Mitä uutta craft beer on oikeastaan olueen tuonut

Sinä, craft beer -evankelista: “Ennen juotiin tylsää vaaleaa lageria. Nyt joka puolella uudet käsityöläispanimot tekevät maukkaita, innovatiivisia ja rajoja rikkovia oluita.”

Minä, vanhempi pienpanimofani: “Käsityöläis ja käsityöläis. Vaikka sanoisit sitä sirkustirehtööriolueksi, se on pienpanimo-olutta ja on aina ollut.”

* * * * *

Dialogi on kärjistetty ja tietenkin kuvitteellinen.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun rinnastavan suunnilleen kaiken hyvän oluen muutamana viime vuonna tutuksi tulleeseen käsityöläiskulttuuriin. Silloin sormi herisee. Olihan tasokkaita pienpanimo-oluita jo minun nuoruudessani, ja ne olivat aivan yhtä käsityöläisiä. Olihan meillä hyviä baareja jo kun te olitte ala-asteella!

Monet hienot ja nyt trendikkäät olutjutut ovat epäilemättä saapuneet iloksemme vasta 2010-luvun puolella, ei sitä käy kiistäminen. Nuo ilmiöt – samoin kuin ihmiset niiden takana – ansaitsevat saamansa mainesanat, paitsi omistautumisestaan laadukkaan oluen asialle, myös tehokkaasta ja modernista PR-työstä. Se on tuonut pienpanimo-oluen yhä näkyvämmin julkiseen keskusteluun ja palauttanut sen myös valtamedian palstoille.

Silti minusta on jossain mielessä paikallaan tiedostaa ja muistaa, ettei hyvässä oluessa ole mistään parin viime vuoden trendistä kyse vaan paljon pitemmästä kaaresta.

Ajattelin siis yrittää tehdä karkeaa erottelua siitä, mitkä oluihin ja olutharrastamiseen liittyvistä ilmiöistä ovat mielestäni tuttuja jo vuosikymmenten takaa ja mitkä tuoreempaa perua.

Toivottavasti varttuneemmat olutasiantuntijat korjaavat, jos olen heidän mielestään jossain kohtaa väärässä. Niille, jotka ovat tutustuneet laatuoluihin vasta hiljattain, tästä listasta voi olla jopa hyötyä käsityöoluen olemuksen ymmärtämisessä.

Eli: ensin väite.

Sitten oma arvioni siitä, onko kyseinen asia 2010-luvun craft beer -kulttuurin tuomaa (kyllä/ei), ja lopuksi perustelu.

Vintage ads FLICKR Homini(smiley) CC BY 2-0attBaarit, joissa on hyvä tai laaja olutvalikoima

EI: Oluthuoneita, joista löytyy kymmeniä tai satoja pienpanimo-oluita, on ollut olemassa jo 35 vuotta ja risat. Ensimmäiset perustettiin varmaan jossain päin Belgiaa 1980-luvun alussa tai jopa 1970-luvun lopussa. Toki nuo olivat – ja ovat – hyvin erilaisia nykyisiin laajan valikoiman baareihin verrattuna. Esimerkiksi siinä mielessä, ettei niistä saanut juurikaan ulkomaisia oluita.

Sitä en osaa lähteä arvaamaan, missä syntyivät ensimmäiset sellaiset oluthuoneet, joiden listoille oli koottu useiden eri olutmaiden parhaita tuotteita. Milloin näitä tuli ensi kerran Suomeen? Helsinkiin aukesivat ensimmäiset William K:t ja kalaravintolat heti 1990-luvun alussa, tietysti jokunen Angleterren tyyppinen brittipubi on ollut jo sitäkin ennen.

Valikoimissa korostuivat ehkä viime vuosikymmenellä vielä brittiläiset, belgialaiset, saksalaiset ja tšekkiläiset tyylit: bitter, trappist, pils, doppelbock ynnä muut. Omasta mielestäni 2010-luvun craft beer -baari ei kuitenkaan ole välttämättä valikoimaltaan sen monimuotoisempi, suosikkityylit vain ovat erit: uus-IPA, imperial stout, hapanoluet. Olutmaista jylläävät esimerkiksi Tanska, Yhdysvallat ja Italia.

Amerikka innoittamassa globaalia pienpanimokenttää

KYLLÄ: Käsitys siitä, että yhdysvaltalaiset pienpanimot ovat maailmanlaajuisesti laadukkaan oluen edelläkävijöitä, on mielestäni muodostunut melko hiljattain, ja levinnyt ainakin Euroopassa laajemmalle vasta 2000-luvun puolella. Hyvää pienpanimo-olutta on ollut toki jo kauan ennen sitä, mutta aikaisemmin kovin moni ei yhdistänyt laatua erityisesti jenkkiskeneen.

Jotkut ovat jopa päätyneet ajattelemaan retroaktiivisesti niin, että pienpanimo-oluen suosio olisi kaikkinensa käynnistynyt alun perin Amerikasta – joko siitä, kun Fritz Maytag osti Anchor-panimon vuonna 1965, tai kun presidentti Carter laillisti kotivalmistuksen vuonna 1978.

Vastustan aika jyrkästi tätä käsitystä, että pienpanimobuumi olisi amerikkalaista alkuperää. Tästähän olen kirjoittanut aiemmin sekä blogissa että Olutpostissa 2/2017. Britit käynnistivät oman pienpanimoliikehdintänsä jo jenkkejä aikaisemmin, ja belgialaisetkin olivat asialla laajasti ottaen samoihin aikoihin.

Jo 4050 vuotta jatkuneen pienpanimoiden hiljaisen nousun viimeisin, kiihtynyt vaihe (johon craft beer tämän postauksen otsikossa siis viittaa) sen sijaan on paljolti amerikkalaisten innoittamaa. Minusta se on kuitenkin selkeästi jatkumoa pienpanimojen aiemmalle noususuhdanteelle, ja toistaa samalla monia tuttuja juttuja, isompi vaihde silmässä vain.

Ymmärrän, että esimerkiksi isojen mediatalojen toimittajilla ei ole mahdollisuutta sisäistää pienpanimo- tai käsityöoluen historiaa kovin huolella. Ajan puute, merkkimäärä tai muut toimitukselliset rajoitteet estävät. Hesarin journalistit ovat pelkistäneet pienpanimobuumin amerikkalaisperäiseksi ilmiöksi ainakin tässä ja tässä artikkelissa. Myös Yle on toiminut saman käsityksen äänitorvena. Asiaan vihkiytyneiltä olutkirjoittajilta en tätä yleistystä haluaisi nähdä.

Valikoiman laajeneminen Alkossa ja kaupoissa

EI (JA KYLLÄ): Valikoiman laajeneminen ei ole sinänsä uutta. Jos vertaat Alkon olutvalikoimaa vuonna 1987 ja vuonna 1997, kasvu oli tuolla kymmenvuotiskaudella todennäköisesti prosentuaalisesti suurempi kuin vuosien 2007 ja 2017 välillä. Tietysti lähtöpiste oli alun perin lähellä nollaa: varsinkin 1980-luvun alkuvuosina Alkon tarjonta koostui muutamasta keskenään identtisestä kotimaisesta III/IV-oluesta ja Koffin portterista.

Jos kommenttini oli siis ”ei”, se oli niin lähinnä sillä perusteella, että valikoima alkoi laajentua jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä takaperin. En tietenkään tarkoita, että valikoima olisi Alkossa tai varsinkaan ruokakaupoissa ollut 20 tai 10 vuotta sitten vielä sitä mitä se nykyään on.

Silmiinpistävää on nimittäin kotimaisen ja ulkomaisen pienpanimotarjonnan räjähdysmäinen kasvu 2010-luvulla marketeissa ja erityisesti isoimmissa K-kaupoissa. Alkossakin olutvalikoiman kasvu on todennäköisesti ollut jotain muuta kuin lineaarista: luulisin tällä vuosikymmenellä tapahtuneen aikamoisia hyppäyksiä ihan vuodesta toiseen.

Pienpanimoiden määrän kasvu

EI (JA KYLLÄ): Tähän pätee sama kuin kysymykseen kauppavalikoiman laajentumisesta, ja ainakin Suomen osalta olisi varmaan saivartelua vastata pelkästään ”ei”. Toki 1980-lukuun verrattuna pienpanimoiden määrät lähtivät absoluuttisesti kasvuun heti kun sellaisten perustaminen tuli mahdolliseksi. Vuosi 1995 oli hyvin aktiivinen panimoiden perustamisvuosi. Muutos liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Mutta kasvu oli pitkään hidasta, ja aaltoliikettäkin nähtiin.

Niinpä ”kyllä”, Suomen osalta. Vaikka pienpanimoiden määrä tosiaan hivuttautui ensimmäisen kerran kasvavalle käyrälle 1990-luvun lopulla, onhan se nyt tietenkin lähes tuplaantunut parissa vuodessa. Eli taas kerran: ilmiö on vanha mutta sen volyymi on lähtenyt aivan uusille urille hiljattain. Panimoiden määrä Suomessakin taitaa lähestyä sataa, vaikka sopimusvalmistuttajat siivottaisiin tilastosta pois, ja vielä vuosikymmenen alussa määrä siis laahasi jossain kolmenkymmenen korvilla.

Käppyrä on ollut monissa muissakin maissa vähän samanmuotoinen kuin Suomessa ja Pohjoismaissa. Nousut ja tasanteet osuvat tosin eri paikkoihin. Britanniassa käyrä kai lähti nousuun ensimmäisenä, 1970-luvun lopulla, ja Yhdysvalloissa heti 1980-luvun alussa. Jossain kohtaa 1990-lukua lupaava nousu näissäkin maissa taittuu ja lähtee sitten pienen huojunnan jälkeen uuteen lentoon, jonka kasvukulma kohoaa 2010-luvulla lähes pystysuoraksi.

Humalointi ja humalalajikkeet pakkomielteenä

KYLLÄ: Jos olisit aloittanut parikymmentä vuotta sitten baaripöydässä keskustelun siitä, onko Cascade, Amarillo, Galaxy vai Mosaic suosikkihumalalajikkeesi, sinua olisi katsottu kuin alienia. Osittain sinun olisikin pitänyt palata DeLoreanilla tulevaisuudesta, koska kaksi viimeksimainittua lajiketta risteytettiin tai tuotteistettiin vasta myöhemmin.

En usko, että kovin moni oluihin perehtynyt keskustelukumppani olisi muutenkaan osannut analysoida yksittäisistä oluista maistettua humalan makua lajikkeen tarkkuudella tai tiennyt välttämättä monenkaan lajikkeen nimeä.

Eivät IBU- eli katkeruuslukemat olleet mikään kahvipöytäkeskustelun aihe noina vuosina, eikä keskivertokuluttaja paljon miettinyt, oliko katkeruus saatu olueen kuiva- tai tuorehumaloinnin myötä vaiko vain pellettejä tai uutetta lisäämällä.

Jos minä nykyisin haaveilen reissusta Yhdysvaltain, Saksan tai Belgian humalanviljelyalueille sadonkorjuun aikaan, tiedän, etten ole poikkeusyksilö – mutta 20 vuotta sitten olisin kyllä ollut.

Panimojen kollaboraatiot ja kiertolaispanimot

KYLLÄ (JA EI): 2010-luvun ilmiöksi olen ainakin itse selkeästi kokenut sen, että panimojen uutuustuotteista huomattava osa on tehty yhteistyössä jonkin toisen panimon kanssa. Esimerkiksi brittiläisen Buxtonin oluista noin kolmannes on jonkintyyppisiä kollaboja.

Yhteistyöhön on varmasti monia syitä. Saatetaan hakea kollegoilta osaamista, jos haluttu uutuustuote esimerkiksi edustaa sellaista tyyliä, jossa jokin toinen panimo kotimaassa tai ulkomailla on arvostettu ekspertti. Kollaborointi on myös tapa verkottua: näyttää, että tunnetaan ”isot pojat”, kelvataan heidän yhteistyökumppaneikseen ja tuodaan samaan pooliin uutuustuotteen saama media- ja somehuomio.

Lisäksi on useita kansainvälisesti arvostettuja oluentuottajia – Omnipollo, Mikkeller, Evil Twin tai Stillwater – jotka tekevät käytännössä kaiken oluensa toisten laitteistoilla. Näistä panimoista puhutaan romanttisesti mustalais- tai kiertolaispanimoina, tai teknisemmin kai sopimusvalmistuttajiina.

Sopimusvalmistuttajia on toki ollut jo pitempään, ja on ollut myös panimoja, jotka keskittyvät oluen valmistamiseen panimottomille panimoille. Belgialainen De Proefbrouwerij, joka tekee ison osan Mikkellerin ja muidenkin käenpoikien oluista, perustettiin jo vuonna 1996. On selvää, että kysyntä De Proefin ja toisten vastaavien tahojen osaamiselle on noussut rakettimaisesti ja kansainvälistynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Oluttyylit pakkomielteenä

KYLLÄ: Oi niitä auvoisia aikoja, kun esimerkiksi jotain belgialaisia oluita ei tarvinnut väkisin lokeroida johonkin keksittyyn tyylikategoriaan (Belgian strong ale tai mitä niitä on). Erilaisia oluttyylejä on nykyisin reilut 150 kappaletta, tai luokittelun tarkkuudesta riippuen niitä voi myös olla enemmänkin tai vaikka vain murto-osa tästä luvusta.

On ihan katsojan silmissä, kannattaako esimerkiksi brittiläisiä oluttyylejä jäsentää kovin hienosyisellä kammalla (bitter, best bitter, extra special bitter, pale ale, British India pale ale). Tai onko jokaisesta kahden olemassaolevan oluttyylin hybridistä syytä luoda uutta tyylilokeroa (Belgian IPA, India pale lager jne.). Näitä tarvitaan tietysti palkintokategorioiksi erilaisiin olutkilpailuihin ja -tapahtumiin, ja yksityiskohtaiset tyyliluokittelut toimivat myös esimerkiksi Ratebeerissä ja vastaavissa palveluissa julkaistavien top-listojen runkona.

Jos haluaisi eritellä nimenomaan Amerikasta tulleita olutbuumin piirteitä, yksi sellainen on mielestäni panimojen tapa kokeilla tuotannossaan mahdollisimman monia eri maista peräisin olevia oluttyylejä. Yhdysvalloista on myös peräisin extreme beer -filosofia. Monet tuntuvat nykyään yhdistävän hillityt maut tylsään valtavirtalageriin, joten ronskilla kädellä lisätystä katkeruudesta tai happamuudesta on tullut 2000-luvun oluelle ominaisia juttuja. Useissa ahkerasti fanitetuissa oluissa myös alkoholiprosentit ovat todella korkealla. Toisinaan tuntuu, että tämä koko imperial-, sour- ja hophead-maailma on kuin 280-merkkiset twiitit: puolet vähemmällä pärjäisi paremmin.

Oluen reittaaminen netti- ja mobiilipalveluissa

KYLLÄ: Ratebeer on tosin perustettu jo vuonna 2000, jolloin elettiin vielä pienpanimohistorian edellistä vaihetta, mutta merkittävänä olutkulttuuriin vaikuttavana ilmiönä baarivalikoimien ja käyttäjäarvioiden online-ulottuvuus kuuluu vasta tähän uusimpaan craft beer -buumiin. Tämä on varsinkin mobiiliteknologian osalta itsestäänselvyys: etpä paljon Nokia 3310:lla kirjoitellut olutarvioita nettiin suoraan ravintolasta käsin.

Internet on muuttanut olutharrastamista enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä, totesi belgialainen olutkonkari Joris Pattyn taannoisessa haastattelussani. Hän on oikeassa. Se, että kaikki maailman oluet ovat puhelimessani, mahdollistaa monia sellaisia asioita, mitä ennen ei olisi voinut kuvitellakaan. Jos lähden matkalle mihin tahansa kaupunkiin maailmassa, voin katsoa helposti netistä paikan keskeiset baarit, panimot tai oluet etukäteen tai vaikka vasta paikan päällä. Parviäly on tietenkin myös arvostellut ne puolestani, olivat arviot sitten tasapainoisia ja oikeita tai jotain muuta.

Kotiolut laajalle levinneenä harrastuksena

KYLLÄ (JA EI): Tässä asiassa olen melkein valmis laittamaan ruksin yksiselitteisesti kohtaan ”kyllä”, mutta en ihan. Suinkaan en siis tarkoita, ettei osa olutfaneista olisi treenannut oluenpano-osaamistaan kotikeittiöissä ja autotalleissa jo kymmenien vuosien ajan. Tätä kautta kaikissa maissa on aina saatu uusia yrittäjiä mukaan pienpanimobisnekseen, ja harrastuksen ympärille on syntynyt äärimmäisen aktiivista kerhotoimintaa.

Silti kotiolutharrastus on vaikuttanut yleistyneen todella voimakkaasti aivan viime vuosina. Ei minulla ainakaan ollut ennen kavereita, jotka olisivat keitelleet omia oluitaan aidoista maltaista ja humalista ties kuinka monimutkaisilla resepteillä. Ja nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät muuten harrasta oluita tai oluttietoutta edes murto-osaa siitä mitä minä (joka muuten en ole koskaan pannut oikeaa olutta). Eikä Helsingin Sanomat ennen kirjoittanut stadilaisista kotipanimoaktiiveista. Silloin joskus kotioluet tehtiin kotiviinikaupan valmispussista, jos ylipäätään mistään.

Olutosaaminen ja yleinen kiinnostus laatuolueen

EI: Ei, ei ja kerta kaikkiaan ei. Tämä on perusteltu moneen kertaan yllä.

Suomen Kuvalehden parin vuoden takaisessa jutussa (maksumuurin takana) annettiin ymmärtää, että 1990-luvun pienpanimo-olut oli usein ”kamalaa kuraa” mutta että 2010-luvulla mukaan on tullut ammattitaitoa.

Asiahan ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Keskimääräinen osaamistaso on kyllä saattanut parantua. Mutta kyllä kura on valitettavasti edelleen seuranamme, ja toisaalta monilla ensimmäisen sukupolven pienpanimoilla oli ja on rautaista osaamista.

Mainokset

Olutkoira 1 v, omat suosikit vuoden postauksista

Blogi on ollut nyt vuoden päivät eetterissä. Valitsin omasta mielestäni olennaisimmat tekstit tähän mennessä kertyneiden 58 kirjoituksen joukosta.edf

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

Parhaita tapoja saada Olutkoira repimään pelivarusteensa on, kun antaa ymmärtää, että nykyinen pienpanimo- tai käsityöolutbuumi on tuore ja pelkästään Amerikasta lähtöisin oleva ilmiö. Tätä käsitystä näkee yllättävän usein, eri maissa ja erilaisissa lähteissä.

Valtamedioissa mutkien oikomisen ymmärtää, koska toimittaja liikkuu luultavasti tiukan merkkimäärän puitteissa eikä haastateltavakaan ehdi laverrella asioiden historiallisista taustoista.

Oma missioni on kuitenkin jankuttaa kyllästymiseen saakka, että nykyinen buumi on vain yksi vaihe jo 1960-luvulla alkaneessa uudessa kiinnostuksessa pienpanimotoimintaa kohtaan. Sen juuria löytyy sekä Britanniasta, Yhdysvalloista että Belgiasta, mahdollisesti muualtakin. Tämä kaikkein tuorein kasvupyrähdys on kylläkin erittäin merkittävä vaihe pitkässä tarinassa – mutta silti, vallankumous ei alkanut eilen. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Baltic porter -oluttyylin – oman suomennokseni mukaan itämerenportterin – historia on pitkä mutta ei mitenkään laajasti tunnettu. Portteria tuotiin alkujaan Englannista Itämeren rannoille, erityisesti Venäjälle, 1700-luvulta saakka. Jo 1700-luvun lopussa sitä tehtiin ilmeisesti tuonnin rinnalla myös omatuotantona joissakin ruotsalaisissa panimoissa.

Sata vuotta myöhemmin nykyisten Itämeren rannikkovaltioiden alueella – Suomessa, Venäjällä, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tanskassa ja Ruotsissa – oli valtava joukko omaa portteria tekeviä panimoita. Tällöin saksalaisten oluiden suosion myötävaikutuksella portterista oli tullut monissa panimoissa pohjahiivaolutta.

Moni näistä portteriperinteistä on säilynyt käytännössä katkeamatta nykypäivään saakka, ja nyt itämerenportteri on alkanut herättää kiinnostusta pienpanimoväen keskuudessa erityisesti Puolassa mutta muuallakin. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Mystinen Zoigl ei ole suinkaan ainoa kiinnostava baijerilainen maalais-lager, mutta sen ympärille on rakentunut kokonaan oman laisensa, hyvin paikallinen olutkulttuuri. Kylissä on säilynyt yhteispanimoita, ja muutama paikallinen talo tekee siellä vuoroviikoin olutta, jota tarjoilee sitten tuoreena pikkupurtavien kera.

Alue on omasta mielestäni hieno olutmatkakohde, valitettavasti vain melko hankalien yhteyksien takana. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

BrewDogin ja muiden viime vuosien käsityöpanimoiden julistukset vaikuttavat päälle päin ihan kannattamisen arvoisilta, kun tulokkaat vannovat taistelevansa tylsiä massalagereita ja muita vanhoja ummehtuneita oluita vastaan.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja paikallisolutta suosivien pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia. Oliko perinteinen real ale todella päässyt ummehtumaan vai BrewDogin poikien mopo vain lähtenyt keulimaan markkinointikiimassa? (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Samalta Baijerin-matkalta, jolla myös Zoigliin tutustuin, jäi käteen muun tämä valaistumiskokemus.

Aikaisemmin melko yksipuolisena ja liian ”helppona” pitämäni oluttyyli, saksalainen Dunkles, paljastui paikan päällä pienissä maalaispanimoissa maisteltuna monimuotoiseksi ja välillä särmikkääksikin, joten voi olla että muutkin kuin minä ovat väheksyneet sitä ohuin perustein. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Otsikoin kirjoitukseni noin, koska yllätyin, miten paljon Jackson kirjoitti suomalaisesta oluesta – ja ehkä erityisesti sahdista – jo tässä uransa toisessa teoksessa. Nostin kirjasta myös muita omasta näkökulmastani kiinnostavia pointteja Jacksonin hienoista eri olutmaiden kuvauksista.

Millaista olutta maailmassa juotiin sinä päivänä, kun synnyit? Ainakin omalta kohdaltani Jackson luultavasti raapusteli tämän kirjan tekstejä niihin aikoihin, kun olin itse juuri päässyt näkemään päivänvalon. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Vuonna 2016 on vietetty saksalaisen oluen puhtauslain, Reinheitsgebotin, 500-vuotisjuhlaa.

Postasin varsinaisen syntymäpäivän nurkilla huhtikuussa oman ”virallisen” Reinheitsgebot-kirjoitukseni, jossa kävin läpi sitä, mitä laki merkitsee nykyään oluen ja olutkulttuurin kannalta ja mitkä sen vaikutukset ovat olleet historiassa Saksan alueen oluiden monimuotoisuudelle. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Postitontun tuomaa: My Chouffe Story

cofKirjahyllyssä ei voi olla koskaan liikaa belgialaisen oluen historiaa, ja niinpä tämänkin paketin – tai sen saapumisilmoituksen – putoaminen postiluukusta oli iloinen tapahtuma.

La Chouffe -panimon toisen perustajan Chris Bauweraertsin muistelot valmistuivat jo kolme neljä vuotta sitten, joten kyseessä ei suinkaan ole suoraan painokoneesta tupsahtanut lämpimäinen. Oluthistoriaksi My Chouffe Storyn tarina ei ulotu kovin kauas menneisyyteen. Belgialaisen artisaanioluen uusi tuleminen pääasiassa 1970–1980-luvuilta alkaen on melko vähän tunnettu ajanjakso, ja vuonna 1982 perustettu La Chouffe oli yksi tämän uuden aallon pioneereja.

cofKuten kuvasta näkyy, oma kappaleeni on Bauweraertsin omistuskirjoituksella varustettu. Syynä on, että onnistuin pääsemään Antwerpenissä hiljattain hänen juttusilleen, keskustelun aiheena muun muassa hänen panimonsa alkuaika. Tarkoituksenani on kirjoittaa lähiaikoina isompi artikkeli noista 40 vuoden takaisesta vaiheista Belgiassa.

Tällaisten kirjojen hyvä puoli on, että ne antavat aina tiettyä perspektiiviä oluihin, joita on opittu pitämään jo melkein itsestäänselvyytenä. Kuvien kanssa saadaan seurata Chouffen tarinaa aina ensimmäisestä 49 litran batchistä saakka. Antiikkikaupasta löydettyjä mäskäys- ja keittokattiloita oli kuulemma menneinä vuosikymmeninä käytetty pyykinpesussa, ja vierre myös suodatettiin vanhan pesukoneen rummun läpi.

Tämä oli aikaa, jolloin edes Belgian kaltaisessa olutmaassa oli vain hyvin rajallinen joukko oman oluen panemisesta kiinnostuneita harrastajia. Eivät Chris ja hänen yhtiökumppaninsa Pierre Gobron tienneet, miten valmistusprosessin koukerot kannattaisi parhaiten hoitaa. Ei ollut internetiä, josta hakea reseptejä tai neuvoja, eikä juuri kauppoja, josta ostaa raaka-aineita tai välineitä. Kun Hoegaardenin Pierre Celis vinkkasi nuorukaisille, että korianterilla maustamista kannattaisi kokeilla, Chris suunnisti Delhaizen eli paikallisen K-kaupan maustehyllylle.

cofLoppu on suurin piirtein historiaa. Ainakin siltä osin, että La Chouffe oli Belgian 1980-luvulla aloittaneista pienpanimoista se kehityskelpoisin ja tämän takia iso Duvel Moortgat nappasi tontun omaan talliinsa vuonna 2006. Chris on edelleen emoyhtiön palveluksessa ja pitää itseään myös amerikkalaisten rakastaman Belgian IPA -oluttyylin alkuunpanijana. Hänen menestyksekäs Chouffe Houblon Double IPA Triple -oluensa olikin toki tienraivaaja tässä trendissä. Palaan näihin vielä tulevissa postauksissa.

Lopuksi vielä paljon parjatulle Postille kiitokset siitä, että paketti oli löytänyt tiensä kohtuullisessa ajassa oikeaan paikkaan eli Hakaniemen konttoriin. Tuon olisi voinut silti mainita myös saapumisilmoituksessa, jossa ei ollut mitään tietoa noutopaikasta! (Kuulemma jokin leima oli unohtunut lätkäistä.) Tästä on hyvä jatkaa.

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

 

Olemme olleet 50 vuotta yhtäjaksoisesti matkalla kohti parempaa olutta. Miten ihmeessä olutasiantuntijat usein sivuuttavat kaiken paitsi viimeiset kymmenen vuotta?

history_an3Uusin kahvipöytäkirjani on Sylvia Koppin komea Barley & Hops. Kirjan taustalla on kunnianhimoinen pyrkimys kertoa käynnissä olevan olutvallankumouksen tarina edustavien esimerkkien kautta, ja mukana onkin 58 pientä panimoa enimmäkseen eri puolilta Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa.

Täytyy joskus palata erikseen teoksen moniin hyviin puoliin, mutta nyt keskityn yhteen isoon asiaan, joka siinä alkoi tökkiä.

Tällä hetkellä elämme aikaa, jolloin oluesta kirjoitetaan enemmän ja erilaisemmissa medioissa kuin kenties koskaan ennen. Vaikka se, mitä juuri nyt tapahtuu, onkin monesta ehkä merkityksellisempää kuin se, miten nykytilanteeseen on tultu, en silti haluaisi nähdä historiaakaan kuvattavan kovin puutteellisella tai vääristyneellä tavalla.

Minua nimittäin häiritsee laajalle levinnyt ajatus, että nykyinen olutbuumi olisi pelkästään Yhdysvalloista lähtenyt ilmiö. Paitsi Koppin kirjassa, olen viime aikoina törmännyt samaan yleistykseen myös joidenkin kotimaisten oluteksperttien haastatteluissa ja eräässä tunnetussa suomalaisessa olutkirjassa.

Historian kolme kumousta

Ostin Barley & Hops -teoksen oikeastaan siksi, että kirjakaupassa sitä selaillessani huomasin johdantoluvussa mielenkiintoisen tavan eritellä oluen historiaa.

Menneisyyttä käydään läpi kolmen suuren mullistuksen kautta. Ensimmäinen eli humalan omaksuminen oluen mausteeksi ja säilöntäaineeksi käynnistyi Koppin mukaan vuonna 1252. Toinen mullistus oli pilsner-oluen keksiminen Böömissä vuonna 1842, ja kolmas oli vuonna 2007 alkanut craft beerin maailmanvalloitus, jossa humala taas palasi huomion keskipisteeksi.

Ajatus oluen makrohistorian hahmottamisesta kolmen vallankumouksen kautta on sinänsä ihan järkeenkäypä.

brwrs_en_side_rgbIlmeistä on, että humalan käyttö levisi myöhäiskeskiajalla nykyisen Saksan alueelta ensin nykyiseen Belgiaan ja Hollantiin ja sittemmin Englantiin ja kaikkialle muualle. Humalattomasta oluesta humalapitoiseen siirtyminen oli iso muutos. Yhtä selvää on, että saksalainen olut saavutti 1800-luvun lopulla suurta suosiota lähes kaikissa olutta juovissa maissa, kunnes se lopulta valloitti vaalean, böömiläis-baijerilaisen lagerin muodossa koko maapallon.

Kopp katsoo historiaa sellaisilla silmälaseilla, jotka näyttävät erityisesti olutlajien ja -tyylien muutoksen. Minusta siinä 1800- ja 1900-lukujen mullistuksessa, johon liittyy vaalean lagerin maailmanvalloitus, vähintään yhtä olennaista oli ensin nykyaikaisen olutteollisuuden muotoutuminen ja sitten sen keskittyminen harvoihin käsiin. Sata vuotta sitten vallinneesta pienten panimoiden paljoudesta siirryttiin muutamassa vuosikymmenessä tilanteeseen, jossa olutmarkkinoita hallitsi hyvin pieni joukko isoja panimoita. Samalla erilaisia olutlaatuja oli monissa maissa tarjolla vain vähän.

Tässä katsannossa myös kolmas vallankumous näyttäytyy aivan eri valossa. Se ei suinkaan alkanut vuonna 2007, kun amerikkalaisen käsityöoluen aate (Koppin mukaan!) saapui Eurooppaan. Tuo on aivan liian myöhäinen ajankohta mullistukselle, melkein millä tahansa mittarilla.

Iso muutos, joka nyt on käynnissä, liittyy nimenomaan oluen valmistajien ja sen kuluttajien kiinnostukseen tehdä ja juoda parempaa olutta. Vallankumouksesta ei ole pakko puhua, jos ei tahdo, mutta jos puhutaan, niin kyseessä on vastavallankumous 1800- ja 1900-lukujen lager-vetoiselle oluttuotannolle. Halutaan ikään kuin palata aikaan ennen tuota suurteollisuutta.

Vaikka mullistuksen vauhti on kiihtynyt aiempaa jyrkemmälle käyrälle viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja tietenkin erityisesti yhdysvaltalaisten aatteiden vauhdittamana, sen todellisia alkusysäyksiä on haettava vuosikymmenten takaa.

Nykyisen olutbuumin kuittaaminen amerikkalaisperäisenä (kuten moni tekee) tai pääosin viime vuosien ilmiönä (kuten Kopp tekee) osoittaa kunnioituksen puutetta niitä olutkumouksen todellisia pioneereja kohtaan, jotka tekivät työtään paljon epäsuotuisammissa olosuhteissa 1960- ja 1970-luvuilta alkaen.

Milloin kolmas vallankumous käynnistyi?

Sanfranciscolainen panimo Anchor Brewing vietti amerikkalaisen käsityöoluen 50-vuotisjuhlia viime vuonna. Anchorin tarina on innoittanut monia itsenäisiä panimoita ja kotipanijoita. Barley & Hops -kirjassa Anchor kuitataan lähinnä sivulauseessa, koska tarkoitus on tuoda esiin nykyistä oluttsunamia eikä kymmenien vuosien takaisia syviä aaltoja.

Amerikkalaisen olutrenessanssin historian voi todellakin aloittaa hyvin vuodesta 1965, jolloin Anchorin oluen fani Fritz Maytag osti enemmistöosuuden lakkauttamisuhan alla olleesta pienpanimosta. Siitä tarina monissa jenkkilähteissä aloitetaankin.

Anchor teki vanhanaikaista kalifornialaista höyryolutta, joka ei tuohon aikaan kiinnostanut oluenjuojien enemmistöä, eikä tuote ilmeisesti ollut erityisen tasalaatuistakaan. Mutta Maytag otti asiakseen pelastaa suosikkipanimonsa, ja sen hän teki. Nykyisin Anchor Brewing on menestyvä ja kunnioitettu veteraani, amerikkalaisen käsityöoluen muinainen esitaistelija.

Belgiassa nähtiin samana vuonna, 1965, hieman samantapainen ilmiö. Nuori maitokuski Pierre Celis havahtui siihen, että yksikään panimo ei enää valmistanut hänen kotikaupunkinsa Hoegaardenin perinteistä vehnäolutta, ja hän päätti tehdä asialle jotain. Celis perusti oman panimon, jossa tuo olutlaatu, witbier, herätettiin henkiin.

Maytag ja Celis olivat vallankumouksellisia siinä, että heidän liiketoimintansa taisteli urheasti aikakauden järkeä vastaan. He osoittivat, että perinteisillä oluilla ja niiden vanhoilla valmistusmenetelmillä saattoi yhä (tai jälleen) raivata panimolle pienen markkinaraon. Siten he olivat myös valmistamassa tietä ajatukselle, että vähäinen yhden miehen panimo voi olla elinkelpoinen liikeyritys.

Britit tulivat mukaan paremman oluen liikkeeseen ehkä erityisesti kuluttajaliikehdinnän kautta. Heillä ensimmäinen perinteisen tynnyrioluen säilyttämiseen tähtäävä harrastajajärjestö perustettiin vuonna 1963. Samana vuonna laillistettiin kotioluen valmistaminen, kuusitoista vuotta Yhdysvaltoja aikaisemmin.

Legendaarinen brittiläinen kuluttajaliike CAMRA aloitti vuonna 1971, ja kaksi vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen uusi pienpanimo moniin vuosikymmeniin. Se oli Westbury Ales Somersetin kreivikunnassa. Atlantin takana taas ensimmäinen uusi pienpanimo oli vuonna 1976 perustettu New Albion.

Panimoiden määrä kääntyy nousuun

Joku voi tietysti väittää, että Maytag, Celis ja vastaavat edelläkävijät ovat vain yksittäisiä pioneereja ja että vallankumous vaatii joukkovoimaa. Tällä logiikalla yksi mittari olutmullistuksen käynnistymisajankohdasta voisi myös olla se hetki, jolloin 1900-luvulle tyypillinen panimojen määrän väheneminen kääntyi jälleen nousuksi eri maissa.

Yhdysvalloissa kieltolain jälkeisen aikakauden matalin lukema nähtiin vuonna 1978, jolloin koko maassa oli vain 89 panimoa. Sen jälkeen nousu on ollut vuodesta 1982 alkaen jatkuvaa lukuun ottamatta vuosia 2001–2005. Nopeampia nousukausia oli 1990-luvun puolessavälissä ja jälleen 2010-luvulla. Tämänhetkinen panimoluku on reilusti yli 4 000.

Britanniassakin pohjakosketus otettiin jo 1970-luvulla, ja ensimmäinen nousukausi jatkui 1980-luvun puoleenväliin. Sitten seurasi pieni notkahdus, jonka jälkeen nousu on ollut jatkuvaa ja viimeisten kymmenen vuoden aikana kiihtyvää.

Muista vanhoista olutmaista Belgiassa ja Tšekissä panimoiden kokonaismäärä kääntyi pitkän laskun jälkeen kasvusuuntaiseksi vasta 2000-luvulla ja Saksassa 2010-luvulla. Tämä ei tarkoita, etteikö varsinkin Belgiassa olisi perustettu uusiakin panimoita ahkerasti jo 1980-luvulta lähtien.

Amerikkalainen humala = vallankumous?

Käytännössä Barley & Hops -kirjassa samaistetaan siis oluen kolmas globaali mullistus siihen, kun amerikkalaiset humalalajikkeet saapuvat Eurooppaan. Kirjan mukaan tämä tapahtui vuonna 2007, jolloin baijerilainen Schneider alkoi tehdä Brooklyn Breweryn Garrett Oliverin opastuksella kokeiluja jenkkihumaloiduilla vehnäoluilla.

Kuten todettu, uudempi amerikkalainen craft beer on ollut Euroopassa ja muillakin mantereilla todella vaikutusvaltainen ilmiö. Uusi vaihde iskettiin silmään pienpanimokentällä 2000-luvun lopussa, ja amerikkalaisten humalalajikkeiden yleistyminen on kaikkialla sen jälkeen vain kiihtynyt.

Kun nyt Barley & Hops kirja on tullut suomustettua tässä jo monestakin näkökulmasta, puhutaan nyt hieman vielä tuosta vuodesta 2007. Ettei kellekään jäisi epäselväksi: eivät amerikkalaiset humalalajikkeet kyllä missään mielessä ”tulleet” Eurooppaan vasta vuonna 2007.

Britanniassa yksi uudemman aallon pitkäikäisimmistä oluista on ollut Hop Back -panimon Summer Lightning, jossa on ilmeisesti ollut Cascade-humalaa jo yli kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1993. Belgiassa La Rulles -panimon Grégory Verhelst ryhtyi tekemään oluita amerikkalaisilla humalilla, esimerkiksi Amarillolla, vuosituhannen vaihteessa.

Suomessa Plevna teki Pikkulinnun juhlastoutin Siperian vuonna 2005 amerikkalaisilla humalilla. En kahlannut kotimaisia lähteitä sen enempää, mutta en ihmettele, jos tätä aikaisempiakin jenkkihumalan esiintymiä on jollakulla myös Suomesta osoittaa.

Sylvia Koppin väite, että käsityöolut humalineen saapui Eurooppaan vuonna 2007 tuntuu jotenkin yhdeltä idioottimaisimmista, mitä olutkirjoittajat ovat esittäneet. Hän myöntää kyllä, että Euroopassa – toisin kuin Yhdysvalloissa – markkinoilla oli kunnollisia oluita jo ennen nykyisen pienpanimoliikkeen voimistumista.

Kopp on ammatikseen (ainakin tällä hetkellä) amerikkalaisen Brewers’ Associationin craft beer -lähettiläs Euroopassa, joten on toki ymmärrettävää, että hän saarnaa nimenomaan voimakkaan humaloinnin evankeliumia ja nimenomaan yhdysvaltalaisesta näkökulmasta.

Joku osaisi varmaan spekuloida silläkin, mikä alun perin sysäsi amerikkalaiset pienpanimot kehittelemään oluihinsa runsasta humalaprofiilia. Esimerkiksi Tim Webb toteaa Good Beer Guide to Belgium –kirjassaan, että ”jotkut katsovat [belgialaisen Dupont-panimon] saisonin innoittaneen varhaisten yhdysvaltalaisten käsityöpanimoiden hivuttautumista kohti vahvempaa humalointia”.

Tuota teoriaa en kykene arvioimaan, mutta jo kyseinen maininta osoittaa vain, miten monimutkaista oluttyylien historia monesti on. Toki Euroopassa on ainakin yksittäisiä voimakkaamman humaloinnin ”taskuja” ollut aina – myös siis Belgiassa, jossa olut keskimäärin on maltillisesti humaloitua.

Haussa olutvallankumouksen historia

Oluen kolmas vallankumous ei tosiaan ole ehkä vallankumous lainkaan, vaan pitkäikäinen 50 vuotta vanha vastarintaliike, jonka pyrkimyksenä on saada kuluttajille parempaa olutta. Parempaa olutta tekevät tavallisesti pienet panimot, jotka nykyisin usein kutsuvat itseään käsityöpanimoiksi.

Mullistus alkoi suunnilleen samanaikaisesti – mutta eri tavoilla – Belgiassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kenties jossain muuallakin. Vaikutteita varmasti virtasi näiden maiden välillä eri vuosikymmenillä, mutta Olutkoira ei ole vielä törmännyt sellaiseen kattavaan historiankirjoitukseen, jossa koko tämä kehitys kaikkien maiden osalta kuvattaisiin tasapainoisesti. Jos joku sellaisen tuntee, vinkkejä otetaan vastaan.

Vastarintaliikkeen viimeisin muoto, 2010-luvulla uusiin mittasuhteisiin paisunut amerikkalaisvaikutteisten craft beer -panimoiden aalto on äärimmäisen merkittävä kehityskulku, ja se on monin tavoin tehnyt oluelle hyvää. Se ei ole silti itsessään suunnanmuutos vaan vahvistaa jo otettua kurssia, uusin elementein ehkä.

Tarvitaan oluthistoria, jossa tuo kehitys asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa, eikä pyri muuttumaan tarinan viimeisestä luvusta koko tarinaksi.