Brysselin panimot palasivat kanavan rantaan

Heinäkuu 2020

Kirjoitin vuonna 2010 Olutpostissa, että Brysselissä on kolme panimoa. Se oli totta (juuri ja juuri). Oli tietenkin yli satavuotias Cantillon ja kaksi tuoreempaa ravintolapanimoa, L’Imprimerie ja Les Brasseurs de la Grand-Place. Itse asiassa myös Brasserie de la Senne oli jo tuolloin availemassa panimoaan Molenbeekissä toimittuaan ensin Brysselin pääkaupunkialueen ulkopuolella. Neljäskin oli siis tuloillaan, todennäköisesti sen avajaisia ei ollut vielä pidetty. Oi miten oli, näistä neljästä on tänä päivänä enää kaksi jäljellä, uusin ja vanhin.

Tietenkin panimokenttä on kokonaisuudessaan 2010-luvun aikana mullistunut Brysselissäkin täysin – kuten lähes kaikissa Euroopan suurkaupungeissa. Uusia panimoita näyttäisi tulleen huimasti lisää. Jos katsoo vaikkapa Ratebeerin panimolistausta, luku nousi viime vuonna Brysselin osalta yli 30:n, nyt jo yli 40:n, eli olisi siis kymmenkertaistunut vuosikymmenessä. Tosin vaikka niin olisikin, ei Bryssel sittenkään yltäisi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen mittakaavaan, jolloin kaupungissa saattoi olla parhaimmillaan 60–70 panimoa. Vielä toisen maailmansodan jälkeen niitä oli nelisenkymmentä, monet pikkuruisia lambicin tekijöitä.

Yhtä kaikki, Ratebeerin listaamista panimoista on karsittava muutamia pois heti kättelyssä. Mukana on esimerkiksi kiinteistö- ja panimoalan yritys Unibra, joka valmistaa Skol-lageria monessa Afrikan maassa mutta tuskin toimii Belgiassa oluentekijänä. Lisäksi on ranskalaisten siiderien belgialainen jakelutoiminimi ja parikin japanilaisten ravintoloiden taustayritystä, jotka valmistuttavat jossain oluita lukuisiin sushipaikkoihin Brysselissä ja muualla Euroopassa. En laskisi panimoihin myöskään ruokakauppaketju Delhaizea, vaikka sen hyllyistä löytyykin useita kauppabrändillä teetettyjä oluita – yhtä hyvin voisi kutsua Pirkkaa ja Rainbow’ta helsinkiläisiksi panimoiksi.

Eipä näitä suoranaisesti panimoiksi myöskään Ratebeerin tiedoissa väitetä. Listauksessa on tarkentavia merkintöjä kuten client brewer ja commissioner. Näihinkään ei kannata välttämättä sataprosenttisesti luottaa – en usko, että kaikki yritystyypin valinneet tietävät, mitä sanat tarkalleen tarkoittavat (tai mikä ilmoitetun panimon status juuri listaushetkellä on, koska nekin muuttuvat joskus nopeasti). Paikallinen olutaktiivi Martijn Körvers teki kesällä 2020 oman listansa Brysselin panimoista, ja se sisälsi 4–5 sopimusvalmistuttajan lisäksi 11 “varsinaista” panimoa. Kuitenkin jopa vuonna 2021 kaupungissa näyttäisi aloittaneen pari todellistakin panimoa, joista minulla ei siis ole mitään tarkempaa tietoa.

Vanhojen varastokolossien varjoissa

Toinen pointti, jonka olen näköjään maininnut tuossa vanhassa Olutposti-artikkelissani, on panimoiden sijainti entisaikana vesireittien varrella. Menneillä vuosisadoilla näistä tärkeimmät olivat Senne-joki ja Bryssel–Charleroi-kanava. Varsinkin joki oli panimoille veden lähde, kunnes saastuminen teki sen mahdottomaksi. Joki ohjattiin kaupungin alla tunneliin jo 1800-luvulla, mutta kanava on yhä olemassa. Vanhat panimot ovat sen varrelta tosin kadonneet.

Siinä missä vielä viisi vuotta sitten yhdenkään Brysselin panimon tuotantolaitos ei sijainnut kanavan rannassa, nyt sinne on siirtynyt Brasserie de la Senne, seuranaan tulokaskolmikko En Stoemelings, La Source ja No Science. Nämä majailevat lähekkäin Tour & Taxisin historiallisen rahtivaraston takamaastossa. Tämän vuoden aikana ilmeisesti myös Brussels Beer Project (jonka pieni kokeilupanimo tosin on jo nyt melko lähellä kanavaa) avaa uuden ison panimon Anderlechtiin saman vesireitin varteen.

 

Kävelin heinäkuussa 2020 eräänä perjantai-iltapäivänä Rue Dieudonné Lefèvre -nimistä katua alas kohti kanavan rantaa. Kadun varresta löytyy valtava 1920-luvun varastopiha, jonka alkuperäinen rakennuttaja oli ranskalainen aperitiivimerkki Byrrh. Tässä kolossissa toimii nykyään ekologisesti suuntautuneita pikkufirmoja, muun muassa luomuruokatori sekä monenlaisiin käymistuotteisiin erikoistunut Fermenthings ja La Source Beer -panimo. Fermenthingsin kaapissa on parinkymmenen merkin valikoima lähinnä belgialaista nykyolutta ja La Source myy omia tölkkejään. Sillä on myös baari, joka oli tosin oman visiittini aikana kiinni.

Hieman alempana kadun toisella puolella on uudempi puurakenteinen toimitilakompleksi, jossa on lisää saman tyyppisiä pikkutoimijoita. Täällä majailevat näköjään En Stoemelings ja No Science, joilla kai molemmilla on jonkinlainen taproom tai kauppa (tai molemmat). En kuitenkaan sukeltanut syvemmälle talon sisäpihoille, vaan kiersin rantatien kautta lähemmäksi itse Tour & Taxisin vanhoja rakennuksia.

Sieltä Drève Anna Boch 19–21:stä löytyy Brasserie de la Sennen tuliterä panimo kauppoineen ja maistelusaleineen. Aurinko pilkahteli pilvien takaa, joten oli syytä nauttia tilavalla terassilla lasillinen Jambe de Bois’ta. Sisältä olutta hakiessani huomasin, että itse perustajataho Yvan De Baets kiipeili panimopuolen telineillä. Haastattelin häntä kerran 2010-luvun alussa, mutta emme ole sen kummemmin tuttuja, joten hän ei tunnistanut minua monien baarin ympärillä pälyilijöiden joukosta. Tämä on kuitenkin ylivoimainen suosikkini brysseliläispanimoista, ja harmittaa hieman, että vierailu hanahuoneella jäi ainoaksi.

Panimoita kauempana vesirajasta

Ohi kulkiessa olen onnistunut bongaamaan uusimmista brysseliläispanimoista lisäksi ainakin Beerstormingin, jonka sijainti on Barrière de Saint-Gilles -aukion yläpuolisilla kaduilla. Kuten Tour & Taxisin ja Laekenin välinen satama-alue, tämäkin on selvästi muutostilassa olevaa kaupunginosaa. Vanhat portugalilaisukot juovat edelleen Super Bockia nuhjuisissa pikkubaareissaan, ja ruokakioskit mainostavat milloin brasilialaista grilliä, milloin romanialaisia tai turkkilaisia elintarvikkeita. Kuitenkin samoille kaduille on putkahdellut myös tyylikkäitä juustokauppoja, cocktail-alkemisteja ja tietysti craft beer -hipsterismiä. Barrièren legendaarinen ranskalaisten perunoiden kioski on kuitenkin ennallaan ja perunat ovat yhä meheviä mutta rapeapintaisia.

Beerstorming on ihan sympaattisen näköinen pikkubisnes, ja sen sinivalkoinen ja puunvärinen yleisilme on kodikkaampi kuin monien kalseampien craft-panimoiden. Pojat suodattivat jotain pataan pantavaa, en jäänyt kyselemään mitä oli meneillään, vaan ostin vain pullollisen heidän valkoisella teellä ja kaffirlimetillä maustettua blond-oluttaan mukaan. Ilmeisesti etuhuoneessa olisi voinut nauttiakin oluita, ja vain osa hanalistasta oli myös pulloissa. Jos oikein ymmärrän, he myyvät ehkä kaikkein mieluiten erilaisia olutelämyksiä, esimerkiksi kaveri- tai työporukoiden oluenpanoiltoja ja maistelutilaisuuksia. 

Kun Saint-Gillesin korkeuksista laskeutuu kirkon viereiselle aukiolle, sen toisesta päädystä lähtee alas Rue de Moscou -katu. Sen varrella on L’Ermitage Saint-Gilles, samannimisen panimon “kakkos-taproom”, joka ei ollut ohi kulkiessani vielä avautunut. Ulkoa katsoen sekin oli viihtyisän näköinen paikka. Ikkunassa oli ruoka- ja viinilista mutta ei olutlistaa. Itse panimo, Nanobrasserie L’Ermitage, on muuten reilu kilometri linnuntietä Anderlechtin puolella, aivan parin kadun päässä kunnianarvoisasta Cantillonista.

Kohti koronan takaista horisonttia?

Tätä kirjoittaessa Brysselin – kuten muidenkin kaupunkien – panimoilla on jo takanaan pitkä kiirastuli ravintolasulkuineen ja hiljaisempine aikoineen. Ontuvaa myyntiä on paikkailtu nouto-oluttarjouksilla ja verkkokaupan terävöittämisellä. Myymättä jääneestä oluesta on keitelty snapsia. Korona on aaltoillut puolentoista vuoden aikana suuntaan jos toiseen, ja ongelmat ovat tuskin vielä ihan takanapäin.

Ilman koronaa Brysselin panimokentän kehitys olisi varmasti näyttänyt viime vuosina ihan mukavalta. Kaikkia 2010-luvun lopulla aloittaneita tekijöitä ei tässä edes käyty läpi, mutta niidenkin tuotteita on olutkaupoissa ja paikallisissa herkkupuodeissa mahdollista bongailla. Ainakin Areverin ja L’Annexen oluita olen nähnyt ihan sattumaltakin, yllä mainittujen lisäksi. Jos kaupungin panimoita pitäisi jostain vähän soimata, ehkä siitä, miten aivottomasti osa niistä kopioi amerikkalaisia ideoita – kun kuitenkin ollaan Belgiassa, nokkelan panimokulttuurin kehdossa. Toiset yhdistävät kansainväliset vaikutteet paikallisiin perinteisiin onneksi vähän hienovaraisemmin.

Lopuksi vielä haaste. Everessä – yhdessä Brysselin pääkaupunkialueen kunnista – sijaitsee sopimusvalmistuttaja nimeltä Brasserie Witloof, joka tekee muun muassa paikallisiin meksikolaisravintoloihin chipotlella maustettua saisonia. Matkaseuralainen ihastui tähän taco-aterioiden palanpainikkeena nauttimaamme Chipote-Les -nimiseen olueen ja on kaipaillut vastaavaa Suomessakin. Jos siis tämän lukijoilla on tietoa chileillä maustetuista vaaleista belgialaistyylisistä oluista, joista saisi täältäkin, niitä saa mielellään ilmiantaa kommenttikenttään. Toistaiseksi en ole löytänyt Witloofin olutta ainakaan Suomeen toimittavista nettikaupoista.  

Bryssel, heinäkuu 2020

Alkaa näyttää siltä, ettei koronatilanne salli tänä kesänä kummoistakaan olutmatkailua Suomen rajojen ulkopuolelle. Päätinkin kaivella muistiinpanojani vuoden takaa, jolloin Euroopan sisäinen matkailu joksikin aikaa vapautui. Tuolloin onnistuin viettämään jonkin aikaa Belgiassa. Disclaimerina sanottakoon, että matka ei ollut huvireissu tai “olutmatka”, ja että tähän postaukseen kootut havainnot on tosiaan tehty Suomen ja Belgian välisten matkustusrajoitusten oltua keskellä kesää katkolla.

Kuten olen varmaan ennenkin maininnut, Bryssel on minulle Helsingin jälkeen Euroopan pääkaupungeista tutuin. Muutaman vuoden olen siellä aikoinaan asunutkin, ja lyhyempiä reissuja on myös kertynyt vuosien varrella. Niinpä viime kesänä tuntui – ainakin osan aikaa – yllättävän tavalliselta kulkea vanhoja reittejä, seurailla paikallisia arkiaskareissaan, tarkkailla vuodenajan etenemistä puistoissa ja metsissä. Belgialaiseen olutmaailmaan liittyviä huomioita tuli tietysti myös tehtyä. Ensimmäisenä iltana Brysselissä join myös ensimmäisen ravintolaolueni koronapandemian alun jälkeen – ulkopöydässä tietysti.

Tietoisuus koronaviruksen olemassaolosta vaikutti kaikkeen liikkumiseen ja olemiseen, ja keväällä opittu varovaisuus oli mukana myös epidemian ollessa heinäkuussa rauhallisimmillaan. Vilkkaimmilla paikoilla, kauppakaduilla ja kaupoissa, kasvomaskien käyttöä edellytettiin jo keväällä ja kesällä 2020 Brysselissä. Joukkoliikenteessä se oli pakollista sakon uhalla. Kerran näin  kuskin heittävän ulos bussista matkustajan, joka kieltäytyi laittamasta maskia naamalle.

Virus oli iskenyt Belgiaan alkukeväästä huomattavasti ankarammin kuin moniin maihin. Toisin kuin esimerkiksi Suomessa, epidemia ei silloin keskittynyt erikoisemmin pääkaupunkialueelle eli Brysseliin, vaan tartunnat jakautuivat tiheään asutussa maassa sinne tänne. Runsaimmin niitä oli yleensä maan pohjoisosassa, jossa myös asuu eniten ihmisiä. Syksyllähän tilanne oli sitten toinen. Kovin tarkkaan en Belgian epidemian kulkua tunne, ja eri maissa tilastoidaan myös hieman eri perustein. Yhtä kaikki tartunta- ja kuolleisuuskäyrät nousivat pandemian alussa huolestuttavan korkeiksi, mutta ne myös saatiin loppukeväällä 2020 painettua matalalle.

Ravintolat ja baarit olivat avautuneet koronasulun jäljiltä kesäkuun alkupäivinä. Useimpiin olivat asiakkaatkin jo heinäkuussa löytäneet takaisin. Epäilemättä kesä jäi kokonaisuudessaan normaalia hiljaisemmaksi, vaikka silmämääräisesti tätä ei satunnainen katsoja aina huomannutkaan. Turistit olivat pysyneet koko lailla poissa, ja tämän katukuvasta ehkä näkikin. Muutamat ravintolat ilmoittivat avaavansa ovet uudestaan vasta syksyllä, jos olot olisivat silloin normalisoituneet. Manneken-Pisin viereinen olutbaari Poechenellekelder avasi ensin kesäkuun alussa, sitten sulki kun “tilanne ei ollut vielä kypsä aukiololle”, ja oli heinäkuussa jälleen auki.

Osa paikoista oli toki tarjonnut noutoruokaa ynnä muuta myös ravintolasulun aikana keväällä. Kun ravintolat sitten avautuivat täysin, terassit olivat aurinkoisina päivinä hyvin suosittuja, ja joissain ravintoloissa näkyi sisätiloissakin isoja ruokailijajoukkoja. Puistoissa oli enemmän tai vähemmän improvisoituja kesäterasseja, sellaisissakin paikoissa joissa en muista niitä takavuosina olleen. Paikallislehden mukaan nämä guingettet ovat olleet viimeisinä kolmena–neljänä kesänä muutenkin entistä suositumpia Brysselissä. Ne olivat lehden listaamien staycation-vinkkien joukossa viime kesälle.

Itse poikkesimme muun muassa Bois de la Cambren metsän kiinteämmällä kesäkioskilla, jonka pöydissä ihmiset joivat Sennen oluita, Taras Boulbaa ja Zinnebiriä muovimukeista. Näimme uusia kesäkuppiloita myös Georges-Henrin ja Cinquantenairen puistoissa. Cinquantenairen puiston terassilla lounastaminenkin onnistui väljästi asetelluissa pöydissä, ja tarjolla oli hampurilaisia, wrapeja ja muuta helppoa. Oluina oli ainakin Sillyn Pils, Triple Soif ja laseista päätellen myös Brussels Beer Projectin kamaa. Lenkkeilin monesti puiston ympäri, ja välillä kysyi tahdonvoimaa ohittaa terassin hanat välivirkistyksen kaipuussa – siinäkin kuitenkin onnistuttiin.

Paikallinen panimoelämä on tuskaillut ankarien koronapaineiden alla kuten muuallakin Euroopassa. En haastatellut ketään kentän toimijoita viime vuonna, mutta heinäkuussa 2020 näytti siltä, että koronan alkuvaiheista oli jotenkuten selvitty ja meininki kenties normalisoitumassa. Brasserie de la Senne oli avannut kesäkuussa taproomin Tour & Taxisin historiallisten rahtivarastojen nurkalle, lähelle kanavan rantaa. Saman kanavan rannalle, etelämmäksi Anderlechtiin, oli avautumassa myös Brussels Beer Projectin uusi panimo. Netin mukaan se hanke olisi kuitenkin toteutumassa vasta nyt vuoden 2021 lopulla. BBP:hän on laajentanut ennenkin ahkerasti – sillä on muun muassa kaksi baaria Pariisissa ja yksi Tokiossa. Koronan myöhempien aaltojen vaikutuksia näihin panimoihin ja koko alaan on tietysti edelleen hankalaa arvioida.

Joitakin juttuja huomasin, mitä ennen en ollut Belgiassa nähnyt. Kaupunginosaoluet olivat tulleet Brysseliinkin, niitähän on ollut maailmalla viime vuosina milloin missäkin kaupungissa. Sellaisia tekee Bières de Quartiers -niminen valmistuttaja, joskus aika arvostetuilla tuottajilla kuten Jandrain-Jandrenouille. Toiseksi mietojen oluiden muoti on voimistunut Belgiassakin, ja siihen on lähtenyt mukaan sellaisiakin panimoita, jotka ennen eivät mitään “pöytäolutta” tehneet. Esimerkiksi Gouden Carolusista en ole aiemmin nähnyt 3,7-prosenttista UL.T.R.A.-versiota.

Mitä muuta? Ainakin bongasin niitä lääkepullomaisia olutputeleita, joita Olaf ja Purtse harrastavat, en muista niitä ennen olleen. Niitä näki VBDCK-nimisen panimon Kerel-oluissa. Heillä oli myös slogan Untouched by monks – jälleen yksi munkkien vihaaja siis. Ideat kiertävät craft beer -maailmassa aika pientä vaikkakin nyt kansainvälistä kehää. Ja kenties sanaleikit oluiden nimissä ovat vain lisääntyneet ja tyhmentyneet – miten olisi esimerkiksi Ale Beback (viittaus Arnoldin repliikkiin Terminatorissa)?

Eräänä sateisena iltana tein pyhiinvaelluksen Saint-Gillesin Moeder Lambiciin – siihen ensimmäiseen “Originaliin”, johon olutihmiset ovat vaeltaneet jo 80-luvun alusta lähtien. Kuka enää tekee niin? Kaikki käyvät Moeder Lambic Fontainasissa, joka on ydinkeskustan kupeessa. Fontainasissa on tyylikkäät puitteet, aistikkaasti valikoidut hanaoluet ja covid-sensitiivisempi terassi. Original sijaitsee sivukadulla parisen kilometriä keskustasta ja on ollut vuosien mittaan joskus heikollakin hoidolla.

Nyt näin siitä kunnolla vain terassin, jolla oli kyllä mukavasti porukkaa. En tiedä, onko sisätiloissa vielä puhki luettuja sarjakuvakirjoja tai “puhelinluettelon paksuista” olutlistaa, luultavasti ei. Hanoissa näytti olevan talon oluita sekä vierailijoita Belgiasta ja maailmalta. Nykyiset omistajat pitävät paikkaa ehkä taas paremmassa kunnossa. Itse join Adelarduksen, joka on ensimmäisen pienpanimoaallon maatila-tripel vuosituhannen alusta.

Poikkesin myös useimmissa tietämissäni olutkaupoissa, jotka olivat Beer Planetia lukuun ottamatta normaalisti auki. En ole selvitellyt, mikä tilanne on viime kesän jälkeen ollut. Silloin esimerkiksi Beer Maniassa osa hyllyistä vaikutti tavallista tyhjemmiltä, mutta hyvän valikoiman kotiin viemisiä sieltäkin löysi. Bier Tempel, Malting Pot ja Malt Attacks olivat aivan iskussa. Vanhoille kotinurkilleni Woluwe-Saint-Lambertiin oli avattu uusi olutkauppa Les Fleurs du Malt, jonka pieni valikoima oli varsin näppärä. A la Becasse -tavernan yhteyteen ydinkeskustassa oli myös putkahtanut kaupan tapainen, jonka taustalla lienee Timmermansin panimo kuten itse baarillakin.

Kun Eurooppa on taas kahlannut syvällä pandemian uusissa aalloissa, viime kesä tuntuu jo kaukaiselta normaalin elämän tuulahduksineen. Toki vapaat hetket kuluivat silloinkin usein pitkien kävelyjen merkeissä, kun sisätiloja tuli hieman välteltyä. Hikoilin muun muassa Tintti-taiteilija Hergén haudalla 36 asteen helteessä; aikaisemmin en ollut käynyt muratin peittämällä Diewegin kirkkomaalla. Black Lives Matter -kampanjoinnin seurauksena moniin puistoihin ja patsaisiin oli ilmestynyt aiheeseen liittyviä graffiteja ja kannanottoja. Keskustan pääkatu Boulevard Anspach oli muutettu kävelykaduksi, ja sen vihreiden istutusten lomassa viihtyi paljon porukkaa. Muutakin elämää siis on kuin korona.

Tätä kirjoittaessani Belgian tartuntakäyrät ovat kääntyneet hyvin matalan vaiheen jälkeen noususuuntaisiksi. Sikäläinen virologi ennusti tänään julkaistussa haastattelussa, että neljäs aalto on mahdollinen, ainakin pessimistisimpien mallien mukaan. Ravintolat avattiin reilu kuukausi sitten suuren optimismin vallitessa, tosin esimerkiksi aukioloajoissa ja asiakasmäärissä on joitakin rajoituksia. Saa nähdä, onko uusia tiukennuksia vielä luvassa vai ehtivätkö rokotteet purra sitä ennen. Milloin sitten satunnainen olutmatkailija uskaltautuu seuraavan kerran Belgiaan ilman riskejä ja matkustusrajoituksia? Missä kunnossa paikalliset baarit, panimot ja kaupat ovatkaan koronarasitusten jäljiltä? Elettävä on kai siinä toivossa, että ehkä ensi vuonna elämä on jo palannut pysyvämmin normaaleihin uomiin. 

Koff Stallion – pullisteleva ruuna

Aina välillä panimoilta tulee uutuuksia, joista on hieman vaikeaa keksiä, miten juuri tähän lopputulokseen on tuotekehittelyssä päädytty – tai miksi juuri nyt. Tällainen on Sinebrychoffin uutuusolut Stallion: 7,2-prosenttinen viinalager linjakkaassa mustassa tölkissään, johon on kullattu panimon heraldinen tuplahevosenpää. Panimon määritelmän mukaan se on bockolut, jossa ei ole unohdettu “Koffille tyypillistä raikkaan lagerin makua”, mutta jossa myös “alkoholin makeus ja lämmittävyys tulee esiin”.

Toisaalta juuri nyt vahva lager vetää ilmeisen hyvin, liekö koronan ansiota tai syytä. Näin ainakin viisaammat olutfoorumilla kertoivat: Alkon myynnin kehityksessä tällä olutryhmällä oli viime vuonna kova prosentuaalinen kasvu, joka suomalaisten ostoprofiilin huomioiden on absoluuttisissa litroissa sitäkin huikeampi. Onko vahvoilla lagereilla ollut jo valmiiksi laaja vakiystäväkunta kapakoissa, ja ainakin osa heistä juo taikajuomansa nyt epidemiaoloissa mieluummin kotona? Jos näin on, tähän rakoon Koffin uutuus varmasti kolahtaa.

Kun tuote tuli vuoden alussa Alkon valikoimaan, huomasin sen olevan ensimmäisenä tarjolla kuudessa Helsingin liikkeessä, joista viisi sijaitsi idän lähiöissä kuten Mellunmäessä ja Jakomäessä. Jos jakelu ei olisi sittemmin laventunut, olisin jo saattanut epäillä monopolia aika kyynisestä asiakasprofiloinnista.

Nyt sitten Stallion kävi maistelussa myös Olutkoiran kotibaarissa. Esimerkiksi saman yhtiön toiseen viinapukkiin Karhu 8,0:aan verrattuna Stallionilla on korkeammat katkerotasot (IBU 32 vs. 21), eikä sen resepti sisällä värisokeria tai tummempia maltaita. Täysmaltaisuuden sijaan mukana on tosin “ohraa”. Stallionin mallas on pelkkää pilsneriä ja humala täyttä Saazia, missä ei ole sinänsä mitään ongelmaa.

Tuoksussa on viljaista mallasta, jonka takaa ehkä pieni viinan häivähdys kurkistaa. Maussa on normaalin “koffmaisen” kevyen maltaan ohella mantelimaista makeutta, liuotinta, vivahdus sitruksenkirpeyttä ja äkkiä katoava ruohoinen humalointi, ehkä hieman pahvia ja hedelmää, mutta ei pahoja kasviksia. Pitkälti – vaikka ei kokonaan – kyseessä on jälleen yksi vahvempi versio kotimaisesta peruskaljasta, ja oletettuna ostajakuntana varmaan ne, jotka haluavat tölkkiä auki päräyttäessä tuntea tutun Koffin tuoksun nenässään.

Orhi on pukin ja härän ohella niitä maskuliinisia eläimiä, joiden voiman ja energian panimot ovat perinteisesti mielellään liittäneet vahvoihin oluihinsa ympäri Eurooppaa. Olisikohan aika siirtyä testosteronin katkuisesta kuvastosta 2000-luvulle? Koffin hevoslogon liitän ainakin itse Hietalahden sympaattisiin panimohevosiin, jotka jyllanninhevosina ovat kylmäverisiä työhevosia siinä kuin suomenhevosetkin. Niiden imagoon sopisi paremmin kaikkien saksalaisten taiteen sääntöjen mukaan tehty, rauhassa kylmäkypsytelty täysmallasbock. Tämä Stallion on imagonsa puolesta lämminverinen, nopeasti ohi suhahtava pullistelija – tosiasiassa kuitenkin siitä ruunattu melko hajuton ja mauton vetelys.

Oktoberfest, jota ei ollut

Yksi monista isoista asioista ja tilaisuuksista, joita pieni virus on onnistunut tänä vuonna peruuttamaan, on Münchenin kansanjuhla Oktoberfest. Wikipedia tietää kertoa, että Oktoberfest on jätetty historiansa aikana järjestämättä vain 24 kertaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen peruutusvuosi sen jälkeen, kun toisen maailmansodan mainingeista selvittiin. Aloituspäivä olisi ollut nyt lauantaina, jos tapahtuma olisi toteutunut normaalisti.

Olen ollut paikan päällä kerran, ja pakko on sanoa, että jos jokin oluttapahtuma nykymuodossaan on koronan leviämiselle otollista alustaa, niin se on ehkä juuri Oktoberfest. Juhlinta tapahtuu pääasiassa teltoissa eli käytännössä sisätiloissa, joissa sadoittain ihmisiä on ahtautuneina pöytiin (ja pöytien päälle) tiiviinä massana, ja laulu raikaa. Kaiken lisäksi ainakin osa juhlaväestä on sen verran iloisessa hiprakassa, ettei varmasti edes normaalia varovaisuuden tasoa saa aivan pidettyä yllä.

Isommat yleisötilaisuudet on Münchenissä peruttu muutenkin vuoden loppuun saakka. Niinpä esimerkiksi Münchener Starkbierfestival jää järjestämättä – se olisi ollut käynnissä tällä Oktoberfestiä edeltävällä viikolla. Pieniä hyperpaikallisia olutkarkeloita saattaa Münchenissäkin toteutua, mutta niistä en ole lähtenyt ottamaan selvää. Tuskin tämän blogin lukijoissa on monia, jotka olisivat sille suunnalle juuri nyt matkustamassa ja etsisivät vinkkejä.

Toki Müncheninkin olutmaailmassa tapahtuu erinäisiä asioita, vaikka isot juhlat jäävätkin tältä vuodelta väliin. Yksi paikallinen olutuutinen koskee Giesinger-panimoa, joka on ensimmäisenä oluentekijänä sataan vuoteen saanut oikeuden käyttää “müncheniläisen panimon” arvonimeä. Tähän ei riitä se, että panee olutta kyseisessä kaupungissa, vaan panimon täytyy lisäksi hankkia vetensä Münchenin pohjavedestä 150 metrin syvyydestä. Giesinger porasi itselleen syvän kaivon ja saa ilmeisesti sitä kautta oikeuden esiintyä tulevilla Oktoberfesteillä aitona müncheniläispanimona.

* * * * *

Alko on jälleen tuonut kausivalikoimaansa muutaman Oktoberfestbierin: tällä kertaa mukana ovat Spatenin, Paulanerin, Löwenbräun ja Hofbräun vaaleat perusoktot, Irlbacher Gäuboden Volksfestbier sekä Erdinger Oktoberfest. Maistoin Erdingerin, koska se oli ainoa itselleni ennestään tuntematon (vaikka yleensä mieluummin juonkin tässä juhlasesongissa vaaleaa tai punertavaa ohrajuhlaolutta).

Oluen nimi on todellakin pelkkä Oktoberfest, mikä saattaisi viitata siihen, että pullot on etiketöity Amerikkaan vientiä varten. Amerikassa tämän oluttyylin nimi on Oktoberfest, kun taas Saksassa Oktoberfest on se juhla ja Oktoberfestbier se olut. Vahvuutta on 5,7 %, kuten Erdingerin Festweißessa, joten eiköhän tämä ole juurikin tuo juhlavehnä uusissa vaatteissa. Saksalaisen etiketin kuvassa on juhlateltta, tähän toiseen taas on saatu mahdutettua myös perinteinen naistarjoilija dirndlissään ja kolpakkorivistö kourassa.

Vehnäoluessa on viljainen, jopa vähän jauhoinen tuoksu, jossa on mukana yllättäen ripaus alkoholia. Vaikka prosentit ovat vehnäolueksi melko koholla, suutuntuma on vetinen, eikä baijerilaisen weißbierin tyyppiominaisuuksia – kuten mausteisen banaanista hiivaefektiä – tunnu juurikaan. Makeutta on jonkin verran, samoin jotain epämääräistä hedelmäisyyttä ja kivennäisaineita. Onko panimomestaria briiffattu, että “tee niin lähelle Spatenin ja muiden oluita kuin vehnällä pystyt”? En nyt väitä, että olut olisi suunniteltu vain mahdollisimman helposti juhlissa alas meneväksi juomaksi, mutta kovin monipuoliseksi nautiskeluolueksi siitä ei myöskään näillä eväillä ole.

Oluita hävikkiviikon hengessä

Koronakriisin myötä olutkentällä on muiden ongelmien muassa jouduttu entistä enemmän senkin kysymyksen äärelle, mitä tehdä oluelle, joka on jo pantu (tai tuotu maahan) mutta jota ei saa myytyä asiakkaille – vaikkapa keväisen ravintolasulun takia, tai muista syistä. Yhden vastauksen ylijäämäongelmaan toi kalabaarejakin pyörittävä Momentin Restaurants, joka avasi Punavuoreen Kulmakippola-nimisen paikan.

Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Kulmakippolaan ostetaan “panimoiden ja maahantuojien ylijäämävarastoja outlet-henkeen”. Niitä myydään paitsi baaritiskiltä paikan päällä nautittaviksi myös jääkaapista pulloittain mukaan otettavaksi. Kun reittini eilen illalla meni Kulmakippolan ohi, nappasin heidän jääkaapistaan pari pulloa Stadin Panimon altbieriä nimeltä Stadindorf Sticke Alt. Kyseessä on kelpo alt, jolle löytyisi nyt Alkon hyllystä vertailukohdaksikin aito Uerige Sticke, mutta tällä kertaa se sai toimia janonsammuttajana omillaan, ilman vertailuja ja analyysejä.

Tällä viikolla on vietetty Hävikkiviikkoa. Sillä halutaan herätellä huomiota ruokahävikistä, jota syntyy niin kotitalouksissa kuin kaupoissa ja ravitsemusliikkeissä. Toki yritän itsekin taistella ennen kaikkea elintarvikkeiden haaskaamista vastaan, mutta miksei olutbloggari voisi pohtia hävikkiä myös oluen hankkimisen ja kulutuksen näkökulmasta. Harrastajana ostan esimerkiksi kotikaappiin uusia oluita monesti impulsiivisesti ja miettimättä, onko joitain entisiä pulloja juomatta ja vanhentumassa. Onneksi vahvempia yksilöitä voi myös viedä kellariin odottamaan tulevia vuosia, ja toisaalta kovin tuoreeseen humalointiin perustuvia oluita en niin usein muutenkaan osta.

Kulmakippola toimii omistajayhtiönsä mukaan Pursimiehenkadun kulmakiinteistössään näillä näkymin vain vuoden, sillä tila ei ole sen kauempaa Momentinin hallinnassa. Kävi kippolalle miten kävi, se on nyt varsin viihtyisä, kierrätyskalusteilla värikkäästi sisustettu paikka. Korona-aikaan sopien pöydät on sijoiteltu väljähkösti. Aikaisemmin muistan käyneeni tässä tilassa Old Anchorissa viitisentoista vuotta sitten, ja sitä ennenkin siellä on kohoteltu tuoppeja eri nimisissä baareissa.

Senaatintori ja kiista kaljakarsinoista

Moni huolestunut kansalainen on ottanut kantaa kaupungin suunnitelmiin sallia terassimuotoista toimintaa Helsingin pyhimmällä paikalla – tuomiokirkon, valtioneuvoston ja yliopiston reunustamalla Senaatintorilla. Itse emeritusprofessori Matti Klinge jyrähti Hesarin yleisönosastolla pari viikkoa sitten, ettei “lokkisyöttölöiden” pidä antaa levitä Senaatintorille. Hänen mukaansa aukio on sekä esteettisesti että historiallisesti ja sivistyksellisesti Suomen symbolinen sydän, jota ei pidä vaarantaa.

Olutkoira ymmärtää kaupunkiympäristöjen historiallista ja symbolista arvoa ja vastustaa muovisen ketjukaupallisuuden leviämistä vääriin paikkoihin. Senaatintorin suhteen kuitenkin allekirjoittaneella on ristiriitaisia tunteita. Aukiot ja torit eivät ole ylipäätään Helsingin vahvin puoli. Ruutukaava ei ole synnyttänyt niitä yhtä luonnollisesti kuin monien muiden Euroopan pääkaupunkien orgaanisempi, keskiaikainen kaupunkikehitys. Ne, joita Helsinkiin on aikoinaan tehty, ovat helposti turhan isoja ja autioita, kulissimaisia.

Senaatintorin varjelijat muistavat aina mainita kirkon, ylimmän valtiovallan ja akatemian läsnäolon. Jonkinlainen “klingebotti” voisi tuottaa näitä mielipidekirjoituksia samoilla argumenteilla ilman, että kenenkään tarvitsee tehdä uutta aivotyötä. Usein kuitenkin unohtuu se torin neljäs laita: porvaristalojen reunustama Aleksanterinkadun eteläpuoli. Nämä porvarit muun muassa perustivat Helsingin ensimmäisen panimon 1700-luvulla myydäkseen olutta kaupunkilaisille. Heidän kaltaistensa porvarien talojen pohjakerroksissa on ravintoloita useissa kaupungeissa, ja niiden edessä isoja terasseja jopa kaupungin arvokkaalla päätorilla – kuten Brysselin Grand’Placella.

On kiistämätön tosiasia, että Engelin suunnitelmassa empiretyylin Helsingistä entinen Suurtori muuttui juuri siksi monumentiksi, jonka pysyvyyttä esimerkiksi terassien vastustajat haluavat puolustaa. Torikauppa keskitettiin meren puolelle Kauppatorille ja nykyisen Senaatintorin kokonaisuuden alta kai purettiinkin jonkin verran vanhaa kaupunkia. Keskusta muuttui. Sen sijaan sitä merkitystä, joka Senaatintorilla sijaitsevilla instituutioilla on sittemmin ollut autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, olisi toki järjetöntä vähätellä.

Nyt on eletty yhden kevään verran kriisin aikaa. Kriisi ei ole välttämättä ohi, mutta se ei tietenkään ole myöskään Suomen historian pahimpia eikä varmasti viimeinen. Silti kriisin aikana symboliikalla on ehkä vielä isompi voima kuin tavallisessa arjessa. Osa voi tulkita tämän niin, että ikuiset ja muuttumattomat asiat – kuten vaikka Senaatintorin luonne – antavat turvaa. Toiset voivat saada voimia siitä, että jokin symbolisesti tärkeäksi koettu asia tehdäänkin nyt eri lailla kuin tavallisena kesänä.

Argumentit sen puolesta, että kaupunkia pitää muuttaa – tai että sen pitää säilyä muuttumattomana – eivät ole koskaan täydellisiä. On henkilökohtaisia preferenssejä, jotka eivät ole mitattavissa, ja on näkökohtia, joita ei ymmärretä tai haluta ottaa huomioon. Tämä ei tarkoita, että täydellinen relativismi, anything goes, olisi oikea asenne. Debatti on tärkeää, jopa yksi terveen kaupunkiyhteisön peruspilareista. Uutta voidaan ja kannattaa kokeilla, vaikka se hetkellisesti häiritsisikin juhlavaa ympäristöä. Toisaalta tilapäisiksi tarkoitettuja hankkeita on ihan aiheellistakin epäillä, koska ne saattavat muuttua pysyviksi, kuten nyt vaikka Eiffelin torni.

HKM_Finna_CCBY40-Senaatintori

Helsinki ei enää “muistuta Neuvostoliittoa”, mutta se on paikoin yhä juhlava kaupunki, jossa “vakavia koiria ulkoilutetaan”. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Matti Huuhka)

Bryggeri Hoppiness in Helsinki, barley wine tuoreversiona

Taas tuli poikettua Senaatintorin kulmilla hakemassa growler-tyyliin litran pullo Bryggeri Helsingin tuoretta olutta. Tällä viikolla myynnissä oli Hoppiness in Helsinki -niminen barley wine (11 %). Olli Majanen muuten lupaili, että vapuksi on tulossa klassista hefeweizenia. Bloggarikollega Arde oli ollut samoihin aikoihin samoilla asioilla ja bongannut minut ratikasta käsin. Busted!

Ison lasipullon patenttikorkki ei avatessa poksahda käytännössä ollenkaan, eikä lasiin kaataessa myöskään vaahtoa muodostu. Tämä ei näin vahvassa oluessa ehkä ole kovin erikoista, mutta myös suutuntumassa olut on hiukan öljyisen oloinen eikä kovin hiilihappoinen. Onko tämä sitten ongelma – ehkä ei, mutta pykälän verran kuohuvampi olisi saattanut sopia parhaiten omaan suuhuni?

Mansikkamainen tuoksu sopii brittityyppiseen ohraviiniin ja sama punaisten marjojen maailma jatkuu maussakin. Mukana on ehkä sitrusmaisen kirpeyden häivähdys. Maltainen perusmaku ja eurooppalaisen rauhallinen humalointi (ainakin vahvuuteen nähden) luovat oluelle asianmukaisen ja luotettavan pohjan. Toisaalta jotain tuoretuotteen rosoakin taitaa olla: mietin, jäikö jälkimakuun vähän hiivan kaikua kummittelemaan. Mainio olut on joka tapauksessa kyseessä.

hoppinessinhelsinkiMikä on barley wine? Onko se jotain muuta kuin supervahva brittiolut (tai alkuperämaasta ja humaloinnista riippuen amerikkalainen olut)? Jos romanttista ohraviini-termiä ei olisi reilut sata vuotta sitten Britanniassa lanseerattu, kutsuisivatko craft-hipsterit tätä nyt imperial pale aleksi? Vahvuus on varmasti ainoa aivan kiistaton barley winen ominaisuus. Muista tyylillisistä eroista ja päällekkäisyyksistä esimerkiksi strong aleen, wee heavyyn ja old aleen verrattuna löytyy asiallista analyysiä vaikkapa Beer Judge Certification Programin arvosteluohjeista.

Apumaistajani huomautti, että Hoppiness in Helsinki tuoksuu belgialaiselta. Se huomio ei mene metsään. Esimerkiksi De Dolle Brouwersin jouluoluessa Stille Nachtissa on ollut muistaakseni joinakin vuosina samantyyppisiä tuoksu- ja makuprofiileja kuin Bryggerin ohraviinissä. Samoin Dubuissonin Bush Beer on brittiläisen barley winen sukulaisolut. Tim Webbhän on jo 30 vuotta yrittänyt juurruttaa barley wine -sanaa vahvojen belgialaisoluiden kattokäsitteeksi. Bushiin se sopii aivan luontevasti, mutta Webb on käyttänyt sitä myös vahvimmista luostarioluista kuten Westvleteren 12°:sta. Tässä hän on yksin mutta ei välttämättä aivan väärässä.

Bryggeri Helsingille täytyy antaa taas isot kiitokset hyvän ja mielenkiintoisen oluen tuomisesta tuoremyyntiin. En rohjennut kysyä, miltä tilanne heillä muutoin näyttää nyt, kun muutama poikkeusviikko on jo takana, mutta ainakin asiakkaille tarjotaan jatkuvuutta ja piristystä näiden tuotteiden muodossa. Ei Bryggeri ole pääkaupunkiseudulla aivan ainoa tätä tekevä panimo, mutta minulle autoilemattomana ja (mahdollisuuksien mukaan) joukkoliikennettä välttävänä se kuitenkin on nyt helpoiten jalkaisin saavutettava growler-myyjä. Eletään silti päivä kerrallaan ja seuraillaan, mihin suuntaan maailma menee.

Bryggeri Helsinki Tartan, tuoreversio skottioluesta

Helppoa ei ole korona-arki Helsingin historialliseen sydämeen juurtuneelle panimoravintolallekaan, kun ruokapuoli ja oluthanat menivät viime viikolla kiinni. Auki ovat Bryggerissä tällä hetkellä vain eteisen olutpuoti – lyhennetyllä aikataululla – ja verkkokauppa.

Tilanteen eskaloiduttua Bryggeri on myynyt viime päivinä tankkioluena tehtyä scotch aleaan nimeltä Tartan tuoretuotteena. Sitä on saanut kolmen litran kanisterissa ja litran patenttikorkkipullossa. Näiden kylkeen lätkäistyissä tarroissa luvataan säilyvyysajaksi kolme vuorokautta astioinnista.

Jätin oman tilaukseni sisään torstaina. Pelkäsin, ettei 3 l kanisteria saisi tyhjenemään ajoissa – jakomahdollisuudet kun ovat tätä nykyä vähissä – joten olin suunnitellut ottavani kaksi litran pulloa. Verkkokauppa kuitenkin antoi ostaa vain yhden, eli tyydyin siihen. Jos tavara oli käynyt näin tehokkaasti kaupaksi, se on sentään hyvä merkki jostakin.

Hain pulloni Sofiankadulta perjantai-iltapäivänä. Olli Majanen puuhaili myyntipisteen puolella yksinään, ja ravintolan ovet olivat tietysti säpissä. Olli sanoi, että aikaa oli kulunut tänään muun muassa tukihakemusten kirjoitteluun, mikä varmasti on monissa pienemmissä firmoissa ollut viime viikkoina eloonjäämisen kannalta välttämätöntä.

Tartan (7,5 %) ei ole edustamaansa skottiperinteeseen nähden erityisen vahva, vaikka alkoholiprosentteja ihan reippaasti löytyykin. Tällaiset tuhdit, makean maltaiset skottioluet eivät ole niinkään sukua Skotlannin nykypubeissa juotaville oluille, vaan tyyli perustuu 1800-luvun ja viime vuosisadan alun supervahvoihin, makeisiin luksusoluihin. Tämän päivän olutnörtit tuntevat tyylin nimellä wee heavy, entisaikojen skoteille se oli arkisemmin twelve guinea ale.

IMG_20200403_200634 (1)Bryggerin nykyisen oluenpanijan Mikko Salmen tekemä olut tuoksuu vahvasti karamellille, kun kaadan sitä lasiin hiukan liian kylmänä – se oli parvekkeella muutaman tunnin kotiutuksen jälkeen. Olut on kuparinpunainen, mikä yleisen käsityksen mukaan sopii tyyliin. Tosin Belgiassa, jossa nämä oluet olivat voimissaan vielä Skotlannista kadottuaankin, scotchit ovat tummia. Myös Traquair House Ale, tyylin uuden tulemisen edelläkävijä, on tummempi.

Makea tuoksu avautuu oluen lämmetessä jonkinlaiseksi mansikkatoffeeksi, joka voi olla brittihiivan peruja. Perusasioiden äärellä pysyttelevä brittiolut: tämä oli oma vaikutelmani Tartanista. Hieman miedompana voisin kuvitella juovani tätä cask-versiona jopa jossain eteläenglantilaisessa pubissa. En ole kovin aktiivisesti viime aikojen scotch ale -tyyppisiä oluita maistellut, joten en osaa sen tarkemmin analysoida, mikä se skottielementti on – mutta mainio ja hyvin tehty tuote tämä on joka tapauksessa.

Tuntui, että mallas, humala ja hiiva ovat Tartanin maussa kaikki aistittavasti läsnä mutta tasapainossa. Siinä on ehkä omaan makuuni yksi hyvän oluen määritelmä. Olipa myös hienoa hakea olutta tuoremyynnistä paikan päältä – tätä “growler”-kauppaahan meillä ei ole niin paljon nähty. Toivottavasti Tartan pysyy panimoravintolan ohjelmistossa myös koronakriisin jälkeen, haen sitä siinä tapauksessa vaikka useampanakin viikonloppuna.

Saunaolut ilman saunaa

Voi paha kurki!

Jo pari viikkoa olimme seuranneet, kun koronauutisoinnissa oli yritetty viritellä pientä keskustelua siitä, pitäisikö taloyhtiöiden saunat sulkea viruksen leviämisen estämiseksi. Kauhulla olimme odottaneet hetkeä, jolloin oman talomme hallitus tai isännöitsijä lukee näitä uutisia ja päättää toimia. Toistaiseksi mikään viranomainen ei tietääkseni ole käskenyt taloyhtiöiden suorastaan sulkea saunojaan, mutta liian varovainenhan näinä aikoina ei voi olla.cof

Tällä viikolla kovan onnen päivä koitti. Postiluukusta putosi A4-tuloste, jonka etupuolelta löytyi hallituksen ilmoitus saunavuorojen lopettamisesta (sekä asuntojen vakivuorojen että lenkkisaunojen). Peräpuolelle oli printattu Kiinteistöliiton koronaohjeet taloyhtiöille. Kiinteistöliitto ei muuten saunavuoroasiasta anna sekään mitään suositusta suuntaan tai toiseen mutta toteaa, että taloyhtiöt voivat toimia asiassa harkintansa mukaan.

Torstai-illan sauna – ja tietenkin sen jälkeinen saunaolut – ovat olleet tärkeä osa viikkorutiiniamme koko sen kahdeksan vuotta, jonka olemme nykyisessä talossamme Kalliossa asuneet. Saunavuoro jätetään väliin vain erittäin hyvällä syyllä. Kellarikerroksen kuumassa kopissa otetaan kunnon löylyt, ja saunajuoma minulla on tapana korkata oman kodin parvekkeella.

* * * * *

Kotiharjun ja Arlan saunat ovat kiinni, kuten yleisten saunojen on ohjeistettu olevankin. Ravintolat sulkevat vähitellen oviaan, monet muut yksityiset palvelut kärvistelevät lähes mahdottomassa tilanteessa ja myös osa julkisista palveluista on sulkenut ovensa. Yhteiskunta elää poikkeustilassa. Onhan se myönnettävä, että kaikesta tästä huolimatta Olutkoira itse ei ole joutunut vielä paljonkaan sopeuttamaan arkirutiinejaan muuttuneisiin oloihin, jos etätöitä ei lasketa.

mdeNyt sitten improvisoin peruutetun saunavuoron tilalle kuuman suihkun ja sen jälkeisen vilvoitteluoluen. Melkein samalta tuo jäähdyttely hyvän oluen kanssa tuntui nytkin, vaikka sauna on tietysti aina sauna. Tällä kertaa saunattoman saunan jälkilöylyillä kaatui lasiin Ayingerin 1970-luvulla lanseeraamaa Jahrhundert-Bieriä, joka on yksi parhaita Suomesta myytäviä saksalaislagereita.

Ayinger Privatbrauerei itse siteeraa nettisivuillaan itävaltalaisen oluttuntijan Conrad Seidlin luonnehdintaa, jonka mukaan “tässä mallasvetoisessa oluessa korostuvat mallasohran maanläheiset makuominaisuudet”. Tämä on hyvä havainto: olut on erittäin viljainen, ja baijerilaiset jalohumalat tuovat mallaspohjan vierelle vain yrttisen, miedosti katkeran selkänojansa. Hallertaun humalanviljelyalue on vain noin 50 km päässä Ayingista, mutta ainakaan tämän juhlaoluen tarkoitus ei ole esitellä sikäläisen humalan tuoreita ominaisuuksia.

Saunaolut on yksi suomalaisessa kulttuurissa erittäin laajalle levinneitä fikstuureja. Erilaisilla palstoilla käydään silloin tällöin keskusteluja siitä, millainen olut on paras saunaolut. Näyttää siltä, että useimmille keskitien lager- tai pilsneriolut on yhä edelleen luontevin vaihtoehto. Monet toisaalta vannovat nykyään humalavetoisen pale alen nimeen, ja varmasti myös alkoholittomilla tai miedoilla oluilla on jo kasvava ystäväjoukkonsa.

Oma saunaolutfilosofiani perustuu siihen, että oluessa täytyy olla jotain – selkärankaa ja luonnetta, joka tasapainottaa olotilan lämmön vaihtelujen sekä suolojen ja nesteen menetyksen jälkeen. En ole sitä mieltä, että paras saunaolut on mahdollisimman kevyt, raikas tai mieto olut. Mallasvetoinen saksalainen olut on hyvä, mutta siinä pitää olla riittävästi makua ja kaikupohjaa. En kaihtaisi hieman vahvempaakin olutta, mutta Saksassa yli 5,5 % oluet alkavat olla usein jo hiukan makeita. Jahrhundert-Bier oli tällä kertaa se olut, johon valinta kohdistui, ja vaikka luonteikkaampiakin tuotteita tässä tyylilajissa saattaa löytyä, kovin monia niistä ei ole ainakaan muutaman tunnin varoitusajalla Suomesta saatavana.