Perhon Kveik

Helsinkiläinen panimokoulu on pullottanut norjalaisella perinnehiivalla tehtyä olutta. Kveik oluen nimessä viittaa juuri hiivaan, koska kuten Lars Marius Garshol on lukemattomat kerrat sanonut, kveik ei ole oluttyyli. Mitä oluttyyliä Perhon uutuus edustaa? Mukana on ohramaltaan lisäksi ruismallasta, joten ruis-alesta voi ehkä puhua. Voi myös miettiä, onko kyseessä norjalainen maltøl, mutta sitä en osaa arvioida – en tiedä tai ainakaan muista, onko sellaiselle muita tyylivaatimuksia kuin kveik-hiivan käyttö. cof

Olen aikaisemmin maistanut norjalaista maalaishiivaa vain kahdessa oluessa, jotka olivat molemmat puolalaisia, toinen tyyliltään double IPA ja toinen maltøl. DIPAssa moderni humalointi ehkä jyräsi muita makuja alleen, joten en onnistunut lausumaan siitä mitään selkeästi hiivaan liittyvää arviota. Maltølissä pääsin vähän enemmän jyvälle kveik-hiivan luonteesta, ja Vossin alueen hiiva oli siis puolalaista kokeilua ollut käyttämässä.

Perhon hankkima kanta on myös vossilaista hiivaa Sigmund Gjernesiltä, ja se tuntuu nousevan oluessa etualalle. Mieto tuoksu tuo erikoisesti mieleen joidenkin 90-luvun pienpanimoiden ale-oluet, joissa humalaa oli hädin tuskin peruslageria enemmän eikä se tuonut isommin aromiakaan. Jotain hiivaista tuntuu tuoksussa, samoin maussa, jossa ananaksen tai sitrushedelmien kirpeys lisäksi hyppää kielen takaosaan. Tämä ei ole mikään neutraali olut – jossakin tutummassa oluttyylissä epäilisin moista lievää happamuutta viaksi. Mausteita ja hedelmäisyyttä jää jälkimakuunkin, mutta minun on jälleen varsin vaikea sanoa, mitä kaikkea kveik-hiivan on tarkoitus tuottaa olueen ja mitä ominaisuuksia on tullut muista syistä.

Kiinnostava aluevaltaus panimokoululta – varmasti tämä on ollut myös mielenkiintoinen olut tehdä. Minun ei kannata tästä paljon viisastella, kun kveik ja sen käyttö, maut ja ominaisuudet ovat itselleni tuttuja lähinnä kirjoista tai blogeista (noita paria puolalaisolutta lukuun ottamatta). Tietysti olisi hauskaa kuulla, mitä Lars Marius Garshol tai joku norjalainen olutmestari sanoisi tästä helsinkiläisten panimo-opiskelijoiden oluesta. Tai kenties Perhon 44 pullon erä on jo mennyt parempiin suihin.

Kuten pari vuotta sitten totesin, kveikistä saattaa muodostua avantgarde-olutpiireissä vielä hieman nykyistä isompi muotijuttu. Sitähän on nykyään kaupallisestikin saatavilla. Sanon tuon ennustuksen kuitenkin yhä varauksella, koska hiivat ja niiden erot eivät ehkä taivu trendiksi ja hypeksi aivan yhtä helposti kuin humalalajikkeet.

Malmgård- ja Hedönist-näytteet

Viimeisten parin kuukauden sisään puhelimeen on kahdesti pärähtänyt ilmoitus, että lähetys Malmgårdin panimolta odottaa postissa noutajaansa. Ensimmäisellä kerralla kyse oli Hedönist-olutmerkin IPA-4-packista, mutta kuten tunnettua, Malmgård ja Hedönistiä isännöivä Saimaa Brewing Company kuuluvat nykyään samaan MBH Breweries Oy -konserniin.

Toisella kerralla paketista löytyi sitten itsensä Malmgårdin kartanopanimon uutuustuotteita, joista tosin ainakin kuivahumaloitu pilsneri oli tölkin tekstin mukaan Mikkelissä Saimaan panimolla pantua. Muut Malmgårdin lähettämät oluet olivat New England Pale Ale, Kuningatar Sour ja Maalaisvehnä. Hedönisteilta puolestaan tuli Brut IPA, NEIPA ja Milkshake IPA, joiden seurana oli pikemminkin sörsselssön-osastoon kuuluva Shandy IPA. No, pirtelö-IPAkin on ehkä rajatapaus.mde

Onko lahjaolutta suuhun katsominen? On kai, eihän niitä muuten posti bloggareille toisi. Ensimmäisenä pullona avautui Maalaisvehnä. Siinä oli aavistus tallimaista tuoksua, joka farmhouse ale -diggareille on tuttu ja myös viime vuosien saisoneissa aika yleinen.

Maultaan olut oli suoraviivaisen kesäinen, otsikkonsa mukainen tuote. Suoraan jääkaapista lasiin kaadettuna apulaistestaaja piti suutuntumaa turhan ohuena (olisiko sitten kannattanut tehdä 4,9 %:a selvästi miedompi tuote?). Lämmetessään olut jätti kuitenkin varsin positiivisen vaikutelman, ja nämä pohdinnat unohtuivat. Tämä meni satsin oluista minulla selkeimmin ”jatkoon”.

Seuraava olut oli Hedönistin puolelta, Brut IPA – yksi viimeisten puolentoista vuoden hypetettyjä oluttyylejä. Tässä ei nyt päästy oikein puusta pitkään arvioinneissa: hikisen tuoksun karkottamina päädyimme pikemminkin keskustelemaan siitä, miksi brutteja ylipäätään tehdään. Kysymykseen en osaa vastata – olen jäänyt käsitykseen, että joku Amerikassa on keksinyt tekniikan niiden tuottamiseen, ja tyylin kaupallistamisella on saatu taas uutuudennälkäinen olutkansa kohisemaan. Eivät kuluttajat kai olisi itse osanneet moista kikkaa toivoa.

Malmgårdin New England Pale Alea ja Hedönistin NEIPAa piti maistella rinnakkain, jos vaikka siten avautuisi uusia näkökulmia tähän sinänsä trendikkääseen – vaikka pari vuotta kauemmin markkinoilla olleeseen – IPAn lajiin. Kumpikaan ei ollut sameaa hedelmämehua muistuttavalla tavalla uusienglantilainen, vaan oluet olivat pikemminkin toffeenvärisiä ja lasissa melko kirkkaitakin. Kohtuullista trooppisuutta ja useamman viljalajin (Malmgårdilla tuttuun tapaan emmerin) tuomaa rustiikkisuutta löytyi molempien tuoksusta tai mausta, ja kaksikko ylitti maaliviivan suunnilleen rinta rinnan. Vertailu ei siis paljastanut mitään mullistavaa. Ratebeerin mukaan molemmat ovat itse asiassa Malmgårdilla pantuja.cof

Saimaalla valmistettu Dry Hop Pilsner oli tämän satsin maustamattomista Malmgård-brändätyistä oluista heikoin. Kun se kerran oli DDH-pilsneri, oli yllättävää, ettei mitään humalan aromia tuntunut tuoksussa. Myös maun suhteen kynnettiin jotenkin vaikeasti raskassoutuisen, ehkä diasetyylisenkin tšekkilagerin ja amerikkalaisen India pale lager -jutun välimaastossa, saavuttamatta kummankaan parhaita puolia.

Maustetut oluet ja sekoitukset ovat oma lukunsa, ja Kuningatar Sour oli ehkä odotuksiin nähden selkein pettymys, omassa suussani ei paljon muumilimua kummempi kokemus. Hedönistin Shandy (3 %) oli kiva sitruunainen humalasooda, jossa kyllä oli niin vähän mitään olutmaista, etten tiedä, onko tämä blogi oikea paikka sen arviointiin. Toisaalta saman voisi varmaan sanoa monistakin maustetuista Goseista tai Berliner Weisseista, joita itsensä vakavasti ottavat oluttyypit eri kanavilla arvioivat. Strawberry Milkshake IPA oli sekin nimensä mukainen easy drinking -juoma, yhtä kaukana kyllä oluesta kuin hattara ohraleivästä. Tässä osastossa tunnelmiin vaikuttaa sekin kysymys, olenko edes oikeaa kohderyhmää.

En ole tehnyt kotiläksyjäni niin hyvin, että tietäisin, ketkä nykyään oluita panevat Mikkelissä ja ketkä Pernajassa – enkä aio yrittää sormella osoittaakaan mihinkään suuntiin. Jotenkin silti tuntuisi, että näiden kahden talon luonteet ja osaamiset kannattaisi pitää jossain määrin erillään. Malmgård–Huvila-jatkumon huiput ovat liittyneet portterin, belgialaistyylien ja erikoisviljojen yhdistelyyn pintahiivapuolella. Moni kartanon vahvempi olut on ollut vakuuttava ilmestys. Saimaan osaaminen lienee muissa jutuissa. Hedönist on sitä paitsi brändäysnäkökulmasta irrallisen tuntuinen idea Saimaan – ja varsinkin Malmgårdin – kyljessä roikkumaan.

cof

Valitan, mutta mä en oo niitä tyyppejä. Kippis kuitenkin!

Pienessä sinisessä talossa: Vingiu Dubingiu Aludė, Kaunas

Matkalla Varsovasta Helsinkiin Via Balticaa pitkin pysähdyimme yhdeksi yöksi Kaunasiin. Kaupunki ei ollut tuttu ennestään mutta osoittautui todella viihtyisäksi. Sympaattisen vanhankaupungin jatkona oli korttelikaupalla klassista uudempaa keskustaa, vanhaa tietysti sekin. Kun Liettuassa oltiin, tuntui, että pitäisi päästä tavalla tai toisella maistamaan paikallisia maalaisoluita, jotka sijoittuvat aivan omaan pikku lokeroonsa jonnekin sahdin, tavallisten alejen ja hapanoluiden välisessä kolmiossa.

Viimeksi tilaisuus oli tarjoutunut vuonna 2012 Vilnassa, jossa muun muassa Šnekutis sekä kellaribaari Alaus namai olivat tulleet tutuiksi. Tuolloin kuusi vuotta sitten Liettuassa ei ollut vielä nykyinen craft beer -liikehdintä päässyt ihmeemmin vauhtiin. Liettua poikkeaa kuitenkin monista itäisen Keski-Euroopan maista siinä, että olutkulttuuri ei koostu pelkästä teollisesta lagerista ja parin viime vuoden IPA-kuumeesta. Liettualaiset sahdin vastineet ovat monipuolisempia ja ”olutmaisempia” kuin suomalaisserkut, ja sitä paitsi niitä oli tuotu urakalla pääkaupungin erikoisbaareihin kaikkien ulottuville.

Niinpä Liettua oli ja on kiinnostava olutkohde. Kaikista maalaispanimoiden mömmöistä ei ole pakko pitää, mutta miellyttäviäkin yllätyksiä voi olla luvassa. Oluet ovat usein maultaan hiivavetoisia ja hiivat ovat vanhoja talonhiivoja, joten craft beeriä välillä vaivaavaa yksitoikkoisuutta ei tässä mielessä tarvitse pelätä. Ehkä yksinkertaistan tässä asioita – onhan craft-panimoilla käytettävissään hyvin laaja skaala erilaisia kaupallisia hiivoja – mutta vanhojen olutmaiden uniikit hiivakannat ovat jo ajatuksenakin kiehtovia.

Kaunasissa oli siis yksi ilta aikaa. Pari kolmekin baaria olisi ehkä ehtinyt testata, mutta päädyimme mukavuudenhaluisina viihtymään hieman pitempään yhdessä ainoassa – keskustan uudemmalla puolella sijaitsevassa Vingiu Dubingiussa (K. Donelaičio g. 41). Hieman rapistunut sininen puutalo oli remontoitu sisältä vaaleasävyiseksi moderniksi käsityöolutbaariksi, ja takapihan pöytiin oli lisäksi mahdollista tilata hyviä hodareita ja hampurilaisia pikkuruisesta ruokarekasta.cof

Jääkaapit olivat täynnä ulkomaisia ja liettulaisia erikoisuuksia, craft-skenen vakiokamaa skandi- ja jenkkipanimoilta kuten myös Fuller’sin ja Schlenkerlan tyyppisiä perinteisempiä pienpanimojuttuja. Liettuan panimot ja oluet eivät olleet minulla tuosta muutaman vuoden takaisesta visiitistä huolimatta kovin hyvin hallussa, joten kyselin neuvoja baarin takaa. Sain muutaman suosituksen – kaikki taisivat oikeastaan olla perinteiden ja craftin välillä tasapainoilevalta Dundulis-panimolta, ehkä yhtä lukuun ottamatta.

Dundulis on tässä suhteessa Liettuassa ainoa lajissaan, kuten Lars Marius Garshol totesi kolme vuotta sitten tekemässään haastattelupostauksessa. Muut ovat selkeästi joko maatilapanimoita, craftia tai makrolageria. Dundulisin valikoimasta löytyy tšekkilageria, ipoja, portteria ja näitä oudompia Liettua-juttuja kuten herneolut Syrne. Ilmeisesti sikäläisissä maalaisoluissa on ollut melko normaalia käyttää erilaisia yrttejä ja kasveja maltaiden ja humalan rinnalla.

Yksi maistetuista oluista oli kenties jotain koivunmahlaolutta, 3,8-prosenttista ja raikkaan, persoonallisen makuista. En saanut tiskillä tavattua, mikä oluen varsinainen nimi oli, ja baarin täyttyessä ei enää tullut tilaisuutta kysyä. Syrne (6 %) oli puolestaan raskaampi, vähän hapan ja melko erikoinen maultaan. En tiedä yhtään, millaista herneoluen pitäisi olla, enkä sitäkään, mitä muita raaka-aineita tässä oli. Vaikea siis sanoa, kuuluiko pienoinen happamuus asiaan vai oliko valmistuksessa menty suurpiirteisesti.

Devyniaragio oli 7-prosenttinen mallassima (tai hunajaolut), jota Dunduliksen kahdesta panimoinstallaatiosta toinen valmistaa jopa 9 % vahvuisena. Ainakin vahvemmassa versiossa on mukana myös koivun kukintoja ja kuusenkerkkiä. Pullossa luki braggot. Varsinkin etelänaapuri Puolassa braggotit olivat järjettömän makeita, tämä oli paljon kuivempi ja helpommin juotava olut. Superhelteillä olisi ehkä juonut mieluummin hieman keveämpää, mutta mielenkiintoinen kuitenkin.

Kovin syvissä vesissä emme Vingiu Dubingiussa uineet. Maalta löytyy Liettuassa varmasti oudompiakin oluita, vielä uskollisemmin vanhojen menetelmien mukaisesti valmistettuja – esimerkiksi keittämättömiä raakaoluita. Nämä Dunduliksen tyyppiset crossoverit ovat kuitenkin mainio muistutus siitä, että Liettua on olutmaana ihan oma lukunsa ja myös että jotkut craft-orientoituneet valmistajat ja baarit ovat noteeranneet hienosti paikalliset perinteet.   cofcofcof

Kveik on muotisana, ja Norjan maalaisolut ohittaa sahdin maailmanmaineessa

Meille suomalaisille tuli mahdollisesti pienenä yllätyksenä, että brittiläinen olutviisas Michael Jackson nosti sahdin näkyvästi yhdeksi maailman mielenkiintoisista olutperinteistä. Tämä tapahtui alun perin jo vuoden 1977 The World Guide to Beer-kirjassa, joka oli Jacksonin ensimmäinen yritys koota Euroopan ja muiden mantereiden olutkulttuureita yksien kansien väliin.

Tämän jälkeen olemme aivan näihin päiviin asti saattaneet elääkin siinä uskossa, että olutihmiset – ainakin asialle hartaimmin omistautuneet – tuntevat sahdin ympäri maailmaa ja Jacksonin ansiosta osaavat arvostaa sitä. Ja että muissa maissa ei tiettävästi ole näin muinaista, mystistä ja primitiivistä maalaisoluen perinnettä.

Ensimmäinen pointti on ehkä totta: sahti kyllä on olutpiireissä laajalti tunnettua, ja tuskin koskaan niin laajalti kuin juuri nyt. Muinaiset olutperinteet eri puolilta maailmaa ovat vahvasti valokeilassa, ja sen lumipallon liikkeelle sysäämisessä oli juuri Jacksonillä aikoinaan merkittävä osa.

Toinen luulo ei sen sijaan pidä paikkaansa (se, että vain Suomessa olisi jotain todella alkukantaista). Tämän olisi voinut todeta jo vuonna 1977 lukemalla Michael Jacksonin kirjasta myös esimerkiksi Norjaa käsittelevän luvun.

Jackson oli saanut ilmeisesti jostain käsiinsä Odd Nordlundin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen teoksen Brewing and beer traditions in Norway, jossa hänen siteeraamanaan todetaan muun muassa, että “oluenpano on edelleen monin paikoin olennainen osa maaseudun sosiaalista elämää”. En usko Jacksonin käyneen Norjan maalaisolutalueilla vielä tuolloin, vaikka seuraavilla vuosikymmenillä hän kyllä niin tekikin.

Norjalainen maalaisolutkulttuuri, yhteisnimeltään maltøl, on nimittäin vähintäänkin sahdin veroinen perinne: autenttinen, monimuotoinen ja pienuudestaan huolimatta varsin elinvoimainen yhä tänä päivänä (Michael Jacksonin peloista huolimatta). Jos sahti ja maltøl ovatkin Pohjois-Euroopan vanhojen olutoutouksien tunnetummasta päästä, vastaavia perinteitä löytyy kuitenkin jokaisesta Skandinavian ja Baltian maasta, Venäjältä ja mahdollisesti muualtakin Itämeren ympäriltä.

Voss-Vangsvatnet_Flickr_CC-BY-SA-2-0_M-Prinke

Voss on yksi Norjan olutpaikkakunnista. (Kuva: m.prinke, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Mikä on kveik ja mikä se ei ole

Ja tapahtui niinä päivinä, että yhä useamman englanninkielisen olutartikkelin tai -blogin otsikoihin nousi norjalainen sana kveik. Elettiin vuotta 2017, neljä vuosikymmentä Michael Jacksonin ensimmäisen kansainvälisen olutkirjan jälkeen. Niin kauan kuin minä olen olutta aktiivisesti seurannut, käytännössä ainoa saitti, jolla norjalaiseen maalaisolueen on voinut tutustua yhtään syvällisemmin, on ollut Lars Marius Garsholin blogi*.

Norjalainen Garshol, jota en henkilökohtaisesti tunne, tekee monien olutaktivistien tavoin päivätyötään teknologia-alalla mutta käyttää vapaa-aikaansa Liettuassa, Pohjois-Venäjällä, Setumaalla ja ties missä säilyneiden vanhojen maalaisolutperinteiden jäljittämiseen. Tarkimmin hän on kuitenkin blogissaan ja kirjassaan analysoinut kotimaansa eri alueiden sahtia muistuttavia perinteitä.

Hegra Maltöl_Bernt-Rostad_CC-BY-2-0-flickr-attKveik on käytännössä yksi perinteisistä norjalaisista oluthiivaa merkitsevistä sanoista. Muitakin on. Norjalaisen maalaisoluen hiivat ovat Garsholin mukaan geneettisesti lähellä toisiaan; yhteisiä ominaisuuksia ovat muun muassa maku sekä se, että niitä voi säilyttää kuivattuna. Esimerkiksi liettualaiset vanhat oluthiivat eivät säily kuivana, eivätkä ole norjalaisille sukua.

Tässä on ehkä myös yksi sahdin ja norjalaisen maalaisoluen olennaisista eroista. Sahdin panijoista suurin osa luottaa teolliseen leivinhiivaan, eikä meillä ole yleisesti tunnistettuja suomalaisia maalaisoluthiivakantoja (tai minun näkemissäni lähteissä ei ole niitä kuvattu). Kveik-hiivat – tai millä nimellä niitä eri puolilla Norjaa kutsutaankin – sisältävät monia eri kantoja eivätkä ole käyneet optimoitavina missään laboratoriossa. Sahdin valmistukseen standardoitu tuorehiiva eli Suomen Hiivan sinivalkoinen särmiö toki kuuluu EU:n nimisuojankin mukaan, joskin myös ”kerätty hiiva” sallitaan. Ymmärrettävästi soraääniäkin on kuultu:

ardeGarshol on dokumentoinut yli kolmekymmentä norjalaista kveik-hiivakantaa, joista jokainen liittyy tiettyyn maltølin valmistajaan. Eri puolilla Norjaa valmistettavat maalaisoluet ovat hänen mukaansa tyylillisesti hyvin erilaisia. Väitteeseen en osaa jälleen kerran ottaa henkilökohtaisesti kantaa, käymättä niitä testaamassa, mutta täältä löytyy Garsholin kuvaus päätyypeistä.

Onhan myös sahdissa tunnistettu tyylillisiä eroja: lammilaisen sahdin tummuus ja makeus, ja toisaalta Sysmän–Joutsan alueen sahdin vaaleus ja kirpeys, sekä pohjalainen taipumus käyttää ruismallasta. Tämä raju yleistys perustuu Sahti: elävä muinaisolut -kirjaan, jossa maantieteelliset erot on kyllä kuvattu hieman nyansoidummin. Eri oluttyyleistä sahdin sisällä ei kai ole suorastaan puhuttu.

Nyt siis myös brittioluen guru Martyn Cornell, joka bloggaa Zythophile-nimimerkillä, on käynyt Norjassa maalaisoluiden syntysijoilla. Hän ennustaa, että kveikistä tullaan kuulemaan vielä paljon enemmän olutmaailmassa. Selittäessään, mitä kveik on, hän turvautuu epäilemättä pääosin Garsholin kirjoituksiin. Cornell lausuu kuitenkin painavan sanansa siitä, mitä kveik ei ole: se ei ole norjalainen vastine belgialaiselle saisonille, joka taas on nykymuodossaan hyvin moderni ”maalaisolut”.

Olutlehdistä ainakin DRAFT Magazine ja Brew Your Own (vain tilaajille) ovat tänä vuonna kirjoittaneet kveikistä. Blogeista kotimainen Maltainen on käynyt Zythophilen tavoin paikan päällä. Kannattaa lukea, jos haluaa syventää ymmärrystään asiasta ensi käden tiedolla. Monet muutkin blogit (esim. Mostly About Beer, Sour Beer Blog, West Coast Beer Geek) ovat ottaneet norjalaisen maalaisoluen esittelyyn tai testailleet ulkomaisia esimerkkejä kveik-hiivalla tehdyistä oluista.

Tässä lisäksi amerikkalaiselta On Denver -sivustolta kuvaus viimekesäisestä tapahtumasta, jossa kuusi coloradolaista panimoa oli tehnyt omia tulkintojaan kveik-pohjaisista oluista. Amerikkalaisen itsevarmaan tapaan kveik-termi selitetään suurin piirtein sivulauseessa (”in case you were wondering”) aivan kuin kaikki paitsi toivottomimmat punaniskat olisivat olleet jo vuosia sisällä tässä kveik-jutussa. (Ja selityksessä tietenkin sekoitetaan hiiva ja itse olut, kuten Garshol juuri varoittaa tekemästä.)

Skårrådalens såinnhus Bernt Rostad CC BY 2-0 flickr-attItse en ole aitoa norjalaista maalaisolutta maistanut. Norjassa en ole muutenkaan edes käynyt. Puolassa, joka on Suomea parempi paikka pienten niche-oluthullutusten havainnointiin, olen juonut norjalaisen maltølin inspiroimaa olutta jo pariinkin otteeseen. Uusimpana nyt löysin varsovalaisesta olutkaupasta paikallisen panimon tekemän kveik-IPAn. Reilu vuosi sitten maistoin Varsovan olutfestivaalilla myös varsinaista maltøliä, sekin kuitenkin puolalaiselta valmistajalta.

Suomalaisissa oluttapahtumissa näkee tietysti toisinaan marginaalisia panimoita naapurimaista, mutta en tosiaan keksi, milloin olisin itse törmännyt norjalaiseen maalaisolueen. Täydentäkää ihmeessä, jos teillä on muistoja maltøleistä Suomesta tai muualta. Ennustan kyllä Zythophilen tavoin, että kveikiin tullaan törmäämään lähiaikoina paljon enemmän kuin tähän asti. Erikoishiiva on artefaktina taipuvainen innoittamaan muinaisia outouksia janoavaa craft-kansaa. Koristeelliset hiivansäilytysrenkaat (ks. esim. täällä) ja muu folklore kiehtovat, ja Garsholin ansiokkaat englanninkieliset blogireportaasit ovat omiaan levittämään tietoisuutta.  Uskon, että ainakin toistaiseksi maltøl tulee jonkin aikaa kiinnostamaan kansainvälistä olutnörttiyhteisöä enemmän kuin sahti.

(* Nyttemmin myös Maltaisen eli Mika Laitisen Brewing Nordic -sivustolta löytyy tietoa.)

Bière de garde – oluttyyli jota ei ollut olemassakaan

1970-luvulla alkoi ranskalaisen bière de garden uusi nousu osana eurooppalaisen pienpanimorenessanssin ensimmäistä aaltoa.

En ole aivan varma onko mitään bière de gardea olemassakaan.” Nämä panimomestari Daniel Thiriez’n sanat ovat kaikuneet päässäni aina, kun tästä ranskalaisesta oluttyylistä tulee puhe.

Juttelin Thiriez’n kanssa kesällä 2011, jolloin uusi craft beer -aalto oli vasta alkamassa vyöryä Ranskaan. Thiriez’n panimo on kuitenkin lähellä Belgian rajaa Nordin departementissa, joka on paitsi ollut itsekin historiallisesti aktiivista olutaluetta, myös saanut jo vuosikymmenten ajan seurata muuta maailmaa lähempää belgialaisen artesaanioluen kansainvälisen suosion kasvua.

Epäillessään bière de garden olemassaoloa Daniel Thiriez ei suinkaan tarkoittanut, etteikö pitempää varastointia varten tehtyä olutta olisi kutsuttu sillä nimellä entisajan ranskalaisissa maatilapanimoissa.

poidevin-korit

Lakkautettujen bière de garde -panimojen koreja.

 

Näin oli Pohjois-Ranskassa, ja luultavasti ainakin paikoin myös Belgian puolella, vaikka siellä vastaava olut tunnetaan nykyään lähinnä saisonin nimellä.

Tämä on siis sitä olutta, joka piti tehdä kuukausia etukäteen varastoon, jotta sitä voitin tarjota janoisille peltotyöläisile sadonkorjuun aikaan. Kesällä uuden oluen valmistaminen oli lämmön aiheuttaman pilaantumisriskin vuoksi yleensä mahdotonta.

Thiriez tarkoitti sen sijaan – tai näin ainakin tulkitsin – että se, mitä nykyisin kutsumme bière de gardeksi on käytännössä aivan eri asia kuin muinoin maatöissä juotu olut.

Jenlain oli ensimmäinen moderni bière de garde

Sekä saisonin että bière de garden yhteydessä tulee aina esiin se historiallinen näkökulma, että toimiakseen peltotyöläisten virkistäjänä oluen on täytynyt olla melko mietoa. Tiedetään, että kaikki olut niin Pohjois-Ranskassa kuin Belgiassakin oli vielä sata vuotta sitten muutenkin hyvin vähäalkoholista nykyiseen verrattuna.

Tästä seuraa se yleinen argumentti, että nykyaikanakin autenttisuuteen pyrkivän saisonin tai bière de garden “pitää olla” hyvin mietoa.

Kyllä: jos tavoitellaan esimerkiksi 1800-luvun maalaisoluiden luonnetta, näin on. Sen sijaan ainakin saisonista tiedetään (ks. Markowski 2004), että kun sitä ei enää tarvittu maatiloilla, siitä alkoi kehittyä vahvempi nautiskeluolut. Tämä tapahtui maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Belgialaiset erikoisoluet ovat vahvoja. Ne ovat olleet sitä suurin piirtein vuoden 1919 lakiuudistuksesta alkaen. Myös sellaiset, joiden taustalla on mieto historiallinen oluttyyli, kuten Hoegaardenin witbier, ovat sittemmin usein vahventuneet. Luostarioluetkin ovat nyt voimakkaampia kuin sata vuotta sitten, vaikka ne jo aikoinaan olivat suhteessa muihin oluihin varsin vahvoja.

Jenlain, bière de garde -olut, jota Duyckin panimo tekee Pohjois-Ranskassa, vastaa luonteeltaan belgialaisia maalaisoluista kehittyneitä erikoisoluita.

Verrokki voisi olla vaikkapa Dupont-panimon La Moinette. Daniel Thiriez saattaa olla eri mieltä, mutta ainakin minusta Jenlain on autenttinen moderni bière de garde. Oluttyyli on ehkä katkonut siteitään vanhaan maalais-bière de gardeen, mutta se on löytänyt itsensä uudelleen läheltä belgialaisia vahvoja artesaanioluita.

Jenlain sai nimensä vuonna 1968 kotikylänsä mukaan (ks. Thierry 2010), mutta Duyckin panimon mukaan tämä olut – tai tarkemmin sen alkuperäinen ambrée-versio – perustuu 1920-luvun reseptiin. Korkeampi alkoholipitoisuus sekä jälkikäyminen samppanjapulloissa ovat puolestaan 1950-luvulla vakiintuneita käytäntöjä.

Olut on siis tavallaan suoraa jatkumoa entisajan bière de gardeille. En osaa sanoa yhtään, paljonko resepti on matkan varrella muuttunut, mutta sen panimo itsekin toteaa, että 1970-luvulta alkaen se oli nappituote ranskalaisille olutkaupoille, joissa oli huomattu asiakkaiden kasvava kiinnostus Duvelia, Chimaytä ja muita laadukkaita belgialaisia klassikkoja kohtaan.

Jenlainista tuli 70-luvulla myös Lillen opiskelijaporukoiden suosima kulttiolut. Myös Daniel Thiriez kertoo innostuneensa vahvemmista erikoisoluista juuri opiskeluaikoinaan. Vahvuutta Jenlainissa on nykyään 8,5 %. Toinen pitkän historian omaava ja uuteen tyyliin varhain siirtynyt merkki on La Bavaisienne.

thiriez-pullot

Thiriez’n valikoimaa.

 

Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet muutenkin suopeita tätä uudempaa, Jenlainin ja Bavaisiennen esikuvaan perustuvaa bière de garde -tyyliä kohtaan. Kysyntää riittää kotimaassa, johon ainakin Daniel Thiriez sanoi viisi vuotta sitten myyvänsä jopa 90 prosenttia oluestaan. Vientioluellekin olisi halukkaita ottajia eri maissa.

Craft beer -aikakaudelle ominaista on kuitenkin joskus aika hiuksiahalkova tarve päästä oluttyylien juurille.

Niinpä on ennustettavissa, että jos globaalilla craft-yhteisöllä riittää kiinnostusta Ranskan olutperinteitä kohtaan, bière de garden suhteen käydään samaa jaakobinpainia kuin saisoninkin. Toisin sanoen: tehdäkö Saison Dupontin tyyppistä hienostuneempaa erikoisolutta vai pyrkiäkö takaisin rehevän, happaman ja miedon maalaisoluen alkulähteille?

Bière de garde ennen

Tosiaan varsin happamasta, tummastakin, ja tynnyrikypsytetystä oluesta puhutaan, mikäli bière de garden valmistuksessa halutaan palata menneiden vuosisatojen käytäntöihin. Jos nykyään saatavana olevista oluista tahtoo hakea vertailukohtaa, esimerkiksi flaamilainen oud bruin noudattaa aidoimmillaan samantapaisia speksejä.

Pitkä aika tynnyrissä toi olueen viinimäisiä vivahteita, ja se on luultavasti päässyt myös osalliseksi jonkinlaisesta maitohappokäymisestä. Lopputulos on voinut olla lambicmaisen kuiva ja joka tapauksessa siis nykyisiä variantteja miedompi. Toisinaan sitä sekoitettiin tuoreeseen, makeampaan olueen. Kovin paljon vanhoista bière de gardeista ei kuitenkaan lopulta tiedetä.

Nykyistä tulkintaa bière de gardesta – siis Jenlainin ja Bavaisiennen perillisiä – on puolestaan saattanut muokata belgialaisten serkkujen lisäksi myös saksalainen lager. Se syrjäytti myös Ranskan olutalueilla vanhat pintahiivaoluet viimeistään 1900-luvun alkupuoliskolla. Lagerin vaaleus, kirkkaus ja joskus jopa pohjahiiva ovat siirtyneet ainakin joihinkin bière de garde -versioihin.

Parhaat nyky-bière de gardet onnistuvat yhdistämään maalaisoluen juurevat lähtökohdat tyylikkäisiin, yrttisen tai anismaisen humalan sävyttämiin luksusoluihin. Ne ovat Dupontin tai hyvien vaaleampien luostarioluiden veroisia. Markowskin kirjassa tyypilliseksi bière de garden piirteeksi mainittu korkin maku on saattanut olla viallisiin pulloihin perustuva väärinkäsitys.

Vaikka nykyinen bière de garde ei ole välttämättä oluttyylinä kaikkein selvärajaisimpia, olisin taipuvainen sanomaan, että se kuitenkin “on olemassa”. Se oli olemassa myös vanhojen maatilapanimoiden aikaan, samoin kuin – juuri ja juuri – näiden inkarnaatioidensa välissäkin.

Lähteet: Markowski P., Farmhouse ales. 2004. Thierry, D. Sur la route des bières de Nord-Pas-de-Calais. 2010. Thiriez, D. Haastattelu. 2011.