Maailmojen sota: amerikkalainen Zoigl ja oluen autenttisuus

Viime viikolla tapahtunutta: brittiläistaustainen oluthistorioitsija Ron Pattinson veti herneet nenäänsä nähtyään Twitterissä Oregonissa toimivan Zoiglhaus-panimon pullotetut uutuudet, Zoigl-Kölschin ja Zoigl-Pilsin.

They really shouldn’t be using the name Zoigl. Because it isn’t fucking Zoigl, totesi Pattinson diplomaattiseen tapaansa.

Jos tuossa twiitissä ilmaistun ärtyneisyyden syyt kaipaavat selvennystä, kysymys on siis siitä, että Zoigl on itäisessä Baijerissa säilynyt hyvin paikallinen perinne, ja Kölsch taas Reininmaalle Kölniin rajoittunut täysin erilainen – mutta yhtä lailla paikallinen – oluttyyppi.

Eurooppalaisesta näkökulmasta näiden yhdistäminen on yhtä luontevaa kuin porokarjalanpiirakka tai hapankaalipizza. Amerikkalaisesta näkökulmasta: molemmat ovat saksalaisia, joten miksei. Voi olla, että esimerkiksi Zoigl-Kölschin tapauksessa kyse on enemmänkin Zoigl-sanan käytöstä brändinimenä kuin tyylien fuusioinnista, mutta problematiikka on silti suunnilleen sama.

Jenkkiläisistä pullo-zoigleista alun perin twiitannut Jeff Alworth on äärimmäisen tiedostava ja herkkävainuinen olutkirjoittaja, mutta tällä kertaa hänen vastauksensa Pattinsonin syytöksiin valoi vain lisää bensaa liekkeihin:

This is America. We riff on everything. I know it pisses Europeans off that we steal, but that’s what you get in an immigrant country. All the Euros who came here and adapted their culture: it’s our culture.

Alworth käräytettiin lisäksi keskustelussa sisäisen logiikan puutteesta, koska aiemmassa blogitekstissään hän oli suhtautunut hyvin nuivasti siihen, että amerikkalaiset panimot tekevät lambic-oluita. Jos Zoiglia, miksei sitten lambicia?

 

Zoigl-ger-usa

Vasemmalla: Zoiglia Baijerissa. Oikealla: Zoigl-Kölschiä Oregonissa.

 

That’s the way it Gose

Siinä ei ole mitään uutta, että amerikkalaiset panimot hakevat innoitusta vanhoista eurooppalaisista olutperinteistä.

Paraatiesimerkki on viime vuosina nähty Gose-oluen valtaisa suosio eri maiden käsityöolutpiireissä. Ironista kyllä, nimenomaan Ron Pattinsonilla oli todennäköisesti iso rooli siinä, että muissa maissa toimivat panimot ovat ylipäänsä kuulleet koko Gosesta saati uskaltautuneet valmistamaan sitä. Hän on sittemmin miltei katunut kertoneensa maailmalle Gosesta.

Gosehan on vanha itäsaksalainen hapan vehnäolut, jonka maustamiseen käytetään korianteria ja suolaa. 1960- ja 1980-lukujen välissä Gosea ei luultavasti valmistanut DDR:ssä – eikä tietenkään missään muuallakaan – yksikään panimo. Sen jälkeenkin tarjonta on ollut Saksassa vähintään vaihtelevaa.

Amerikkalaiset tulkinnat Gose-tyylistä alkoivat yleistyä ilmeisesti 2000-luvun lopulla, ja sittemmin Goseja on putkahdellut vaikka minkä maiden käsityöolutmarkkinoille.

Vuonna 2007 Pattinson nimittäin kirjoitti blogiinsa postauksen, joka luultavasti oli useimmille olutihmisille ensimmäinen kerta, kun he ylipäätään kuulivat Gosen olemassaolosta. Tuon blogitekstin perusteella vaikuttaa, ettei ulkomaisia Gose-tulkintoja vielä ollut olemassa tai ainakaan kirjoittaja ei sellaisia tuntenut.

Pumpkin-Pie-Gose_Flickr_Sam-Cavanagh_CC-BY-2-0

Kurpitsapiirakka-Gosen on tehnyt Epic Ales -panimo Seattlesta. Kuva: Sam Cavenagh, Flickr, CC BY 2.0.

 

Seuraavien kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Huffington Postista löytyy yllättäen hyvä kiteytys siitä, minkälaisen oluttyylin amerikkalaiset ovat tuolloin Saksasta löytäneet ja mitä he ovat Gosella sittemmin tehneet. Tämän artikkelin mukaan puolet markkinoilla olevista Goseista on nykyään jollakin hedelmällä maustettuja.

Näin varmasti on amerikkalaispanimoissa – ja heidän esimerkkiään seuraavilla oluenvalmistajilla muissakin maissa – mutta alun perin hedelmät eivät siis kuuluneet saksalaiseen Gose-kulttuuriin.

Pitääkö olla huolissaan

No niin: pitääkö olla huolissaan siitä, että amerikkalaiset ”löytävät” eurooppalaisia olutperinteitä ja tekevät niistä omia – mahdollisesti alkuperäistä kontekstia ymmärtämättömiä – tulkintojaan? Kun puhutaan Gosesta tai Zoiglista, meidän on Suomessa ehkä helppo olla relativisteja ja todeta, että mikä ettei.

Jos kuluttajat kerran tykkäävät, miksi kenenkään kannattaisi käskyttää, mitä panimot saavat tai eivät saa tehdä. Verigreippi – voiko se nyt Gosea kovin pahasti pilata.

Mutta entä jos tulkintojen kohteeksi otettaisiin vaikka sahti? Toistaiseksi kansainväliset sahtiversioinnit ovat olleet toki harvassa, ehkäpä johtuen sahdin olomuodosta tuoreoluena.

Entä jos kuitenkin syntyisi ensin amerikkalainen ja sitten maailmanlaajuinen sahdin trendi, jossa yli puolet maailmassa valmistettavista sahdeista maustettaisiin mangolla, ananaksella tai muilla eksoottisilla hedelmillä? Voisin kuvitella yhden jos toisenkin tahon Suomessa älähtävän.

Palaan siis vielä alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko saksalaisilla – tai meillä muilla eurooppalaisilla – oikeutta soimata amerikkalaista panimoa heidän Zoigl-sanan käytöstään.

Jeff Alworth jatkaa keskustelua postauksella, jossa hän puolustaa kaunopuheisesti paitsi Zoiglhausin panimomestarin aitoa Saksan tuntemusta myös amerikkalaisen kulttuurin perusolemusta. Se on ”sekarotuinen” kulttuuri, ja jos se ei saisi hyödyntää esi-isiensä eurooppalaisia juuria hyväksi katsomallaan tavalla, sillä ei olisi mitään pohjaa jolle rakentaa.

Hyvä niin. Se onkin selvää, että saksalaisperäisellä olutkulttuurilla on Yhdysvalloissa vankat perinteet, koska Saksasta alun perin tulleet panimosuvut ovat hallinneet maan olutmarkkinoita jo 1800-luvulta alkaen.

Zoiglia – joka Alworthille vastanneiden mukaan on laajempi paikallinen perinne eikä pelkkä ”tyyli” – amerikansaksalaiset eivät tiettävästi tuoneet kotiseuduiltaan Atlantin taakse, mutta ei tällainenkaan yhteys mahdoton olisi.

Samoin Yhdysvalloissa on jäänteitä pitkäikäisestä brittiläisperäisestä olutkulttuurista, joka on muovautunut vuosisatojen saatossa amerikkalaiseksi. Yksi muistuma tästä perinteestä on amerikkalainen IPA, joka on viime vuosina korvannut alun perin brittiläisen IPA-jatkumon globaalin olutkansan tietoisuudessa. Tähän syrjäyttämiseen on syynä voimakas ja luova kehitystyö, jota amerikkalaiset pienpanimot ovat 1990- ja 2000-luvuilla kohdistaneet kyseiseen oluttyyliin. Sen seurauksena useimmat eurooppalaiset IPAt käytännössä matkivat nykyään amerikkalaisia esikuvia; harvempi perustuu tietoisesti britti-IPAan.

Amerikan voi jo nykyään sanoa ohjailevan eurooppalaisen pienpanimo-oluen valtavirtaa. Niinpä eurooppalaisten taistelut omien olutperinteidensä puhtaudesta ovat jossakin määrin tuhoon tuomittuja, kun yhdysvaltalainen ja sitä kautta globaalistunut olut-avantgarde lähtee jotakin tällaista perinnettä muovaamaan uuteen uskoon.

Keskustelu näistä perinteistä on silti ainakin omasta mielestäni tärkeää. Se ei ole yhdentekevää lillukanvarsien ruotimista. Debattia täytyy pystyä käymään niin, että tunnustetaan samaan aikaan sekä jonkin oluttyylin lähtöalueella vallitseva autenttinen käsitys perinteestä – olipa se saksilainen Gose, Ylä-Pfalzin Zoigl tai Hämeen sahti – että uudemmat tulkinnat vaikkapa Oregonissa tai Uudessa-Seelannissa.

Jos eurooppalaiset jankuttavat ”te ette saa koskea meidän aitoon olutperinteeseemme” ja muut vastaavat ”me tulemme Euroopasta, joten meillä on oikeus tehdä eurooppalaisilla perinteillä mitä haluamme”, ummikko puhuu ummikolle ja kaikki haaskaavat aikaansa turhaan sapelinkalisteluun.

Cantillon ja Belle-Vue: puolustajan ja hyökkääjän tarina

Muutoksen tuuli heittää kaksi brysseliläistä lambic-panimoa strategiseen risteyskohtaan. Ne valitsevat päinvastaiset reitit.

Ne kaikki, jotka tuntevat Constant Vanden Stock -nimisen jalkapallopersoonan Anderlechtin joukkueen isähahmona, eivät välttämättä muista hänen olleen myös yksi Belgian parhaiten pärjänneitä panimoyrittäjiä.

manneken_football_flickr_james-cridland-cc-by-2-0-attVanden Stockin (1914–2008) oma aktiiviura pelaajana ajoittui 1930–1940-luvuille, ja seuraavilla vuosikymmenillä hän valmensi Belgian maajoukkuetta ja toimi RSC Anderlechtin puheenjohtajana joukkueen kovimman menestyksen vuosina 1970–1980-luvuilla. Vanden Stock oli myös seuran omistaja kuolemaansa saakka, ja nykyinen seurajohtaja ja omistaja Roger Vanden Stock on hänen poikansa.

Constant Vanden Stock teki toisen uransa perheyrityksessä, josta hän kasvatti maailmansotien jälkeen Belgian suurimman lambic-panimon. Kuten jalkapallojoukkueen, myös panimon tarina sai alkunsa Anderlechtistä, kunnan keskusaukion laidalta parin kilometrin päässä Brysselin keskustasta. Siellä sijaitsi kahvila nimeltä Belle-Vue, jonka Constantin isä Philémon Vanden Stock osti vuonna 1927.

Hipsterin fysiikalla ei olisi monissa olutalan töissä tuohon aikaan pärjännyt. Philémon oli lähtenyt kotoaan 12-vuotiaana riitauduttuaan isäpuolensa kanssa ja työskennellyt ensin De Coster-Heymansin panimolla nykyisen Gare du Midin rautatieaseman nurkilla. Yrittäjähenkinen poika pani muutamaa vuotta myöhemmin pystyyn oman yrityksensä, joka kuljetti olutta ja viiniä asiakkaiden kotiovelle.

belle-vue-brasserie-flickr-miguel-discart-cc-by-sa-2-0-attNäin hänet monet kerrat apupoikansa kanssa kantamassa korennolla kolmensadan kilon tynnyreitä asiakkaille. Kärrymiehet, jotka heitä auttoivat, olivat maalaispoikia, jotka kumosivat jokaisen kuljetetun tynnyrin jälkeen kunnon mukillisen olutta. Loppupäivästä he eivät enää kävelleet ihan suoraan”, muistelee Constant Vanden Stock lapsena näkemäänsä.

Vaikeuksista voittojen sarjaan

Kun sota loppui vuonna 1945, Vanden Stockin perhe oli jo istuttanut tulevan panimoimperiuminsa siemenen ostamalla naapurikaupunginosassa parikymmentä vuotta toimineen Vos-Kinan lambic-panimon.

Tulevaisuutta varjostivat silti synkät pilvet. Neljä päivää ennen kuin liittoutuneet vapauttivat Brysselin, saksalaiset olivat muiluttaneet Philémon Vanden Stockin pois Belgiasta. Perhe sai kuulla sodan päätyttyä, että hän oli kuollut Sandbostelin keskitysleirissä Bremenin lähellä.

Pelaajauransa sotavuosina lopettanut Constant-poika laittoi kaiken energiansa perhepanimon tulevaisuuden varmistamiseen. Panimo, joka kantoi kahvilan nimeä Belle-Vue, käytti sodan jälkeisen kasvun ja kukoistuksen ajan täysimittaisesti hyväkseen.

Constant ja lankomies Octave ajelivat jenkkiarmeijalta ostamillaan vanhoilla Studebakereilla ympäri Belgiaa ja onnistuivat hyvinä myyntimiehinä laajentamaan gueuzensä kysyntää kauas Brysselin ulkopuolelle. Yksi kohde olivat Pohjanmeren rannikkokylät, joissa belgialaiset viettivät kesälomiaan.

Millä konstilla nuoret miehet tekivät gueuzestään niin kysytyn tuotteen, kun happamien kansanoluiden suosio oli ylipäätään luisussa? Muistelmissaan Constant toteaa seuraavasti:

Jo lapsena olin pannut merkille, että osa [kahvilan] asiakkaista piti gueuzen makua liian vaativana. Varsinkin rouvat pyysivät joka kerta juomaansa tilkan grenadiinia tai sokeripalan. Kun aloin itse vastata panimon markkinoinnista, muutin heti oluen makua pehmeämmäksi ja makeammaksi. Se oli onnistunut veto, kuten myöhemmin huomattiin: myös rouvat pitivät nyt gueuzestä.

Constant Vanden Stock oli sielultaan liikemies, joka otti nuorena joitakin kertoja yhteen isänsäkin kanssa, kun Philémon yritti hillitä pojan laajentamishaluja.

Constant ymmärsi ajan hengen ja vaistosi, että hyökkäys oli paras puolustus. Gueuze ei ollut enää brysseliläisten suuri suosikkiolut, mutta sille löytyi kuitenkin riittävät markkinat Belgiasta ja myöhemmin myös naapurimaista.

Belle-Vue osti 1950–1970-luvuilla parisenkymmentä pienempää kilpailjaansa ja piti seitsenkymmenluvun puolessavälissä vihdoin hallussaan 80:a prosenttia Belgian lambic-markkinoista. Panimo oli ylpeä moderneista tuotantolaitoksistaan, jotka valmistivat pastöroitua, suodatettua ja makeutettua gueuzeä ja kriekiä pullotettavaksi 25 cl:n kruunukorkkipulloihin.

Vanhan säilyttäjä lähtee museouralle

Kun Belle-Vue käynnisteli Belgian valloitustaan sodan jälkeisinä vuosina, Brysselissä oli vielä 36 muuta lambic-panimoa ja parikymmentä gueuze-sekoittamoa. Pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla oli lisäksi 44 lambic-panimoa ja kolmisenkymmentä sekoittamoa. Tässä vaiheessa (luvut ovat vuodelta 1950) lambic ei vielä ollut suinkaan henkitoreissaan, mutta kato kävi pian.

1970-luvulle Brysselin moninaisista panimoista ei selvinnyt oikeastaan Belle-Vuen ohella kuin yksi sitkeä sissi, Cantillon. Maaseudulle jäi sen lisäksi muutamia muita perinteen jatkajia.

Sukupolvi vaihtui. Uuden sukupolven johtopäätös oli yleisesti ottaen, ettei suurta yleisöä kiinnostanut enää sen kummemmin makeutettu kuin makeuttamaton gueuze.

Tämän päätelmän kääntöpuoli on kuitenkin avain koko tarinan loppuratkaisuun, ja sen Cantillon 1970-luvulla oivalsi. Pientä, paikallisista erikoisuuksista ja perinteistä kiinnostunutta yleisöä oli nimittäin alkanut näihin aikoihin muodostua sen verran, että heidän mielenkiintonsa saattaisi pitää muutaman aidon lambic-valmistajan hengissä.

Cantillon on alun perin gueuzen tuottajana jopa Belle-Vueta vanhempi. Sen perusti nuori Paul Cantillon vuonna 1900 Anderlechtissä.

Hänen tarinansa on melko tyypillinen luku panimosukujen historioissa; yläotsikoksi sopisi “innokkaan vävypojan edesottamukset”. Paulin oma isä oli viljakauppias, mutta hänen morsiamensa Marie Trochin perheellä oli lambic-panimo. Kumpikin suku asui Lembeekissä, reilu kymmenen kilometriä Brysselistä. Paul harjoitteli oluenpanoa jo ennen nimeään kantavan yrityksen perustamista, mutta nuorukainen sai turhautuneena huomata, että appiukon lambic oli paljon parempaa kuin hänen itse panemansa.

Päädyttiin ajalle tyypilliseen ratkaisuun. Paul ja Marie perustivat oman firmansa Rue Gheude 56:een, samaan osoitteeseen, jossa Cantillon tänä päivänäkin toimii. Se ei kuitenkaan ollut alun alkaen panimo, vaan gueuze-sekoittamo, ja hyviä sekoituksia tehdäkseen Paul osti olutta sekä appiukoltaan että isältään. Vuosien mittaan Cantillon alkoi myös valmistaa itse perusolutta gueuzeään varten.

Paul Cantillon (1875–1952) ehti nähdä vielä toisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jolloin brysseliläiset lambic-panimot kokivat viimeisen kukoistuksensa ennen 2000-luvun alkua. Vaimo Marie kuoli vuonna 1958. Seuraavasta vuosikymmenestä tuli Cantillonin historian vaikein. Kustannukset nousivat, kilpailu kiristyi, ja kuluttajien makutottumukset alkoivat olla jotain muuta kuin isoisien hapanta gueuzeä.

Paulin ja Marien poika Marcel pyöritti panimoa 1970-luvun alkuun asti, mutta tuotantomäärät pienenivät joka vuosi eikä panimomestarilla tahtonut riittää uskoa jatkamisen mielekkyyteen. Harvemmin mainittu yksityiskohta on, että kuluttajien toiveisiin vastatakseen Cantillon harrasti näihin aikoihin gueuzensä makeuttamista sakariinilla aivan kuten isommat kilpailijansa. Amerikkalaistyylisten virvoitusjuomien kasvanut suosio oli iskostanut panimoyrittäjien päähän ajatuksen, että myös oluen piti olla helppoa ja sokerista.

cantillon_flickr_thegrekle_cc-by-2-0-attYrityksen pelastajaksi ilmaantuu vuonna 1971 kukas muu kuin Marcelin vävypoika, Jean-Pierre Van Roy, Cantillonin panimon nykyinen vanhaisäntä.

Hänen visionaan on tehdä panimosta kulttuurihistoriallinen gueuze-museo, joka on kuitenkin samaan aikaan elävä panimo. Museotoiminta edellyttää, että tuote on autenttinen, joten Van Roy lopettaa vähitellen oluen makeuttamisen ja pienentää vuosittaisia tuotantomääriä. Osa aiemmista varastointi- ja tuotantotiloista varataan erilaisille tapahtumille kuten seminaareille ja näyttelyille.

Kun lambic ja sen johdannaiset – gueuze etunenässä – nousevat 1990- ja 2000-luvuilla belgialaisen ja kansainvälisen olutyleisön suosikkilistalle, Cantillon on paalupaikalla ottamassa vastaan kotimaisten, eurooppalaisten ja amerikkalaisten fanien rakkautta. Tulevaisuus ei ole sataan vuoteen näyttänyt panimolle yhtä hyvältä. Nykyaika palkitsee aitouden, ja sellaista autenttisuutta kuin Cantillonilla ei monikaan panimo maailmassa pysty osoittamaan.

Iso kilpailija päätyy vielä isompien kiduksiin

Mitä sitten Belle-Vuen panimolle tapahtui sen jälkeen, kun se oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa Belgian suurimpana lambic-valmistajana? No, se mitä kilpailukykyisille keskisuurille panimoille yleensä käy. Siitä kiinnostui Stella Artois’n valmistaja Interbrew, joka valmisti 1980-luvun lopulla 65 prosenttia kaikesta belgialaisesta oluesta.

Interbrew’n tuotepaletista nimittäin puuttuivat tuolloin gueuze ja kriek, jotka olivat alkaneet jälleen nauttia kohtalaista suosiota belgialaisina erikoisuuksina myös maan rajojen ulkopuolella.

gueuze-belle-vue-kate-hopkins-flickr-cc-by-2-0-attInterbrew – nykyinen ylikansallinen AB-InBev – jatkaa Gueuze Belle-Vuen valmistamista tänä päivänäkin. Se on todennäköisesti yksi laajimmalle levinneistä belgialaisista gueuzeistä, vaikka sillä ei arvostelijoiden mukaan olekaan juuri mitään tekemistä aidon gueuzen kanssa. On niitäkin, jotka suhtautuvat tähän olueen melko positiivisesti sellaisena kuin se on. Itsekin olen Gueuze Belle-Vuen mausta joskus pitänyt, vaikken ole vuosikausiin sitä juonut.

Näiden kahden panimon – perinteiden puolustajan ja bisnesvainulla siunatun hyökkääjän – tarina kuvastaa hyvin Belgian panimokenttää 1900-luvun loppupuolella myllänneitä paineita. Se, joka kasvaa isoksi silloin kuin ajat vaativat kasvamaan, hukkuu melkein huomaamattaan globaalien olutmarkkinoiden akanvirtaan. Taskuun kilahtava myyntivoitto liikkuu tietysti kymmenissä miljoonissa.

Se, joka malttaa pysyä pienenä, paikallisena ja perinteille uskollisena ajan vaatimusten vastaisesti, saa uudella vuosituhannella harteilleen sankarin viitan ja kymmeniätuhansia ihailijoita ympäri maailman. Kumpi ottelun sitten lopulta vie? Ja mistä kukaan voi vaikeina aikoina tietää, mikä arpa parinkymmenen vuoden päästä on voitokas?

Lähteitä: Bier en brouwerijen te Brussel van de middeleeuwen tot vandaag; Camps H., Constant Vanden Stock: une vie, deux carrières; Van den Steen J., Geuze en kriek: de champagne onder de bieren.

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Baijerin itäisellä laidalla sinnittelevään olutperinteeseen tutustuakseen ei enää tarvitse kytätä ovien ylle ripustettuja tähtiä tai edes kysellä matkailuneuvonnasta kalentereiden perään.

Hyvä ja ajantasainen Zoigl-almanakka löytyy nykyisin internetistä, ja päivämäärät ja paikat on siitä helppoa haeskella, vaikkei muuten saksankielisen sivuston lukeminen sujuisikaan.

Schoilmichl_yleisöMinulla oli käsitys, että Zoigl-oluen löytäminen olisi äärimmäisen haastavaa. Vaikutelma onkin ilmeisesti peräisin hieman vanhemmista olutkirjoista tai -blogeista. Minnekään syvälle maaseudulle ei ole välttämätöntä hakeutua. Oberpfalzin alueen viidestä Zoigl-paikkakunnasta ainakin kaksi on ihan elävän oloisia pikkukaupunkeja, nimeltään Windischeschenbach ja Mitterteich.

Kolmesta pienemmästä paikasta Neuhaus sattuu sitä paitsi sijaitsemaan aivan Windischeschenbachin kyljessä, joten nämä kaksi taajamaa muodostavat yhdessä Zoigl-alueen epävirallisen keskuksen.

Neuhaus-pienempi

Neuhaus bei Windischeschenbach.

Juuri Neuhausissa pääsin ensimmäisen kerran elämässäni toissapäivänä maistamaan aitoa Zoiglia. Paikkana oli Schoilmichl-nimisen Zoigl-talon takapiha, jolle oli kannettu muutama pitkä pöytä penkkeineen. Talon emäntä laski tuoretta olutta ovenpieleen asetetusta tynnyristä, ja paikallinen torviyhtye viihdytti.

Schoilmichl on yksi kylän kuudesta Zoigl-talosta, ja sillä on olutta tarjolla kymmenenä viikonloppuna tämän vuoden aikana. Muilla viikoilla avoinna on yksi muista Neuhausin oluttaloista. Zoiglin ideahan on, että kylässä on yhteispanimo ja tietyillä paikallisilla perheillä lupa panna siellä olutta.

Olutta valmistetaan sitten tyypillisesti sen verran, minkä kylän väki ja mahdolliset muut vierailijat saavat muutaman päivän kuluessa juotua kurkuistaan alas.

Kuokkimassa toisten pihajuhlissa?

Windischeschenbachin puolella Zoigl-hanat olivat auki samana viikonloppuna Binnerin talossa. Ohi ajaessa meininki näytti ihan tavalliselta omakotialueen pihajuhlalta, eli ilman Zoigl-kalenteria ei mistään olisi tiennyt talossa tapahtuvan julkista anniskelutoimintaa. Edes tavanmukaista Zoigl-talon merkkiä, kuusisakaraista tähteä, en tainnut nähdä.

Takapihan penkit olivat täynnä väkeä. Tuli mieleen suomalainen Ravintolapäivä, paitsi että tässä pääosassa oli juoma. Avaat ovesi muutaman kerran vuodessa niin tutuille kuin ventovieraille, jotka ovat katsoneet etukäteen netistä, mistä tarjoilua tällä kertaa löytyy. Kylän väen voi tosin kuvitella jo muistavan vuoroviikot ulkoa.

Schoilmichl_lasiKun Binnerin takapihalla oli maistelijoita tungokseksi asti, automme siis pysähtyi ensimmäisen kerran naapurikylän Schoilmichliin, jossa olut oli kullankeltaista, melko jämäkän humalaista ja sitrushedelmäisen raikasta. Etukäteen lukemieni kuvausten pohjalta olin odottanut punaruskeaa, rosoisempaa ja vielä rankemmin humaloitua ”farmhouse lageria”. Tämä Zoigl oli kuitenkin puhtaan ja hyvin miellyttävän oloinen olut, jota olisi juonut mielellään useammankin kolpakollisen.

Edessä oli kuitenkin vielä siirtyminen illan majapaikkaamme Mitterteichiin, jossa Zoigl-talon virkaa hoiti tänä viikonloppuna Lugert. Se oli päivän kahdesta Zoigl-paikasta ehkä se tunnelmallisempi: istuimme vanhan talon sisäpihalle johtavassa porttikäytävässä. Pihan pöydät olivat jälleen lähes täynnä porukkaa ja kaikille kannettiin olutta sekä sen kylkeen sopivia suolaisia, enimmäkseen erilaisia leikkeleitä ja makkaroita. Erikoisuutena oli gulassi hevosenlihasta.

Lugert_piha

Lugertin Zoigl-talon sisäpiha.

Lugertin olut oli nyt kahdesta maistamastani Zoiglista hieman miedommin humaloitu, ja kevyen sitruunavivahteen tilalla oli turvallisen maltainen maku, jossa mukana aavistus jotain makeaa. Humalaakin oli silti ihan kunnolla, eli tasapaino oli omaan makuuni oikein sopiva. Jos kaikki lager muistuttaisi parhaita Zoigleita, ei koko pale aleen hurahtanutta craft beer-liikettä olisi varmaan koskaan syntynyt.

Lugert_oksa

Merkki siitä, että Zoiglia on tarjolla.

Sain olueni seuraksi annoksen nimeltä Pressack mit Musik. Nimen taakse kätkeytyi valikoima erivärisiä aladobeja etikkaliemessä, ja niitä popsiessa tuli tilattua vielä toinenkin tuopillinen Zoiglia. Pöytään tuli myös uunituoreita brezeleitä. Illan päätteeksi poikkesimme vielä pikkukaupungin torille, jossa oli käynnissä vauhdikas kyläjuhla livebändeineen. Kävi ilmi, että Mitterteich elättää kolmen Zoigl-talonsa lisäksi myös yhden ”tavallisen” panimon, joka huolehti kyläjuhlan janoisista suista.

Ei helpoimpia olutmatkakohteita

Oberpfalz on Saksan mittakaavassa syrjäinen ja harvaan asuttu alue, jonka tiettyä eristäytyneisyyttä selittävät ehkä pitkät vuosikymmenet rautaesiripun ja Fichtelgebirgen vuorten puristuksessa. Maisemista tulevat välillä mieleen kainuulaiset vaaramaastot, vaikka metsien välissä aukeavatkin laveammat viljavainiot kuin Suomen syrjäseuduilla.

Oberpfalz_David Schiersner_Flickr_CC BY 2-0att

Oberpfalzin maisemaa.

Zoigl-retkeä voi tämän kokemuksen perusteella suositella lämpimästi, vaikka siinä oma haasteensa onkin. Kaukaisiin kyliin pääseminen joukkoliikenteellä on epäilemättä työn ja tuskan takana, eikä matka kyllä tuntunut ihan lyhyeltä edes omalla (vuokratulla) nelirenkaisella. Juttelimme Neuhausissa alueelta kotoisin olevan, muualla Saksassa asuvan rouvan kanssa, ja hän oli varsin yllättynyt tavatessaan suomalaisia olutmatkailijoita kotiseudullaan.

Tässä mielessä Ravintolapäivä-vertaus ontuu, koska tutun kaupunkitapahtumamme elinehto lienee tiheä urbaani asutus. Ja tietysti erona on sekin, että Zoigl-toiminta on säänneltyä ja sitä ilmeisesti harjoittavat vain toimiluvan haltijat. Yhteisöllistä syömis- ja juomiskulttuuria ei silti Zoigl-kylistä puutu, joten tunnelmissa on paljon samaa!

Syrjäisen sijainnin mahdollinen positiivinen kääntöpuoli on se, ettei Zoiglin aitous ihan helposti vesity liiallisen olutturismin seurauksena. Tradition säilyminen vain vaatii sitten sen, että paikallisten oma kiinnostus yhteispanimoihin ja oluttaloissa vierailemiseen pysyy yllä.

Schoilmichl_soittajat

Fanfaari Zoiglille.

 

Schoilmichl_kyltti

Schoilmichl mainostaa tuotettaan.

 

Kommunbrauhaus

Mitterteichin yhteispanimo.

Asiat, joita en aikaisemmin tiennyt sahdista

Helsinkiläiselle oluenystävälle sahti on helposti tuntematon maanosa.

Konkreettisia kokemuksia sahdista on ainakin minulla yllättävän vähän, vaikka se osana suomalaista identiteettiä onkin tavallaan aivan tuttu. Se on kuin Kalevala, josta osaa nimetä pitkän liudan henkilöitä ja joitakin sanan- ja juonenkäänteitä, mutta kovin monta runoa ei ole tullut alusta loppuun luettua.

Juniper_Flickr_David-J_CC BY 2-0-att

Syynä on saatavuus. Sahti on kotiolutta, ja on tietysti hienoimpia asioita suomalaisessa kulttuurissa, että tällainen perinne on maaseudulla säilynyt. Kaupallisia sahteja on vain kourallinen, eikä niitäkään mistä tahansa saa käsiinsä. Itse ostan Arkadian Alkosta pullollisen Finlandia Sahtia kotiin noin kerran vuodessa, ja ehkä toisen kerran juon vielä lasillisen jotakin muuta sahtia, kun sellaista tulee vastaan baarissa tai oluttapahtumassa.

Sahti Painokansi_syksy.inddUpeaa on sekin, että meillä on nyt muutaman kuukauden ajan ollut niin hyvä yleisteos aiheesta kuin Mika Laitisen, Johannes Silvennoisen ja Hannu Nikulaisen Sahti: Elävä muinaisolut. Kirja esittelee sahdin sille kuuluvassa asiayhteydessä niin Suomen oluthistoriassa kuin pohjoiseurooppalaisessa maalaisoluiden perinteessä. Ulkomaan sukulaisista, kuten Viron koduõlu, Ruotsin gotlandsdricka ja Norjan maltøl, kerrotaan myös perustiedot.

Huomaan, että on vaikka millä mitalla asioita, joita minä en sahdista tiennyt ennen kuin hankin kirjan. Tässä joitakin poimintoja.

1. Alueittaiset erot.

Sahdinvalmistuksen tyyleissä näkyy yhä selvää maantieteellistä vaihtelua, vaikka kirjoittajien mukaan muun muassa suomenmestaruuskisat ovat tasanneet näitä eroja. Lammilainen sahti esimerkiksi on tummaa ja makean kaljamaltaista, kun taas Joutsassa, Sysmässä ja niiden ympäristössä käytetään usein pelkkää ohraa ja sahti on vaaleampaa, jopa oranssinkeltaista. Jälkimmäinen eli itähämäläinen sahti voi olla myös maultaan kirpeää. Pohjanmaan ja Satakunnan suuntaan mentäessä yleistyvät sellaiset sahdit, joissa ruis taas on keskeisemmässä osassa.

2. Voimakkuus.

Sahdit sijoittuvat (ainakin nykyisin) voimakkuudeltaan ilmeisesti useimmin 7 ja 10 abv-%:n tuntumaan, mutta miedommatkaan eivät ole outolintuja. VTT oli selvittänyt kahden vuoden takaisiin sahdin SM-mittelöihin osallistuneiden sahtien voimakkuuksia. Oli valittu 49 kilpailijan joukosta satunnaisesti 12 sahtia, ja niistä miedoimmissa oli ollut pahaiset 3,7 ja 5 % alkoholia.

3. Humalan ja katajan käyttö.

Niiden muutamien sahdinvalmistajien kesken, joiden tuotteita on kaupallisesti saatavana, on huomattavia eroja suhtautumisessa sahdin maustamiseen katajalla tai humalalla. Finlandia Sahti ja Hollolan Hirvi käyttävät maatiaishumalia ja katajaa sahdissaan, Pihamaan Sahdissa ja Krouvin Sahdissa ei käytetä kumpaakaan. Lammin Sahdin valmistukseen kataja kuuluu mutta humala ei.

4. Historiallisia anekdootteja.

”Tammisaaren porvaristo osti 1700-luvulla ympäristön talonpojilta sahdin tynnyreihin, joissa oli pohjalla tuoreita marjoja, enimmäkseen vadelmia. Ne antoivat sahtiin uutta makua ja ehkä myös saivat sen käymään uudestaan.”

Sahti_Flickr-Bernt-Rostad-CC-BY-2-0-att”Pappien tiedetään pyrkineen hillitsemään kansan juomatapoja mutta myös itse nauttineen perinneoluen vaikutuksista… Jos he joivat kinkereillä ruoan kanssa maitoa, saattoivat kyläläiset silmäillä toisiaan. Oman kylän papin nähtiin mieluiten juovan oman kylän sahtia. Monet täysraittiina tunnetut kirkonmiehet oppivat lopulta paikkakunnan tavoille; ehkä he huomasivat, että sahtihaarikkaan sylkijän oli vaikea saavuttaa paikallisväestön luottamusta… [Isojoella] meille kerrottiin myös papista, joka 1960-luvulla ei olisi suostunut tulemaan kastajaisiin, ellei talossa luvattu tarjota sahtia.”

”Oma lukunsa on perinne, jossa lähialueen miehet ovat kerääntyneet istumaan iltaa ikään kuin sattumalta siihen taloon, jossa tiedettiin olevan sahtia valmiina. Joku saapui palauttamaan lainaamansa naulalaatikon, toinen pyytämään lainaksi jotain juuri sillä hetkellä tuiki tarpeellista esinettä. Pian miehiä olikin jo kertynyt peräkamariin koko joukko, sahtiämpäri tuotiin pöydälle ja siitä sai kukin ryystää halunsa ja vointinsa mukaan… [T]aloista tai pidoista jäänyttäkään juomaa ei lopeteta oman väen kesken, vaan sahtitalon ovi pidetään avoimena niin kauan kuin sahtia riittää.

Laitinen, M., Silvennoinen, J., Nikulainen H. Sahti: Elävä muinaisolut. Moreeni, 2015. (Kansikuva: Moreeni Kustannus.)