Malmgård Belge @Sauhu Bistro & Bar, Kerava

Kerava ei ole kaukana Helsingistä, mutta lauantaina sinne pääseminen vaikutti aluksi olevan kiven takana. R-juna, jossa istuimme lähtöä odotellen, ”kyykähti” heti laiturilla (konduktöörin kuulutuksen mukaan) ja matkustajat siirtyivät muihin lähijuniin. Tekninen vika jätti siis junan Helsingin asemalle, ja Keravalle päästiin seuraavaksi lähtevällä Z-junalla.

Tämänpäiväisen maakuntamatkailun kohteena oli Keravan Taide- ja museokeskus Sinkka, jossa vielä tänä viikonloppuna on esillä sisustusarkkitehti ja huonekalusuunnittelija Olof Ottelinin tuotantoa esittelevä näyttely. Ottelinin luomukset ovat varmasti ennen kaikkea 1950–60-lukulaisten kotien peruskalustoa, mutta tämä Stockmannin palveluksessa ollut suunnittelija on myös tehnyt monia ravintolainteriöörejä. Esimerkiksi Kampin ravintola Laulumiehet sai Ottelinilta vuonna 1949 suunnitellun sisustuksen.

Laulumiehet-ravintolan vuoden 1949 sisustus, suunnittelijana Olof Ottelin (Kuva: Keravan museopalvelut, CC BY 4.0).

Myös Tammisaaressa toimineen Ekenäs Bryggerin jonkinlainen tila oli esillä näyttelyn kuvissa. Tästä en tiedä sen enempää. Entisaikoina kuuluisan portteritehtaanhan osti vuonna 1963 Hartwall ja sulki sen pari vuotta myöhemmin. Alla kuitenkin kyseinen kuva.

Keravalla söimme myös lounaan, ja siihen tarkoitukseen valikoitui tällä kertaa Sauhu Bistro & Bar. Kyseinen ravintolaketju toimii myös Järvenpäässä ja Mäntsälässä, eli Keski-Uudenmaan alueelle keskittyneestä toimijasta on kyse. Tarjonta on burgereita, ribsejä, vorschmackia, siipiä, kalaa, pihvejä, pastaa ja salaattia. Melko suoraviivaisen ruokamenun kylkeen saa viinejä sekä nettilistauksen perusteella niukahkon (ja Keravalle sopien Sinebrychoff-painotteisen) olutvalikoiman.

Vaikka ravintola toivoo asiakkaiden tekevän tilauksensa mobiilisivujensa kautta – siis myös paikan päällä – niin oluthommissa kannattaa kuitenkin suunnistaa baaritiskille. Kylmäkaapeissa oli nimittäin moniakin oluita, joita nettilistasta ei löydy ja jotka ovat siellä listattuja kiinnostavampia. Itse tilasin pitkästä aikaa Malmgårdin Belgeä, mutta myös jotain pienpanimo-NEIPAa olisi ollut tölkissä ja ihan asiallista stout-puolta myös. Ehkä kaapin oluet vaihtuvat siinä määrin, ettei niitä listalle syötetä.  

Ribsit olivat erittäin maukkaat, ja matkaseuralaisen vuohenjuusto-punajuurisalaatti myös (tosin se olisi voinut olla kätevämmän muotoisella lautasella). Peruna- ja bataattiranskalaisten sekoitus lisukemajoneesilla toimi hyvänä kylkiäisenä. Belge oli blast from the past – joskus takavuosina ehkä paras suomalaispanimoiden belgialaistyylinen, mutta nyt lähinnä kivaa keskitasoa edustava amerikkalaisen humaloinnin (?) dominoima mannermainen olut. Prosentteja on 8 %, väri kuparinruskea ja maku belgialaisittain pippurimausteinen, kuivahedelmäinen ja jopa vähän sherrymäinen – aivan kuin pari vuotta kellarissa ikääntyneellä oluella. Katkeroakin on, mutta ei liikaa. Itse asiassa tämä Belge ei ole hassumpi ruokajuoma voimakkaammille grillimauille.

 

Advertisement

Kotka, 14.–15.10.2022

Viime viikonlopun ohjelmassa oli kaupunki, jossa olen aikaisemmin vain käynyt katsomassa Merikeskus Vellamon näyttelyn ja jatkanut pikkubussilla matkaa nopean lounaan jälkeen. Tuo tapahtui siis vuosia sitten, kun museotalo oli vielä tuore tapaus. Tällä kertaa kyseessä oli oikein yöreissu, ohjelmassa Shakespeare-tulkinta Myrsky Kotkan kaupunginteatterissa ja pari polkua Valkmusan kansallispuistossa. Polut – kuten suurin osa kansallispuistosta muutenkin – olivat kyllä Pyhtään puolella, tai korkeintaan seurailivat Kotkan rajaa.

Valkmusan keidassuota kannattaa käydä katsomassa: siellä oli näin lokakuussakin komeat suon värit ja tuoksut ja arkena päiväsaikaan erikoinen hiljaisuus. Kansallispuistosta jatkoimme suoraan Kotkan keskustaan, jossa oli varattuna majoitus Seurahuoneelta. Jälleen yksi Sokos-hotelli osoittautui luotettavaksi ja mukavaksi majapaikaksi, jonka sokosmaiseen anonyymiyteen oli lisätty pientä paikallisväriä muun muassa Kotka Steam Breweryn tuotteiden avulla. Näitä oluita näkyi paitsi alakerran ravintolassa myös huoneen minibaarissa.

Myrskyn tarina oli tuotu psykiatrisen sairaalan moderniin ympäristöön, mikä ratkaisuna aluksi hirvitti mutta alkoi varsinkin väliajan jälkeen toimia hyvin. Teatterin kertoman mukaan esityksessä pohdittiin, kuka Prospero oikeasti on, mutta kysymyksen pystyi kääntämään melkein toisinkin päin: kuka näistä henkilöistä on oikeastaan Prospero? Vaikka Myrskyn saarimaailma oli tässä tulkinnassa lähinnä kuvaannollinen, tulin ajatelleeksi, etten ole koskaan nähnytkään tätä näytelmää muualla kuin saarilla ja nimenomaan linnoitussaarilla. Edellinen paikka oli Suomenlinna, nyt Kotkansaari.

Vanhassa satama- ja työläiskaupungissa on luonnollisesti useita baareja ja kuppiloita, mutta niihin emme tehneet mitään järjestelmällistä kierrosta. Tunnettu merimieskapakka Kairo on ollut toukokuusta asti kiinni uutta omistajaa etsittäessä, joten se bongattiin vain ulkoapäin. Yhdet oktoberfest-oluet joimme teatteria odotellessa The Bankissa, joka rantautui Kotkaan viime vuoden uutuusbaarina. Perjantai-illan päätteeksi oli vielä tilaisuus nauttia Suomen Parasta Olutta, Takatalo & Tompurin Kaski Savubockia viihtyisässä Soittoruokala Karoliinassa.

Reissun aikana ehdin testata myös puolisen vuotta Kirkkokadulla toimineen Oluthuone Rempon. Sen taustavoimat ovat samat kuin Panimoyhtiö Puhakka & Nurmisessa, ja Rempo-nimi – kuten varmaan jossain mielessä myös olutmerkki Kotkan Poika – viittaa talon musiikilliseen historiaan. Samassa osoitteessa toimi nimittäin takavuosina jazzbaari Fennia, jossa Junnu Vainio, Reijo ”Rempo” Tani ja muut paikalliset suuruudet viihtyivät. Kotkan Pojasta maistelin lager-version ja siinä oli paljon makua jos kohta myös jonkin verran rosoa.

Pohdiskelin, ettei Kotkassa taida olla itseoikeutettua craft beer -palatsia sillä tavoin kuin joissain keskisuurissa ja pienemmissäkin kaupungeissa. Rempo pyrkii kyllä tarjoamaan myös Kotkan ulkopuolisia trendiherkkuja muun muassa Olarin Panimolta ja Tujulta. Kotka Steam Brewery puolestaan on ottanut yhä laajemmin hallintaan niin tätä kaupunkia kuin muutakin Suomea; jopa Helsingin kauppakeskus Redin K-kaupan jääkaapissa olen nähnyt useampia heidän tölkkejään.

Kyseinen tuottaja toimii siis Keisarinsatamassa vanhan Kotkan Höyrypanimon komeassa punatiililinnassa. Viikonloppuna sinne oli ainakin autolla aika vaikea suunnistaa, kun monet päätien risteykset oli suljettu, ilmeisesti tietöiden takia. Meillä oli pieni ajatus lounastaa lauantaina Keisarinsataman ravintolassa, mutta paikan päälle päästyä nälkä ei vielä ollut ehtinyt tulla, joten kuvasin taloa ulkoapäin ja ajoimme eteenpäin. Steam Breweryn oluita olin ostanut mukaan otettavaksi jo heidän toisesta puodistaan keskustan Kauppakeskus Pasaatissa.

Kotka oli hyvä retkikohde täältä pääkaupunkiseudulta, ja varsinkin kesäaikaan sen puistoihin ja merimaisemiin saisi kulumaan paljon enemmänkin aikaa kuin mihin lokakuussa on halua. Merikeskus Vellamon näyttely Kohtalona Ruotsinsalmi, joka on auki vuoden 2027 puolelle saakka, tutustuttaa hienosti meritaistelujen historiaan. Torilta saa tuoreet ja lämpimät possot ainakin aamupäivällä. Uudesta viinibaari Jollasta löytyy pikkupurtavaa, viinejä sekä Takatalo & Tompurin oluita lauantaisin lounas- ja ilta-aikaan, muina päivinä (paitsi su–ti) iltapäivästä eteenpäin. Jos jollakulla on toisista Kotkan seudun baareista tai olutasioista hyviä suosituksia, niitä saa jättää kommenttikenttään.

Muualla Päijänteen rannoilla, 1.–3.8.2022

Kokoan loput viime viikolla päättyneestä Päijänteen turneesta yhteen jämäpostaukseen, joka on jos mahdollista vielä vähemmän yhtenäinen kuin edelliset Vääksyn ja Jyväskylän tarinat. Aina ei edes olla kovin lähellä Päijännettä mutta Keski-Suomen tai Päijät-Hämeen maakunnissa kyllä. Tässä tähteitä matkan antimista.

Säynät- ja Muuratsalo ovat hyviä paikkoja tutustua yhteen Jyväskylässä(kin) vaikuttaneista historian suurhenkilöistä, nimittäin arkkitehti Alvar Aaltoon. Säynätsalon kunnantalon kävimme katsomassa. Sekin on tietysti nykyisen kuntajaon mukaan Jyväskylän kaupungissa, johon Säynätsalo sulautettiin vuonna 1993. Sen sijaan Muuratsalon puolella sijaitsevaa koetaloa ei ilman ennakkoon tilattua opastusta näe, mutta sellainenkin Aallon luomus siis löytyy tästä entisestä saaristokunnasta. Myös toinen mestariarkkitehti, Wivi Lönn, on jättänyt kuitenkin jälkensä Muuratsaloon piirtämällä Haikan työläiskortteleiden asemakaavan. Alueen alkuperäiset asukkaat olivat hänen ystävänsä, sahanomistaja Hanna Parviaisen tehtaalla Säynätsalossa työssä.

Ex-kunnantalo on Aallon punatiilikauden komeimpia linnoja, selkeälinjainen italialaisvaikutteinen pikkupalatsi keskisuomalaisessa metsikössä. Epätasaisten seinätiilien lisäksi vahvasti punertava oli ilmeisesti myös kunnanvaltuusto Säynätsalon kultakaudella. Jos menee omatoimikierrokselle, alussa näytettävä opastusvideo kannattaa katsoa tarkkaan ja sitten tutkia yksityiskohtia valtuustosalissa, yleisissä sisätiloissa ja sisäpihan piazzalla. Valtuusto lakkautettiin sen verran kauan sitten, ettei digitalisaatio ehtinyt päästä pilaamaan valtuustosalin ratkaisuja. Monikaan turisti ei välttämättä tiedä, että Säynätsalon kunnantalo tarjoaa myös majoitusta muutamassa eri huoneessa. Emme mekään tosin siellä yöpyneet.

Parin kadun päästä lähtee tie Säynätsalon satamaan. Siellä on saaren luultavasti paras baari paikallisen pienpanimo-oluen nauttimiseen, nimittäin Pub Aallonmurtaja. Se on tänä kesänä avattu Aalto Panimon ”taproom”, jonka terassilla pyöri ihan mukavasti porukkaa sunnuntaina puolenpäivän aikaan. Alvar Aalto luonnehti tunnetusti Säynätsaloa Päijänteen Tahitiksi, ja tämän takia Aalto Panimollakin on Tahiti-niminen olut. Panimon muussa valikoimassa on muutama ruokakauppavahvuinen IPA/APA, pils/lager ja golden ale, sekä ilmeisesti yksi stout ja 8-prosenttinen (West Coast?) IPA. Tahiti siis jäi itselleni ainoaksi tällä matkalla testatuksi Aalto-olueksi.

Joutsan kirkonkylä uinui maanantaina lounasaikaan suomalaisittain vähän painostavan helteen alla. Kellarin viileydessä Hotelli Aatto & Ellin talossa majailevat Ravintola Kellari sekä Varastopanimo. Olisimme ehkä syöneet Kellarissa, mutta heillä ei ollut lounasta maanantaina ja tiistaina tarjolla. Se ei haitannut, koska kylällä on iso K-Supermarket, josta sai hyviä piknikeväitä ja niitä veimme mukanamme Kirkonkylän uimarannalle. Ikävämpi juttu oli, että Varastopanimon Sahtia ei ollut saatavana. Niinpä Päijänteen-kierroksen sahtisaldoksi jäi pyöreä nolla, vaikka useammankin potentiaalisen sahtipaikkakunnan läpi ajettiin. Paremmalla valmistautumisella perinnejuomaa olisi jostain varmaan löytynytkin, mutta nyt kävi näin.

Maisteluun pääsivät siis joutsalaisten Varasto-olut sekä Martti Servon & Napanderin 25-vuotisjuhlaolut. Näitä kellariravintolan takeaway-jääkaapeista löytyi. Olisi ollut myös 5-prosenttista Nenätippu-olutta, joka on sahdin jälkikaljasta käytetty miedompi vehnäolutmainen terassijuoma. Nimi inhottaa minua, joten sitä en voinut ostaa, vaikka itse tuote varmaan onkin hyvä. ”Aina saa nokka vähän tippua”, kertoo panimon tuote-esittely. Ehkä, mutta sitä mielikuvaa en halua yhdistää mihinkään, mitä juon. Sen sijaan wiener-tyylinen Varasto-olut (5,3 %) kolahti sekä maullaan että markkinoinnillaan, miksei myös Servon ja yhtyeen 5-prosenttinen juhlaolut.

Arde kiinnitti viime syksyn postauksessaan huomiota Varasto-oluen matalaan IBU-arvoon 9, tässä ilmeisesti jokin häikkä panimon suunnalta (?). Omankin pulloni etiketissä taisi olla samat lukemat eli EBC 20 värin ja IBU 9 katkeroiden osalta kuin Arden kuvaamassa pullossa. Humalakatkeroa ei kuitenkaan maistelun perusteella ollut noin vähän. Värin mittarissa 20 mahtuisi jo baijerilaisen dunkelin asteikolle. Yhdeksän IBU-astetta on niin matala lukema, että se istuu harvaan tyyliin – ehkä sahtiin tai juuri ja juuri baijerilaiseen vehnäolueen tai witbieriin. Aistihavaintoihin sopisi, jos numerot olivat menneet väärinpäin. Panimon nettisivuilla mainitut lukemat ovat IBU 20, EBC 19. Olisiko kyse siis painovirheistä enemmän kuin reseptin muutoksista. Oletan että IBU 20 ja EBC 9 ovat oikeat.

Tykkään tietysti Varastopanimon tavasta valloittaa maailmaa pohjahiivaoluiden ja sahdin avulla. Toivottavasti lager-valtavirrasta poikkeaville – mutta ei välttämättä craft-pintaliitäjiä houkutteleville – tuotteille löytyy kysyntää. Nyt jäi maistamatta vielä ainakin Mynssi, tummaksi lageriksi kutsuttu olut, joka kunnioittaa vuosina 1876–1932 toimineen Joutsan Oluttehtaan müncheniläistyylisen oluen muistoa. Sitä tehtiin paikkakunnalla viime vuosisadan alussa.

Päijänteen itärannoilla onkin näköjään hieman enemmän oluttoimintaa kuin länsipuolella. Sysmässä on Sahtikrouvi ja Asikkalan Kalkkisissa Pihamaa, jolla silläkin on tavallisempien oluiden lisäksi sahtia. Nyt reittimme menivät siten, että Pihamaan tuotteistakin tarttui mukaan vain vaalea ale nimeltä Hupakko, nimittäin Alkon hyllystä.

Matkan viimeisen yön telttailimme Päijänteen kansallispuistoon kuuluvassa Kelventeen harjusaaressa. Siellä on komeita hietikkoisia niemenkärkiä, ja venematkalla mantereelta – tässä tapauksessa Pulkkilanharjun Karisalmesta – tunsimme olevamme isoilla vesillä. Kalasääsket pesivät erään männyn latvustossa. Onhan Päijänteen kokoisessa järvessä jotain myyttisen jylhää, jollaista harvasta Suomen vesialueesta löytyy. Ajelimme seuraavana päivänä Helsinkiä kohti Vesijärven länsipuolitse. Hollolan kirkonkylän kioskilla söimme jäätelöt, tosin janon yllättäessä sieltäkin olisi saanut vielä Kanavan Panimon oluita.

Vääksy, 29.–30.7.2022

Päijänteen kiertoajelumme ensimmäiseksi yöksi pysähdyimme Vääksyn kanavan tuntumaan Asikkalassa. Sää oli suosiollinen, eli kanavan rantaa käveltiin päästä päähän välillä melkein helteisissä asteissa. Sululle kertyi yleisöä aina kun vähänkin isompia veneitä oli menossa Vesijärveltä Päijänteelle tai toisinpäin. Yksi isompi sisävesiristeilijä pyörähti Lahdesta Vääksyssä kahteen otteeseen päivän aikana.

Vääksy on luonteeltaan sellainen taajama, että muutama Helsingin lifestyle-influenssereita kiinnostava kauppa, kahvila tai baari nostaa sen helpostikin kotimaan matkailijoiden tutkaan, mutta se ei ole kuitenkaan heinäkuisena perjantaina täynnä turisteja. Se on yhdistelmä Porvoon tai Fiskarsin puutaloidylliä ja tavallista sisäsuomalaista huoltoaseman baari -kirkonkylää. Riippuu vierailijan valitsemista poluista, kumpaa osuu reitille enemmän. Itse viihdyimme Vääksyssä yhden illan aivan loistavasti. 150 vuotta sitten valmistunut kanava on edelleen paikkakunnan merkityksen ydin, toki Anianpellossa on pidetty markkinoita jo kauan ennen kanavahankkeen syntyä.

Vaikka olen käynyt Vääksyn Hotelli Tallukassa jo vaippaikäisenä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun aikuisena tallustan ympäri kylää. Nyt majoituimme Vääksyn Apteekinmajoituksessa, joka on yli sata vuotta vanha entinen apteekkarin asunto. Se oli mukava majatalo aamiaispöytineen. Kadun toisella puolella oli muun muassa vanha vesimylly, jossa on jonkinlainen kahvila. Mylly on Vääksynjoen rannalla, ei siis kanavan. Vehreää jokivartta samoilemaan kannattaa laskeutua Norrlinin puutarhan portista Asikkalantieltä – se on yllättävän eksoottinen miljöö.

Kanavan Panimo on vanhan meijerin tiloissa, jossa toimii myös Päijännetalo kotiseutumuseoineen. Panimo on aloittanut vuonna 2016 ja vakiinnuttanut itsensä niin Vääksyn baarien ja kahviloiden paikallisolueksi kuin Päijät-Hämeen monien kuntakeskusten markettien ja Alkojen hyllyihin. Sillä on myös kesäterassi Päijännetalon pihalla, vaikka siellä emme tällä kertaa käyneetkään. Sulku Pils (5,2 %) ja Kanavan Juhlaolut (4,7 %) olivat kumpikin omassa tyylilajissaan maistuvia lager-oluita. Palkittu gose-olut Paljas Saari (3,5 %) sen sijaan toimii varmasti hapanoluiden ystäville, mutta itse lähinnä ihmettelin belgialaisen korianterioluen ja sitruunasoodan tuoksuyhdistelmää sekä suolaisen limumaista makua. Panimon happamammista oluista suosikkini oli Late Harvest Sour (8 %), jossa perusoluena tuntui olevan jotain vähän tummempaa (ei kovin hapanta) sadonkorjuuajan olutta ja rypälemehua vain mausteena.

Kanavan lisäksi Vääksyn toinen valtakunnallinen nähtävyys on Ranskalainen kyläkauppa. Se on kylän uudenlaisen kuhinan keskipiste, jonne tullaan kahville – tai vaikka lounaalle ja illalliselle – mutta joka myös myy vaaleanpunaisen kivitalonsa kahdessa kerroksessa vaatteita, kylpyhuone- ja keittiötuotteita, sisustustarpeita sekä ranskalaisia ruokasäilykkeitä. Ruokasali on alppimajatyylinen, onhan omistajapariskunnan mies kotoisin Ranskan Savoijista, ja moni ruokalaji perustuu tuon alueen maukkaisiin vuoristojuustoihin.

Tampereella taas: Tuulensuu ja Pispalan Pulteri

Toukokuun lopussa kirjoittelin Tampereen keskustorin kesäterassista ja jääkiekon finaaliviikonlopun tunnelmista. Reittimme veivät viikko sitten uudemman kerran Tampereelle, jossa oli mahdollisuus testata pitkästä aikaa legendaarinen gastropubi Tuulensuu. Lisäksi pistäydyimme harjukaupunginosan olohuoneessa Pispalan Pulterissa, jossa en ollut ennen käynyt.

Aika paljon olen Tamperetta vuosien varrella kulkenut ristiin rastiin, mutta metsäistä Pyynikintietä en ollut koskaan mennyt päästä päähän. Nyt navigoimme sitä sähköpotkulaudoilla, ja tie on tarkoitettukin jalankulkijaa nopeammin eteneville. Dramaattiset jyrkänteet ja penkereet toivat melkein mieleen jonkin keskieurooppalaisen esikaupungin vuoristometsät. Potkulaudat jätimme Pispalan portaiden alapäähän ja tihkusateen alkaessa kipusimme portaikkoa ylös.

Sadekuuro ehti jo lakatakin, ennen kuin pääsimme Pispalan Pulterin ovelle. Syksyllä 1968 aloittanut kortteliravintola kuului pitkään Alkon Arctian ravintolalinnakkeeseen, mutta pitää nykyään yllä mainettaan – monien vastaavien krouvien tavoin – itsenäisenä pihvien, kotiruoan ja konstailemattoman tunnelman pesänä. Sisustus ilmeisesti palautettiin jo joskus 90-luvulla epäonnistuneiden modernisointien jälkeen lähemmäs alkuperäistä, ja tätä perua ovat esimerkiksi nykyiset kelohonkaloossit.

Emme syöneet Pulterissa, mutta joimme oluitamme kaikessa rauhassa ja tarkkailimme, kun iltapäivän hiljaisempien tuntien jälkeen alkuillan ruokailevaa yleisöä ilmestyi vähitellen vapaisiin pöytiin. Olutvalikoima ei vaikuttanut laajalta, mutta yksittäisiä kotimaisia, saksalaisia ja brittiläisiä pienpanimoita oli mukana täydentämässä suurten toimijoiden perusoluita. Itse join König Ludwig Weissbierin, joka ei ole Baijerin vehnäoluista paras jos ei suinkaan heikoimpiakaan. Pulteri voisi pienellä vaivalla skarpata vähän oluttarjontaansa, jotta se tukisi vielä paremmin paikan ruokalistaa ja tarjoaisi perinneravintolan satunnaisille fiilistelijöille enemmän valinnanvaraa.

Tuulensuu on nuorempaa sukupolvea, se viettänee 20-vuotisjuhliaan parin vuoden säteellä tästä kirjoitushetkestä. Sillä on gastropubina vähintään kaksi kärkeä – erinomainen ruoka ja huolella valikoitu juoma-, erityisesti olutvalikoima. Viimeksi vuonna 2018 se pääsi jopa Viisi Tähteä -median kunnianarvoisalle Suomen 50 parhaan ravintolan listalle. Tämän tunnustuksen päälle se sai samassa arvostelussa sen vuoden Paras Olutlista -maininnan.

Helsinki on näiden korpimaiden pääkaupunki, jolla on laajempi seutukuntansa mukaan lukien kolmin verroin ostavaa yleisöä Tampereeseen ja Pirkanmaahan verrattuna. Silti täällä ei ole Tuulensuuta. Juuri missään muualla ei tule näinä aikoina tunnetta, että jääkaapeista saattaa löytää periaatteessa mitä tahansa belgialaista olutta – ei toki kaikkia niitä, mutta runsaasti muitakin kuin Alkossa ja baareissa eniten kohtaamiani merkkejä. Untappdista tämä ensivaikutelma on aika pitkälti todennettavissa – Tuulensuu on harrastanut vuosien saatossa paljon omatuontia ja ilmeisesti edelleenkin. Lisäksi baari panostaa jonkin verran harvinaisempiin saksalaisiin oluihin, joissa suoraan sanottuna Citymarketit ovat olleet viime aikoina vahvemmilla kuin monetkaan oluthuoneet.

Ruoka oli yksinkertaista ranskalais-belgialaista tai keskieurooppalaista ravintolaruokaa, ei fine diningia mutta tosiaan erittäin hyvää. Lihaa oli monessa annoksessa, kuten omassa paahdetussa possunniskassani. Matkaseuralainen tykkäsi kovasti sammakonreisistä. Annoksissa oli yksi sama lisuke, juustokermaperunat. Niille, jotka kaipaavat ruoan kylkeen nimenomaan viiniä, löytyy kyllä Tuulensuun kaapeista ja kellarista reilusti vaihtoehtoja. Ennen ja jälkeen aterian voi lisäksi nauttia listan vermutti-, pastis- tai absinttivalikoimista, sekä harvinaisemmista ranskalaisista juomatyypeistä kuten pineau’ista tai pommeau’ista.

Huhhuh, mikä baari. Eräs tamperelainen aluevaltuutettu ehdotti viime viikolla pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Tampereelle, jossa kaupunkikehittämisessä tuntuu olevan draivi päällä. On kiekkokisoja, ratikkaa ja ratakantta. Jos minä joutuisin perustelemaan, miksi Helsingin pitäisi kokea vuorollaan tämä Turun kohtalo, Tuulensuun olemassaolo olisi listani kärkipäässä.

Olutpaja XA Stout ja Jouluolut

Viime kesänä ajelimme kerran Tampereelle Pälkäneen kautta. Reitin varrella on muutamia kiinnostavia juttuja, ei vähäisimpänä Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa jokaisen suomalaisen kyllä kannattaisi käydä vähintään kerran elämässään. Emme olleet ennen poikenneet tuossa kirkossa, ja ainutlaatuiset seinämaalaukset tekivät melkoisen vaikutuksen.

Kirkon eteisestä ostin Matkaoppaan keskiajan Suomeen, joka on kirjoitettu keskiajan Itämaahan “turistina” saapuvalle nykyihmiselle. Hauska idea – välillä on vaikea uskoa, että kaikki se yksityiskohtien kirjo moisesta alkukantaisesta maasta tuolta ajalta tiedetään, mutta ilmeisesti kokonaisuus perustuu kuitenkin tutkimukseen.

Oluenystävälle hyviä vinkkejä ovat esimerkiksi Turun keskiaikaiset yöpymispaikat. Kirja kertoo muun muassa, minkä killan majatalosta matkalainen sai minkäkinlaista hyvää tai heikompaa olutta. Parhaissa paikoissa se oli lyypekkiläistä tai gotlantilaista tuontitavaraa, tai luostariveljien panemaa. Yleinen hinta oluelle oli Suomessa yksi penninki tuopilta (1,3 litraa) – tosin tämä ei varmaan koskenut Turkua eikä ainakaan arvokkaita tuontioluita.

Pyhän Ristin kirkko on seissyt paikallaan nykytiedon mukaan 1400-luvun lopulta. Pari peninkulmaa pohjoiseen Pälkäneen puolella lienee tänä päivänä kirkkoa lähin oluenvalmistaja, Rönnvikin tilan yhteydessä toimiva Olutpaja. Hattulan lähikaupunki Hämeenlinna on nimittäin kokoisistaan kaupungeista yksi niitä harvoja, joilla ei omaa panimoa ole.

Rönnvik tunnetaan tietysti ennen kaikkea viinitilana, joka iski heti vuonna 1995 EU-jäsenyyden myötä vapautuneeseen tilaviinikuvioon kiinni ja ryhtyi tekemään sillä nimeä itselleen. Vuodesta 2014 asti tiluksilla toiminut Olutpaja on kokeneen oluentekijän Timo Jukan projekti, jossa paria satunnaista NEIPAa lukuun ottamatta keskitytään hiomaan pajan omia versioita melko perinteisistä oluttyyleistä.

Tuolloin kesähelteillä olimme ajatelleet poiketa viinitilan ravintolaan lounaalle, mutta jo pihaan ajaessa Rönnvikin vieraslogistiikka tökki. Vapaata parkkipaikkaa ei näkynyt, ja ajoimme ensin opasteiden puuttuessa pihatielle, jolle ilmeisesti ei ollut tarkoitus eksyä. Vasta hetken pyörimisen jälkeen isompi parkkis löytyi kulman takaa. Ravintolan tiskillä sitten selvisi, että ruoan saaminenkin kestäisi keittiön ruuhkautumisen takia noin tunnin verran. Pöytiä oli erilaisissa takahuoneissa, lisäsiivessä ja terasseilla niin paljon, ettei kyllä jumitus ihmetyttänytkään. Toivottavasti ensi kesäksi saavat keittiöön lisää toimintavarmuutta.

Emme näin ollen jääneet syömään, vaan ajelimme nälissämme Valkeakoskelle. Sitä ennen poimimme kuitenkin Rönnvikin viini- ja olutmyymälästä muutaman pullon Olutpajan tuotteita – Agrippinan (kölsch-tyylinen vaalea olut), Kolmiapilan (red ale) ja Maltaan Haukan (altbier). Nämä tuli maisteltua jo kesän aikana jossain järven rannalla, en tehnyt tarkempia muistiinpanoja mutta ihan hyviä oluita olivat muistaakseni kaikki.

Pääkaupunkiseudun kaupoissa en ole tainnut Olutpajan oluisiin törmätä, ennen kuin nyt vuodenvaihteen tienoilla. Napsin yhdet pullot sekä Alkosta että paikallisesta K-kaupasta, nimittäin 6-prosenttisen XA Stoutin ja ruokakauppavahvuisen Jouluoluen. Nämäkin on nyt sitten tullut testailtua, ja melko positiivinen käsitykseni panimon tarjonnasta jopa hieman vahvistui.

XA Stout on tumma mutta ei läpitunkemattoman yönmusta stout. Tuoksu on miedosti karamellimaltainen ja hedelmäinen, maussa samat elementit jatkuvat. Äärimmäisen paahteinenkaan tämä stout ei ole, enemmänkin ehkä Koffin portterin sukua: tummaa toffeeta, hedelmää, lievää katkeroa ja paahtuneisuutta, aavistus soijakastiketta. Jälkimaku ei ole pitkäkestoinen mutta se on kuitenkin olemassa. Monet pienpanimostoutit ovat nykyään aika toisenlaisia, askeettisemmin lakupiipun ja sikarintuhkan hallitsemia, mutta tämä siis ei. Mukavaa vaihtelua, ja pistää miettimään, kannattaisiko tätä mahdollisesti vahventaa vaikka Sinebrychoffin mittoihin, pisteellä tai parilla. Olutpajalla on ilmeisesti imperial stoutkin, mutta se ei ole tullut minua vastaan.

Jouluolut on kauniin punaruskea ja kirkas, kuin brittibitterit tummimmillaan. Prosentteja on tasan 5 %. Tuoksu on miedon maltainen, brittityylinen, siinä ehkä ripaus marjaisuutta mukana. Maussa mennään sen verran keskiverrolla maltaisella linjalla, ettei aivan sellaista ole tullut järin monta kertaa koettua sitten pienpanimoilmiön alkuaikojen. On pähkinää, mausteisuutta, vähän sitrusta ja tummempaakin hedelmää, pienoinen katkeruuskin kyllä. Laadussa ei ole ongelmaa, mutta vähän luonnetta – jossain päin sanottaisiin oomphia – voisi mukana olla lisää. Maltainen perusmaku myös loppuu vähän tussahtaen vesiesteeseen.

* * * * *

Tässä Olutpaja-kaksikossa XA Stout oli se, jossa aistin enemmän potentiaalia. Kaiken kaikkiaan sen olemassaolo – ja Alko-saatavuus – on mainio juttu, kun ei suoraviivaisia export stouteja niin moni suomalaispanimo edes tee. Ehkä se tunnetuin, Koff Porter, syö liikaa ilmatilaa.

Panimon visuaalinen ilme on suorastaan koomisen yksinkertainen, etiketeissa on vain valkoista ja jotain olutkohtaista tunnusväriä sekä oluen nimi ja panimon logo tikkukirjaimilla. Tällainenkin on kai ihan virkistävää nykypäivän värikylläisten tölkkirivistöjen rinnalla. Jos Olutpajalla on perusasiat kunnossa – kuten näyttää olevan – heiltä voisi toivoa vaikka vielä muitakin eurooppalaisia klassikkotyylejä kuten bockeja tai jotain belgialaista.  

Kirjakesä ’21: Olutreissu Suomi – matka halki Suomen olutkaupunkien

Kirjakesä sen kun jatkuu vaikka joulu on kohta ovella. Vielä kesällä en ollut päättänyt postata kaikista vastedes ilmestyvistä kotimaisista olutkirjoista, mutta nyt olen linjannut niin, ja siksi pureudun tässä jo alkukesästä julkaistuun matkakirjaan. Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen Olutreissu Suomi on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle Olutreissu Eurooppa. Tästähän tietysti olisi ollut enemmän iloa kesän kotimaanmatkoilla kuin nyt kaamoksen kynnyksellä, mutta voihan olutretkiä talvellakin tehdä – tai ensi kesänä.

Kirjassa poiketaan suureen osaan Suomen keskeisimmistä kaupungeista ja käydään niiden ulkopuolellakin. Tarkoituskaan ei ole opastaa kotimaan jokaisen paikkakunnan olutnähtävyyksiin, vaan kirja koostuu ennakkoon suunnitelluista juna-, auto-, pyörä-, laiva- ja metroreiteistä ja niiden lukuisista etapeista. Lehtinen ja Markus tutustuvat kaupunkeihin yleensä rekrytoimalla jonkun tuntemansa paikallisen oluttoimijan oppaaksi, ja tämän tietäjän näkökulma ohjaa sitten enemmän tai vähemmän seikkailujen kulkua.

Listataan jälleen, mikä kirjassa oli parasta ja missä jäi toivomisen varaa.

Plussaa (+)

Ehdottoman hienoa Olutreissussa oli se, miten sivuilta välittyi (kesäisessä) olut-Suomessa harhailemisen hauskuus. Tiedän tunteen, koska olen itsekin tämän vuoden mittaan tehnyt pieniä olutpistäytymisiä tuttuihin ja vieraisiin Suomen kaupunkeihin. Se, mitä syrjäisemmillä paikkakunnilla tulee vastaan, ei tietenkään aina nouse nirppanokkaisimpien olutsnobien odotusten tasolle. Huvi onkin vaihtelevan tyylisissä ja tasoisissa olutkokemuksissa – ja tietenkin komeissa luonnollisissa ja urbaaneissa miljöissä, joita tästä maasta löytyy.

Plussaa on myös tekijöiden rento tyyli ja se, miten persoona saa tarvittaessa mennä geneerisen matkaoppaan vaatimusten edelle. Kun esimerkiksi Maria Markus on oppaan mukaan kasvanut Raahessa, niin Raaheen mennään siitäkin huolimatta, ettei sieltä ole olutkentän näkökulmasta yhtä paljon yleispätevää suositeltavaa kuin jossain muualla. Silloin esitellään sitä, mitä on. Käydään pussikaljalla raahelaisen nuorison tapaan. Jossain kaupungissa saatetaan vierailla vaikka paikallisessa irkkupubissa.

Lisää pluspisteitä voinee antaa siitä, että tämäkin kirja taas osaltaan murtaa kuvaa olutmaailmasta miehisenä linnakkeena. Suuri osa vierailuisännistä ja paikallisoppaista kaupungeissa on kyllä edelleen partasuita, mutta myös alalla vaikuttavia naisia vilahtelee kirjan sivuilla eri puolilla Suomea – tietysti kahden kirjoittajan itsensä lisäksi.

Miinusta (–)

Kuten niin monissa kirjoissa, viimeiset tarkistukset olisi tässäkin voinut ennen painoon menoa hoitaa paremmin. Melkein absurdin puolelle mennään siinä, kun sahtitalo Hollolan Hirvi esitellään ainoana kohteena luvussa, jonka otsikko on Heinola. Muuten virheet taitavat olla pääasiassa pienempiä ongelmia kuten lyöntivirheitä tai toistoa.

Yksi pointti, jota mietin jonkinlaisena miinuksena, oli “läpihiihtämisen” maku, joka ainakin osasta kaupunkien tarjontaa vähän jäi. Jos joltain paikkakunnalta saan käteeni vain linkkilistan ilman selityksiä – eli sen mitä kunnan turismisivuiltakin saisin – mistä silloin maksan tässä kirjassa? Jopa muutaman sanan supertiivis kuvaus kohteesta tuntuu jossain kohdissa ylimalkaiselta. Toki painotuotteessa on aina vain rajallisesti palstatilaa, mutta silti.

Myös karttojen täydellisestä puuttumisesta voisi halutessaan valittaa. Tarvitseeko nykyihminen sitten kirjojen karttoja kotimaan matkoilla, kun karttoja löytyy puhelimista ja ties mistä laitteista? Ehkä ei, mutta sillä logiikalla ei tarvitse välttämättä opaskirjojakaan. Jopa yksi ainoa, vaikka tussilla lautasliinaan luonnosteltu Suomen kartta kiintopisteineen ja reitteineen olisi ollut riittävä nyökkäys tähän suuntaan. Tai sitten vain taitollisillakin keinoilla voisi antaa osviittaa siitä, millä kierroksella ja missä päin maata ollaan menossa – nyt kaikki sivut ovat enemmän tai vähemmän samaa massaa.

* * * * *

Matkaoppaita ja siis olutoppaitakin on moneen lähtöön. On sellaisia kuin Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium, jossa kirjoittaja tekee äärimmäisen selväksi sen, ettei hän todellakaan arvosta kaikkia Belgian olutkentän ilmiöitä. Niille paikoille ja panimoille, joita nostetaan erikseen Belgia-oppassa esiin, annetaan selkeät kehut selkeillä kriteereillä. Vähemmän onnistuneet jutut saavat armotta raippaa. Kirjoittaja myös korostaa omaa puolueettomuuttaan suhteessa arvioitaviin asioihin ja toimijoihin.

Olutreissulaiset eivät kritisoi juuri mitään. He eivät myöskään yritä olla neutraaleja, koska paikallisoppaana on yleensä joku kaveri, ja lisää hyviä tuttuja löytyy panimoista ja baaritiskien takaa. Tämäkin on toki perusteltu valinta, ja silloin lukijan täytyy vain päätellä, että ne asiat, joita kirjaan on ylipäätään katsottu tarpeelliseksi ottaa mukaan, ovat varmasti kokemisen arvoisia.

Ei Olutreissu toisaalta ole pelkkää vuolasta ylistystäkään, kuten jotkut matka- tai lifestyle-blogit. Elämänmakuinen roadtrippailun tunnelma säilyy, ja tämä houkuttaa meitä laajasti oluen ympärillä pyörivistä asioista kiinnostuneita piipahtamaan vähän nukkavierumpiinkin Kehä III:n ulkopuolisiin paikkoihin – niitä joita Suomen paikat ylipäänsä houkuttavat.

Täytyy muuten vielä mainita, etteivät läheskään kaikki kirjassa mainitut kaupunkien tärpit liity millään lailla olueen. Tämä on hyvä juttu; näin paikkakunnista piirtyy täydellisempi ja aidomman oloinen kuva. On lettukahvilaa, lintutornia, muikkuravintolaa, Valamon luostaria ja Finlaysonin kattokävelyä. Possot, lörtsyt, atomit ja vedyt, pärämätsit ja muut paikallisherkut käydään myös kuuliaisesti läpi. Onhan olut kuitenkin vain osa elämää kesä-Suomessakin, ei toisin päin.  

Kaljakesä ’21: Bar DOM, Mikkeli

Sunnuntai-ilta oli Mikkelissä helteinen, kuten monet illat Suomen kesässä ovat tänä vuonna olleet. DOM-ravintolakompleksin terassi on kuitenkin keskustakorttelin sisäpihalla kahden korkean tiiliseinän välissä, jossa ollaan suuri osa päivästä suojassa pahalta paahteelta. Illalla DOMin terassin pihakeinussa oli jo miellyttävää istua ja huuhtoa ajomatkan pölyjä baarin hyvillä oluilla.

Tiskillä mainostettiin Rauman Olu Brykin sahteja, joista jäljellä oli kuulemma tummaa juhlasahtia sekä marjasahtia. Valitsin ensin mainitun, ja se oli tuttua paksuhkoa, ei ylimakeaa raumalaista. Matkaseuralaisen juoma DOM Pilsner – Savonlinnan Olafin tekemä talonolut – ei ollut kuulemma hassumpi sekään. Söimme oluiden kanssa lohipizzan ja leikkelelautasen, molemmat maukkaita. Pizzan pohja oli nykyaikaiseen tyyliin sitkoinen ja melko tukeva.

DOMin olutvalikoimassa paikallisen Saimaan tuotteiden lisäksi Etelä-Savoa edustivat ainakin mäntyharjulainen Nilkko Brewing ja edellä mainittu Olaf Brewing. Muualta Suomesta oli Tujua, CoolHeadia, Suomenlinnaa ja joitain muitakin. Manchesterin Marble Brewing oli kyseisenä iltana ehkä näkyvimmin esillä muun maailman tekijöistä, ja bongasin liitutaululta muun muassa heidän mielenkiintoisen Three Threads Porterinsa, jota en ole maistanut (en tosin maistanut nytkään).

Tarkoitus oli pikatestata vielä DOMin jälkeen jokin toinenkin Mikkelin torikortteleiden pubeista, mutta valitettavasti sunnuntai-illan niukat aukioloajat iskivät kasvoille. Gastropub Eino oli juuri julistanut pilkun, kun ylitimme toria puoli kymmenen aikaan, ja Päämaja-pubi näytti kuolleelta. (Se on paikallislehden mukaan sulkemassa syksyllä ovensa lopullisesti.) Wilhelm Public Housen olimme jo aikaisemmin huomanneen olevan sunnuntaisin kiinni. Päädyimme siis Keskusbaariin (KB), jonka terassilla oli väsähtäneen näköistä kantajengiä ja sisällä tyhjää.

KB on ilmeisesti ollut ainakin jossain muodossa olemassa jo pitempään, sisätiloissa on ensimmäisen sukupolven Guinness-baarien tummaa patinoitunutta kiiltoa. Nostalgisista – tai jostain muista – syistä olen aina viihtynyt hyvin tällaisissa interiööreissä. Jonkinlaista “intiaaniteemaa” oli viritelty, mutta seinillä oli myös taidetta sekä muinaisia kotimaisten panimoiden mainoksia ja pulloja. Stereoista kaikui bluesahtavia säveliä. Olutvalikoima näytti olevan pääosin isojen panimoiden erikoisempia ja tavallisempia oluita. Itse join pitkästä aikaa hana-Guinnessin ja matkaseuralainen Mattssonin Heather IPAn. Yömyssynä meni vielä Koffin portteri.

Seuraavana aamuna tutkimme Mikkelin torin, jonka laidalle päättyneestä kuuluisasta panttivankidraamasta tulee muuten reilun viikon päästä kuluneeksi 35 vuotta. Tori itse oli aamutuimaan vilkas ja tarjolla oli paljon lähiseutujen vihanneksia ja muita tuotteita. Suunnistimme kuitenkin Sodan ja rauhan keskus Muistiin, joka on avattu tänä keväänä Päämajamuseon yhteyteen. Keskuksen ensimmäinen näyttelykokonaisuus on Poikkeustila, ja esillä on tavallisten suomalaisten tarinoita ja kokemuksia toisen maailmansodan ajalta. Museo oli moderni ja komeasti toteutettu, ja kun sisäkautta pääsee vanhaan Päämajaankin, samalla oli tietysti kätevää tarkastaa Mannerheimin työhuone ja muut tilat.

Visulahden vahakabinetti piti käydä katsomassa sen tahattoman viihdearvon takia. Sama Mannerheim päivysti siellä vahasta muovattuna, toisaalta presidenttirykelmässä, toisaalta sodanjohtohommissa. Hän ei ollut hahmoista aivan onnettomimpia, toisin kuin nykyinen presidentti Niinistö, joka oli ryypännyt itsensä aika punakaksi. Kabinetin kauhut voi jakaa kahteen luokkaan: toiseen kuuluvat epäonnistuneet keltaiset vahakasat (muutkin kuin Juice, jolla keltaisuus olisi voinut johtua maksaoireista), toiseen pelottavan aidoissa asennoissa tuijottavat hypnootikot kuten Kari Salmelainen tai Jörn Donner. Oma koomisuutensa on siinä, että kovin paljon uusia nukkeja ei ole viime aikona hankittu vaan kavalkadi on lähinnä läpileikkaus 1990-luvun julkisesta elämästä.

   

Jatkoimme Mikkelistä lounasaikaan Juvalle, jossa vanhan herraskartanon entisessä hevostallissa toimii TeaHouse of Wehmais. Nautimme mainiot afternoon teat suolaisine ja makeine pikkusyötävineen. Wehmais ei ole olutkohde (jotain heillä voi kaapista löytyä, en tarkistanut), mutta anniskeluoikeudet kartanolla siis on ja niitä käytetään erityisesti teepohjaisten cocktailien tarjoiluun. Näitä kannettiin joihinkin pöytiin, itse pysyttelimme kuitenkin pelkässä teessä.

Olimme varanneet mökin Puumalan kirkonkylän lähistöltä Koskenselästä. Pääsimme siis illaksi Saimaan rantaan, ja mukana oli grillattavia eväitä sekä satunnaisia matkan varrelta mukaan tarttuneita juomia. Näiden joukossa oli muun muassa naapurikunta Mäntyharjun tuote, Nilkko Brewingin black IPA nimeltään Korra. Se oli muuten hankittu Mikkelin Kenkäverosta, jossa entisen pappilan sivurakennukset ovat täynnä monipuolista käsityö- ja ruokatarjontaa, mukana esimerkiksi pieni valikoima lähiseudun pienpanimoiden (alle 5,5-prosenttisia) oluita.