Olari-kolmikko: Soft Cap, Rooftop Runner & Crusty Curb

Olarin Panimo on putkahdellut ahkerasti tapetille viime aikoina. Kuutisen vuotta toiminut lafka voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin tänä syksynä Runaway-nimisellä NEIPAllaan, ja siitä on riittänyt loputtomasti juttua erilaisissa medioissa. Keväiseen Keijo-keskusteluun olarilaiset vastasivat loppukesästä Jarmo-oluella, jonka brändäys on tehty yhteistyössä someilmiö Pieruperseen kanssa. Kaikkein uusinta Olari-tuotantoa nähtiin aiemmin tällä viikolla Arden legendaarisessa olutblogissa.

Tiedoksi niille, jotka Runawaytä hamuavat mutta eivät ole sitä vielä saaneet, että olutta on tullut äskettäin myyntiin myös tölkeissä ja niitä näyttää olevan panimon verkkokaupassa. Kun hain runsas kuukausi sitten oman Runawayni growler-pakkauksessa, ostin samalla kolme tölkkiä panimon aikaisempia IPA-tyylisiä oluita. Ne tuli maisteltua lokakuun aikana mutta ovat jääneet postaamatta tänne blogiin. Korjataan siis laiminlyönti nyt marraskuun puolella.

  

Soft Cap NEIPA (6 %) herättelee vahvalla ananaksen tuoksulla, jossa on ehkä ripaus hamppuista humalaa mukana. Väri on Berocca-liuoksen sävyä, ehkä vähän vaaleampi – usvainen mutta ei mitään hernerokkasumua. Kuohkeutta on maussa runsaasti, kohtalaisesti hiilihappoakin, ja suuta kuivattavaa greipin nahkaa. Hedelmämehun makeus väijyy taustalla, vaikka kokonaisuutena olut on kuitenkin pikemminkin kuiva, mutta ei suinkaan askeettinen. Katkeruuttakin on, kuten Olarilla on ilmeisesti tapana – pelkkää mehuolutta ei tehdä. Siis onhan esimerkiksi greippi hedelmänä katkera, mutta kun näissä neipoissa ei hedelmää resepteissä ole, humalastahan tuo katkero tulee. Humalanelikko on tässä tapauksessa Mosaic, Sabro, El Dorado ja Amarillo.

Rooftop Runner (8,3 %) on tuplaneipa eli NEDIPA, ja sellaisena tämän kolmikon voimakkain. Yllättäen tuoksu on selvästi miedompi kuin Soft Capissa, ja se viittaa jälleen joihinkin tropiikin hedelmiin. Väri taas on pykälän tummempi; olut on käytännössä läpinäkymätön mutta ei puuromainen. Humala polttelee nyt suun limakalvoja selvästi enemmän kuin edellisessä. Jälleen lajikkeita on neljä, ja ne ovat kaikki Uudesta-Seelannista eli Aotearoasta: Taiheke, Nelson Sauvin, Rakau ja Waimea. Makeaa hedelmäisyyttä on selvästi enemmän kuin Soft Capissa, joten tämä osuu omaan makuhermooni edellistä paremmin. Humalan katkeruutta on ainakin aistinvaraisesti vähemmän. Sitä en tiedä, voiko makeusero johtua Rooftop Runnerin korkeammasta alkoholiprosentista – viljapuolella raaka-aineet ovat samat, vaikka Rooftopissa mallasta varmaan on enemmän – mutta tässä vahvuudessa NEIPA joka tapauksessa toimii minulle yleensä parhaiten.

Crusty Curb (7,1 %) eli settini kolmas olut on tyylilajiltaan “West Coast IPA”, mikä tietysti tarkoittaa samaa jota vielä 10 vuotta sitten kutsuttiin pelkäksi IPA:ksi. USA:n länsirannikolla 1980–90-luvuilla syntynyt tulkinta vanhasta brittioluttyylistä luottaa amerikkalaisten humalalajikkeiden sitruunaisiin sävyihin, tuoreuteen ja katkeruuteen. Ulkonäöltään Crusty Curb vastaa luonnehdintaa, se on vähemmän samea ja astetta tummempi kuin kaksi edellistä. Tuoksussa on vanhan koulukunnan (siis 20–30 vuotta vanhan) humalaisuutta ja ehkä jopa aavistus karamellia. Sanotaan tässä vaiheessa, että tämän oluen humalalajikkeet ovat Cascade, Columbus, Centennial, Idaho7 ja Simcoe, eli vahvasti kyseiseen sukupolveen kallellaan. Olarilainen, vähän mineraalinen kuohkeus pelaa tässä flipperiä maltaan karamellisuuden ja humalasitruksen kanssa. Kyseessä on varmaan jossain määrin moderni tulkinta vuosituhannen vaihteen IPA-klassikoista, mutta tunnistettavat elementit ovat toki tallella. En keksi tästäkään mitään ihmeempiä valituksen aiheita.

Yhteenveto: Pitäisi varmaan joskus aktiivisesti kehua muidenkin kotimaisten IPA-maakarien tekoja kuin tämän Olarin. Muuten joku alkaa epäillä kotikenttäetua, kun kuitenkin olen syntyjäni espoolainen. En ole kotonani NEIPA-kentässä, mutta silloin tällöin tulee himo näihin trooppisen katkeriin paksukaisiin. Näiden kolmen välille on hankalaa tehdä eroa objektiivisilla “tähtiarvioilla”, koska kaikki vaikuttavat toisaalta hallituilta suorituksilta ja toisaalta keskenään vähän erilaisilta tuotteilta. Toistan nyt kuitenkin sen, että Rooftop Runnerin tyyppiset NEIPAt uppoavat omaan makuuni parhaiten ja tietysti siis toivon, että Olarikin jatkaa myös tämän oppisuunnan hiomista kohti seuraavia SPO-voittoja.  

Olarin Runaway NEIPA – Suomen Paras Olut 2021

Vielä viime vuonna pohdin Suomen Paras Olut -voittajaa maistellessani, että kilpailussa siihen asti kruunatut oluet olivat olleet tyylilajeiltaan monimuotoinen joukko – eivätkä aina megatrendikkäitä. Eri vuosien SPO-voittajat (siis koko kisan kärkitittelin napanneet) eivät ole olleet tyypillisesti (NE)IPA-variantteja, raskaita stouteja tai hapanoluita. Jos sen sijaan “Suomen parasta olutta” hakee esimerkiksi Untappd-palvelussa korkeimmin arvioitujen joukosta, mitään muuta tyyliä ei käytännössä ole olemassa kuin nämä kolme.

Vuoden 2020 SPO-voittaja oli Honkavuoren Valo, simppeli saksalaistyylinen vehnäolut. Moinen tyyli ei olisi koskaan päätynyt kärkisijoille pelkkien “harrastajien” äänillä, vaan valinnassa varmasti näkyi raatien asiantuntijapainotus. Joillain nettifoorumeilla olin aistivinani sellaista henkeä, että on melkeinpä noloa, kun parhaat oluet eivät lainkaan muistuta Untappd-kärkeä.

Tänä vuonna tuli kuitenkin ensimmäisen NEIPA-tyylisen palkittavan vuoro. Suomen Paras Olut vuosimallia 2021 on espoolaisen Olarin Panimon Runaway (7,1 %).

Nyt onkin luultavasti ihan hyvä hetki palkita Suomen paras New England India Pale Ale ja todeta sen olevan myös tämän vuoden onnistunein kotimainen olut ylipäätään. Kohta on viisi vuotta siitä kun itse ensimmäisen kerran maistoin suomalaista NEIPAksi väitettyä olutta. Tyylin osaaminen on siis ehtinyt jo täälläkin kehittyä, ja maailmalla nopeasti etenevän humala- ja hiivavetoisen innovoinnin tulokset on varmasti otettu käyttöön jo monissakin kotimaisissa panimoissa. Olaria on muutenkin kehuttu yhdeksi NEIPA-tyylin huippupanimoista Suomessa; muita saattaisivat olla esimerkiksi Etko, Tuju, Salama, Mallassepät tai Pien.

Sitä en tiedä, miksi juuri Runaway on monien olarilaisten neipojen joukosta saanut kirkkaimman SPO-kruunun (muitakin panimo oli tainnut ilmoittaa mukaan). Eipä kisojen palkintoperusteluissa yleensä kuvatakaan voittajaa suoraan suhteessa muihin mahdollisiin oluihin vaan laajempaan kontekstiin. Tuomariston mukaan Runaway on hyvin tehty, erinomainen tyylinsä edustaja, jossa huomion kiinnittivät kutsuvat, hyvät aromit ja tuoreet humalat, jotka tuovat olueen useita eri tasoja. Kokonaisuus on sekä kompleksinen että helposti juotava olut.  

Olarin Panimon Ville Leino kertoo oluesta ja erityisesti sen humalointitekniikasta Aromi-lehden haastattelussa, jossa häntä jututtaa SPO:n finaalituomaristoakin johtanut Mariaana Nelimarkka. Kannattaa lukea – en lähde tuota humalakysymystä tässä sen pitemmin referoimaan. Olari otti muutenkin kunnioitettavan palkintosaaliin tämänvuotisesta kisasta: kokonaista kolme kilpailusarjan voittoa. IPA ja APA-sarjan voiton ja kolmossijan lisäksi heille irtosi ykkössija kypsytetyissä oluissa sekä ykkös- ja kakkossijat hapanoluissa.

Ostin siis panimon tiskiltä Otaniemestä growlerin verran Runawayta, kun siitä viime viikolla tuli uusi erä takeaway- ja ravintolamyyntiin. Maistelu tuli tehtyä kaksi päivää siitä kun olut oli panimolla pulloon laskettu – kolme päiväähän on tuoretuotteelle vain luvattukin säilyvyyttä. Greipin tuoksu ja maku on minulle tämän oluen hallitseva piirre, eikä muita trooppisia hedelmäcocktaileja siinä oikeastaan ilmene. Selkeydestä siis täydet pisteet. Kovin makea tämä ei myöskään ole, kuten tuomaristokin oli jossain yhteydessä todennut. Sitruunaista pistelyä jäi suuhun, humalan hapoista kai, ja NEIPAksi yllättävän katkeraa jälkimakua myös.

NEIPA on oma taiteenlajinsa, jota en henkilökohtaisesti osaa arvostaa niin hyvin kuin moni muu olutharrastaja, mutta jossa tietenkin on huonoja ja hyviä suorituksia – ja vieläkin parempia. Vaikka omat lempiolueni yleensä kuuluvat siis muihin tyyleihin, on ilo testailla tämänkin lajin kotimaisia huippuyksilöitä ja vielä äärimmäisen tuoreena. Aikaisemmin testaamissani Olarin neipoissa on ollut enemmän erilaisten viidakon hedelmien sävyjä, ja nyt siis SPO-voittajana on hyvin linjakas, puhtaan sitrushedelmäinen tapaus. Ostan kyllä palkintoraadin näkemyksen tämän vuoden voittajasta – ja toki jos ensi vuonnakin voitto sattuisi osumaan NEIPA-tyyliselle oluelle, olisi kiinnostavaa nähdä, edustaako se tätä askeettista vai esimerkiksi runsaamman hedelmäistä linjaa.     

Kaljakesä ’21: Juova Hanahuone

Kesän aikana olen kulkenut muutamatkin kerrat Kaisaniemenkatua alas tai ylös ja suunnitellut käyntiä uudessa hanahuoneessa, joka avattiin toukokuussa. Juova-niminen paikka on pystytetty entisiin Steam Coffeen (ja Wayne’s Coffeen) tiloihin, ja sen taustalla on kokonaista seitsemän kotimaista pienpanimoa ja yksi maahantuoja. Näistä niukka enemmistö on Helsingin seudulta – Olari, Etko, Tired Uncle ja CoolHead sekä tuontifirma Imbibe International – ja loput muualta Suomesta, eli Maistila, Tuju ja Mallassepät.

Sunnuntaina sain toteutettua aikeeni, ja paikkahan paljastui sekä mielenkiintoiseksi että pätevän oloiseksi. Panimoilla on ravintolatilassa nimikkonurkkauksiaan, joita on personoitu niiden usein värikkäillä designilmeillä, ja mittava takahuone on kokonaan Olarin Panimon “valtakuntaa”. Kuten monelta näistä isäntäpanimoista voi odottaa, hanarivistön tarjonta on paljolti NEIPAa ja muita ipoja, sekä hapanoluita ja makustouteja. Joukossa on pari lageriakin, yksi niistä vaalea tšekkiläinen Vinohradská 12. Seuranani ollut naapuriblogisti Tuopillinen oli tästä innoissaan, ymmärrettävästi.

Itse testasin Maistilalta UESB:n (6 %), jonka lyhenteen taakse kätkeytyy näköjään nimi Uleåborg Extra Special Bitter. Pientä hämmennystä aiheutti, että tänä kesänä St. Urho’s Pubissa on ollut cask-oluena USB (Urkki Special Bitter), mutta se on siis täysin eri olut ja Olarin Panimon valmistama. Kovin monta kotimaista ESB-tyylistä olutta en ole maistellut, mutta tämä UESB taisi olla niistä lähimpänä esikuvaansa eli lontoolaista Fuller’s ESB:tä. Tuntui siis hyvältä valinnalta.

Kiinnostuin kuitenkin myös kylmäkaapista, jossa oli vahvempaa tarjontaa pullopuolelta – verkkokalvoille osui esimerkiksi Firestone Walkerin barley wine Sucaba sekä minulle ennen näkemätön Zundert 10. Innostuin siis ottamaan Alankomaiden toisen trappistiluostarin vahvempaa olutta, joka ainakin nettikansalta on kerännyt hyvin positiiviset arviot. Zundert 10 osoittautuikin hyväksi tuotteeksi – se edustaa periaatteessa tuota tummaa trappistityyliä jonka Westvleteren aikanaan aloitti, mutta ei niinkään belgialaisella kuin ehkä brittiläisellä lisävireellä. Ikään kuin vahvempi versio Tynt Meadow’sta?

Juova Hanahuone on paikka, johon todennäköisesti poikkean toistekin. Hanaoluiden kimppuun en käynyt tällä kertaa ollenkaan, ja pullo- ja tölkkikaapeissakin riittäisi lisää maisteltavaa. Toki suuri osa tarjonnasta oli niitä kolmea oluttyyliä, joita trendihakuinen craft-kansa tällä hetkellä janoaa, mutta onneksi muutakin oli. Vaikka terassi Kaisaniemenkadun varressa saattaa olla meluisa (tosin se on silti ilmeisen suosittu), sisätiloissa riittää lääniä, mikä on hyvä asia näin korona-aikana. Hanahuoneen nimi kuuluu tavallaan samaan sanaleikkipitoiseen virtaukseen kuin vaikkapa Panema, mutta kuriositeettina Olutposti tietää kertoa, että sen on keksinyt Olarin Ville Leinon itävaltalainen vaimo. Ei siinä mitään – onhan Juova tuplamerkityksensä lisäksi mukavan kuuloinen suomen sana, joka sopii hyvin vaikka firman nimeksi!

Olarin Panimon tölkit: All City, Area 21 IPA West Coast Haze ja Caddy Sourville

Joulukuussa olen blogannut vain kalenterinluukkuja, joissa on päättämäni teeman mukaisesti tarinoita 1980-luvusta, eli useat noin neljänkymmenen vuoden takaa. Nyt tulee vaihteeksi muutama sana nykypäivästä. Onhan toki siitäkin jo lähes 40 vuotta, kun ensimmäisen kerran kävin Olarissa (lapsena), mutta silloin siellä ei ollut panimoa.

Nyt on, tai ainakin Otaniemessä toimiva Olarin Panimo, joka tarjosi pari viikkoa sitten bloggareille ja muille kirjoittajille/vaikuttajille maistiaisia uusista tölkkioluistaan. Nämä tuli nyt viime viikonloppuna maisteltua, joten kopioinpa tähän alle vaikutelmia, joita kirjoittelin maistaessa muistiin.

 

All City (5,5 %) on panimon ensimmäinen ruokakauppamyyntiin menevä NEIPA. Mangolassin värinen tai vieläkin vaaleampi olut on luonnollisesti samea, tuoksussa on hyvin raikasta sitruunaista, ananaksista humalaa. Tölkin kanteen oli muuten tullut kuhmu, jota siinä minusta ei ollut, kun sain tölkit alun perin käsiini. Mistä lie kuhmu tullut – ensin pelkäsin, että sisällä tölkissä tapahtuu jotain, mikä räjähtää kannen mukana silmille, mutta ihan rauhallisesti olut kyllä avatessa käyttäytyi.

Maku ja suutuntuma ovat linjassa tuoksun kanssa, siinä on kuohkea greipinkuorinen mehuisuus, joka on myös katkeraa. Jokin elementti – humala kai – kutittelee kurkunpäässä asti tavalla, johon harvemmin törmään. Mikäs tässä: erittäin hedelmäistä ja juotavaa. Tyylilaji on toki tällaiselle vanhalle karpaasille edelleen vähän vieras, ja jos joku tulisi paljastamaan, että tämä on todellisuudessa jokin cocktail jossa ei ole ollenkaan mallasta, en pystyisi heti mausta todistamaan väitettä vääräksikään. Humalan hapot jäävät vähän polttelemaan jälkeen. Hyvät pisteet kumminkin.

Area 21 IPA West Coast Hazen (6,3 %) on tarkoitus olla alkuperäiseen Olarin postinumero-IPAan verrattuna astetta 2020-lukulaisempi olut. Tuoksussa ja maussa aistin vanhan liiton jenkki-ipojen humalaa, appelsiinin sävyä, miedosti havumaista, ja mausta olen erottavinani hieman värikkäämpää mallastakin. Voi toki olla, että kun jo väri on nykyneipaa oranssimpi, silmähavainto ohjaa myös nenä- ja suuaistimuksia.

Miellyttävä ja raikas IPA on sinänsä kyseessä, ja siinä on mietoa sameutta – kuten kuvailuun west coast haze sopiikin – mutta ei tätä ole kovin pitkälle neipautettu. Katkeruutta jää jonkin verran jälkimakuun, mutta 1990–2000-lukulaista uhoa siinä ei ole. Tuote tuntuu tuoreelta, ja humalahapot pysyvät aisoissa. Eihän tässä ehkä mitään kovin yllättävääkään ole, mutta jos kyse on enemmän tai vähemmän yhdestä panimon perustuotteesta, tärkeintä on varmaan toimivuus. 

Caddy Sourvillen (5,2 %) kanssa ollaan sameankeltaisen hapanoluen äärellä. Tuoksussa on hedelmää ja jotain tuttua hapanoluen elementtiä, ehkä maitohappoon liittyvää, koska tässä oluessa käytetty Philly Sour -hiiva tuottaa ilmeisesti nimenomaan laktista käymistä. Oluen raaka-ainelistassakin on hedelmää – persikkaa, aprikoosia ja passiota – sekä kaikkia neljää perusviljaa paitsi ruista.

Raikkaan puoleinen hedelmäolut onkin lopputuloksena, vähän kuin Valion sekahedelmämehun ja jonkin hyvin mineraalisen vissyveden yhdistelmä (alkoholilla höystettynä tietysti, mutta se ei juurikaan maistu). Ehkä maitohappoisen hiivan ansiosta tässä on muistumaa jopa belgialaisista hapanoluista, brettan puuttuessa toki ei niinkään lambic-pohjaisista. Kuitenkin jokin yhdistelmässä tuottaa myös pientä saippuaista makua kitalakeen. Happamuus ei ole naamaa vääntävää vaan sellaista tasoa, jonka minäkin jossain kesäjuomassa sietäisin.

Pätevän tuntuisia tölkkituotteita tuli näin ollen aluekeskuksesta, joten ihan mielelläni poikkesin normaalilta maltaiselta linjaltani vaihteeksi humalavetoisten ja happamienkin herkkujen pariin.

FCBR-vallankumouksen tila + Olarin Panimon täsmäpudotus Konepajaan

On taas se aika vuodesta, kun HOK-Elannon Oluthuoneet nostavat hanatyrkkyjensä joukkoon kotimaisten pienpanimoiden oluita, joista ainakin osa on uutuuksia. Konseptin nimi on jo viidettä vuotta Finnish Craft Beer Revolution, ja jos jonkun mielestä vallankumous pitäisi pystyä viemään läpi alle viidessä vuodessa, kannattaa muistaa, että itse Ranskan vallankumouskin kesti kymmenen.

Miltä sitten vallankumous tällä hetkellä näyttää? Voi olla, että koronakeväänä ja -kesänä kovia kokeneet panimot ja oluthuoneet eivät ole aivan parhaassa iskussaan, mutta ainakin on sanottava, että FCBR on aikaisemmista vuosista toden teolla tehostunut.

Nimittäin vuonna 2016 seitsemässätoista oluthuoneessa esiintyi yhteensä 17 panimoa, yksi kussakin. Tänä vuonna osallistuvia panimoita on enää seitsemän, vaikka Suomen panimomäärä on takuulla viidessä vuodessa kasvanut huimasti. Kukin nyt mukana olevista panimoista (Fat Lizard, Maku, CoolHead, Olarin Panimo, Laitila, Plevna ja Mufloni) “hoitaa” useamman kuin yhden oluthuoneen.

Itse kiinnostuin tällä kertaa Olarin Panimon hazy-oluista, joista muutamia bloggarikollega Arde ja hänen asiantuntijavieraansa Ilkka Sysilä ovat käyneet kesällä maistamassa paikan päällä Espoossa ja kehuneet. FCBR-kokonaisuudessa Olarin oluita oli tarjolla Triplan Ratamossa ja Vallilan Konepajassa, joista itse suuntasin perjantain työpäivän päätteeksi jälkimmäiseen.

Konepajan terassi on Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun vilkkaassa risteyksessä, jossa oluen maistelua hieman häiritsee liikenteen melun lisäksi Meiran paahtimon muheva kahvintuoksu. Toisaalta terassi sijaitsee asuinkerrosten suojassa, joten katos varmasti ilahduttaa sadepäivinä oluenystäviä. Nyt oli toki kaunis, aurinkoinen ilta.

Kun tarjolla oli pieniäkin maisteluannoksia yhdestä desilitrasta alkaen, sain testailtua aika nopeassa tahdissa kolme Olarin olutta. Hazy Hoodz 9 (6,7 %) on “supersuositun Hazy Hoodz NEIPA -sarjan uusin tuotos”, jonka humalalajikkeina ovat Mosaic, Moutere ja Amarillo. Thro’ Up (7,1 %) on Citra-vetoinen kirkkaampi tuotos, josta löytyy myös Eurekaa, Simcoeta ja Sabroa. Kattauksen vahvin Top 2 Bottom (8,3 %) on samea, London Fog -hiivalla pantu olut, jossa on humalina Citraa, Amarilloa ja El Doradoa.

Tämän tyylilajin oluita tulee helposti katsottua humalalajikkeiden kautta, ja niin kai on tarkoituskin, vaikka esimerkiksi hiivallakin on uusimmissa sameissa oluissa roolinsa. Hazy Hoodz oli Valion Kolmen hedelmän mehun tuoksuinen olut, joka asettui hedelmäisen alun jälkeen aika kuivaksi, melkein askeettisen kalkkiseksi ja mineraaliseksi. Kokonaisuutena siitä jäi selkeä ja onnistunut kuva.

Thro’ Up ei ole omaan makuuni yhtä linjakas olut kuin edeltäjä. Kun ollaan mehulinjalla, tämän tuoksumaailma muistuttaa keltaista Mehukattia, jota ainakin 80-luvulla lapsena juotiin. Sitruksisuus tarttuu makunystyröihin – johtuuko siitä, että Citraa on tungettu tankki täyteen? Mielestäni tämä on astetta makeampi kuin Hazy Hoodz 9, mutta sellaiseen makeuteen ei päädytä, mitä joissain vahvemmissa NEIPA-oluissa on.

 

Ei siihen päädytty myöskään Top 2 Bottomia maistellessa, vaikka ennakkotietojen mukaan London Fog -nestehiiva jättää jälkeensä pientä makeutta. Banaanikärpäset, joita terassilla lenteli, olivat kyllä tuotteista kiinnostuneita, ja yksi niistä päätyi uimaankin Thro’ Up-maistelulasini viimeiseen tilkkaan. En uskonut, että ötökkä olisi sieltä enää omin avuin noussut, mutta niin vain se kömpi hetken päästä lasin reunoja ylös. Sitä en ehtinyt nähdä, pääsikö kärpänen vielä siivilleen ja miten lento sujui.

Top 2 Bottom oli minulle hiukan haastavaa juotavaa, koska sen sitruunahappomainen kirpeys nousi jo vähän yllättävällekin tasolle. Jälkimakuun jäi napakkaa humalakatkeroa, johon niin usein ei nyky-ipoissa törmää. Oluessa tapahtui paljon, ja se kaikki oli varsin 2020-lukulaista. Nuoruuden jenkki-ipoista on tultu kauas. Ainakin panimon oma luonnehdinta “tämä böneksi on kunnon täyteentukotettu humalalla sekä suutuntumalla” pitää empiiristen kokeiden perusteella paikkansa. Sinänsä aikatasot menevät tässä myös ristiin rastiin: Olarin Panimon nykyinen toimitusjohtajahan on MC Taakibörstan Setä Koponen eli Tommi Koistinen, ja Olarin rap-skenen tuotoksia taas muistan entisenä espoolaisena juuri tuolta parinkymmenen vuoden takaa.  

Konepaja Biergarten, ei mikään Helsingin kesän pyrstötähti?

Pop-up-baarit syntyvät ja kuolevat salamana, ja sellainen tämänkin oletin olevan. Kuulin paikasta ensimmäisen kerran, kun joku jakoi muutama viikko sitten Olutoppaan keskustelufoorumille Helsingin Uutisten jutun, jonka mukaan “Vallilan Konepaja aukaisee huomenna uudistetun terassinsa, niin sanotun biergartenin.”

Kun paikallislehti uutisoi, että Vallilan Konepaja avaa jotain, kyse ei sitten ollut kai ainakaan siitä, että Konepaja-niminen S-ryhmän baari Vallilassa liittyisi olutpuutarhaan jotenkin. Tämän terassin taustalla vaikuttaa uutisen mukaan Markku Korhonen, One Pint Pubin muinainen perustaja ja Helsinki Beer Festivalin isähahmo.

Konepajahan on koko Aleksis Kiven kadun ja Teollisuuskadun välisen uuden asuinalueen nimi, ja Biergarten sijaitsee alueen teollis-historiallisessa ytimessä, kun taas tuo Konepaja-baari on tiukasti sen kaakkoisnurkassa. Tällaista lähes 120 vuotta vanhan rautatiearkkitehtuurin keskellä avautuvaa viihtymisaluetta kutsutaan usein “berliiniläistyyliseksi”. Itsekin viihdyn mainiosti punatiilisen teollisuusinfran ympäröimänä, vaikken mikään kokenut Berliinin-matkaaja olekaan.

cofFoorumilla tätä Biergartenia moitittiin turhan karuksi: baarin virkaa hoitaa keltainen kontti ja kalusteina on lähinnä pitkiä puisia festivaalipöytiä penkkeineen. Hiekkakenttä näytti kuvissa pöllyävältä, ja auringolta ei vaikuttanut olevan juurikaan suojaa.

Korhosen aivoitusten jäljille muuten pääsee parhaiten Mariaana Nelimarkan blogissa julkaistusta haastattelusta. Siitä käy muun muassa ilmi, että paikka ei ole suinkaan päiväperho vaan siitä on tehty monivuotinen sopimus. Lisäksi kerrotaan, että vetäjinä ovat Markun sijaan (tai ohessa) Santeri Korhonen ja Suvi Väätänen.

Kun itse kävimme paikan päällä, puutarha ei vaikuttanut mitenkään erityisen askeettiselta. Riippuu tietysti odotuksista. Ehkä Biergarten-sana ohjaa ajatukset harhaanjohtavasti Saksan vanhempiin, vehreisiin olutpuutarhoihin, mutta tässähän on selvästikin kysymys pohjoisten suurkaupunkien hipsterialueilta tutusta industrial chicistä.

Ruokarekka hoiti tarjoiluja, ja pöytiin kiikutettiin brisket burgereita ja smoked salmon saladeja. Itse istuimme kansituoleissa ruohikolla, jonne puut tarjosivat mukavasti puolivarjoa. Markku Korhonen omassa persoonassaan näkyi vaeltelemassa baarikontin ympäristössä ja päivysti myös jossain vaiheessa tiskin takana.

Olutoppaan foorumilla spekuloitiin, onko yhtenä motiivina Biergartenin pitämiseen saada kaupaksi HBF:stä ylijääneet oluet. Kolme vuotta sitten festarin Saksa-teemamaan tuotteita myytiin pitkin kesää Pikku Damin rantaterassilla, ja sehän oli Franken-fanille juhlallista aikaa. Nyt en selkeää HBF-ylijäämää Biergartenissa bongannut, lukuun ottamatta yhtä slovakialaista APA-olutta.

Nettijuttujen mukaan tarjolla on myös ”omia, käsintehtyjä oluita”. Olarin Panimossa tehty Pipe APA oli paikan päällä käydessämme juuri loppunut, mutta uusi satsi oli luvassa. Myös pilsiä pitäisi kuulemma ensi viikolla tulla. Jääkaapissa oli muun muassa lambiceja useammaltakin belgialaiselta panimolta.

Ehkä pitää palata vielä lähiaikoina tsekkaamaan tilannetta. Konseptissa on paljon mielenkiintoisia piirteitä, ja kaikki hyvään olueen panostavat helsinkiläiset kesäpaikat ovat joka tapauksessa lähellä sydäntäni. Tämä on sitä paitsi kävelymatkan päässä kotoani, vaikkakin kunnon kalliolaisina saavuimme paikalle sähköpotkulaudoilla. konepaja-3cofkonepaja-2konepaja-1cof