De Ranke Franc Belge – menee täydestä kuin vanha raha?

Ei kyllä mene sanontakaan ihan noin, vaan “täydestä kuin väärä raha”. Tämä yksi De Ranke -panimon uudemmista oluista on kuitenkin nimetty paikallisen ex-rahayksikön, Belgian frangin mukaan, ja korkissa ja etiketissä on asianmukaisia kolikonkuvia. Kolikon kääntöpuolella on maanviljelyn jumalattaren Cereksen kuva, joka sopiikin olutpullon koristeeksi hyvin. Kyseessä on tosin 1950–80-luvuilla käytössä ollut frangi – nimittäin euroa edeltäneissä viimeisissä kolikkosarjoissa yhden frangin lanteissa komeilivat kuninkaat Baudouin ja Albert II.dr fb 002756

Frangin belgialaisuus liittyy kai siihen, että olutkin on tyyliltään spéciale belge, Belgiassa jokseenkin tunnettu mutta muualla tuntematon pale ale -mainen tyyli. Franc Belgen (5,2 %) tuoksu on maltainen, vähän mineraalinen, karamellinen. Väri on kultainen, hennosti punertava, ei ihan meripihkan värinen mutta kai kuitenkin sitä, mitä spéciale-tyyliltä voi odottaa. Jos Zinnebir on (ilmeisesti) vaalentunut vuosien varrella melkein pilsnerin väriseksi, Franc Belge on sitten jotakuinkin suomalaisen peruslagerin värinen, suodattamattomana pullon pohjaa kohti samentuva.

Maltaina on pilsin ja pale alen lisäksi müncheniläistä, ja makuun tulee hieman paahtoleipää tai voikeksiä, pähkinääkin, periaatteessa brittiläistä tunnelmaa, jossa myös humalalla (Fuggle) on osansa. Todennäköisesti belgialainen hiiva pitää tämän kuitenkin mannermaisen oloisena oluena. Humalat ovat yrttisiä, hetkittäin mentolimaisia. Kuten De Rankelle on tyypillistä, humalointi on belgialaisittain aika avokätistä, IBUja pitäisi olla 40. Olen onnistunut nauttimaan tätä olutta nyt kahteen otteeseen, ja ensimmäisellä kerralla se oli raikkaan, selkeälinjaisen oloinen, ja toisella kerralla elementit tuntuivat olevan enemmän hajallaan. Ehkä kolmas kerta joskus toden sanoo, mutta suosittelen jo tältäkin pohjalta maistamaan, jos osuu vastaan.

Spéciale on nyt siis tyyli, jota muutamat uudemmatkin pienpanimot haluavat palauttaa takaisin kartalle, vähän samaan tapaan kuin Amerikassa tehdään California Commonille (steam beer) tai Pre-prohibition Lagerille. De Ranken versio on pitkän linjan spécialeihin kuten De Koninckiin tai Palmiin verrattuna toki reippaasti humaloitu ja vähemmän makea, joten tyylipiirteiden hahmottaminen voi olla hankalaa näiden esimerkkien perusteella. Sitä en väitä tietäväni, missä mitassa näitä oluita humaloitiin silloin, kun ne uutuutena tulivat belgialaisiin panimoihin 1900-luvun alussa – ehkä niissä olikin särmää, ainakin ne olivat vahvempia kuin kansanomaiset hapanoluet.

Zinnebir: brysseliläisestä karnevaalioluesta Belgian käsityöpanimoiden suuntaviitaksi

Asian vierestä: joskus olen ihmetellyt huvittuneena Brussels Beer Projectin markkinointia, joka kehottaa kuluttajaa poistumaan luostarista ja astumaan nykyaikaan. Oluenpanijamunkkien sijasta tämä muutaman vuoden ikäinen projektipanimo haluaa esitellä modernia, kosmopoliittista ja elävää Brysseliä. Belgialainen olut pitää heidän mielestään kaivaa esiin keskiajalta ja pyyhkiä siitä pölyt, lopettaa menneisyyden leikkaaminen ja liimaaminen.

Eikö juuri tämän tehnyt jo 10–15 vuotta heitä ennen Brasserie de la Senne? Yvan De Baetsin ja Bernard Leboucqin käsityöläispanimo oli aikanaan Brysselin orastavan hipsterikulttuurin airuita ja näkyi kaikkialla, missä oli nuorta ja urbaania baarikansaa koolla. Olut oli kuitenkin pääasia, eikä mikään heidän oluissaan ollut edeltävien polvien kopiointia. Sennen tyylikäs, retromoderni visuaalinen ilme olisi voinut olla pelkkää pintaakin, mutta sen taustalle kätkeytyi tekijöiden – varsinkin De Baetsin – syvällinen ymmärrys belgialaisesta oluesta. Siitä, mikä siinä oli arvokasta ja säilyttämisen väärtiä, ja mikä toisaalta halpaa, helppoa ja parannettavaa.

Tarkoitus ei ole verrata näitä kahta brysseliläistä projektia, mutta varmasti historian tuntemus ja taito hyödyntää sitä on auttanut pitämään Brasserie de la Sennen pinnalla ja relevanttina. Senneläisillä oli selkeä visio siitä, mitä he haluavat tehdä. Palata entisajan oluiden avokätiseen humalointiin mutta tehdä se yksinomaan eurooppalaisilla humalilla, koska niistä he tykkäsivät. Pitää oluet sopivan mietoina: kaiken ei tarvitse olla tripeliä, imperiaalia tai quadrupelia. Tulkinnat vanhoista oluttyyleistä kuten saison perustuivat De Baetsin omiin tutkimuksiin alkuperäislähteistä. Amerikkalaisten tyylioppaiden kopipeistaukseen ei ollut tarvetta, eikä jenkkipanimoiden matkintaan muutenkaan.zinnebir-2020-07-02

Zinnebir oli ensimmäinen olut, jonka De Baets ja Leboucq tekivät yhdessä. Tuolloin kotiolutta harrastanut Leboucq oli kutsuttu panemaan Brysselin Zinneke Parade -tapahtumalle oma olut. Zinneke Parade on vuodesta 2000 alkaen järjestetty monikulttuurinen karnevaali, ja sen symboli on sekarotuinen Zinneke-koira, jolla on patsaskin kaupungin keskustassa. Zinnebir on puolestaan oluttyylinsä osalta spéciale belge – reilut sata vuotta sitten syntynyt paikallinen tyyli, joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi belgialaisvastineeksi brittien pale alelle. De Baetsin tulkinta tyylistä on tavanomaista (esim. Palm Spéciale) humaloidumpi, ja humalat ovat mannermaisia jalohumalia.

En tiedä, minkä verran Zinnebirin resepti on 18 vuodessa muuttunut, mutta nykyinen versio on 5,8 % vahvuinen ja edelleen katkeruudeltaan selvästi useimpia belgialaisserkkujaan edellä. Ehkä uudempien amerikkalaistyylisten tulokkaiden joukosta löytyy runsaammin katkeraa tavaraa, mutta ne ovat asia erikseen. Tämä on vaalea, käytännössä pilsnerimäisen kellertävä olut, joka ohjaa ajatukset ehkä ennemmin Saksan tai Tšekin suuntaan kuin Englannin. Moista jalohumalan tykitystä harvemmin tapaa muualla kuin craft-pilsnereissä – tšekit sitä kyllä harrastavat mutta heillä taitaa olla yleensä taustalla tuhdimpi mallasrunkokin. Keskellä makua tuntuu vähän keksimäistä mallasta, jossa on ehkä pientä makeuttakin. Humalointi on yrttinen, tiukkuudessaan lähes pihkainen; jostain mukaan tulee vähän belgialaista mausteisuutta.

Kuten ennenkin, Zinnebir on mainio ja luonteikas yhdistelmä melkeinpä arkista käyttöolutta ja historiatietoista statementia. Väittäisin, että se on vuosien varrella jopa parantunut. Kun olut parin vuoden kuluttua juhlii 20-vuotista taivaltaan, voidaan ehkä sanoa, että se on vakiinnuttanut asemansa Brysselin jonkinlaisena kaupunkioluena – ja sellaistahan ei kaikilla pääkaupungeilla ole. (No, lambic on toki oma lukunsa, mutta isot massat eivät sitä juo.)  Lisäksi Zinnebir on epäilemättä vaikuttanut myöhempien käsityöpanimoiden tulkintoihin vaaleasta belgialaisesta pintahiivaoluesta, yhdestä maan perusoluttyylistä.

Belgialaiset oluet Tuulensuun joulukalenterien ylijäämistä

Tampereen Gastropub Tuulensuu myi joulukuun ensimmäisenä päivänä belgialaisia oluita, jotka olivat jääneet myymättä baarin omissa joulukalentereissa. Siirryimme nyt viikonloppuna Kallion kotioloista pariksi päiväksi maaseudun rauhaan, ja minulla oli joulunajalta neljä tällaista olutta vielä reissussa mukana.sdr

Kaikki neljä olivat peräisin Belgian kaikkein uusimman panimoaallon tekijöiltä, mikä oli mielenkiintoinen lähtökohta. En Stoemelings ja No Science ovat “oikeita” panimoita ja majailevat Brysselin mahtavien Tour & Taxisin rahtivarastojen nurkilla. Bossuwé ja De Circus Brouwerij ovat puolestaan kiertolaisvalmistajia, jotka molemmat toimivat Kortrijkin suunnalla, mutta oluet on tuotettu eri panimoilla vaikkakin samalla seudulla.

Tietysti nykytyyliin pari näistä oluista on tehty kollaboraationa muiden panimoiden kanssa; tällä kertaa yhteyksiä on ollut Kanadan suuntaan. En Stoemelingsin pilsneri Papy Vandepils (5 %) on yhteistyöolut Edmontonin Blind Enthusiasm Brewingin kanssa. No Sciencen grisette Fade to Grey (3 %) on puolestaan quebeciläisen Le Trou du Diable -panimon kanssa juonittu.

Papy Vandepils olikin tällä kertaa suosikkini neljän uudehkon belgialaisen tuotteen sarjasta. Se oli tšekkiläiseen uuden aallon pilsneriin viittaava luomus, eli esikuvana on ehkä itse Pilsner Urquellin suodattamaton puutynnyriversio – tai jokin siitä inspiroitunut humalavetoinen pilsneri. Omaan suuhuni se oli kuitenkin niitä kuivempi ja mineraalisempi, ja monien belgialaisten pienpanimo-oluiden tapaan voimakkaan hiilihapon kyllästämä.

Yllättäen Bossuwén Pale Alien Abduction -niminen pale ale (4,6 %) oli jotenkin tunnelmaltaan saman tyyppinen olut. Tietysti sen edustamaan amerikkalaiseen tyyliin kuuluu vähän erilainen humalointi ja hedelmäisempi tuoksu ja maku, mutta nämä eivät tällä kertaa paljonkaan viiranneet Atlantin taakse. Olut oli tyylilajistaan huolimatta jälleen belgialaisen mausteinen ja kivennäispitoinen, eivätkä mitkään tutut amerikkalaiset makumaailmat (havut ja sitrukset tai trooppiset hedelmät) sitä kovin voimakkaasti hallinneet. Olut oli myös väriltään odotuksia vaaleampi.

Fade to Grey oli puolestaan hyvin hiivainen olut, vain 3-prosenttisena varsin kevyt, mutta belgialaiseen tapaan siinä oli vähintäänkin lupaus maukkaasta ja mielenkiintoisesta oluesta. Grisettestä kirjoitin viimeksi kolme päivää sitten, ja tämän tunkkaisista historiankirjoista esiin kaivetun oluttyylin toinen tuleminen on selvästikin käsillä myös Belgiassa. Pitäisi joskus käydä näissä panimoissa haastattelemassa tekijöitä ja kysyä, mikä heidän filosofiansa on tämän reilu sata vuotta sitten ensimmäistä kukoistuskauttaan eläneen oluen valmistuksessa.

Fade to Grey on IBU-lukemiensa (40) puolesta melko katkera olut. Täytyy myöntää, etten ole löytänyt grisettestä niin paljon tietoutta, että osaisin sanoa, ovatko korkeat katkerot tässä hyvä asia vai ei. Pieni epäilys heräsi, että humalalajikkeita olisi tuotu Uudesta maailmasta. Sen sijaan De Circus Brouwerijn Ringmaster -portteri (4,5 %) ei ole katkera lainkaan. Siinä tuoksuvat kahvi, salmiakki ja multa, ja maku on samaa maata, hieman suklaata mukana ja aavistus tuhkaa. Tämä on melko kevyt olut, joka olisi ehkä hyötynyt muutamaa prosenttia vahvemmasta rungosta, mutta sitten sitä ei olisi toisaalta saanut myydä Tuulensuun joulukalenterin valikoimassa…

Todetaan vielä, että Ringmaster on valmistettu ’t Gaverhopke -panimolla, joka on ollut olemassa jo vuodesta 1994 eli on pitkän linjan tekijä. Pullo osoittautui suihkulähteeksi, mitä Belgiassa yhäkin melko usein tulee vastaan. Ei kuohunta uskoakseni kyllä makuun vaikuttanut, eikä olutta siinä paljon ehdittykään hukata. Satsin toinen kiertolaisolut eli Pale Alien Abduction on puolestaan tehty Eutropius-nimisellä panimolla, joka on toiminut vuodesta 2011 asti nimekkään Alvinnen entisissä tiloissa Kortrijkin kehätien tuntumassa.

Belgian pienpanimokenttä muuttuu nyt – kuten muissakin maissa – sen verran vauhdilla, että perässä ei ole ihan vaivatonta pysytellä. Joe Stangen ja Tim Webbin Good Beer Guide Belgium pitää sentään kattavasti kirjaa pysyvämmistä panimolaitoksista, mutta kiertolaiskulttuurin päiväperhoja ehtii luultavasti GBGB:n painosten välillä sekä syntyä että kuolla. Mielenkiintoista on nähdä, miten uusimman olutbuumin belgialaiset ilmentymät jatkavat kehitystään sitten, kun Eurooppa aikanaan pääsee viruksen ikeen alta.

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof

Suomen ensimmäinen IPA, osa 2

Pitkän johdannon jälkeen pääsen nyt varsinaiseen aiheeseen eli esittelemään, mitä tietoja otsikon aiheesta oli löydettävissä. Postauksen ensimmäisessä osassa kävin siis läpi India pale ale -oluttyylin kehitystä 1970–90-luvuilla ennen kuin siitä tuli maailman suosituin pienpanimo-oluen tyylilaji.

Kuka tai ketkä tekivät ensimmäisenä legendaarista anglosaksista oluttyyliä Suomessa? Milloin ensimmäiset esimerkit näkivät päivänvalon?

India pale ale yhdistetään toki oluttyylinä nyt nimenomaan Amerikkaan, mutta IPAn pitkä brittihistoria oli etualalla vielä 1990-luvulla. Myöskään monet varhaiset kotimaiset IPAt eivät tunnustaneet mitään amerikkalaista väriä. Innoitusta oli saatu britti-IPAn Yrjöjen aikaisesta ja viktoriaanisesta historiasta. Toisaalta joihinkin oli Amerikka jo humalalajikkeineen alkanut luikerrella sisään.

Alpo’s IPA (2002)

Aloitetaan vanhimmasta kotimaisesta IPAsta, jota edelleen on samalla nimellä saatavana, ja edetään siitä taaksepäin kohti historian hämäriä. Tämän oluen tarina juontaa juurensa Helsinkiin, Ruoholahden kanavan rantaan, johon Markku Korhonen oli vuonna 1996 perustanut One Pint Pubin.

Talossa pubin yläkerrassa asui kirjailija Alpo Ruuth, johon Korhonen pubia isännöidessään tutustui. Ruuthista tuli kanta-asiakas. Tämä oli lager-miehiä, mutta Korhonen otti asiakseen totuttaa vierasta vähitellen erikoisempien oluiden maailmaan. Baaritiskillä keskusteltiin ahkerasti erilaisista oluista, ja reilusti humaloidut oluetkin miellyttivät kirjailijaa. Silti Ruuth piti esimerkiksi kiinni mielipiteestään, että britit eivät osanneet tehdä kunnon olutta.

cofAlpo’s IPA syntyi suurin piirtein niin, että Korhonen lähti tekemään tukevasti humaloitua olutta kantiksen kanssa käytyjä keskusteluja muistaen. Kumppanina reseptin teossa ja oluen panemisessa oli Stadin Panimolla tuolloin toiminut Kari Likovuori, ja olut tehtiin panimon entisissä tiloissa Kyläsaaressa. Alpo’s IPAssa tähdättiin 100 IBUn katkeruuslukuihin, mikä oli silloisessa Suomessa rajua. Humalana oli ”jokin uudempi kentiläinen lajike”, jossa oli brittiläisittäin korkeat alfahapot.

Ruuth kuoli 24. toukokuuta 2002, ennen kuin olut oli ehditty saada myyntiin One Pintiin. Korhonen sai perikunnalta luvan käyttää kirjailijan nimeä oluen etiketissä, ja siitä tuli muisto-olut. Kirjailijan leski kävi maistamassa olutta. Se oli 6,5-prosenttisena pitkälti ”vanhabrittiläinen” IPA, siis 1800-luvun vientioluista innoituksensa saanut tuote, kuten saman oluttyylin amerikkalaisetkin tulkinnat. Olut sopii hyvin pubin omaksi erikoisuudeksi merelliseen kaupunginosaan, vaikka Länsisatamaa ei vielä ollutkaan silloin olemassa, kun IPA-merkkistä olutta ensi kertaa 1800-luvulla Helsingissä nähtiin.

Plevna Pale Ale I.P.A. (2001)

Merkitsin oluen nimen näin, vaikka en ole varma, olivatko kirjaimet ”I.P.A.” nimessä mukana, kun sitä vuonna 2001 ensimmäisen kerran Tampereen Koskipanimossa keiteltiin. Ainakin myöhemmässä etiketissä ne näkyvät, ja nimenomaan suluissa oluen varsinaisen nimen ollessa Pale Ale.

”Esikuvat olivat Jenkeissä”, kertoo Koskipanimon Sam Viitaniemi. Hiivaa toi Viitaniemen mukaan eräs oluenharrastaja suoraan Amerikasta, eli kyse on ilmeisesti ollut jostakin hiivasta, jota Suomesta ei tuolloin saanut.

Michael Jackson kävi Tampereella heinäkuussa 2001 ja maistoi Pale Alea. ”Plevnan tuotetta pidettäisiin korkean katkeropitoisuutensa takia harvinaisena jopa Amerikassa, jossa reipas humalointi on muodikasta pienpanimoiden piirissä”, Jackson kommentoi Hesarin haastattelussa. ”Pale ale on radikaali olut, joka vaatii humalansietokykyä.”

Kun olut tammikuussa 2002 voitti Tummien oluiden tori -tapahtuman vuoden oluen palkinnon Tampereella, plevnalaiset itsekin kertoivat, että oluen katkeruus on jakanut mielipiteitä. Joillekin tiukat humalakatkerot olivat yksinkertaisesti liikaa.

Tähän ja Jacksonin lausuntoon suhteutettuna voi sitten pohtia, tottuivatko suomalaiset oluenystävät moisiin humalointitasoihin jo melko pian. Näin ainakin etujoukot tekivät. Esimerkiksi Ratebeer-käyttäjä TBone luonnehti vuonna 2004 tehdyssä reittauksessaan, että Plevnan Pale Ale (I.P.A.) on ”aika miedosti humaloitu IPAksi”.

cof

Plevnan nykyistä Severin Extra I.P.A.a pidetään vuonna 2001 syntyneen Pale Ale (I.P.A.)n jälkeläisenä. 

Haagan Panimon IPA (2001)

Helsingin Haaga-instituutissa oli oma panimo vuosina 1995–2001. Panimo oli nykyisen Haaga-Helian yhteydessä toimivan Hotel Haagan ravintolan kyljessä, ja panimon kolmena viimeisenä toimintavuotena siellä toimi panimomestarina Mikko Salmi, joka on viime aikoina vaikuttanut Teerenpelissä ja Suomenlinnassa.

Opistopanimoiden tuotteet eivät yleensä ole extreme-osastoa, kenties siksi, että opiskelijoiden on luontevampaa omaksua oluenteon perusteet selkeitä perustyylejä panemalla. Kun Haagan Panimon sulkeminen oli jo tiedossa alkuvuodesta 2001, Salmi keksi päättää panimon taipaleen komeasti tekemällä jenkkityylisen IPAn, joka 100 EBUn katkeruudellaan oli noihin aikoihin varsin äärimmäinen. Tammikuun 25. päivänä keitetty IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 14,6° eli amerikkalaisilla vahvuuksilla mentiin sikälikin.

Stadin Panimon I.P.A. (2000)

Kyläsaaren kokeellisesti suuntautunut oluttalo teki IPA-tyylistä olutta ensimmäisen kerran jo pari vuotta ennen yllä mainittua Alpo’s IPA -klassikkoa. Panimo oli perustettu vuonna 1998 ja aloitti tuotantonsa seuraavana syksynä, eli 24.4.2000 keitetty IPA oli oikeastaan stadilaisten ensimmäisiä tuotoksia. Alpon tavoin se oli brittihumaloilla tehtyä, ja alkoholiprosentteja oli 5,8 %.

Kari Likovuori muistelee, että jo saman vuoden kesällä Stadin Panimo teki myös Black Door -pubille oman nimikko-IPAn, jälleen brittityyliin ja hieman miedompana (4,7 % ABV). Kuten tunnettua, Iso-Roban klassikkobaari on yksi Helsingin alkuperäisen olutravintola-aallon kulmakivistä ja oli vuosituhannen vaihteessa seissyt sijoillaan jo kahdeksan vuotta. Brittiolutkulttuurin lipunkantajalle britti-IPA oli oiva tunnusolut.

Palvasalmen IPA (1996)

Ehkä erikoisin tapaus näiden varhaisimpien suomalais-ipojen kavalkadissa on se, joka on melko luotettavasti ajoitettavissa myös kaikkein aikaisimmaksi. Yksi varhaisista suomalaisista pienpanimoista perustettiin kerrostalon kellariin Saarijärven Koulutielle vuonna 1994. Perustajina oli neljä sisarusta ja heistä yhden poika. Panimo toimi tiloissa vuoteen 2001 asti.

Palvasalmen toiminnasta teki poikkeuksellista se, että panimon erikoisuutena oli real alen valmistus. Brittihiivaa tuotiin alun perin tavallisella reittilennolla Shepherd Neamen panimolta Kentistä. Panimo teki bitteriä ja stoutia, myöhemmin myös ainakin lageria ja portteria. Kahta viimeisintä pullotettiinkin, ja joihinkin ravintoloihin olutta myytiin myös kegissä.

Helsingissä Palvasalmen real alea sai Vanhalta, jossa 1990-luvun puolivälissä ravintoloitsijana toimi myöhemmin One Pintista tuttu Markku Korhonen. Korhonen kävi vuonna 1996 Saarijärvellä valmistamassa Palvasalmen laitteistolla India pale alea, jota hän tuolloin 23 vuotta sitten luonnehti vahvaksi ja amerikkalaistyyppiseksi olueksi, jossa ”humaloinnissa ei säästelty”.

Mukana keittämässä oli Kari Likovuori sekä palvasalmelaisista Markus Hänninen. Markku Korhonen muistelee, ettei olutta ollut tarjolla muualla kuin Saarijärvellä: ”Panimolla oli pieni baari ja sitä myytiin vain siellä.” Panimon muiden oluiden tavoin IPA oli real ale.

Likovuoren muistiinpanojen mukaan olut olisi pantu 7.9.1996 ja siinä olisi tähdätty 6,6 % vahvuuteen. Brittihumalaa on ollut reseptissä ainakin katkerointimielessä, mutta aromihumalana mukaan on mennyt myös tuolloin Suomessa varsin tuntematonta Cascadea, myöhemmin legendaarisen maineen saanutta amerikkalaishumalaa. Kaiken kaikkiaan jenkkihumalat olivat vielä tuolloin vaikeasti saatavissa näillä rannoilla.

* * * * * * *

Varhaisimpien kotimaisten IPAn tekijöiden innoituksen lähteet jäävät osittain arvailujen varaan. Niin vaivatonta kuin nykyään on kaivaa tietoa ja reseptejä internetistä, 1990-luvulla erikoisempien oluttyylien panemiseen valmistautuminen oli mutkikkaampaa. Luettiin kirjoja, sikäli kuin niitä oli saatavilla. Hankittiin ehkä epävirallisesti oppeja kokeneemmilta.

Monet jäljet johtavat Mustialan panimokoulutukseen – ja tämän postauksen alkuosassa mainittuun Ilkka Sysilään. Kun kyselin Sysilältä, tehtiinkö Mustialassa IPAa, hän vastasi myöntävästi, vaikka laittoikin vastatessaan lainausmerkit noiden kolmen kirjaimen ympärille. Olut oli ”tuhdisti brittihumalilla katkero- ja aromihumaloitua vaaleahkoa alea”.

Mustialassa keiteltiin täyttä häkää IPAa vuosina 1996–1997 (tarkempia päivämääriä en tiedä). Sysilän mukaan myös Markku Pulliainen teki Savonlinnan saunapanimossaan kotioluena ”loistavaa brittiolutta [ja] erityisesti IPAa” jo vuosien 1995–1996 tienoilla. Pulliainenhan on tullut myöhemmin tunnetuksi Huvilasta ja Malmgårdista. Tämä on yksi esimerkki ei-kaupallisesta IPA-valmistuksesta, mutta muitakin saattoi 1990-luvun Suomessa olla.

Pulliainen ja Huvilan toinen perustaja Tuomas Markkula olivat tutustuneet Mustialassa. Siellä tapasi toisensa myös Stadin Panimon rakentajiin kuulunut kolmikko Timo Konttinen, Kari Likovuori ja Sysilä itse. Toki monet muutkin suomalaisen pienpanimokentän konkareista, laitilalaisista mallaskoskelaisiin, ovat käyneet Mustialan koulun.

Paljolti nämä uraauurtavat Suomi-IPAt, joissa tässä tuplapostauksessa on esitelty, ovat nyt jo menneen talven lumia. Useimmista on jäljellä enää muisto jos sitäkään, ja jäljelle jäänyt Alpo’s IPA on ilmeisesti sekin jonkin verran vuosien mittaan muuttunut. Sitä on tehnyt Stadin Panimon jälkeen Panimoravintola Huvila ja sittemmin Malmgård.

Mikko Salmi kertoo säilyttäneensä yhden pullon Haagan Panimon IPAa. Tuo kohta 20 vuotta vanha, kenties pölyinen puteli voisi kenties kertoa jotakin maailmasta, jossa katkeraa pintahiivaolutta tehtiin ennen kuin IPAsta tuli IPA. Voi myös olla, että vuodet ovat syöneet luonnetta. Vaikka 2010-luvun amerikkalaistyylisiä IPAt kannattaa juoda mahdollisimman tuoreina, muinaisten ipojen tärkeimpiin ominaisuuksiin siis kuului kohtalainen säilytyskestävyys, joka pehmensi ronskia katkeruutta.

  • Postausta varten on saatu seuraavilta henkilöiltä tietoja ja johtolankoja, joita ei ole välttämättä toistaiseksi laitettu muualla kansien väliin: Markku Korhonen, Kari Likovuori, Ilkka Sysilä, Mikko Salmi, Sam Viitaniemi, Ari Juntunen, Heikki Kähkönen, Kari Ylänne. Kiitokset niistä.

Humalaa Kuninkaantien varrelta: Glims Wet Hop Ale

Huomasin, että Fat Lizard oli lanseerannut uuden oluen, jonka humalointi perustuu Espoon Glimsin talomuseon pihamaan vanhaan humalakasvustoon. Entisenä espoolaisena ja (olut)historian ystävänä tätä oli vaikea täysin sivuuttaa, joten poikkesin eilen iltakävelylläni maistamaan uutuutta Ruoholahden One Pintiin. Olut oli julkistettu pari päivää aikaisemmin One Pintin lisäksi Otaniemessä sijaitsevassa panimoravintolassa sekä Niittykummun Gallows Birdissä.

mdeVaikka Fat Lizard on tiettävästi ensimmäinen espoolainen kaupallinen panimo koskaan, olut on Espoossa virrannut ennenkin. Niin varmasti myös Glimsin tilalla, joka on ylläpitänyt lähes 500-vuotisen historiansa eri vaiheissa kestikievaria matkustavaisille. Reilun sadan metrin päässä Glimsistä kulki nimittäin Kuninkaantie, vanha postireitti, joka mutkitteli Pietarista Suomen halki Tukholmaan ja edelleen Norjaan. Muinaisina vuosisatoina voisi kuvitella kievarin olutta valmistetun joko tilan omissa rakennuksissa tai ainakin jossain varsin lähellä.

Talomuseossa koordinaattorina työskentelevä Karoliina Salmelainen kertoo Länsiväylä-lehdessä, että Glimsin pihassa kasvava humala ei ole minkään tunnetun humalan alalajike, ja lajiketta voi näin kutsua nimellä “Glims”. Kun kasvia oli Glimsin aloitteesta tutkittu, museon edustaja oli päätynyt asiasta puheisiin myös Fat Lizardin väen kanssa, ja siten syntyi hanke uudesta oluesta. Siihen on nyt siis laitettu tämän syksyn satoa tuoreeltaan, vain tuntien sisällä keruusta. Kaupunginmuseo, jonka alaisuudessa Glims toimii, lahjoitti humalakävyt panimolle jonkinlaisena kotiseututekona.

Vaikka paikallislehti ehtikin jo hehkuttaa Glims Wet Hop Alea “keskiaikaisena oluena”, ei siinä välttämättä muuta ikivanhaa ole kuin humalakasvin juuret. Pidin maistaessa siitä, että olut antoi miedon humalan tulla esiin sellaisena kuin on, ei tajuntaa räjäyttävänä mutta aivan miellyttävänä ja jonkin verran katkeranakin. Harvoin nykyään tapaa pale ale -oluttyyliin luokiteltua olutta, josta jo sieraimiin ei leijuisi jokin Uuden maailman humalalajikkeiden lähes kliseisistä tuoksuista.

Glims_Trogain_CC-BY-SA-30-wikipedia

Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0 (Lähde: Wikipedia).

Maku on mielestäni lähempänä brittiläisen pubioluen hienovaraista maailmaa, jossa tällä kertaa on mukana jotain kukkaista ja marjaista, ehkä karviaisen tai muun kotipuutarhan kasvatin makua ja aivan hentoa kirpeyttä. Jykevän maltaiseltakaan olut ei vaikuta, mutta ei minusta toisaalta liian ohuelta. Sympaattinen tulokas tämä Glims Wet Hop Ale kokonaisuutena oli, ja aika easy-drinking-tyyppisessä olemuksessaan jopa – ehkä tiedostamattaan – pieni kumarrus vaikkapa 1990-luvun ja 2000-luvun alun suomalaisille pienpanimo-oluille, joissa jenkkimuodit eivät vielä niinkään jyränneet.

Mitä Innis & Gunnille tapahtui (eli: tynnyrissä ja tynnyrillä kypsytyksen ero)

Kun skotlantilaisen Innis & Gunnin oluiden etikettejä ja markkinointia katsoo, panimoa voisi äkkiseltään luulla hyvin trendikkääksi käsityöpanimoksi. Niin lippulaivaolut The Originalissa kuin muissakin näyttää olevan pääosassa tynnyreissä kypsyttäminen, jota kaikki kynnelle kykenevät nuoret craft-suunnannäyttäjät nykyisin tekevät.

Tarkemmin tutkailemalla Innis & Gunn paljastuu kuitenkin toisenlaiseksi operaatioksi. Se ei ensinnäkään ole tiukan määritelmän mukaan panimo ollenkaan, vaan valmistaa oluensa Tennent’sin panimolla Glasgowssa. Tennent’s on siis ennen kaikkea jättimäisenä lager-valmistajana tunnetuksi tullut skottipulju, joka kuului takavuosina AB-InBeville ja nykyään irlantilaiselle, isoja siideribrändejä hallinnoivalle juomayhtiölle C&C Groupille.

Vuonna 2002 toimintansa aloittanut Innis & Gunn on peräisin ajalta ennen kuin amerikkalaistyylinen ”käsityöolut” rantautui isommin Brittein saarille. Onko se siis muodikkaan modernin tynnyrikypsyttämisen uranuurtaja tai trendsetteri? Enpä tiedä. Aluksi firma teki olutta tiettyyn tarkoitukseen: sillä esimaustettiin erään viskitislaamon tynnyreitä. Viskihommien sivutuotteena syntynyttä olutta kuitenkin alettiin myydä myös omana itsenään, ja kun se oli saanut tammesta makua, sitä alkoivat monet myös arvostaa.

Viime vuosina Innis & Gunn ei ole ollut mitenkään nirsoimpien olutkonossöörien suosiossa. Vuoteen 2010 asti olut vielä kypsyi ihan oikeissa tynnyreissä, mutta sen jälkeen tammen maku on hankittu lisäämällä käymisastioihin tammilastuja – tämän takia oluista onkin käytetty kuvausta oak-aged eikä barrel-aged. Näin asiat olivat viime vuoden lopussa tapahtuneeseen imagonkohennuskampanjaan asti. Tässä yhteydessä panimo nimittäin esitteli uuden tavan kypsyttää oluitaan.

Innis & Gunnin mielestä uusi metodi antaa heille jälleen oikeuden puhua tynnyrikypsytetystä (barrel-aged) oluesta. Yleensähän tynnyrikypsytys tarkoittaa, että olut kypsyy tynnyrin sisällä. Uudessa menetelmässä kyse on kuitenkin siitä, että panimo on paahtanut irrotettuja bourbon-tynnyrin lautoja – ei kuitenkaan siis mitä tahansa tammilastuja – ja tynnyröinyt oluen niillä. Tynnyri on näin ollen hautunut oluessa, ei olut tynnyrissä.

Stephen Beaumont, joka ei ole mikään eilisen teeren olutihminen, ilmoitti hiljattain Twitterissä pitävänsä Innis & Gunn Originalin uutta versiota entistä parempana. Beaumont on siis maistanut uutta ja vanhaa rinnakkain. Resepti on hänen mukaansa entinen, mutta vanhan version tuoksua hallinneet toffee- ja karamelliaspektit ovat kadonneet ja tuoksu on nyt kuivempi, täyteläisempi ja hieman mausteinen. Sama pätee kuulemma jossain määrin makuunkin, josta äitelä vanilja, viinaisuus ja karkkisuus ovat vähentyneet. Beaumont kehottaa ”I & G -vihaajia” maistamaan uudistettua versiota.

edfTeenpä nyt saman tien omakohtaisenkin katsauksen siihen, millaista Innis & Gunn Original sitten vuonna 2018 on. Minulla ei ole vanhaa versiota rinnalla, ja edellinen muistikuva panimon tuotteista on muutenkin rommitynnyriversiosta, joka oli tummempi ja lähes äklön vaniljainen.

Ilman aiempaa verrokkiolutta tämä uusi versio tuntuu varsinkin tuoksua haistellessa erittäin mainstreamilta. Melkein kuin nuuhkisi tavallista vaaleaa A-olutta, sellainen on siis värikin. Väriä muuten luonnehditaan tämän Originalin (alkuperäisen version) vanhimmissa Ratebeer-arvioissa vuodelta 2003 muun muassa sanoilla kupari, meripihka ja tumma kulta. Olisiko omakin muistijälkeni tästä Originalista noin pitkän ajan takaa, kun jotenkin tummempaa tosiaan odotin?

Vanilja tulee vahvasti mukaan maussa, vaikka sitä en tuoksusta juuri saanutkaan kiinni. Jokseenkin kaikin puolin mieto, lempeästi humaloitu ale on kyseessä, ehkä ihan pienellä hedelmäisen kirpeällä vivahteella. Jälkimakua ei paljon jää, elämä on nyt aika nopeaa ja lyhyttä.

Beaumont saattaa olla oikeassa siinä, että tämä on edellistä Innis & Gunn Original -versiota parempi, mutta mihinkään sfääreihin ei nyt uusikaan tulkinta mielestäni kohoa. Äklövaniljainen se ei toisaalta myöskään ole. Taitaa olla melko yhdentekevää, minkä kokoisina säleinä tammea tässä oluessa milloinkin uitetaan; en usko, että craft-väki tästä nyt yhäkään paljon innostuu. Ihan hauska silti seurata, mitä oluthattivattien sähköisimmän fokuksen ulkopuolella milloinkin tapahtuu.

Tyylilaji (miinus tynnyrihommat) on Scotch ale, joka monien mielessä todennäköisesti yhdistyy tummempiin oluihin. Tässä suhteessa on hauska detalji, että BeerAdvocaten tyylimääritelmä Scotch alesta puhuu kuparisista tai ruskeista oluista, Ratebeer taas kalpean (pale) värisistä. Pale on tietysti historiallisesti voinut tarkoittaa tummempaakin olutta kuin mitä esimerkiksi India pale ale nykyisin usein on. Skottioluista emme silti yleisesti ottaen tiedä kovinkaan paljon, kuten Ron Pattinson viimeisimmässä kirjassaan osoittikin.

Belgialaisen oluen brittiläiset ja saksalaiset juuret

Michael Jackson totesi aikoinaan, että Belgian olutkulttuuri on kaikkein omaperäisintä ja maassa on säilynyt eniten erilaisia paikallisia oluttyyppejä. Jacksonin väite pitää paikkansa, mutta belgialaisen oluen kehitystä muokkasivat samalla jo sata vuotta sitten yllättävän voimakkaat ulkomaiset vaikutteet.

Maailmansotien välisenä aikana belgialainen panimoala oli huolissaan siitä, että kansalaisille maistuvat yhä paremmin brittiläiset ja saksalaiset oluet. Ne olivatkin kotimaisten panimotuotteiden suoria kilpailijoita.

Heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen brittiläinen tuontiolut upposi kuluttajiin kuin häkä senkin takia, että kotimaisessa tuotannossa vallitsivat vielä osin sodanaikaiset rajoitteet ja olut oli kohtuuttoman mietoa. Britit tarjosivat vahvempaa, eli tuon ajan kielenkäytössä ”ravitsevampaa” olutta.

Käsittelin aikaisemmassa postauksessa ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä tilannetta, ja totta on, että belgialaisen oluen suhteellinen mietous oli nähty ongelmana jo 1900-luvun alussa rauhan aikana. Ja jo silloin Belgiaan kohdistui jonkin verran kansainvälistä kilpailua Britannian lisäksi toiselta suunnalta, Saksasta.

Kummastakin kilpailijamaasta oli alkanut virrata verraten tasalaatuista ja riittävän voimakasprosenttista tavaraa, joka lisäksi vetosi kuluttajiin uutuudellaan ja modernilla imagollaan. Ulkomaisen kilpailun uhka vain voimistui, kun maailmansodan kauhuista selvittiin iloiselle 20-luvulle.

Flickr_Smabs Sputzer_Wipers Times_CC BY 2-0att

Moni brittisotilas vietti ensimmäisen maailmansodan aikana vuosia Ypresin länsipuolisella seudulla, joka oli rintaman takana eikä kuulunut saksalaisten Belgiasta miehittämään alueeseen.

Brittiolut oli voittajien olutta

Britannian ja Belgian välit olivat olleet varsin lämpimät aina jälkimmäisen valtion syntyvaiheista saakka. Maailmansodassa brittisotilaiden monivuotinen läsnäolo Belgiassa lähensi kansakuntien suhteita entisestään, ja belgialaiset luonnollisesti arvostivat sitä, että liittoutuneet tekivät lopun saksalaisten miehityksestä. Sodan jälkeen brittien ihailu näkyi myös panimosektorilla.

Olutkauppaa Englannin kanaalin yli oli toki käyty jo keskiajalla, jolloin flaamit toivat ensi kertaa humalapitoisia oluita Brittein saarille. Teollisen ajan koitettua vienti ja vaikutteet kulkivat aluksi lähinnä toiseen suuntaan, kun englantilainen suurpanimo Bass alkoi tuoda oluttaan Belgiaan 1860-luvulla. Ensimmäisen kerran brysseliläiset olivat saaneet maistaa englantilaista olutta jo vuonna 1843. Vielä 1800-luvun alkupuolella Belgiaan ei käytännössä ollut tuotu ulkomaista olutta juuri lainkaan, mutta nyt alkoi tässä suhteessa kokonaan uusi ajanjakso.

Kuten usein käy, ulkomaisen tuontitavaran kasvava suosio synnyttää ennen pitkää kotimaisia jäljittelijöitä. Kun katsoo belgialaisia olutvalikoimia 1920- ja 1930-luvuilla, useat panimot ovat lanseeranneet jonkin brittityyliä tavoittelevan ale-oluen. Myös nimet viittasivat usein saarivaltakuntaan: Royal Ale, Horse Ale, Canter-Ale, Navy’s Pale Ale.

Moortgat-panimon olut, josta myöhemmin tuli vaalea Duvel, sai alkunsa tummana oluena nimeltä Victory Ale. Se syntyi nuorten panimomestariveljesten Victor ja Albert Moortgatin käytyä opintomatkalla Englannissa. Perimätietona on säilynyt sellainenkin teoria oluen alkuperäisestä nimestä, että siihen olisi yhdistetty veljesten hieman brittiläiseltä kalskahtavat etunimet.

Pale ale -tyyppisen oluen lisäksi Britanniasta tuotiin jo vuosisadan alussa Scotch ale ja stout-oluita, ilmeisesti myös imperial stout ja India pale ale -laatuja ainakin joissain tapauksissa.

(Pale) ale, stout ja scotch jäivät belgialaisten baarien vakiovalikoimiin, sellaisiinkin peruskuppiloihin, joihin mikään käsityö- tai artesaanioluen muotivirtaus ei ole ulottunut. Näitä oluita on ollut saatavana sekä tuontitavarana että belgialaisten panimoiden omina versioina. Esimerkiksi Van Den Bosschen panimo Itä-Flanderissa on tehnyt Buffalo-nimistä stoutiaan keskeytyksettä vuodesta 1907 asti.

Gordon finest Scotch-Belgian beer-NL Wikipedia-Dirk Van Esbroeck-CC BY SA 3-0

Scotch ale tarjoillaan Belgiassa ohdakkeen muotoisesta lasista. (Dirk van Esbroeck, nl.wikipedia.org, CC BY-SA 3.0).

Yksi 1900-luvun belgialaisen panimoalan kehitykseen eniten vaikuttaneista hahmoista oli englantilainen George Maw Johnson. Canterburyssä perheensä omistamassa panimossa oluentekoa opetellut lontoolaissyntyinen Johnson siirtyi panimokonsultiksi Brysseliin vuonna 1890. Johnsonin kirja Treatise on English Brewing and Malting osoittautui korvaamattomaksi avuksi belgialaisille panimoille, jotka 1900-luvun alkupuolella ponnistelivat parantaakseen tuotteidensa tasoa. Johnson kirjoitti myös muun muassa oppaan laadukkaiden saison-oluiden valmistamiseen ja perusti vaikutusvaltaisen Le petit journal du brasseur -lehden.

Pilsneristä tuli lopulta Belgiassakin kansansuosikki

Saksalaisvaikutteinen olut mullisti lopulta Belgiankin panimokenttää 1900-luvulla vielä perusteellisemmin kuin englantilainen tai mikään muu olut. Saksalaiset oluet saapuivat Belgiaan alun perin 1860-luvulla, jolloin Brysselin keskustasta löytyi jopa Münchenin oluihin erikoistunut ravintola Café de Munich.

Aluksi suosiossa olivat tummat müncheniläisoluet ja bockit, mutta vähitellen böömiläistaustainen vaalea Pilsener (joka lyheni muotoon pils) nousi etualalle. Siitä tuli Belgian – kuten lukuisien muidenkin maiden – suosituin olutlaatu ja se on sitä edelleen.

Jo 1800-luvun lopussa saksalainen tuontibisnes koki saman kolauksen kuin brittiläinenkin, eli Belgian kotimaiset panimot ryhtyivät valmistamaan omia munich-, bock– ja pils-oluitaan. Ensimmäisenä tähän virtaukseen oli heittäytynyt vuonna 1886 brysseliläinen Grandes Brasseries de Koekelberg, mutta jo 1920-luvulle tultaessa kaikki Belgian suurimmat panimot olivat nimenomaan kasvavia pils-tuottajia.

Saksalaistyylisten oluiden valmistus edellytti panimolta pohjahiivakäymisen vaatimaa varustelua, jota monilla ei ollut rahkeita hankkia. Pohjahiivahan käy kylmässä. Tätä kautta saksalaisoluen muoti edisti belgialaisen panimokentän keskittymistä, kun pienimpiä tuottajia putosi pois kilpailusta. Kapasiteetin uusiminen oli auttanut myös toiminnan tehostamista, joka puolestaan kannusti suuria panimoita kasvamaan yhä suuremmiksi.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ei olisi tuntunut aivan hullulta ennustaa, että belgialaiselle panimoalalle kävisi kuten Pohjoismaissa tai Hollannissa – että jäljelle jäisi vain muutama suuri pils-valmistaja ja kaikki pienemmät panimot ja marginaalisemmat oluttyypit kuihtuisivat pois. Näin ei tunnetusti kuitenkaan Belgiassa lopulta käynyt.

Sekä saksalainen että brittiläinen olut jättivät pysyvät jälkensä myös belgialaisten omiin oluttyyppeihin. Pils-oluen vaikutuksen voi luultavasti nähdä siinä, että belgialainen olut on keskimäärin muuttunut vaaleammaksi ja puhtaammaksi kuin mitä se sata vuotta sitten oli. Syntyi uusia oluttyyppejä kuten vaalea tripel ja sen miedompi sukulainen blond bier. Nämä kirkkaan kultaiset oluet saatiin näyttämään mainonnassa yhtä houkuttelevilta kuin suosittu oljenvaalea pils.

Brittien vaikutus taas näkyy kuparinruskeiden, suurin piirtein pale ale -tyyppisten oluiden pitkään jatkuneessa suosiossa. Kuten jo edellä tuli todettua, 1900-luvun ensimmäisinä vuosina belgialaiset panimomestarit kamppailivat parantaakseen kotimaisen oluen laatua ja sitä kautta mainetta. Tätä varten järjestettiin vuosina 1902–04 kilpailuja, joissa tavoitteena oli luoda ”uusi belgialainen olut”. Voittajat hakivat tyypillisesti innoitustaan Englannin oluista.

Tuolloin kehitettyjä uusia belgialaisia markkinoitiin yleisnimellä belge tai spéciale (belge), ja tämäkin käytäntö on säilynyt nykypäivään saakka. De Koninck, Palm Speciale, Vieux Temps ja monet muut pitkäaikaiset suosikkioluet kuuluvat spéciale belge -tyylilajin alkuperäisiin pioneereihin. Viime aikoina Belgiasta on kuulunut uutisia, ettei näiden oluiden mieto makumaailma enää pure käsityöoluisiin ihastuneisiin nuoriin. Kuten historiassa on usein käynyt, yhden ajan muotioluet kelpaavat parin-kolmen sukupolven päästä vain nostalgisten mummojen ja pappojen palanpainikkeeksi.

Palm_Flickr_Jeff Alworth_CC BY 2-0att

Spéciale Palm, vaarassa jäädä mummojen ja pappojen suosikiksi?

On mahdollista, että myös belgialaisten erikoisoluiden korkea alkoholipitoisuus on alun perin velkaa brittiläisille esikuville. Brittioluthan oli vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalaista tai belgialaista olutta vahvempaa. Toki myös Belgian lainsäädäntö rohkaisi sodan jälkeen panimoita tekemään uusista erikoisoluistaan varsin voimakkaita.