Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaolut Perinteinen Lager

Vielä on Mallaskosken juhlavuotta jäljellä ja huomaan, etten ole postannut panimon 100-vuotislagerista vaikka jo maaliskuussa sain kutsun sen virtuaalijulkistukseen. Sitä ennen olin alkuvuodesta maistellut toisen Mallaskoski 100 -oluen, joka oli vahva stout Tiltu. Nyt puhutaan kuitenkin lager-juhlaoluesta, joka on kauppavahvuinen ja perustuu 1950-luvulla Mallaskoskella pantuun olueen. Tuote on suunniteltu yhdessä alkuperäisen Mallaskosken (1921–1965) viimeisen panimomestarin Juhani Walleniuksen kanssa.  

Tulihan Juhlaolutta jo kesällä pariin kertaan testattua, ja palataan tässä noihin tunnelmiin – eli aurinkolasit päähän ja tölkki auki. Lager virtaili lasiin luottamusta herättävän suomalaisissa väreissä: peruskeppanan tai A-oluen kultaisena. Jo tuoksu paljasti kuitenkin, että ihan samasta asiasta ei ole kyse kuin bulkkisalkuissa. Hunajapaahtoleipää ja karamellia leijaili nenään. Varmasti osuutensa on sillä, että tölkin taakse painetuista mallaslajeista toinen pils-maltaan ohella on Pehkolan Vienna – astetta tummemman herkutteluoluen mallas?

Myönnän odottaneeni lähinnä jotain artesaaniversiota melko normaalista pikkukaupunkilagerista. Toisaalta lukemalla oluen nimen ennakkoluulottomasti voisi myös tulkita, että Juhlaolut ehkä viittaa Saksaan. Festbier on siellä eri puusta veistetty kuin peruslager: makeampi, vahvempi, mallaspohjaltaan usein punertavampi. Vienna-mallashan tässäkin Juhlaoluessa ohjaa ajatuksia wiener-tyyppiseen olueen, joka on makeassa pyöreydessään muuta kuin pils- tai export-lähtöiset perusbisset.

Jos Mallaskoski 100 Vuotta Juhlaoluen (5 %) resepti siis pohjautuu 50-luvun suomalaisen lageroluen valmistukseen, alan heti miettiä, millaista tuon ajan perusolut yleensä oli verrattuna nykyiseen. Maltaisempaa, makeampaa (riippuen mitä erikoismallasta oli mukana)? Astetta jäntevämpää (koska ilman glukoosisiirappeja ja ohratärkkelyksiä), mutta myös katkerotasoiltaan korkeampaa? Katkeruuden aistimus ehkä peittyy paksumpaan mallaspohjaan. EBU-lukema on Juhlaoluessa 24, kun se Karhun, Sandelsin tai Lapin Kullan A-oluissa jää Alkon mukaan reilusti alle 20:n. Humalat ovat tässä tšekkiläinen Saaz ja saksalainen Magnum. 

Isompien pienpanimoiden metsästysmaata ovat ruokakaupat ja alle 5,5-prosenttinen olut, mikä on varmasti bisnesnäkökulmasta ymmärrettävää. Harmi jos juhlaoluetkin jäävät tämän lokeron vangiksi – kun kerran pyöreitä vuosia tulee täyteen, juhlittaisiin sitten kunnolla. Samalla konseptilla tehtyä juhlaolutta olisin mielelläni maistanut myös Alko-vahvuisena, vaikkapa 6–8-prosenttisena. Tiltu hoiti tietysti osaltaan tätä tonttia. Ja kun kerran juhlalagerissa esitellään wiener-tyyppistä artesaanimallasta, tuollaisessa vahvemmassa oluessa se olisi ehkä pärjännyt omillaankin ilman pils-maltaan apua. Niinhän syysjuhlien olutta aikoinaan Keski-Euroopassa pantiin.

Mukavanpuoleinen juhlaolut silti – ja onnea seuraavalle vuosisadalle!

Oktoberfest-oluet 2021: RPS Oktoberfest Vienna Lager & Mallaskoski OktoberRye

On taas se aika vuodesta, kun München valmistautuisi maailman suurimman kansanjuhlan Oktoberfestin avajaisiin – jos tapahtumaa ei olisi tänäkin vuonna peruttu COVIDin takia – ja olutmedioiden kuvavirroissa ympäri maailman vilisee festivaalin perinteisestä tunnelmasta inspiroituneita kuvia.

Hieman yleistäen: jos kuvissa sinivalkoruutuisten baijerilaistunnusten ja muhkeiden brezelien vierellä on kolpakollinen kullankeltaista olutta, kuva on todennäköisesti saksalainen. Jos olut on punertavanruskeaa, kuva on amerikkalainen. Nämä ovat oktoberfest-oluen päävärit.

Punertava oli perinteinen värisävy myös Münchenin panimoilla menneinä vuosikymmeninä, kunnes juhlaolut alkoi muuttua hellesin väriseksi, vaaleaksi. Uudemmat pienpanimot eri maissa ovat sen sijaan mieltyneet historialliseen väriin ja siis astetta tummempaan mallascocktailiin. Se, kutsutaanko lopputulosta nimellä märzen vai (oktober)fest(bier), on melkeinpä yksi ja sama. Punertavaa juhlaolutta löytyy myös muualta Baijerista, mutta Münchenin perinteisistä panimoista sitä harrastaa vain Hacker-Pschorr.

Alkon tämän syksyn oktoberfest-kattaus sisältää viime vuodelta tutun vaaleiden juhlaoluiden viisikon: müncheniläiset Paulaner, Spaten, Hofbräu ja Löwenbräu sekä lähempää Tšekin rajaa kotoisin oleva Irlbacher. Kylkiäisenä on Erdinger Oktoberfest Weissbier: myös viime vuoden valikoimassa esiintynyt vehnäolut. Kaksi uutta oktoberfest-valikoiman olutta tulee Savosta ja Pohjanmaalta ja nepä ovatkin tämänkertaisen setin kiinnostavimmat. Nämä testailinkin jo viime viikonloppuna heti niiden tultua hyllyyn.

Rock Paper Scissors (RPS) Brewing Company on vuonna 2017 perustettu kuopiolainen panimo, jonka oluita ei ole aikaisemmin tainnut tässä blogissa esiintyä. Oktoberfest Vienna Lager (5,9 %) kuuluu punertavien oktoberfestbierien kastiin, kuten vienna tai wiener lageriksi tunnustautuvan oluen kuuluukin. Tuoksu on ainakin minun nenääni herkullinen, karamellista ja pähkinäistä mallasta. Samaa jatkuu maussakin, jossa on myös pienesti tummempaa hedelmää ja humalan ruohoista tai yrttistä henkeä.

Tämä ei ole suussa kuitenkaan erityisen tuhti olut, ja juhlan kunniaksi mallasta olisi voinut ehkä laittaa pataan hieman reippaamminkin, keittää sitten lopputuloksen vähän yli 6-prosenttiseksi, kun kuitenkaan ei maitokauppaankaan mahdu. Hiilihappo oli ehkä vähän terävä. Hyviä märzeneitä joisin tähän aikaan vuodesta mielelläni enemmänkin, mutta eihän niitä kovin helpolla Suomesta löydy. Niinpä pisteet kuopiolaisille tästä tarjoomuksesta – minulle ainakin maistui, etsikööt muut mahdollisia vikoja tiheämmällä kammalla.

Mallaskosken OktoberRye (6 %) on panimon kuvauksen mukaan oktoberfestmärzen, eli asian ytimessä pysytään edelleen – ja käytännössä samassa tyylissä kuin edellinen kuopiolainen. Ruismallas on ehkä suurin ero näiden kahden välillä, joskin mallaspaletissa voi joitain muitakin eroja olla. Punertava ja varsin kirkas on tämäkin lasiin kaadettuna. Tuoksun ja maun suhteen pysytään samoissa ympyröissä kuin RPS:n oluessakin, mutta suutuntuma on astetta pyöreämpi. Sitä ei varmasti tee 0,1 prosenttiyksikön ero alkoholipitoisuudessa vaan ehkä ruismallas, ehkä jokin muu ominaisuus. Pieni sahtimaisen puuroinen häivähdys käväisee maussa, joka muuten on aika elegantti ja hallittu. Sekä tuoksussa että maussa on myös aavistuksen enemmän vahvan alen hedelmäisyyttä kuin edellisessä oluessa.

Pimentyvään vuodenaikaan sopivat tämän tyylilajin oluet, ja nyt testatut kaksi esimerkkiä ovat vahvasti oikealla tiellä. Tietysti näitä tehdään varmasti siksikin, että Alko tällaisia syyskaudella hakee. Niin tai näin, mitään pahaa ei liene siinä että kotimaiset pienpanimot kehittävät lager-osaamistaan. Onhan Suomeen syntynyt ennenkin hyviä oluita vain sen takia, että Alko jotain tietynlaista juomaa haluaa tai sallii, yhtenä esimerkkinä nyt legendaarinen Koffin portteri 50-luvulla.

Oktoberfest-kuvat: Flickr.com, distillated (CC BY-SA 2.0), jit bag (CC BY 2.0).

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Jouluolut #5: Mallaskoski Dark Christmas Weizen

Seinäjoki on tehnyt Alkon tämänvuotiseen jouluolutvalikoimaan tumman vehnäbockin, jolla on vahvuutta 6,5 %. Vahvoja tai melko vahvoja vehnäoluita panimo on valmistanut aikaisemminkin, mutta tietääkseni ei näin tummaa. Ulkonäöltään Dark Christmas Weizen näyttää kahvimaisen tummalta normibockilta, siinä ei ole hiivoineenkaan Aventinuksen tai muiden vastaavien sameutta.

Maltaista ensimmäisenä on mainittu pilsnerimallas, joten jos maininnat ovat suuruusjärjestyksessä, oluessa ei ole yli puolet vehnämallasta kuten Saksan vehnäpukeissa kai on tapana. Muut maltaat ovat uudehko Red Active sekä Crystal ja Carafa II. Lopputulos on siis varsin tummanpuhuva olut. Humalana on Centennial, jonka ansiosta tuoksussa ja maussa ei kuroteta kaikkein perinteisimpien saksalaisvehnien tontille vaan mennään post-2007 -maailmassa (tuolloin Garrett Oliver yhteistyössä Schneiderin vehnäpanimon kanssa teki ensimmäisiä merkittäviä saksalaisoluita jenkkihumalalla).

Omaan makuuni ainakin jotkin amerikkalaiset humalat ovat aina riidelleet hiivavetoisten eurooppalaistyylien kanssa, esimerkiksi saksalaisten vehnäoluiden mutta ehkä myös Belgian luostarioluiden. Tässä on vähän samaa kitkaa: mausteinen, melkein pippurinen hiiva ei ole aivan sovussa multaisen, sitruunaisen, mäntyhavuisen humalan kanssa. Yhdistelmässä on jotain pisteliästä. Ihan sinuiksi en ole koskaan päässyt myöskään Vakka-Suomen Wehnäbockin kanssa, jossa tosin humalana taitaa olla Cascade.

Näissä yhdistelmissä kyse on makuasioista, enkä sittenkään ole aina varma, onko tökkivä elementti juuri humala vai jokin muu. Myös helposti lähestyttävää karamellia ja kaakaota on maussa mukana. Runko ei ole erityisen jämäkkä. Pidän ajatuksesta, että kylmän vuodenajan kausiolueksi tehdään sakeaa tummaa vehnäolutta, ja sitä tarkoitusta varten alkoholiprosenttia voisi kokeilla hilata vähän ylemmäksikin. Humala ei ole tämän tyylin kannalta olennainen aines, enkä kaipaa sitä kovin etualalle, oli kyse amerikkalaisesta tai eurooppalaisesta lajikkeesta.

Sateisen pääsiäispäivän oluet

Jos oikein tilannetta luen, Alkossa on tultu siihen pisteeseen, ettei pääsiäiseksi ole tilattu valikoimaan yhtä ainutta “pääsiäisolutta”. Katalogissa saattaa kummitella vielä Gotlands Wisby Påsköl, mutta jos näin on, se on jonkin vuonna 2019 (pääsiäiseksi?) hankitun erän jäänteitä. Yli 5,5-prosenttisia pääsiäisoluita ei siis tästä maasta nyt löydy, ellei jollakin pienpanimolla sitten ole sellaista omasta kaupastaan haettavissa.

Ruokakauppavahvuisia kotimaisia pääsiäisoluita on kyllä tarjolla, kuten viime vuonnakin. Koronakriisin jo alettua nappasin kolme sellaista naapurikaupunginosan K-supermarketista. Nämä näyttivät uutuuksilta tai ainakin sellaisilta, joita en ole edellisinä vuosina maistanut.

sdrMallaskoski oli tehnyt Easter Licorice Porterin (5,5 %). Lakritsijuurella maustettu portteri ei ole ihan suoranaisesti panimon aiempi Lempo Laku Porter salanimellä, koska viimeksi mainittu oli Alko-vahvuinen. Molemmissa on kuitenkin sama idea, eli viskimallasta ja lakua. Lakritsi on dominoiva maku, joka minusta sopii portteriin hyvin ja niinpä tästäkin oluesta pidin. Viskimallasta en olisi välttämättä maistanut sen alta, ellen olisi pullon kyljestä lukenut. Humalana oli Centennial, joka sekin lähinnä täydensi makua, IBU-lukemat (32) huomioon ottaen maltillisella katkeruudella.

Setin toinen tumma olut oli Mustan Virran Pääsiäisolut (4,6 %), panimolta, joka nykyään näkyy kulkevan Olaf Brewing -nimellä. Savonlinnalaiset ovat saaneet viime viikkoina näkyvyyttä myymällä valmistamaansa käsidesiä, mutta esimerkiksi kunnianhimoisen Arctic Beer Festivalinsa he joutuivat koronapulmien takia lykkäämään tulevaisuuteen. Pääsiäisoluesta ei ole pidetty niinkään meteliä, eikä pullostakaan selviä muuta kuin “tumma olut” ja perusraaka-aineet vesi, ohramallas, humala ja hiiva.

Jostain on kuitenkin kulkeutunut nettiin tieto, että tämä on nimenomaan tumma ale, vaikka hiivan laji ei olisi puhtaasta tuoksusta ja melko simppelistä mausta ainakaan minulle välttämättä aistinvaraisesti selvinnyt. Maltainen ja multainen, hieman paahteinen maku ei aivan suoraan viittaa sen kummemmin Tšekki–Saksa-akselille kuin Brittein saarillekaan, joten onko tämä enemmänkin nykyamerikkalainen dark ale, joka vain on humaloitu kerrostalopedaalilla?

Stadin Panimo eli oman kulmakuntamme lähipanimo juhlisti puolestaan koronapääsiäistä Red Passion Alella (5,5 %). Kun pääsiäisenä muutenkin pohditaan syntyjä syviä, voi nyt taas miettiä, mikä red ale oikein on. Toisaalta on “Irish red ale”, joka oli nykyisen pienpanimoliikehdinnän alkaessa juuri sen verran eriytynyt brittiesikuvistaan kuten bitteristä, että joku saattoi keksiä sen olevan oma oluttyylinsä. Toisaalta red ale on myös American amber ale -tyylistä käytetty nimi, jolloin puhutaan usein vahvemmasta, tuhdimman maltaisesta ja kovastikin humaloidusta makupommista.

Stadin pääsiäiskärsimysolut kuuluu epäilemättä jälkimmäiseen karsinaan pikemmin kuin ensimmäiseen. Kovin mahtaileva se ei kuitenkaan ole, vaan tuntuu olevan suunnattu jopa enemmän passiohedelmän kuin red alen ystäville. Kirpakka ja trooppiselle haiskahtava hedelmä hallitsee makua selkeämmin kuin itse olisin toivonut. Kyllä stadilaiset asiansa osaavat ja tässäkin on mukana myös sitä “hyvää red ale -makua”, mutta ehkä allekirjoittaneen pitäisi jättää hedelmällä maustetut oluet niille, jotka sellaisia yleisesti arvostavat. Sanaleikkiä konkretisoitiin nyt sekä passiohedelmän että etikettiin painetun orjantappuraseppeleen voimalla.

Näin on taas yksi pääsiäispäivä vietetty arkivahvuisia pääsiäisoluita maistellen. Jos ensi vuoteen mennessä virus ei ole tuhonnut koko olutalaa, pitää ehkä tilata myös verkkokaupoista muutama ulkomainen juhlaolut kevään minilomaa piristämään. Pisteitä kuitenkin jälleen kotimaisille pienpanimoille siitä, että jonkinlaista suomalaista pääsiäisolutperinnettä on kaikesta huolimatta jaksettu ylläpitää. Omaan kaappiini kuitenkin mahtuisi hyvin esimerkiksi pari belgialaistyylistä pääsiäisjuomaa, jossa paaston loppumisen kunniaksi olisi prosentit lähempänä kymmentä kuin neljää.

Jeriko Wild Ale nousee Seinäjoen seinämistä

Mallaskosken panimo on aina kanavoinut pohjalaisia juuriaan ja paikallista sielunmaisemaa monin eri tavoin. Vanhoissa Kuohu-tölkeissä oli jussipaidan vinoruutuja. Lonkerot ja siiderit ovat olleet Häjyä ja Komiaa. Kuohu itsessään oli nykyisen panimon edeltäjältä, 1920–60-luvuilla toimineilta Mallaskosken Tehtailta peritty brändi.

Nyttemmin Kuohukin taitaa olla nimenä kuopattu. Ainakin panimon omilla sivuilla esiteltävä perusvalikoima on stailattu 2010-luvun craft-tyyliin ja oluiden nimiksi on jätetty tyylinimet kuten Heller Bock ja Amber Lager. Mallaskoski-logo on mukana tölkin kyljessä muistuttamassa juurista. Käytössä oleva logo on ilmeisesti sama, jota alkuperäiset Mallaskosken Tehtaat käyttivät. Vahvuus on kohonnut kautta linjan entisen maitokaupparajan yli, 5 % paremmalle puolelle.

Paikallisuus on kuitenkin tullut panimon tarjontaan mukaan uudella tavalla. Tuore olutlanseeraus Jeriko Wild Ale (5,6 %) viittaa nimellään Seinäjoen keskustan tuntumassa sijaitsevaan alueeseen, joka tunnetaan paikallisesti Jerikona. Edellä mainittu “vanha” Mallaskoski perustettiin nimenomaan Jerikon suunnalle, joskin siellä tehtiin kieltolain takia 1920-luvulla vain mietoja mallasjuomia. Sittemmin se muutti samaan paikkaan vesitornin juurelle, jossa nykyinen Mallaskoskikin toimii.

Uutuusolutta varten olutmestari Jyri Ojaluoma on käynyt keräämässä villihiivaa Seinäjoen uomasta läheltä alkuperäisen panimon sijaintipaikkaa. Tällä hiivalla on käytetty hapanolut, joka on tehty kattilahapatuksella. Kettle souring on ehkä halvan oloinen oikotie sellaisten puristien mielestä, joille belgialaisten hapanoluiden pitkät ikäännytysprosessit ovat ainoa oikea tapa. Kuitenkin esimerkiksi Amerikassa kattilahappamat ovat olleet viime vuosina hyvin suosittuja.jeriko

Jeriko Wild Ale on kevyen vaalea, selkeästi hapan mutta ei naamaa vääntävä sour. Siinä on samaa greipin kuoren makua kuin belgialaisessa lambicissa, mutta ei hevosen loimea tai muitakaan maalaismaisia sävyjä – ei toki myöskään brysseliläisen Brettanomyces-hiivan aromeja ja makuja. Lievä vihreän rypäleen ja hiivan tuoksu tuo mieleen itävaltalaisen Sturmin ja vastaavat hyvin nuoret viinit. Tämä on aika helposti juotava hapanolut, joka ei aseta ainakaan kompleksisten eurooppalaisten hapantyylien ystäville välttämättä tarpeeksi haastetta.

Kotiseinäjokinen maistoi Jeriko Wild Alea myös ja sanoi kunnioittavansa panimoa tuotteen kehittelystä. Hän totesi, että tällaiselle oluelle voisi kyllä kuvitella sopivia hetkiä, mutta oli samaa mieltä kanssani, että kyseessä on easy drinking -hapanolut. Jeriko ei ollut koehenkilölle erityisen tuttu käsite muuten kuin legendaarisen Jerikon grillin kautta. Seinäjoesta hiivan kerääminen ei tuntunut pahalta ajatukselta, kun kerran joessa voi uidakin ainakin Sahalammen uimarannalla. Pienempi Pajuluoma kuulemma haisi aikoinaan kauhealta, vaikka sielläkin varmaan kasvaa “vaikka mitä villihiivoja”.

Perunakellarin uusivuosi – olutvaraston täydennykset 2018

Kuten tapana on ollut, vuoden lopuksi olen aina säilönyt joitakin kypsytyskelpoisia oluita talomme kellariin. Näihin palataan tulevien vuosien mittaan ja arvioidaan niiden kehittymistä.

Tänä vuonna kellariin pääsivät:

  • Sint Bernardus Abt 12
  • Mallaskoski Nemesis
  • Samuel Smith Yorkshire Stingo
  • Sinebrychoff Porter
  • Chimay Grande Réserve
  • Põhjala Öö
  • Põhjala Must Kuld
  • Shepherd Neame Christmas Ale
  • Fuller’s Vintage Ale 2018

Hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

kellari2018