Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Tero Liukkonen: Häätanhu

Haeskelin sahtiin liittyvää luukkua tätä joulukalenteria varten, mielellään jotain harvemmin nähtyä kuvausta perinnejuoman teosta tai nautiskelusta kaunokirjallisuudessa. Aivojen sopukoista kaivelin muistikuvan takavuosien pikkuromaanista, joka kertoi maalaishäistä. Nuo häät kun ovat monille suomalaisille se ainoa ympäristö, jossa sahtiin on saatettu aidossa käyttötilanteessa törmätä. Nimi ja tekijäkin löytyi, Tero Liukkonen ja Häätanhu (1996).

Mäkelän Jussi palaa vaimoineen ja lapsineen pitkän ajan jälkeen vanhoille kotinurkilleen häävieraaksi. Morsian ja sulhanen ovat hänen nuoruudenystävänsä Tuula ja Heikki, ja tavan mukaan juhlapaikkana morsiamen kotitalo. Jussin vaimo Anna ei ole innostunut sahdin juonnista, joka alkaa käytännössä heti juhlapaikalle saavuttua. Jussi, jolla näyttää olevan tapana soittaa myös selvänä suutaan, valittaa vähäisen kiinnostuksen johtuvan “kulttuurin puutteesta”.

Myöhemmin Jussi kuitenkin onnistuu taivuttelussaan.

Sahtikojun luona oli vapautunut tunnelma. Penkeillä istui yhä enimmäkseen miehiä, mutta naisia oli lyöttäytynyt mukaan, eivätkä muutamat näistä aikoneet jäädä miehiä huonommiksi. Jatkuva pieni kuhina kävi joukossa, ja tulijoita ja menijöitä riitti. Puheen sorina aaltoili taukoamatta. Joukkoon liittyessämme jonkun sanoista kohosi naurunremakka. Kehotin Annaa istuutumaan ja menin hakemaan meille sahtia. Mannisen Pentti laski juoman puolen litran muovimukeihin, jollaisista kaupungin kesäterassitkin nykyään mallasjuomansa tavallisesti tarjosivat. Palasin vaimoni luokse ja istuuduin kahareisin penkin päähän. Nostin vasemman käteni Annan hartioille ja joimme sahtia. Se oli kylmää ja hyvää. Annan mielestä se ei ollut hassumpaa.

Sahtia oli pantu häihin “valehtelematta kymmenen säkkiä”, ja kyllä sitä seuraavien lukujen aikana kuluukin. Myös pontikkaa, jallua ja koskenkorvaa juodaan. Aika tavanomaisesta alkuasetelmasta kehittyy illan kuluessa se tavallinen tarina: sulhanen juotetaan kaatokänniin ja hänen kustannuksellaan keppostellaan, morsian suuttuu, naapurin aikamiespojat aiheuttavat hässäkkää, lopulta tapellaan ja vedetään haulikkoakin esiin. Potentiaalista kierrettä syntyy siitäkin, että morsian on kertoja-Jussin entinen heila.

Sahti on tihentyvän tunnelman polttoaine, katastrofin airut, mikä on tavallaan kliseistä mutta varmasti monista tosielämän häistä tuttu kuvio. Toisaalta se on illan rankempien ryyppyrupeamien välissä puhdistavakin neste, joka maistuu aina hyvältä vaikka ilmapiiri muuten jo happanisi. Pappikin suostutellaan mukaan sahtia maistamaan ja hänkin innostuu sen vahvasta mausta.

Häätanhu on äijäproosaa, jossa maailman meno etenee syvään uurrettuja uriaan, miehiset ladut eri reittejä kuin naiselliset, ja näiden kohtauspaikoissa tapahtuu tietysti asioita. Lakoninen naljailu ja uho taitaa olla paljon velkaa Antti Tuurin Pohjanmaan henkilöille, melkein pastissinomaisia lauserakenteita myöten, vaikka nyt ollaankin “Hämeen ja Savon rajamailla”. Tapahtumien kiihtyvä intensiteetti johtaa lopulta yhteenottoon ja pahoinpitelyyn, mutta jännitteet jäävät silti kummasti ratkaisematta. Mihin kaikki johti, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi?

Sahtitonkat varmasti tyhjenivät, ja jos Jussista ei oikein jää muuta käteen, sahdin ilojen sanallistajana hän on taitava. Pieni piikki tulee olutviisaidenkin suuntaan, kun Jussi keskustelee pastori Könösen kanssa.

–Ehkä olet pannut merkille, selostin Könöselle, –että valtakunnan lehdissä asiantuntijat ovat tutustuneet sahtiin ja ovat kirjoittaneet maistavansa siinä muka banaania ja mansikkaa. En tiedä mistä ne kummallisia luonnehdintojaan keksivät, mutta näillä nuuhkijoilla ja suutaan suipistavilla lasinpyörittäjillä ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää sahdin olemusta. Sahti on pellon piimää, joka sopii iloon ja suruun. Kyllä sen jokainen suullaan maistaa, onko kalja hyvää vai liian harvaa.

(Kuva: Greg Buri, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Philippe Delerm: Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja

Kuulostaako tutulta?

Se on ainoa tärkeä. Seuraavat yhä pidemmät ja turhemmat saavat aikaan vain pöhötyksen ja liiallisen kylläisyyden tunteen. Viimeinen saattaa tuntua yhtä voimalliselta, kun siinä on lopettamisen mukana toiveiden romahtamista… Mutta ensimmäinen siemaus! Siemausko? Makuhan alkaa jo ennen suuhun tuloa. Jo huulilla kuohkea kulta, vaahdon vahvistama raikkaus, sitten kitalaen hidas onni, jossa on jo hiven kitkeryyttä. Miten pitkältä ensimmäinen siemaus tuntuukaan! Se otetaan heti, jotenkin muka vaistomaisen ahnaasti. Tosiasiassa kaikki on tiedossa: ihanteellinen, viettelevä määrä eli ei liikaa eikä liian vähän; hyvä olo jota korostetaan huokaisemalla ja maiskauttamalla kieltä tai sitten vai vaieten, mikä vastaa molempia. Tulee valheellinen tunne nautinnosta, joka avautuu äärettömiin… Vaikka samalla jo tietää. Paras on nautittu.

Philippe Delerm on ranskalainen kirjailija, joka on kirjoittanut myös romaaneja mutta hankkinut ehkä mainetta erityisesti tällaisten esseetyyppisten lyhyiden pohdintojen kokoelmilla. Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja (La première gorgée de bière et autres plaisirs minuscules, 1997) ja eräs toinen Delermin kokoelma on jopa suomennettu, mitä ei jokaisesta ranskalaisesta pohdiskelijasta voi sanoa.

Käännöskirjallisuus on ehkä helppo maali, mutta en löydä Annikki Sunin käännöksestä ihan samaa eleganssia kuin alkutekstistä, vaikka tunnettu ja palkittu kääntäjä onkin ollut asialla. Nämä tekstit ovat niin lyhyitä ja punnittuja, että jokaisen sanavalinnan on puolustettava paikkaansa. Jään pohtimaan joitakin sanoja, vaikkapa “pöhötystä” ja sitä että “kaikki on tiedossa”, ja tietysti “kitkeryyttä” jonka pitäisi olla katkeruus. Siemaus on varmasti sinänsä parempi sana kuin kulaus, mutta alkutekstin gorgée viittaa enemmänkin kurkkuun, ja “jo ennen suuhun tuloa” onkin silloin ranskalaisille “jo ennen kurkkua”.

Delermin kuvaamista pienistä iloista oluen ensimmäinen siemaus on varmasti universaaleimmasta päästä: kaikille oluesta pitäville tuttu tunne. Selvästi hän puhuu vaaleasta lagerista, johon havainnot kuohkeasta kullasta ja vaahdon vahvistamasta mausta sopivat. Muistan itsekin tietyn tulikuuman hellepäivän Lyonissa, jolloin tuntui, että olisin vajonnut oitis nääntyneenä maahan, ellei kulaus erästä kylmää italialaista lageria olisi herättänyt minua taas henkiin. Silloin ei kyllä ollut niinkään kyseessä pieni ilo kuin lääkinnällinen toimenpide. Britti kirjoittaisi tietysti real ale -oluesta eri sanankäänteillä, eikä esimerkiksi pöhötyksen tai täyteyden tunne tulisi varmaan vähähiilihappoisesta oluesta äkkiä mieleen.

Toiset pienet ilot ovat ranskalaisille tuttuja, mutta meille suomalaisille ehkä vähemmän. Tällaisia ovat vaikka karhunvatukoiden poimiminen ystävien kanssa viimeisenä kesäpäivänä, taikka sunnuntaiaamun leivoslaatikko, tai lokum-makeisten ostaminen kulmakaupasta. Myös Ranskan ympäriajon katselemiseen liittyvä yhteisöllisyys on muun maalaisille etäisempi tunne kuin ranskalaisille itselleen. On kirjassa tosiaan kuitenkin monia sellaisiakin iloja, joita kaikkialla muuallakin on koettu ainakin joskus, kuten lasisten lumisadepallojen ihmettely, puhelinkopista soittaminen, kirjastoautossa käynti tai Agatha Christien romaanin lukeminen.

(Kuva: Rawpixel, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | J.R.R. Tolkien: Hobitti, eli sinne ja takaisin

Hobittien seurassa ei tarvitse viettää pitkää aikaa, ennen kuin pöytään aletaan kantaa olutta. Tämä käy selväksi jo lastenkirjana pidetyssä Hobitissa (The Hobbit: or, There And Back Again), jossa professori Tolkien vuonna 1937 esitteli ensimmäisen kerran pienet karvajalkaiset sankarinsa – ennen kaikkea kodikkaassa hobitinkolossaan Repunpäässä elelevän poikamiehen Bilbo Reppulin.

Bilbo oli “varsin vauras hobitti” perittyään erityisesti äitinsä kautta Tuk-suvun rahoja, ja Repunpää olikin useita huoneita käsittävä laaja kolo, josta ei puuttunut mukavuuksia ja ruokia. Tarinan ensimmäisessä luvussa Bilbo esittää hämmennyksissään teekutsun velho Gandalfille, kun haluaa päästä irti keskustelusta, jossa velho tyrkyttää tilaisuutta lähteä seikkailuun. Bilbon yllätykseksi sovittuna aikana oveen kolkuttaakin velhon sijaan kääpiö – ensin yksi ja lopulta yhteensä kolmetoista, Ori, Dori, Nori, Oin, Gloin, Fili, Kili, Bifur, Bofur, Bombur, Balin, Dwalin ja Thorin. Myös Gandalf liittyy seuraan.

Olut päätyy pöytään itse asiassa kääpiöiden toiveesta Bilbon tarjottua heille teetä. Eikä pelkkä tavallinen olut vaan myös portteri. Ja punaviini. Ja siemenkakku, teeleivät, vadelmahillo, omenapiirakka, täytetorttu, juusto, lihapaistos, salaatti, kahvi, kananmunat, kylmä kana ja etikkasäilykkeet. Kääpiöt ovat vaeltaneet Bilbon luokse Sinivuorilta, jossa he elävät maanpaossa, kun lohikäärme Smaug on vallannut heidän asumuksensa Yksinäisellä vuorella. Matkalla on tainnut tulla nälkä ja jano. Loppu on historiaa: velho ja kääpiöt saavat taivuteltua Bilbon mukaansa lohikäärmeen karkotusretkelle.

Tolkien näyttäisi kirjoittaneen hobitit jonkinlaiseksi esiteollisen ajan englantilaisten ihannekuvaksi, ja vaikka heidänkin yhteiskuntansa on jakautunut “parempaan väkeen” ja yksinkertaisempaan rahvaaseen, isompia ongelmia tai sosiaalisia railoja ei ole. Olut kuuluu tässä pastoraalisessa maailmassa kaikkien kansankerrosten kolpakoihin, ja siitä tehdään Sormusten herrassakin aika iso numero. Hobittien lisäksi Keski-Maan kansoista ilmeisesti myös ihmiset tekevät olutta, ja ainakin kääpiöille se myös maistuu. Haltiat pitävät viinistä, jota myös valmistavat ne haltiaheimot, joiden mailla rypäle kasvaa.

Kuten Bilbo Reppuli, myös Tolkien itse tapasi pitää kotonaan pientä tynnyrillistä tuoretta olutta arkikäyttöä varten. Astia käytiin täydentämässä pubissa tai panimossa, tämä oli tavallista vielä sotien jälkeenkin. Joissain perheissä saatettiin lähettää lapsetkin asialle täyttämään perheen olutkannua. Siitä näkökulmasta ei ehkä ollut outoa, että jo lastenkirjoissa näytettiin olut luonnollisena osana brittiläistä eloa. Muissakin klassikoissa sitä juodaan. Esimerkiksi Kaislikossa suhisee -kirjassa, kun Myyrä ja Rotta palaavat seikkailultaan Suuresta metsästä, Myyrän kolosta löytyy pullo vahvaa Old Burtonia ja kaksikko iloitsee päästessään keittelemään siitä mulled alea eli maustettua kuumaa talvijuomaa.   

(Kuva: Larry Koester, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Stephen King: Harmaa lima (Gray Matter)

Tuntuupa vaikealta kirjoittaa grey a:lla, gray, mutta näin amerikkalaiset tekevät. Stephen Kingin “Harmaa lima” on tämän joulukalenterisarjan ensimmäinen novelli, ja se löytyy Kingin ensimmäisestä kokoelmasta Yön äänet (Night Shift). Kokoelma on vuodelta 1978 ja sen tarinoita on julkaistu tietyissä miesyleisölle suunnatuissa lehdissä edeltävien vuosien aikana.  

Minulla oli suuri Stephen King -kauteni yläasteella ja lukiossa, jolloin kahlasinkin läpi valtaosan hänen siihen asti ilmestyneistä kauhuromaaneistaan. Myös nämä Yön äänten novellit luin kokonaisuudessaan kohta kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja nyt palasin erikseen tämän pilantuneesta oluesta kertovan tarinan, Harmaan liman, pariin. Ei ole mitään erityistä syytä, miksi King on ollut tässä välillä vähemmällä huomiolla lukulistoillani. Kuten lukuisissa kritiikeissä ja artikkeleissa on todettu vaikka kenen suulla, hän on sulava kertoja ja juonenrakentaja, joka on rikastuttanut aikoinaan kaavamaista kauhukirjallisuusgenreä realistisilla henkilöiden ja tapahtumapaikkojen kuvauksillaan.

Yhdysvaltain koillisrannikko on Stephen Kingin fiktiivisenä maailmana vähintään yhtä tunnettu kuin aikaisempien synkän fiktion pioneerien H.P. Lovecraftin ja Edgar Allan Poen. Jälkimmäisten seudut sijoittuivat Massachusettsiin, Kingin etenkin Maineen. Edeltäjistään poiketen King ei useinkaan ole “hulluuden”, yksinäisyyden, yliherkkyyden tai neuroottisuuden kuvaaja, vaan hänen henkilönsä – esimerkiksi näissä Yön äänten novelleissa – ovat tavallisia kaljabaarien miehiä, college-nuoria tai perusamerikkalaisia pariskuntia, joille periaatteessa ei “pitäisi” tapahtua mitään tarinoiden kauheuksia. Jokin yliluonnollinen voima kuitenkin puuttuu peliin; vai onko sittenkin kyseessä jokin paha heissä itsessään, joka vain löytää purkautumiskanavan?

Myös Harmaan liman alussa puhaltaa kova pohjoistuuli. Sää ei ole tässä novellissa kuitenkaan tärkeässä osassa siten kuin esimerkiksi saman kokoelman tekstissä “Mansikkakevät”, jossa lämmin, sumuinen kevätsää tuo mukanaan sarjamurhaajan. Sen sijaan koiranilma on tekosyy kerääntyä baarin lämpöön, jossa joukko paikallisia miehiä istuskelee, kun Timmy Grenadine -niminen poika kertoo baarin isännälle Henrylle tarinaansa. Timmy on tullut hakemaan sixpackia isälleen Richielle, jonka liikkuminen on mennyt vaikeaksi mutta kaljanjano on kasvanut ja käytös on muuttunut oudoksi.

Miehet lähtevät Timmyn perässä tarkastamaan Richien tilannetta, ja matkalla Henry kertoo muille, mitä on Timmyltä kuullut. Oudot käänteet alkoivat, kun Richie joskus aikaisemmin joi tölkin pilaantunutta olutta. Sen seurauksena häneen näyttää tarttuneen sienitauti, jonka harmaa kasvusto on levinnyt hänen iholleen. On kuin eliö tarvitsisi kasvaakseen aina lisää ja lisää olutta. Mutta kuinka pitkälle infektio onkaan edennyt, kun miehet pääsevät Richien huoneeseen?

Olut, jota Timmy vie baarista isälleen, Harrow’s Supreme, on Kingin keksimä merkki. Tekstissä mainitaan tosin Richien nauttimia oikeitakin olutmerkkejä, ainakin Schlitz ja Golden Light (Michelob-merkin?). Novellina Harmaa lima on ehkä yksiulotteisemmasta päästä Kingin tarinoita. Kauhun tai kumman tunnelma aiheutuu ennen kaikkea ulkopuolisesta, yliluonnollisestakin pieneliöstä, ei niinkään ihmisten välisistä jännitteistä tai yhteisön ongelmista.

Harmaaksi limaksi oluen muuttava bakteeri voisi olla niitä mielikuvia, jotka Stephen Kingin tarinoista jäävät lähtemättömästi mieleen. Minulle se ei ollut kuitenkaan tämän kokoelman ikimuistoisimpia kuvia. Paljon tehokkaampi on esimerkiksi novellin “Mörkö” (“The Boogeyman”) karmiva lopetus. Kuitenkin jopa näitä kauhukuvaelmia paremmin muistan Kingin toisista teksteistä jotkin Uuden-Englannin kuvaukset, kuten Uinu, uinu lemmikkini -kirjan “todelliselta hautausmaalta” eli vanhalta Miꞌkmaq-alkuperäiskansan hautapaikalta avautuvan maiseman, tai Painajaisen eli ‘Salem’s Lotin vampyyrien valtaaman pikkukaupungin. Tukikohdan (The Stand) postapokalyptiset tapahtumapaikat ovat mieleenpainuvia, vaikka sijoittuvat myös muualle Yhdysvaltoihin, ja totta kai Hohdon vuoristohotelli on varmasti koko maailman parhaiten tuntema Stephen King -miljöö.   

(Kuva: Kevin Dooley, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Carol Ann Duffy: John Barleycorn

Nyt on vuorossa joulukalenterin ensimmäinen runo. Tämä John Barleycorn saattaa olla paitsi paras tietämäni olutruno, niin miksei myös – oluenystävä kun olen – yksi lempirunostani kaiken kaikkiaan. Carol Ann Duffy on skotlantilainen pitkän linjan runoilija, ja tätä kirjoittaessaan vuonna 2009 toimi Britannian valtakunnanrunoilijana tai “hovirunoilijana” (poet laureate). Verorahoista kustannettuun määräaikaiseen virkaan kuuluu tiettyjen isänmaallisten (positiiivisessa mielessä) teemojen ja tilaisuuksien sorvaaminen runoudeksi.

Se, että jokin asia on Britannialle merkittävä, ei välttämättä tarkoita, että runoilijan on sitä lähestyessään oltava konservatiivinen, nationalistinen tai sovinnainen. Duffy on LGBT-ihminen, ateisti ja feministi. Hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua laajasti, kohta 50 vuotta jatkuneen uran pituudelta. Brittiläistä pubia tutkaileva “John Barleycorn” ei varmasti ole aiheeltaan sieltä kontroversiaalimmasta päästä. Voisihan pubikulttuurista kaivaa ristiriitaisiakin käsittelykulmia, mutta tässä runossa on kuitenkin kyse vuosisatoja kantaneesta kulttuuriperinnöstä ja toisaalta sen hiipumisesta, toisaalta uusiutumisesta.

John Barleycorn on vanha kansanperinteen hahmo, joka symboloi ohranjyvää ja siitä valmistettavaa juomaa. Koska Barleycorn niitetään ja puidaan ja häntä kidutetaan vedellä ja tulella, tarinassa on Jeesus-myytin tai vastaavan hedelmällisyysrituaalin aineksia. Koettelemusten jälkeen ohra on nimittäin “ilosta syntyvä uudestaan”, kuten J. Karjalainen sanoisi. Hahmo on samalla myös olut ja kaikki sen aiheuttama riemu (miksei surukin). Toki myös ohrakasvi keväällä kylvettynä nousee maasta ja kaikki alkaa alusta.

Ensimmäinen hätkähdyttävä asia, jonka Duffyn runoa lukiessaan huomaa, on, että suurin osa tekstistä on pubien nimiä. Nämä ovat paikkoja, joissa runon kertoja on “nähnyt John Barleycornin” sadonkorjuuaikaan, peltojen reunoilla, suremassa, juhlimassa, historiassa, voiton ja rakkauden päivinä. Tällainen ratkaisu toimii vain Britanniassa, jossa kymmenientuhansien pubien nimet kattavat suuren osan siitä sanavarastosta, joka runoilijalla olisi muutenkin käytettävissä. Pelkillä pubien nimillä pystyy siis kertomaan tarinaa. Ainakin omasta mielestäni tällä saadaan aikaan mahtava efekti: miten nuo sanat, pubit, sitovat hyvässä yhteen tämän kansakunnan, ilon ja surun hetket, nyt ja ennen, ja niiden tapahtumapaikat. Tai jos ei koko kansaa, ainakin ison siivun siitä.

Runon teksti on luettavissa täällä. Oikeastaan kannattaa kuitenkin katsoa se videolta Carol Ann Duffyn itse lukemana.

(Kuvat: Dunk, Jimmy B, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Eric Linklater: Poet’s Pub

“Lukeeko joku vielä nykypäivänä Eric Linklateria?” Tällaiseen kysymykseen voi törmätä, jos googlailee vuosina 1899–1974 elänyttä skottikirjailijaa ja aukoo niitä vähäisiä osumia, jotka eivät ole Amazonin ja muiden nettikirjakauppojen tuotesivuja. Muutama kirja Linklaterilta on suomennettukin: esimerkiksi lastenkirja Kuussa tuulee (The Wind on the Moon), aikanaan suosittu pikareski Juan Amerikassa (Juan in America) tai Haikaralle tuli kiire (Ripeness is All).

Suomeksi ei löydy kuitenkaan esikoisromaania White Maa’s Saga (1929) eikä samana vuonna julkaistua Poet’s Pubia. Poet’s Pub on ollut hyllyssämme jo iät ja ajat, ja itsekään en ole muuta Linklaterin tuotantoa lukenut. Kepeän kirjan lähtöasetelmana on, että runoilija ja skotlantilaisen aristokraattiperheen poika Saturday Keith on ryhtynyt pitämään pubia, jota hänelle vuokraa panimomagnaatti Lady Mercy Cotton. Cotton’s Beer -panimon omistajan poika Quentin Cotton on Saturdayn ystävä.

Pubi on itse asiassa majatalo, jonka pitkäaikaisempien vieraiden ja henkilökunnan ympärille rakennetaan kirjan henkilökavalkadi. Siihen kuuluvat kirjallisuuden professori Benbow ja hänen tyttärensä Joan, amerikkalaiset liikemies Van Buren ja bibliofiili Wesson, baarimikko Holly, sisäkkö Nelly Bly ja monet muut. En ole suuri 1920-luvun brittikirjallisuuden tuntija, mutta tuntuu, että siinä usein esiintyy tällekin kirjalle tyypillisiä aineksia: modernin ja vanhan maailman ristiriitaa, tyylikkäitä autoja ja cocktaileja, itsetietoisia nuoria naisia, höttöisiä nuoria miehiä, runsaasti kirjallista nokkeluutta ja viittauksia aikakauden viihteeseen.

Olutta ei muuten nautita kirjassa paljonkaan, vaikka tapahtumapaikkaa kutsutaan pubiksi ja kaksi keskushenkilöä on ison panimon taustahahmoja. Paljon suuremmassa roolissa on Holly-baarimikon kehittämä sininen cocktail, tai oikeastaan kaksi sellaista – nimeltään Oxford ja Cambridge. Kun kirjassa suunnilleen puolenvälin jälkeen alkaa kadota pubin vierashuoneista eri henkilöille tärkeitä papereita, Holly kauhistuu cocktail-reseptin myös joutuneen näpistelijöiden käsiin. Monet olivat nimittäin yrittäneet saada häntä paljastamaan sen ainesosat, joita baarimikko immateriaalioikeuksistaan tietoisena halusi tiukasti varjella.

En täysin ihmettele, jos Linklateria tai ainakaan hänen kaikkia teoksiaan ei enää nykyään lueta niin ahkerasti. Vaikka henkilöt ja varsinkin kaikkitietävä kertoja tekevätkin usein osuvia tai hyvin kuvailtuja havaintoja sosiaalisista ympyröistään ja englantilaisesta miljööstä, juonessa on tyhjäkäyntiä ja dialogissa korkealentoisia ja aikaan sidottuja koukeroita, jotka menevät nykylukijalta yli hilseen. Loppupuolen seikkailujuonessa on tietysti poika- tai tyttökirjamaista lapsekkuuttakin, ja melko yläluokkaisen elämänmenon keveys voi tuntua vähän sietämättömältä. Ei tämä aikakausi ehkä “Vanhaa iloista Englantia” enää ole, mutta varsin hilpeää ja huoletonta tuntuu olevan sotienvälisinä vuosinakin.

Vielä kuitenkin sananen Cotton’s Beer -firmasta. Siihen liitetään määre “Britain’s Best Beer”, “or at any rate… One of Britain’s Best Beers”. Alun perin yhden kreivikunnan ja kahden pikkukaupungin janonsammuttajasta oli tullut valtakunnallinen kuuluisuus:

Now it was poured, in a glittering amber stream, from gigantic bottle to gigantic glass high over Piccadilly at night. ‘Is ninepence dear for Cotton’s Beer?’ said the white-and-amber sky sign. And promptly another glass was poured, golden-full and silver-topped with electric foam. Now Cotton’s Beer was drunk in every county in England, in mining villages and seaside towns and industrial capitals, in Birmingham and Rhyl and Tunbridge Wells and Newcastle and Stoke-on-Trent and above all in London, the heart of the Empire. Now it was exported – with chemical preservatives, though these were not advertised – to India and Kenya and Malaya and other places as thirsty. It was advertised on hoardings, in the air, in penny papers and Sunday papers, and always in Punch.   

En tiedä, oliko Linklaterin mielessä Cotton’s Beerille jokin todellinen esikuva, mutta oikeastikin Britannian olutteollisuuden keskittyminen oli jo 1920–30-luvuilla vauhdissa. Esimerkiksi Bass ja Whitbread tekivät tuolloin useita yrityskauppoja, joilla rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisiä olutimperiumeja. Niiden välisessä kilpailussa olikin kyse yhä enemmän jakelukanavasta eli pubien omistuksesta – isoimmilla panimoilla oli kullakin useita tuhansia pubeja – ja yhä vähemmän oluen erityislaatuisuudesta. Mainonnan lisääntyminen ja kaikenlainen muu modernisointi jatkui panimoalalla toki myös.

(Kuvassa The Pelican -pubi Chew Magnassa, joka epäilemättä ei liity mitenkään Poet’s Pubin The Pelicaniin. Kuvalähde: Sam Saunders, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Marek Krajewski: Death in Breslau (Śmierć w Breslau)

Menneisyyden kaupunkeihin sijoittuvissa kirjoissa tapahtumapaikat ovat jonkinlaisia haamukaupunkeja, ellei kirjailijalla ole omakohtaisia muistoja niistä tai tapahtuma-aika on kaukana historiassa. Miljööt on koostettu esimerkiksi arkistolähteitä, toisten muistoja ja kirjoittajan mielikuvitusta yhdistelemällä.

Vielä kangastuksenomaisempia ovat Breslaun – nykyisen Wrocławin – tyyppiset kaupungit, jotka ovat nousseet maailmansotien melskeistä ikään kuin kulisseina, enimmäkseen uusilla asukkailla ja eri valtion alueella. Näitä jäi rautaesiripun tuntumaan koko joukko: voi varmaan ajatella esimerkiksi Viipuria tai Kaliningradia omanlaisina tapauksinaan. Niissä ei kai uuden ja vanhan välillä ollut senkään vertaa jatkumoa kuin Breslaussa.

Breslau oli ollut vuosisatojen ajan preussilainen ja saksalainen kaupunki, vaikka sen keskiajan historiaan mahtuu puolalainenkin jakso. Vuonna 1918, kun itsenäinen Puola muodostettiin uudelleen yli sadan vuoden hajaannuksen jälkeen, kaupunki jäi edelleen Saksan puolelle. Toisen maailmansodan jälkeen isot kaistaleet itäistä Saksaa liitettiin lopulta Puolaan. Suuressa väestönsiirrossa lähes kaikki saksalaiset asutettiin uuden rajan länsipuolelle, ja tilalle tuli puolalaisia muualta maasta sekä Puolan Neuvostoliitolle menettämiltä alueilta. Jonkin verran heitä asui toki saksalaisessa Breslaussa jo valmiiksi.

Marek Krajewskin dekkarisarja, jonka päähenkilönä on komisario Eberhard Mock, sijoittuu maailmansotien väliseen Breslauhun. Puolalainen Krajewski (s. 1966) kirjoittaa kotikaupungistaan mutta siis ajasta ennen sen puolalaistamista. Mock-sarjasta on sanottu, että Breslaun kaupunki on kirjojen toinen päähenkilö. Sen vanhat talot, kapakat, varjoisat kujat ja Oder-joen sumuiset saaret tulevat tutuiksi rikosten tapahtumapaikkoina. Välillä käydään yläluokkaisemmissa maisemissa lehtevissä esikaupungeissa.

Śmierć w Breslau eli “Kuolema Breslaussa” on sarjan ensimmäinen ja vuodelta 1999. Puolaa taitamattomana luin sen englanniksi, ja suomeksi Krajewskin kirjoja ei ole käännettykään. Kirjat eivät tapahdu kronologisessa järjestyksessä, ja tässä sarjan aloitusosassa seikkaillaankin jo vuodessa 1933. Tuolloin Berliinin natsihallituksella olivat käynnissä aktiiviset toimet valtansa lujittamiseksi provinsseissa. Esimerkiksi Sleesian SA:n johtajan Edmund Heinesin nimitys Breslaun poliisivoimien johtoon (ja siis komisario Mockin ylimmäksi esimieheksi) oli ilmeisesti osa tätä.

Krajewskin kirjojen Breslaussa, joka tietysti sijoittuu osin Weimarin tasavaltaan ja osin Natsi-Saksaan, on ehkä jotain samaa apokalyptisyyttä kuin tv-sarjassa Babylon Berlin. Jos kohta poliisi ei aina käyttäydy preussilaisen kurinalaisesti, alamaailmaa ohjailevat (ainakin Mockin ajatuksissa) eksoottisemmat elementit: antiikin jumalat, Lähi-idän mytologiat, hirviöt, salaseurat ja kemialliset riippuvuudet. Kuolema Breslaussa alkaa siitä, että paroni von der Maltenin tytär löytyy junanvaunusta vatsa auki revittynä, ja viiltohaavassa kuhisee eläviä skorpioneja. Kauhuromaanien goottilainen tunnelmakaan ei siis ole kaukana.

Mock on hahmona kova ja kulmikas mutta tietenkin myös klassisen sivistyksen omaava eikä erityisen natsimyönteinen. Hänellä ei ole silti varaa kääntyä liiaksi uusia herrojaan vastaan, joten pyristelyä puun ja kuoren välissä on luvassa. Natsiliikkeen alkuaikoina Mock on potkinut ulos poliisiorganisaatiosta erään alaisensa, joka ei suostunut työskentelemään juutalaisen kollegan kanssa. Jo keväällä 1933 hänen vaistonsa sanoo, ettei moista kannattaisi toiste yrittää, siinä määrin nopeasti maailma on muuttunut.

Mock oli pahassa paikassa: hänen täytyi pysytellä lojaalina von der Maltenille ja vapaamuurariloosille, joka oli mahdollistanut hänen loistokkaan uranousunsa; toisaalta ei saanut ehdoin tahdoin provosoida natseja kääntymään poikkiteloin. Ärsyttävintä oli, ettei tilanne ollut hänen hallinnassaan, ja uran jatko oli kiinni paronin tyttären murhaajan löytymisestä. Jos kävisi ilmi, että murhaaja oli jonkin salaseuran jäsen – kuten oli todennäköistä – Hitlerin propaganda löytäisi tekosyyn tuhota Breslaun vapaamuurarit ja heidän liittolaisensa, mukaan lukien Mühlhausin ja Mockin. Jos taas tekijä olisi joku mieleltään järkkynyt pervertikko, Heines et consortes pakottaisi Mockin keksimään hänelle “saksalaisvastaisen” – juutalaisiin tai vapaamuurareihin sopivan – taustatarinan. 

Olen lukenut kolme osaa Krajewskin Mock-sarjasta, ja ainakin ensimmäisen kirjan pieneksi haittapuoleksi voi laskea sen, että Breslau-miljöön rakentamiseksi viljellään todella vuolaasti aikakauden tuotemerkkejä sekä kaupungin kadonneita saksalaisia paikkojen ja organisaatioiden nimiä. Samaan tyyliin myös esimerkiksi Kjell Westö rakentaa toki menneiden vuosikymmenten Helsinkiään. Runsaslukuiset erisnimet saattavat kuitenkin ajoittain tukkia kerrontaa.

Toisaalta sitten Krajewskin pyrkimys kuvata aikakautta piiruntarkasti autenttisia olutmerkkejäkin myöten on panimohistorian ystäville kiinnostavaa. Kipke ja Haase olivat tärkeitä breslaulaisia panimoita, ja Kipken olut vaikuttaa olevan päähenkilöiden suosikki. Sen sijaan natsiregiimin mukanaan tuomista muutoksista kerrottaessa mainitaan esimerkiksi, että “kaduille oli ilmestynyt yhtäkkiä nuorisojoukkoja, jotka olivat juopuneet omasta kaikkivoipuuden tunteestaan ja viheliäisimmästä Haasen oluesta”.

Nuo kaksi panimoa eivät toki olleet koko totuus Breslaun olutkentästä. “Fischerin ravintolan asiakaskunta koostui lounasaikaan lähinnä poliiseista ja univormuun pukeutuneista natseista, jotka kävivät mielellään idolinsa Edmund Heinesin lempiravintolassa.” Mock joi ravintolassa kolpakollisen maustettua Schweidnitzin olutta. Schweidnitz on sama kaupunki kuin nyky-Puolan Świdnica, jonka pitkistä olutperinteistä kirjoitin tässä blogissa neljä vuotta sitten. On vain lukuisien historian oikkujen syytä, että 1500-luvun tunnetuista olutkaupungeista esimerkiksi Hoegaarden on nykyään koko maailman tietämä ja Świdnicassa ei ole enää paljon tunnettavaa.

Breslau ei tuhoutunut toisessa maailmansodassa yhtä pahoin kuin jotkin kaupungit, etenkin Varsova, ja kirjojen paikoista monet löytyvät säilyneinä tai jälleenrakennettuina samankaltaisessa asussa kuin ennen sotia. Kenties jopa ravintoloiden joukossa on pitkäikäisiä. Ainakin raatihuoneen historiallinen Schweidnitzer Keller, jossa Mock-kirjoissakin juodaan, on toiminut samannimisenä (tosin puolaksi Piwnica Świdnicka) vuoteen 2017 asti, ja nyt Wrocławin kaupunki on käynnistämässä sen toimintaa jälleen uuden vuokralaisen kanssa. Haasen panimo sen sijaan emigroitui sodan jälkeen Hampuriin ja siirtyi siellä vähitellen oluenvalmistuksesta kansainvälisen panimokonsultoinnin hähmäiseen maailmaan.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä

Vielä on jokunen viikko jäljellä Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuotta. Kovin vahvasti Joenpellon (1921–2004) merkkivuosi ei ole silmille hyppinyt, mutta näin puolella korvalla kirjallisuutta seuraavana olen kuitenkin pannut merkille esimerkiksi jutut Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? -kirjasta useammassakin lehdessä. Aiheesta on ollut ohjelmaa myös Helsingin ja Turun kirjamessuilla.

Onko Joenpelto hieman unohtunut kirjailija suomalaisessa kaanonissa? Ehkei aivan, mutta jotain “takaisin valokeilaan palauttamisen” makua on tuoreemmissa häntä koskevissa artikkeleissa ja muissa teksteissä. Välillä kai hänen tyyliään ei pidetty kaikkein ajankohtaisimpana. Loiston päivinään Joenpelto poseerasi Urho ja Sylvi Kekkosen rinnalla ja keräsi päivälehdiltä ylistäviä arvioita kirjoistaan, myös kertaalleen toki Finlandia-palkinnon. Vahva nainen vahvojen naisten kuvaajana ehkä resonoi jälleen nykypäivän ilmapiirissä, kun postmodernin miehisen vittumaisuuden 90-luku tuntuu vuorostaan ummehtuneelta.

Neito kulkee vetten päällä (1955) oli se kirja, jolla Joenpelto löi itsensä kunnolla suomalaisten tietoisuuteen. Jos Joenpellon Lohja-sarjassa (1974–1980) keskushenkilöt ovat kauppiasperheen jäseniä, tässä kaksi vahvaa kiintopistettä ovat sellutehdas ja sen työläisten asuintalot Toralinna ja Riemulinna sekä nahkojen parkitsemisella rikastunut Puntin talo. Tapahtumapaikka, jota kutsutaan Virmoksi, muistuttaa kirjan raamatullisessa syntytarinassa kovasti Joenpellon Lohjaa. Yhteistä on muun muassa panimo:

Entä tuliko taivaallinen ennusmerkki? Tuli, kiitos ja kunnia. Oluttehdas laskeutui alas järven rantaan ja kastoi ihmisiä ruskeassa kuohuvassa kaljassa… Pienen oluttehtaan rinnalle nousi pitkää ja suoraa tiiliseinää ja seinän jatkoksi pitkää ja suoraa savupiippua. Ja kansa vaelsi matkojen takaa katsomaan sen ajan täyttymistä jota oluttehdas jo oli mäskinhajullaan saarnannut. Nyt kävi kaikki toteen: pitkän piipun alapäässä lyötiin pökköä pesään ja yläpäässä levisi mätä löyhkä kaljuuntuvien metsien ylle ja jokaisesta tiilenvälistä syöksyi solkenaan seteleitä kaiken liikakansan kouriin. Halleluja, ihminen ei voinut enää muuta toivoa kuin pitkää ikää.

Tässäkin taustoituksessa näkyy tietysti jo yksi Joenpellon tyylikeinosta, kertojanäänen taipumus nousta aika ajoin korkealle harjun ylle ja katsoa rakentuvaa taloutta ja siinä muurahaisina pyöriviä ihmisiä. Paavo Haavikon tavoin Joenpelto on niitä suomalaisia kirjailijoita, jotka toki näkevät ihmiset yhtäältä vahvasti inhimillisinä toimijoina mutta jotka eivät voi olla näkemättä heitä taustalla pyörittäviä talouden pyöriä. Vaikka ihmistoiminnan pelkistäminen rahaksi ja voitontavoitteluksi olisi toki yksisilmäistä, vaarallista olisi myös unohtaa kokonaan mammonan merkitys yhteiskuntakuvauksesta (sanoo pieni marxilainen Olutkoiran sisällä).

Tehtaalainen Alma ja hänen tyttärensä Helmi, sekä Puntin talon muori ja tämän tytär ja pojanpojat toimivat näiden realiteettien antamissa rajoissa, mutta aika ajoin – varsinkin Helmin tapauksessa – murtautuvat niistä ulos yllättävilläkin tavoilla. Tätä kaikkea, ja henkilöiden motiiveja ja tunteita, Joenpelto kuvaa jäätävällä tarkkuudella. Toisaalta hän lataa arjen ankeuden vastapainoksi myös romanttista, melkein maagista johdatusta ihmisten kohtaloihin ja siihen, miten he täyttävät osansa tehdaspaikkakunnan suuremmassa tarinassa.

Panimo on kirjassa vain osa taustamaisemaa, vaikka sen olutta tietysti tehtaan työntekijöiden vapaahetkinä kuluukin. Sen sijaan Puntin talon mittava humalisto, “humalatappo”, on tärkeä tapaamispaikka, jonka kautta varsinkin Helmin elämän isot käänteet järjestään ohjautuvat.

Heti tivolin takana oli Puntin talon humalatappo. Se nousi rehevänä matalalle kunnaalle, täynnänsä ristinpuita, varta vasten pystytettyjä heinäseipäitä ja muuten sopivasti kasvaneita suuria, harmaita leppiä. Niin hyvin kuin se tivolin taustaksi sopikin oli se ollut siellä jo pienen iäisyyden, satoja vuosia ennen kuin Puntit vuokrasivat pienen maa-alueen tivolille kovalla hinnalla. Nykyisen Puntin isännän isoisänisänisänisänisän äiti oli istuttanut sen lämpimälle kumpareelle ja vuosikymmenet oli humalia viety Tukholmaan, nyt niitä osti apteekki muutamalla pennillä kilon. Enemmänkin historiaa humalatapolla oli, aikoinansa oli sille paikalle rakennettu pitäjän vankihuone, tappeluksia sattui jokaisessa talossa hautajaisten ja häitten ja lukukinkereitten aikaan ja jossakinhan piti rauhoittua. Mutta Puntin isäntänä oli jo silloin ollut iso ja karvainen mies, hänen mielestään vankihuone oli ihmeen lähellä hänen rajaansa, ettei vallan sen sisäpuolellakin. Hän se kumminkin tyhjensi vankilan, päästi yhden murhapoltosta epäillyn akan pois ja muutti koko rakennusrumiluksen saunakseen. Viranomaiset tietenkin narisivat, mutta Puntit olivat isoja rikkaita ja juuri lahjoittaneet kirkkoon kynttilänjalat, ja oikeastaan isännän tarkoituksena olikin vain kokeilla kuinka paljon esivalta häneltä sieti. Ja niin he vain kylpivät vankilavereilla lauantaisin ja joskus keskellä viikkoakin. Kun vankisauna sitten aikoinansa paloi ylenmääräisestä lämmittämisestä, seivästi viisas vaimo paikan ja käski humalan kasvaa. Ja se kasvoi ja levisi ja Puntin raja siirtyi taas pikkuisen länteen päin: sitkeydellä on tätä maata raivattu.

Humala kasvaa parhaiten kalkkipitoisella maalla, ja sillä astelevat myös Joenpellon henkilöt: “Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä.” Apteekki osti toki humalaa lääketarkoituksiin, mutta Tukholman vienti on ainakin aikaisemmilla vuosisadoilla liittynyt oluenvalmistukseen. En tiedä, kuinka tarkkaan tunnemme vanhojen pikkukaupunkipanimoidemme humalanhankintaa esimerkiksi 1800-luvun lopulta. Voiko ajatella, ettei esimerkiksi Lohjan kylässä vuonna 1879 aloittanut Lojo Aktie Bryggeri ole ainakaan varhaisessa vaiheessa perustanut toimintaansa tuontihumalan varaan, vaan raaka-aine on mieluummin hankittu paikallisesti? Tässä lienee joka tapauksessa Eeva Joenpellon oluttehtaan esikuva tosielämässä, mikä sen merkitys sitten onkin.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissa

Itsenäisyyspäivän kunniaksi tämän joulukalenterin ensimmäinen kotimainen teos – ja ensimmäinen draaman lajiin kuuluva – pääsee nyt esittelyyn. Aleksis Kiven Olviretki Schleusingenissa on tuntunut aina vähän sellaiselta tekstiltä, joka pitää muodon vuoksi mainita, kun puhutaan oluesta kirjallisuudessa. Mutta onko joku oikeasti lukenut tai nähnyt tämän Kiven vähemmän tunnetun näytelmän?

No, jotkut ovat. Itseltäni menivät ohi sekä Taaborinvuoren Kivi-juhlien viimekesäiset esitykset Olviretkestä että vuotta aikaisemmin Teatteri Jurkassa esitetty versiointi “Olviretki. Nyt”. Mahdollisia tulevia esityksiä en ole vielä havainnut, vaikka vuonna 2022 tulee kuluneeksi 150 vuotta Kiven kuolemasta. Nyt kuitenkin olen itsekin lukenut Olviretken tekstin (löytyy täältä), ellen muuta.

Heti kärkeen täytyy sanoa, että enimmäkseen ihan viihdyttävästä näytelmästä on kyse. Farssiksikin sitä on kutsuttu, tyylilajin osaisi ehkä hahmottaa paremmin näyttämöllä. Kohellus välittyy kyllä tekstinkin riveiltä. Varsinkin alkupuolella henkilöiden keskinäinen sanailu on taattua Kiven kansankuvausta, vaikka hahmot tällä kertaa ovatkin saksalaisia eivätkä suomalaisia. Herjoja lentelee, ja sanankäänteet ovat tunnistettavalla tavalla nokkelia vaikka joskus vanhahtavia.

Tapahtumat sijoittuvat Preussin–Itävallan sotaan vuonna 1866, ja Kivi kirjoitti näytelmän tuoreeltaan sanomalehden sotauutisesta innoittuneena. Uutisessa kerrottiin baijerilaisten sotajoukosta, jonka 8 000 miehen vahvuisena Thüringenin Schleusingenissa majoittuessaan onnistui kahdessa ja puolessa päivässä kaataa alas kurkuistaan satatuhatta litraa kaupungin olutta. Itävallan puolella taistelleet baijerilaiset ottivat pian tämän jälkeen yhteen Preussin armeijan kanssa, ja huonostihan heille kävi. Tämän surkuhupaisan lankeemuskertomuksen lomassa näytelmän baijerilaiset liehittelevät paikallista majatalon emäntää ja tämän piikaa, ja siitä seuraa lisäjännitteitä nousu- ja laskuhumalaisten sotilaiden välille. Siinä, missä “klasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suudelmat”, kuten Timoteus uhoaa.

Kiven kuvittelemina baijerilaiset laulavat ylistyslauluja oluelle ja puhuvat siitä muutenkin runolliseen sävyyn: Eläköön ilo ja eläköön vahtova olvi! Kosk ystäväs sä kadotat, juo oltta, kosk tyttös sun pettää, juo oltta, kosk sodan jumala sun taistelotanterelta pieksee verisellä päällä, juo oltta kuin ennen Olvi-Göran se suuri, ukko Herrassa lepäävä nyt. Yhdestä suusta, toverit, laulakaamme olven kunniaa.

Kun on jo katumuksen aika näytelmän loppupuolella, Max muistelee mainiolla kielikuvalla toimintaansa: Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin puutiainen verta. Haa!

Max ja Fuchs ovatkin sotilaista ne, joilla humalassa rellestäminen on lähtenyt eniten käsistä. He näkevät jo oluttuopeissaan kymmeniä pieniä, tanssivia preussilaisia, jotka tosin saa hiljennettyä sulkemalla tuopin kannen. Tällaisia kohtia on arveltu Kiven omiin juoppohulluuskohtauksiin perustuvaksi kuvaukseksi. Vaikka baijerilaisilla lienee yleensä hyvä oluensietokyky, myös Kiven lukemassa sanomalehtiuutisessa mainittiin Schleusingenin baijerilaisjoukko huonoilla aseilla varustelluksi ja sellaiseksi, jonka pienikin preussilaisvahvuus saa helposti voitettua ja vangittua – varsinkin aamusta iltaan juopotelleena.  

Muissa Aleksis Kivi -uutisissa olemme viime kuukausina saaneet lukea Juha Hurmeen uudesta “Seitsemän veljestä -käännöksestä”, siis nykykielelle sovitellusta Kiven klassikon versioinnista. Hesarin juttu aiheesta avaa hyvin sitä, minkä tyyppisiä muutoksia on suunnilleen tehty, mutta Hurmeen täsmällinen tarkoitus jää vähän hämärän peittoon. Latistuminen on yksi sana, jota Hesari lopputuloksesta käyttää. En ole Hurmeen tulkintaa kahlannut alusta loppuun, mutta uteliaisuuttani katsoin siitä kohtalokkaan joulusauna- ja jouluolutkohtauksen, josta toissa vuonna blogissa kirjoitin. Se ainakaan ei ollut aivan valtavasti muuttunut alkuperäiseen verrattuna.  

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | David Lodge: Maailma on pieni (Small World)

David Lodgen kirjassa Small World: An Academic Romance (1984) on yksi parhaita romaanin aloituksia.

When April with its sweet showers has pierced the drought of March to the root, and bathed every vein of earth with that liquid by whose power the flowers are engendered; when the zephyr, too, with its dulcet breath, has breathed life into the tender new shoots in every copse and on every heath, and the young sun has run half his course in the sign of the Ram, and the little birds that sleep all night with their eyes open give song (so Nature promps them in their hearts), then, as the poet Geoffrey Chaucer observed many years ago, folk long to go on pilgrimages. Only, these days, professional people call them conferences. 

Pätkä on sanasta sanaan Chaucerin Canterburyn tarinoiden alku, ainoastaan ilmaistuna 1300-luvun kielen sijaan nykyenglanniksi. Tietysti loppu, jolla sanamaalailu kiinnitetään Lodgen kertomuksen aiheeseen eli tutkijoiden maailmanmatkailuun, on myös kirjailijan lisäystä.

Small World, suomeksi Maailma on pieni, on komediallinen kampusromaani, jonka henkilöistä monet ovat Lodgen aikaisemmasta Changing Places -kirjasta tuttuja Rummidgen yliopiston tutkijoita. Pitkä liuta muuta henkilögalleriaa on peräisin englantilaisen kirjallisuuden laitoksilta eri puolilta maailmaa. Päähenkilö Persse McGarrigle on pikkuruisesta Limerickin yliopistosta. Henkilöt tapaavat toisiaan konferensseissa milloin Englannissa, milloin Sveitsissä, Amerikassa tai Israelissa.

Konferenssimatkojen voi ajatella vertautuvan kirjan kerronnassa myös kuningas Arthurin ritarien seikkailuihin, ja oppineille on tarjolla Graalin maljoja kuten Unescon rahoittama professuuri, johon kuuluu huhun mukaan 100 000 dollarin veroton vuosipalkka, eikä vastineeksi kuitenkaan edellytetä opetusta, ohjausta tai akateemisia tuotoksia. Kuka lopulta saa tämän oppituolien mersun? Kuten ritarien tarinoissa, myös tässä neitojen metsästäminen on keskeinen osa juonta. Perssen haavekuva on kaunis väitöskirjatutkija Angelica Pabst, josta paljastuu konferenssimatkojen mutkissa monenlaista yllättävää. Osittain kirjan keski-ikäisten miesprofessorien taipumusta jahdata kuola valuen nuoria naistutkijoita on kuvattu tavalla, joka viimeistään nykypäivän yliopistopiireissä nostattaisi kulmakarvoja.

David Lodgen kerronta ja juonenkuljetus on kyllä vaivatonta ja nokkelaa, ja erityisen hauskaa – varsinkin Olutkoiran kaltaisille entisille englantilaisen filologian opiskelijoille – on bongata erilaisia viittauksia ja merkityksiä. Synkkään ja syvälliseen tottuneille suomalaisille lukijoille tämä voi olla vähän kepeää kirjallisuutta, vaikka tosiaan varsin viihdyttävää. Olutviittauksesta vastaa tällä kertaa kirjoittajan blokista kärsivä kynäilijä Ronald Frobisher, joka omien sanojensa mukaan ei enää kykene kirjoittamaan romaaneja vaikka tv-draamaa syntyykin liukuhihnalta.

Frobisher vertaa näiden kahden kirjallisuudenlajin eroa cask aleen ja kegiolueen. Suomennoksesta puhutaan “vaaleasta oluesta, jota on pidetty puutynnyrissä” ja “tölkkikaljasta”, joista jälkimmäinen on toki väärä käännös mutta idea välittyy. Frobisher selittää Persselle: “[R]omaaneissa nimenomaan kertovat jaksot antavat tekstille yksilöllisen ilmeen. Ihmisten, paikkojen, sään ja muun sellaisen kuvailu. Sama juttu kuin sellaisen vaalean oluen kanssa, jota on pidetty puutynnyrissä: puun maku imeytyy siihen. Televisiodraama sen sijaan on kuin tölkkikaljaa: pelkkää kaasua eikä makua ollenkaan.”

Jotkut voivat olla tästä vertauksesta eri mieltä, varsinkin näinä television laatusarjojen aikoina. Sitä, millainen annos ironiaa Lodgella on ollut mukana henkilöiden repliikkejä kirjoittaessa, voi myös lähinnä arvailla. Joka tapauksessa on hauskaa, että jo kymmenisen vuotta CAMRAn perustamisen jälkeen käsitys cask-oluen eli real alen syvällisemmästä luonteesta tavalliseen hanaolueen verrattuna on Britanniassa niin juurtunut, että sen voi huoletta heittää mukaan tällaiseen Booker Prize -ehdokkaanakin olleeseen suosikkiromaaniin.