Olutkoira 1 v, omat suosikit vuoden postauksista

Blogi on ollut nyt vuoden päivät eetterissä. Valitsin omasta mielestäni olennaisimmat tekstit tähän mennessä kertyneiden 58 kirjoituksen joukosta.edf

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

Parhaita tapoja saada Olutkoira repimään pelivarusteensa on, kun antaa ymmärtää, että nykyinen pienpanimo- tai käsityöolutbuumi on tuore ja pelkästään Amerikasta lähtöisin oleva ilmiö. Tätä käsitystä näkee yllättävän usein, eri maissa ja erilaisissa lähteissä.

Valtamedioissa mutkien oikomisen ymmärtää, koska toimittaja liikkuu luultavasti tiukan merkkimäärän puitteissa eikä haastateltavakaan ehdi laverrella asioiden historiallisista taustoista.

Oma missioni on kuitenkin jankuttaa kyllästymiseen saakka, että nykyinen buumi on vain yksi vaihe jo 1960-luvulla alkaneessa uudessa kiinnostuksessa pienpanimotoimintaa kohtaan. Sen juuria löytyy sekä Britanniasta, Yhdysvalloista että Belgiasta, mahdollisesti muualtakin. Tämä kaikkein tuorein kasvupyrähdys on kylläkin erittäin merkittävä vaihe pitkässä tarinassa – mutta silti, vallankumous ei alkanut eilen. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Baltic porter -oluttyylin – oman suomennokseni mukaan itämerenportterin – historia on pitkä mutta ei mitenkään laajasti tunnettu. Portteria tuotiin alkujaan Englannista Itämeren rannoille, erityisesti Venäjälle, 1700-luvulta saakka. Jo 1700-luvun lopussa sitä tehtiin ilmeisesti tuonnin rinnalla myös omatuotantona joissakin ruotsalaisissa panimoissa.

Sata vuotta myöhemmin nykyisten Itämeren rannikkovaltioiden alueella – Suomessa, Venäjällä, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tanskassa ja Ruotsissa – oli valtava joukko omaa portteria tekeviä panimoita. Tällöin saksalaisten oluiden suosion myötävaikutuksella portterista oli tullut monissa panimoissa pohjahiivaolutta.

Moni näistä portteriperinteistä on säilynyt käytännössä katkeamatta nykypäivään saakka, ja nyt itämerenportteri on alkanut herättää kiinnostusta pienpanimoväen keskuudessa erityisesti Puolassa mutta muuallakin. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Mystinen Zoigl ei ole suinkaan ainoa kiinnostava baijerilainen maalais-lager, mutta sen ympärille on rakentunut kokonaan oman laisensa, hyvin paikallinen olutkulttuuri. Kylissä on säilynyt yhteispanimoita, ja muutama paikallinen talo tekee siellä vuoroviikoin olutta, jota tarjoilee sitten tuoreena pikkupurtavien kera.

Alue on omasta mielestäni hieno olutmatkakohde, valitettavasti vain melko hankalien yhteyksien takana. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

BrewDogin ja muiden viime vuosien käsityöpanimoiden julistukset vaikuttavat päälle päin ihan kannattamisen arvoisilta, kun tulokkaat vannovat taistelevansa tylsiä massalagereita ja muita vanhoja ummehtuneita oluita vastaan.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja paikallisolutta suosivien pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia. Oliko perinteinen real ale todella päässyt ummehtumaan vai BrewDogin poikien mopo vain lähtenyt keulimaan markkinointikiimassa? (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Samalta Baijerin-matkalta, jolla myös Zoigliin tutustuin, jäi käteen muun tämä valaistumiskokemus.

Aikaisemmin melko yksipuolisena ja liian ”helppona” pitämäni oluttyyli, saksalainen Dunkles, paljastui paikan päällä pienissä maalaispanimoissa maisteltuna monimuotoiseksi ja välillä särmikkääksikin, joten voi olla että muutkin kuin minä ovat väheksyneet sitä ohuin perustein. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Otsikoin kirjoitukseni noin, koska yllätyin, miten paljon Jackson kirjoitti suomalaisesta oluesta – ja ehkä erityisesti sahdista – jo tässä uransa toisessa teoksessa. Nostin kirjasta myös muita omasta näkökulmastani kiinnostavia pointteja Jacksonin hienoista eri olutmaiden kuvauksista.

Millaista olutta maailmassa juotiin sinä päivänä, kun synnyit? Ainakin omalta kohdaltani Jackson luultavasti raapusteli tämän kirjan tekstejä niihin aikoihin, kun olin itse juuri päässyt näkemään päivänvalon. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Vuonna 2016 on vietetty saksalaisen oluen puhtauslain, Reinheitsgebotin, 500-vuotisjuhlaa.

Postasin varsinaisen syntymäpäivän nurkilla huhtikuussa oman ”virallisen” Reinheitsgebot-kirjoitukseni, jossa kävin läpi sitä, mitä laki merkitsee nykyään oluen ja olutkulttuurin kannalta ja mitkä sen vaikutukset ovat olleet historiassa Saksan alueen oluiden monimuotoisuudelle. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Postitontun tuomaa: My Chouffe Story

cofKirjahyllyssä ei voi olla koskaan liikaa belgialaisen oluen historiaa, ja niinpä tämänkin paketin – tai sen saapumisilmoituksen – putoaminen postiluukusta oli iloinen tapahtuma.

La Chouffe -panimon toisen perustajan Chris Bauweraertsin muistelot valmistuivat jo kolme neljä vuotta sitten, joten kyseessä ei suinkaan ole suoraan painokoneesta tupsahtanut lämpimäinen. Oluthistoriaksi My Chouffe Storyn tarina ei ulotu kovin kauas menneisyyteen. Belgialaisen artisaanioluen uusi tuleminen pääasiassa 1970–1980-luvuilta alkaen on melko vähän tunnettu ajanjakso, ja vuonna 1982 perustettu La Chouffe oli yksi tämän uuden aallon pioneereja.

cofKuten kuvasta näkyy, oma kappaleeni on Bauweraertsin omistuskirjoituksella varustettu. Syynä on, että onnistuin pääsemään Antwerpenissä hiljattain hänen juttusilleen, keskustelun aiheena muun muassa hänen panimonsa alkuaika. Tarkoituksenani on kirjoittaa lähiaikoina isompi artikkeli noista 40 vuoden takaisesta vaiheista Belgiassa.

Tällaisten kirjojen hyvä puoli on, että ne antavat aina tiettyä perspektiiviä oluihin, joita on opittu pitämään jo melkein itsestäänselvyytenä. Kuvien kanssa saadaan seurata Chouffen tarinaa aina ensimmäisestä 49 litran batchistä saakka. Antiikkikaupasta löydettyjä mäskäys- ja keittokattiloita oli kuulemma menneinä vuosikymmeninä käytetty pyykinpesussa, ja vierre myös suodatettiin vanhan pesukoneen rummun läpi.

Tämä oli aikaa, jolloin edes Belgian kaltaisessa olutmaassa oli vain hyvin rajallinen joukko oman oluen panemisesta kiinnostuneita harrastajia. Eivät Chris ja hänen yhtiökumppaninsa Pierre Gobron tienneet, miten valmistusprosessin koukerot kannattaisi parhaiten hoitaa. Ei ollut internetiä, josta hakea reseptejä tai neuvoja, eikä juuri kauppoja, josta ostaa raaka-aineita tai välineitä. Kun Hoegaardenin Pierre Celis vinkkasi nuorukaisille, että korianterilla maustamista kannattaisi kokeilla, Chris suunnisti Delhaizen eli paikallisen K-kaupan maustehyllylle.

cofLoppu on suurin piirtein historiaa. Ainakin siltä osin, että La Chouffe oli Belgian 1980-luvulla aloittaneista pienpanimoista se kehityskelpoisin ja tämän takia iso Duvel Moortgat nappasi tontun omaan talliinsa vuonna 2006. Chris on edelleen emoyhtiön palveluksessa ja pitää itseään myös amerikkalaisten rakastaman Belgian IPA -oluttyylin alkuunpanijana. Hänen menestyksekäs Chouffe Houblon Double IPA Triple -oluensa olikin toki tienraivaaja tässä trendissä. Palaan näihin vielä tulevissa postauksissa.

Lopuksi vielä paljon parjatulle Postille kiitokset siitä, että paketti oli löytänyt tiensä kohtuullisessa ajassa oikeaan paikkaan eli Hakaniemen konttoriin. Tuon olisi voinut silti mainita myös saapumisilmoituksessa, jossa ei ollut mitään tietoa noutopaikasta! (Kuulemma jokin leima oli unohtunut lätkäistä.) Tästä on hyvä jatkaa.

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

 

Olemme olleet 50 vuotta yhtäjaksoisesti matkalla kohti parempaa olutta. Miten ihmeessä olutasiantuntijat usein sivuuttavat kaiken paitsi viimeiset kymmenen vuotta?

history_an3Uusin kahvipöytäkirjani on Sylvia Koppin komea Barley & Hops. Kirjan taustalla on kunnianhimoinen pyrkimys kertoa käynnissä olevan olutvallankumouksen tarina edustavien esimerkkien kautta, ja mukana onkin 58 pientä panimoa enimmäkseen eri puolilta Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa.

Täytyy joskus palata erikseen teoksen moniin hyviin puoliin, mutta nyt keskityn yhteen isoon asiaan, joka siinä alkoi tökkiä.

Tällä hetkellä elämme aikaa, jolloin oluesta kirjoitetaan enemmän ja erilaisemmissa medioissa kuin kenties koskaan ennen. Vaikka se, mitä juuri nyt tapahtuu, onkin monesta ehkä merkityksellisempää kuin se, miten nykytilanteeseen on tultu, en silti haluaisi nähdä historiaakaan kuvattavan kovin puutteellisella tai vääristyneellä tavalla.

Minua nimittäin häiritsee laajalle levinnyt ajatus, että nykyinen olutbuumi olisi pelkästään Yhdysvalloista lähtenyt ilmiö. Paitsi Koppin kirjassa, olen viime aikoina törmännyt samaan yleistykseen myös joidenkin kotimaisten oluteksperttien haastatteluissa ja eräässä tunnetussa suomalaisessa olutkirjassa.

Historian kolme kumousta

Ostin Barley & Hops -teoksen oikeastaan siksi, että kirjakaupassa sitä selaillessani huomasin johdantoluvussa mielenkiintoisen tavan eritellä oluen historiaa.

Menneisyyttä käydään läpi kolmen suuren mullistuksen kautta. Ensimmäinen eli humalan omaksuminen oluen mausteeksi ja säilöntäaineeksi käynnistyi Koppin mukaan vuonna 1252. Toinen mullistus oli pilsner-oluen keksiminen Böömissä vuonna 1842, ja kolmas oli vuonna 2007 alkanut craft beerin maailmanvalloitus, jossa humala taas palasi huomion keskipisteeksi.

Ajatus oluen makrohistorian hahmottamisesta kolmen vallankumouksen kautta on sinänsä ihan järkeenkäypä.

brwrs_en_side_rgbIlmeistä on, että humalan käyttö levisi myöhäiskeskiajalla nykyisen Saksan alueelta ensin nykyiseen Belgiaan ja Hollantiin ja sittemmin Englantiin ja kaikkialle muualle. Humalattomasta oluesta humalapitoiseen siirtyminen oli iso muutos. Yhtä selvää on, että saksalainen olut saavutti 1800-luvun lopulla suurta suosiota lähes kaikissa olutta juovissa maissa, kunnes se lopulta valloitti vaalean, böömiläis-baijerilaisen lagerin muodossa koko maapallon.

Kopp katsoo historiaa sellaisilla silmälaseilla, jotka näyttävät erityisesti olutlajien ja -tyylien muutoksen. Minusta siinä 1800- ja 1900-lukujen mullistuksessa, johon liittyy vaalean lagerin maailmanvalloitus, vähintään yhtä olennaista oli ensin nykyaikaisen olutteollisuuden muotoutuminen ja sitten sen keskittyminen harvoihin käsiin. Sata vuotta sitten vallinneesta pienten panimoiden paljoudesta siirryttiin muutamassa vuosikymmenessä tilanteeseen, jossa olutmarkkinoita hallitsi hyvin pieni joukko isoja panimoita. Samalla erilaisia olutlaatuja oli monissa maissa tarjolla vain vähän.

Tässä katsannossa myös kolmas vallankumous näyttäytyy aivan eri valossa. Se ei suinkaan alkanut vuonna 2007, kun amerikkalaisen käsityöoluen aate (Koppin mukaan!) saapui Eurooppaan. Tuo on aivan liian myöhäinen ajankohta mullistukselle, melkein millä tahansa mittarilla.

Iso muutos, joka nyt on käynnissä, liittyy nimenomaan oluen valmistajien ja sen kuluttajien kiinnostukseen tehdä ja juoda parempaa olutta. Vallankumouksesta ei ole pakko puhua, jos ei tahdo, mutta jos puhutaan, niin kyseessä on vastavallankumous 1800- ja 1900-lukujen lager-vetoiselle oluttuotannolle. Halutaan ikään kuin palata aikaan ennen tuota suurteollisuutta.

Vaikka mullistuksen vauhti on kiihtynyt aiempaa jyrkemmälle käyrälle viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja tietenkin erityisesti yhdysvaltalaisten aatteiden vauhdittamana, sen todellisia alkusysäyksiä on haettava vuosikymmenten takaa.

Nykyisen olutbuumin kuittaaminen amerikkalaisperäisenä (kuten moni tekee) tai pääosin viime vuosien ilmiönä (kuten Kopp tekee) osoittaa kunnioituksen puutetta niitä olutkumouksen todellisia pioneereja kohtaan, jotka tekivät työtään paljon epäsuotuisammissa olosuhteissa 1960- ja 1970-luvuilta alkaen.

Milloin kolmas vallankumous käynnistyi?

Sanfranciscolainen panimo Anchor Brewing vietti amerikkalaisen käsityöoluen 50-vuotisjuhlia viime vuonna. Anchorin tarina on innoittanut monia itsenäisiä panimoita ja kotipanijoita. Barley & Hops -kirjassa Anchor kuitataan lähinnä sivulauseessa, koska tarkoitus on tuoda esiin nykyistä oluttsunamia eikä kymmenien vuosien takaisia syviä aaltoja.

Amerikkalaisen olutrenessanssin historian voi todellakin aloittaa hyvin vuodesta 1965, jolloin Anchorin oluen fani Fritz Maytag osti enemmistöosuuden lakkauttamisuhan alla olleesta pienpanimosta. Siitä tarina monissa jenkkilähteissä aloitetaankin.

Anchor teki vanhanaikaista kalifornialaista höyryolutta, joka ei tuohon aikaan kiinnostanut oluenjuojien enemmistöä, eikä tuote ilmeisesti ollut erityisen tasalaatuistakaan. Mutta Maytag otti asiakseen pelastaa suosikkipanimonsa, ja sen hän teki. Nykyisin Anchor Brewing on menestyvä ja kunnioitettu veteraani, amerikkalaisen käsityöoluen muinainen esitaistelija.

Belgiassa nähtiin samana vuonna, 1965, hieman samantapainen ilmiö. Nuori maitokuski Pierre Celis havahtui siihen, että yksikään panimo ei enää valmistanut hänen kotikaupunkinsa Hoegaardenin perinteistä vehnäolutta, ja hän päätti tehdä asialle jotain. Celis perusti oman panimon, jossa tuo olutlaatu, witbier, herätettiin henkiin.

Maytag ja Celis olivat vallankumouksellisia siinä, että heidän liiketoimintansa taisteli urheasti aikakauden järkeä vastaan. He osoittivat, että perinteisillä oluilla ja niiden vanhoilla valmistusmenetelmillä saattoi yhä (tai jälleen) raivata panimolle pienen markkinaraon. Siten he olivat myös valmistamassa tietä ajatukselle, että vähäinen yhden miehen panimo voi olla elinkelpoinen liikeyritys.

Britit tulivat mukaan paremman oluen liikkeeseen ehkä erityisesti kuluttajaliikehdinnän kautta. Heillä ensimmäinen perinteisen tynnyrioluen säilyttämiseen tähtäävä harrastajajärjestö perustettiin vuonna 1963. Samana vuonna laillistettiin kotioluen valmistaminen, kuusitoista vuotta Yhdysvaltoja aikaisemmin.

Legendaarinen brittiläinen kuluttajaliike CAMRA aloitti vuonna 1971, ja kaksi vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen uusi pienpanimo moniin vuosikymmeniin. Se oli Westbury Ales Somersetin kreivikunnassa. Atlantin takana taas ensimmäinen uusi pienpanimo oli vuonna 1976 perustettu New Albion.

Panimoiden määrä kääntyy nousuun

Joku voi tietysti väittää, että Maytag, Celis ja vastaavat edelläkävijät ovat vain yksittäisiä pioneereja ja että vallankumous vaatii joukkovoimaa. Tällä logiikalla yksi mittari olutmullistuksen käynnistymisajankohdasta voisi myös olla se hetki, jolloin 1900-luvulle tyypillinen panimojen määrän väheneminen kääntyi jälleen nousuksi eri maissa.

Yhdysvalloissa kieltolain jälkeisen aikakauden matalin lukema nähtiin vuonna 1978, jolloin koko maassa oli vain 89 panimoa. Sen jälkeen nousu on ollut vuodesta 1982 alkaen jatkuvaa lukuun ottamatta vuosia 2001–2005. Nopeampia nousukausia oli 1990-luvun puolessavälissä ja jälleen 2010-luvulla. Tämänhetkinen panimoluku on reilusti yli 4 000.

Britanniassakin pohjakosketus otettiin jo 1970-luvulla, ja ensimmäinen nousukausi jatkui 1980-luvun puoleenväliin. Sitten seurasi pieni notkahdus, jonka jälkeen nousu on ollut jatkuvaa ja viimeisten kymmenen vuoden aikana kiihtyvää.

Muista vanhoista olutmaista Belgiassa ja Tšekissä panimoiden kokonaismäärä kääntyi pitkän laskun jälkeen kasvusuuntaiseksi vasta 2000-luvulla ja Saksassa 2010-luvulla. Tämä ei tarkoita, etteikö varsinkin Belgiassa olisi perustettu uusiakin panimoita ahkerasti jo 1980-luvulta lähtien.

Amerikkalainen humala = vallankumous?

Käytännössä Barley & Hops -kirjassa samaistetaan siis oluen kolmas globaali mullistus siihen, kun amerikkalaiset humalalajikkeet saapuvat Eurooppaan. Kirjan mukaan tämä tapahtui vuonna 2007, jolloin baijerilainen Schneider alkoi tehdä Brooklyn Breweryn Garrett Oliverin opastuksella kokeiluja jenkkihumaloiduilla vehnäoluilla.

Kuten todettu, uudempi amerikkalainen craft beer on ollut Euroopassa ja muillakin mantereilla todella vaikutusvaltainen ilmiö. Uusi vaihde iskettiin silmään pienpanimokentällä 2000-luvun lopussa, ja amerikkalaisten humalalajikkeiden yleistyminen on kaikkialla sen jälkeen vain kiihtynyt.

Kun nyt Barley & Hops kirja on tullut suomustettua tässä jo monestakin näkökulmasta, puhutaan nyt hieman vielä tuosta vuodesta 2007. Ettei kellekään jäisi epäselväksi: eivät amerikkalaiset humalalajikkeet kyllä missään mielessä ”tulleet” Eurooppaan vasta vuonna 2007.

Britanniassa yksi uudemman aallon pitkäikäisimmistä oluista on ollut Hop Back -panimon Summer Lightning, jossa on ilmeisesti ollut Cascade-humalaa jo yli kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1993. Belgiassa La Rulles -panimon Grégory Verhelst ryhtyi tekemään oluita amerikkalaisilla humalilla, esimerkiksi Amarillolla, vuosituhannen vaihteessa.

Suomessa Plevna teki Pikkulinnun juhlastoutin Siperian vuonna 2005 amerikkalaisilla humalilla. En kahlannut kotimaisia lähteitä sen enempää, mutta en ihmettele, jos tätä aikaisempiakin jenkkihumalan esiintymiä on jollakulla myös Suomesta osoittaa.

Sylvia Koppin väite, että käsityöolut humalineen saapui Eurooppaan vuonna 2007 tuntuu jotenkin yhdeltä idioottimaisimmista, mitä olutkirjoittajat ovat esittäneet. Hän myöntää kyllä, että Euroopassa – toisin kuin Yhdysvalloissa – markkinoilla oli kunnollisia oluita jo ennen nykyisen pienpanimoliikkeen voimistumista.

Kopp on ammatikseen (ainakin tällä hetkellä) amerikkalaisen Brewers’ Associationin craft beer -lähettiläs Euroopassa, joten on toki ymmärrettävää, että hän saarnaa nimenomaan voimakkaan humaloinnin evankeliumia ja nimenomaan yhdysvaltalaisesta näkökulmasta.

Joku osaisi varmaan spekuloida silläkin, mikä alun perin sysäsi amerikkalaiset pienpanimot kehittelemään oluihinsa runsasta humalaprofiilia. Esimerkiksi Tim Webb toteaa Good Beer Guide to Belgium –kirjassaan, että ”jotkut katsovat [belgialaisen Dupont-panimon] saisonin innoittaneen varhaisten yhdysvaltalaisten käsityöpanimoiden hivuttautumista kohti vahvempaa humalointia”.

Tuota teoriaa en kykene arvioimaan, mutta jo kyseinen maininta osoittaa vain, miten monimutkaista oluttyylien historia monesti on. Toki Euroopassa on ainakin yksittäisiä voimakkaamman humaloinnin ”taskuja” ollut aina – myös siis Belgiassa, jossa olut keskimäärin on maltillisesti humaloitua.

Haussa olutvallankumouksen historia

Oluen kolmas vallankumous ei tosiaan ole ehkä vallankumous lainkaan, vaan pitkäikäinen 50 vuotta vanha vastarintaliike, jonka pyrkimyksenä on saada kuluttajille parempaa olutta. Parempaa olutta tekevät tavallisesti pienet panimot, jotka nykyisin usein kutsuvat itseään käsityöpanimoiksi.

Mullistus alkoi suunnilleen samanaikaisesti – mutta eri tavoilla – Belgiassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kenties jossain muuallakin. Vaikutteita varmasti virtasi näiden maiden välillä eri vuosikymmenillä, mutta Olutkoira ei ole vielä törmännyt sellaiseen kattavaan historiankirjoitukseen, jossa koko tämä kehitys kaikkien maiden osalta kuvattaisiin tasapainoisesti. Jos joku sellaisen tuntee, vinkkejä otetaan vastaan.

Vastarintaliikkeen viimeisin muoto, 2010-luvulla uusiin mittasuhteisiin paisunut amerikkalaisvaikutteisten craft beer -panimoiden aalto on äärimmäisen merkittävä kehityskulku, ja se on monin tavoin tehnyt oluelle hyvää. Se ei ole silti itsessään suunnanmuutos vaan vahvistaa jo otettua kurssia, uusin elementein ehkä.

Tarvitaan oluthistoria, jossa tuo kehitys asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa, eikä pyri muuttumaan tarinan viimeisestä luvusta koko tarinaksi.