ja puree omaa häntäänsä. Se on myös tunnin ajomatkan päässä Varsovasta sijaitsevan Bednary-panimon olut, joka on pantu pääkaupungin Jabeerwocky-olutravintolan talonolueksi. Tyylilajiksi on ilmoitettu gotlandsdricka, sahdin ruotsalainen lähisukulainen.

Aitoa gotlantilaista en ole koskaan juonut, joten en osaa sanoa, osuuko tämä lähellekään sitä. Luotettavan lähdeteoksen* mukaan gotlandsdrickalle on tyypillistä kataja sekä savustettu ohramallas. Näitä molempia puolalaisesta Jormungandr-oluesta kyllä löytyy, savumaltaita jopa kolmea lajia: pyökki- ja tammipuulla sekä turpeella savustettuja.

20160824_133234Lisäksi mukana on kaura- ja vehnämaltaita sekä tummia savustamattomia ohramaltaita. Humalana on puolalainen lajike Marynka, ja hiivana (käsittääkseni belgialaislähtöinen) T-58. Vertailun vuoksi muuten: yllä mainitussa Koniec Świata -sahdissa hiiva näyttäisi olleen leivinhiivaa, humala puolalaista Lubelskia ja viljapuolella pale ale -mallasta, ruista sekä savustettua ohramallasta.

Lopputuloksena Jormungandr on mustanpuhuva 6,8 % abv:n vahvuinen olut, joka maistuu enemmän tai vähemmän käsityönä valmistetulle portterille, ehkä tummien maltaidensa ansiosta. Jälkimaussa nielusta nenään hiipii pieni sahtimainen hiivan tömäys, tai sitten vain kuvittelen. Tässä gotlandsdrickassa on muuten jonkin verran jopa hiilihappoa.

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

20160824_135603Kun Maailmankäärme päästää häntänsä hampaistaan, alkaa Ragnarök. Se ei ehkä ole suoranainen maailmanloppu, mutta melkoinen katastrofi kuitenkin. Jumalten kohtalona on silloin tuhoutua suuressa taistelussa, jota seuraa joukko erilaisia luonnonmullistuksia kuten suuri tulva, joka peittää maan alleen. Kaksi ihmistä säilyy kansoittamaan maan uudelleen, ja osa jumalolennoistakin palaa.

Mitään maailmanloppuja nämä sahdin ja gotlandsdrickan puolalaiset tulkinnat eivät myöskään olleet, sen kummemmin hyvässä kuin pahassa. Puolassa on nyt käynnissä vimmattu käsityöolutinnostus, ja sellaiseen kuuluu marginaalistenkin oluttyyppien kokeileminen.

Ihan hauskaa, että nämä Itämeren pohjoisten rantojen erikoisuudet ovat inspiroineet puolalaisten keittoja. Vaikka heidän tulkintansa eivät olisi sataprosenttisesti vastanneet pohjoismaisia perinteitä, ei liene ongelma sekään. Oluet kehittyvät myös tällaisen ristipölytyksen kautta.

(* M. Laitinen & J. Silvennoinen & H. Nikulainen: Sahti. Elävä muinaisolut)