Puolalainen olut eilen ja tänään

Olen kirjoitellut Puolan olutkulttuurista sitä sun tätä oikeastaan koko tämän blogin olemassaolon ajan, ja nyt kävi kutsu alustamaan aiheesta Bryggeri Helsingin puolalaisen oluen viikon avausmaljojen yhteydessä. Kutsujana oli Helsingin Suomi-Puola-yhdistys, yksi tapahtuman kumppaneista. Tiivistän tähän alle sen, mitä viime torstaina Bryggerissä puhuin, höystettynä paikalla olleiden kommenteilla ja keskustelulla.

Puolalainen olut on säilynyt aika tuntemattomana suureena muissa maissa. Tähän voi olla monia syitä, ilmeisimpänä varmasti se, ettei Puolassa ole koskaan suhtauduttu olueen aivan yhtä vakavasti kuin esimerkiksi naapurimaissa Saksassa ja Tšekissä. Kommunistisen järjestelmän ja vanhan vodkakulttuurin painolasti tuntuu siinä, että oluenkulutus ja -tuotanto ovat lähteneet tosissaan käyntiin vasta 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin tuontikuviot ehkä olivat jo suhteellisen vakiintuneita monissa Euroopan maissa.

Vielä kymmenen vuotta sitten brittiläiset – nykyisin arvostetut, silloin aloittelevat – olutbloggaajat Boak ja Bailey herättelivät poleemiseen sävyyn kysymystä siitä, miksi puolalainen olut ei ole kovin hyvää. Empiirinen data, jota heillä oli, perustui yleisimpiin lager-merkkeihin (Zywiec, Lech, Tyskie, Okocim, EB). Eivät kirjoittajat olleet suoranaisesti sitä mieltä, että nuo merkit olisivat olleet huonoja, mutta totesivat ne isojen omistajiensa näköisiksi melko persoonattomiksi perusoluiksi.

Blogissa viitataan toisen käden tietona siihen, että kommunistisen ajan oluet Puolassa olisivat olleet ainakin joskus heikkolaatuisia ja että taso olisi 1990-luvun alussa ainakin väliaikaisesti parantunut. Kansantasavallan oluiden laatuun en osaa ottaa kantaa – mielenkiintoinen kysymys sinänsä. Sen sijaan siitä, että 1990-luvun alussa Puolasta tuli jonkin aikaa markkinoille oikein hyviäkin oluita, kuulin muisteluita myös torstain tilaisuudessa.

Briteillehän puolalaiset oluet eivät ole nykyään mikään erikoisuus, eivät ainakaan isot puolalaiset lager-merkit. Britannian sadattuhannet puolalaiset siirtolaiset juovat mielellään oman maansa merkkejä ja niinpä puolalaiset kaupat ympäri saarivaltion niitä myös myyvät. Tyskie oli pari vuotta sitten noussut kaikkien ei-brittiläisten oluiden kymmenen myydyimmän listalle Britanniassa.

Olutmaan historiallinen nousu

Historian lehtiä selaillessa on kuitenkin melkoisen selvää, että Puola on – varmasti vankan vodkakulttuurinsa ohella – myös merkittävä olutmaa. Se ei ole aivan maailman kärkikaartissa kuten Belgia, Britannia tai Saksa, mutta Puolan historiasta löytyy kuitenkin sekä runsaasti panimotoimintaa että omaperäisiä olutperinteitä.

Kun katsotaan tilannetta vuonna 1900, Puolassa (tai tarkemmin ottaen sillä maantieteellisellä alueella, josta tuli itsenäinen Puola vuonna 1918) oli kaiken kaikkiaan noin 500 panimoa. Edellisellä vuosisadalla luvut olivat korkeampiakin. Tämä kertoo vakiintuneesta oluen panemisen ja juomisen kulttuurista. Oletan, että panimoita oli tuolloin Saksalle tai Itävallalle kuuluneilla puolalaisalueilla enemmän kuin muualla Puolassa, mutta yhtä kaikki puolalaisesta panimo-osaamisesta ei ollut puutetta.

Suhteutettuna Puolan väkilukuun tuollaiset panimomäärät eivät tosiaan olleet samaa luokkaa kuin vaikkapa Belgiassa tai Baijerissa, ja oluen kokonaiskulutus Puolassa olikin matalaa aina toiseen maailmansotaan saakka. Se oli eurooppalaisittain verrattain laiskaa myös sodan jälkeen ja kansantasavallan vuosina. Vasta 1980-luvulta alkaen oluen kulutus Puolassa lähti reippaaseen nousuun.

Nykyisin puolalaiset ovat EU:n kolmanneksi ahkerimpia oluen juojia, jos katsotaan kansakunnan kokonaiskulutusta. Puolalaiset juovat noin 38 miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa, mistä saadaan henkeä kohti jaettuna myös EU:n neljänneksi suurin per capita -kulutus. Oluen tuottajana Puola on tällä hetkellä EU:n kolmanneksi suurin Saksan ja Britannian jälkeen. Parin vuoden kuluttua se kohonnee tilaston kakkoseksi, tosin ilman omaa ansiotaan.

Puolalaisten mitalisijat eurooppalaisissa oluttilastoissa eivät tietenkään liity pääasiassa kovin läheisesti pienpanimokenttään tai käsityöolueen. Kuten muissakin maissa, Puolan oluenkulutuksesta kolme neljännestä koostuu tavallisesta vaaleasta lagerista. Jos mukaan lasketaan vielä sikäläisittäin suosittu vahva lager, päästään ilmeisesti 90 prosentin paremmalle puolelle. Piwo jasne pełne (vaalea täysmallasolut) on yleinen maininta perusoluen tölkissä, ja jos kyse on vahvemmasta versiosta, pakkauksesta löytyy vielä adjektiivi mocne.

Markkinoita hallitsevat isot globaalit toimijat – jälleen kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa. Puolan isoimman panimoyhtiön Kompania Piwowarskan osti joulukuussa japanilainen Asahi, ja myyjänä oli fuusiojärjestelyjään tekevä SAB Miller. Tämän firman merkkejä ovat Tyskie, Lech ja Żubr. Kakkosena on Heinekenin omistama Grupa Żywiec, jonka brändejä ovat Żywiec, Warka, Królewskie ja Tatra. Kolmosena komeilee tuttuun tapaan Carlsberg, ja sillä on Okocim- ja Kasztelan-merkit.

 

sdr

Tosissaan asialla: meininkiä Varsovan olutfestivaaleilta viime syksyltä.

Käsityöoluen nousu alkaa vuonna 2011

Mistä olutihmiset Puolassa sitten puhuvat? Eivät suinkaan näistä menneistä kasvukivuista tai isoista brändeistä, vaan tietenkin käsityöoluesta.

Se, että kaikkiin maihin levinnyt craft beer -kulttuuri on nyt valloittanut Puolankin, ei ole sinänsä mikään yllätys. Uutinen se silti on, koska Puola on niin iso maa ja kiinnostus olueen siellä nykyisin niin suurta. Veikkaisin, että 40-miljoonainen kansa on riittävän iso pistämään tarvittaessa vaikka jonkin oman twistinsä yleensä melko homogeeniseen globaaliin craft-kenttään.

Käsityöolut on Puolassa toistaiseksi uudehko juttu. Tarkoitan käsityöoluella nyt globaalien mallien mukaista uusimman aallon pienpanimo-olutta, joka muuallekin Eurooppaan on rantautunut yleensä 2000- tai vasta 2010-luvulla. Euroopassa on toki vanhempiakin pienpanimoperinteitä. Puolassa näitä alettiin nähdä markkinatalouteen siirtymisen myötä, ja usein kyse oli esimerkiksi saksalaistyyppisistä panimoravintoloista, jossa oluet noudattelivat Helles-Dunkles-Pils-Weizen-hegemoniaa.

Uuden aallon ensimmäisenä airuena on pidetty PINTA-nimistä sopimusvalmistuttajaa, joka teki ensimmäisen erän Atak Chmielu (”Humalan hyökkäys”) -nimistä ipaansa 28. maaliskuuta 2011. Sattumoisin PINTA pitää päämajaansa Żywiecin kaupungissa, johon myös yksi Puolan vanhimmista panimoista perustettiin kaupungin vielä kuuluessa Itävalta-Unkariin vuonna 1856.

Nopean laskelman mukaan PINTA on tehnyt kuuden olemassaolovuotensa aikana ainakin kolmeakymmentä eri oluttyyliä. Saison, IPA, APA, Barley Wine, Schwarzbier, Tmáve, Kentucky Common, Grisette, Maibock, Irish Ale, Altbier, Witbier, ja niin edelleen – panimo on valmistanut pariin otteeseen jopa sahtia. Näistä vaaleampaa olen maistanutkin ja ihan sahdilta se maistui.

Yhteistyötä on tehty sekä puolalaisten että ulkomaisten panimoiden kanssa, ja Puolan ensimmäinen käsityöpanimo on saanut näkyvyyttä kansainvälisissä tapahtumissa ja päässyt eri maiden jakeluverkostoihin. PINTAn vanavedessä Puolaan on ilmestynyt kymmeniä muita nuoria ja nälkäisiä panimoita ja mustalaisvalmistuttajia, jotka uivat craft beer -kuvioissa kuin kalat vedessä.

Panimoita on Puolassa Brewers of Europen viimeisimpien tilastojen mukaan 150. Tieto on kahden vuoden takaa. Ratebeer antaa lukemaksi 312. Heikki Kähkönen sanoi siivonneensa Ratebeerin listasta sopimusvalmistuttajat pois ja saaneensa lopputulokseksi noin 170. Tämä lienee tuorein mahdollinen tieto Puolan panimomäärästä.

Monet eturivin puolalaisista craft-panimoista ovat mukana myös Bryggerin puolalaisen oluen viikolla, joka edelleen jatkuu muutaman päivän ajan. En tiedä, minkä verran olutta on tällä hetkellä jäljellä. Tarjolla oli ainakin viime torstaina PINTAn lisäksi Kingpinin, Perúnin, Wąsoszin, AleBrowarin, Deer Bearin, Trzech Kumplin ja Radugan oluita sekä kahta Cider Circusin siideriä.

Portteria Itämeren etelärannalta

Craft beer -kulttuurin tyypillisiin piirteisiin kuuluu paitsi sosiaalisuus ja verkostohakuisuus myös tyylillisten vaikutteiden omaksuminen oman ja muiden maiden olutperinteistä. Puolassakin käsityöpanimot ovat ottaneet asiakseen tutustua oman alueensa historiallisiin oluttyyppeihin.

Uuteen kukoistukseen on noussut esimerkiksi piwo grodziskie, läntisessä Puolassa aikaisemmin suosittu historiallinen vehnäolut. Sen vehnämaltaat kuivataan tammensavulla, ja lopputulos on nykypäivän olutmaailmassa hyvin mieto, usein vain 2,5-prosenttinen. Oluttyylin kotiseutua on Grodzisk Wielkopolski, jonka ympäristössä on humalanviljelyaluetta. Grodziskie oli ilmeisesti kadonnut kaupallisilta markkinoilta joskus toisen maailmansodan aikaan mutta säilyi paikallisena tuotteena tai kotioluena – tai ainakin tieto sen valmistustavasta säilyi – niin että se on ollut mahdollista viime vuosina herättää isommassa mittakaavassa jälleen henkiin.

Toinen historiallinen olutlaatu, jota uudetkin pienpanimot ovat Puolassa suosineet, on portteri. Vaikka portteri on alkujaan lontoolainen oluttyyli, sen omalaatuinen historia Itämeren alueella on lähes yhtä vanha kuin oluttyyli itse. Jo 1700-luvulla portteria juotiin Ruotsin, Venäjän ja Preussin satamissa. Alun perin kyse oli tietenkin englantilaisesta tuontioluesta, jonka vahvaan versioon (imperial stout ym.) itse tsaarin hovi Pietarissa ihastui.

Myöhemmin portteri sai paikallisia muotoja, sitä alettiin tehdä pintahiivan sijaan pohjahiivalla, ja sen olemus on alkanut muistuttaa Itämeren maissa ehkä enemmän vahvoja saksalaisia oluita. Danzig eli nykyinen Gdańsk oli tietenkin yksi brittilaivojen kohdesatamia, mutta jo reilut 150 vuotta sitten portteria tehtiin myös Etelä-Puolan isoissa panimoissa kuten Żywiecissä.

Itse asiassa Żywiecin portteri on hyvä esimerkki nykypäivän puolalaisesta Baltic porterista eli itämerenportterista. Verrokki löytyy tietysti Helsingistä, jossa Sinebrychoffin portteri on ainakin sotienjälkeisen reinkarnaationsa myötä alkanut muistuttaa brittityyppistä pintahiivalla pantua foreign extra stoutia. Żywiecillä ja monilla muilla puolalaispanimoilla vahvoissa porttereissa korostuvat kuivan paahteisten maltaiden sijaan lääkemäinen makeus, salmiakkisuus ja yrttiset puolalaishumalat.

Puolalaiset panimot, varsinkin pienemmät alueelliset panimot ja uudet craft-valmistajat, ovat usein tarttuneet portteriin paikallisena erikoisuutena, jota voi markkinoida näyttävissä pulloissa tai pakkauksissa. Se on nautiskeluolut, usein aika vahva 9–10 alkoholiprosentillaan, ja joskus reseptissä on savumaltaita tai jotain eleganttia lisämakua kuten savukuivattua luumua.

Portteri ei muuten ollut ainoa vahva jäänne tummista oluista, joita Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla muinaisina aikoina esiintyi. Toinen esimerkki on Jopenbier, puolaksi piwo jopejskie, joka on sekin säilynyt ainakin ajatuksena. Se oli jonkinlaisella spontaanikäymisellä aikaansaatu, portviinimäinen makea olut, jonka alkoholipitoisuus saattoi ainakin 1900-luvun alussa olla melko mietokin. Ilmeisesti Gdańskin suunnalla jotkut ovat koettaneet sitä viime aikoina valmistaa, mutta kaupallista versiota ei ole ainakaan minua vastaan osunut.

Yhtenä puolalaisen olutkulttuurin piirteenä nostaisin vielä esiin kiinnostukseen paikallisiin humalalajikkeisiin. Marynka ja Junga ovat eurooppalaistyylisiä katkerohumalia, Sybillassa, Lubelskissa ja Tomyskissa on enemmän aromiominaisuuksia. Lubelski on paikallinen Saazin variantti ja Tomyski kuuluu erityisesti grodziskie-perinteeseen. Isotkin lager-merkit Puolassa mainitsevat kuitenkin mielellään käyttävänsä kotimaista humalaa ja saattavat mainita jopa lajikkeiden nimiä etiketeissään.

Mistä hankkia puolalaista olutta?

Suomessa puolalaisen oluen saatavuus on Bryggerin teemaviikon ulkopuolella melko heikkoa tai parhaimmillaan vaihtelevaa. Alko myy perus-Żywieciä ja tällä hetkellä yhtä käsityöolutta. Lisäksi valikoimassa on Wąsoszin panema puolukka-kahvistout Puola/Polska, joka on tehty yhteistyössä Humaloven kanssa (viimeksi mainittu toimii muuten maahantuojana myös Bryggerin tapahtumassa).

Isommista ruokakaupoista, varsinkin K-ketjulta, löytyy yleensä muutamaa alle 4,7-prosenttista puolalaista craft-alea tai -pilsneriä. Ravintoloiden valikoimista on tietenkään vaikea sanoa mitään yleisempää, mutta yksittäisiä esimerkkejä on tullut toki siellä täällä vastaan. Lisäksi ainakin eBrowarium-nimisestä nettikaupasta Suomeen tilaaminen on vielä viime kesänä onnistunut.

Paikan päällä Puolassa käsityöoluiden löytäminen on tietysti varsin helppoa. Jos perusbaarit vielä pitäytyvätkin pitkälti isommissa lager-merkeissä, ainakin Varsovan, Krakovan ja muiden isojen kaupunkien keskustoista löytyy roppakaupalla craft-baareja. Hintataso saattaa olla suomalaisittain hyvinkin alhainen, vaikka toki kaulaa paikalliseen peruslageriin varmasti on. Isoista ruokakaupoista voi löytää kohtuullisen hyvän valikoiman sekä puolalaisia että ulkomaisia ei-bulkkioluita. Varsovan baarit ja kaupat on koonnut aika hyvin yhdelle sivulle viime syksynä tämä bloggaaja.

Jos vielä kymmenen vuotta sitten vaikutti järkevältä pohtia, miksi puolalainen olut ei ole hyvää, tänä päivänä tuollaisessa kategorisessa kysymyksessä ei olisi juuri mieltä. Kun aloittelevia käsityöpanimoita on paljon, laadun viilaaminen huippuunsa voi tietysti osalla niistä kestää aikansa. Nyt jo joukossa on paljon helmiä, joita kannattaa metsästää ja joita varmasti nähdään jatkossa Suomessakin yhä enemmän.

Hyperpaikallinen olut – erimakuista kuin globaali käsityöolut?

Paikallisuus on uusi musta, ainakin oluessa. Tätä viestiä on kuultu maailmalta jo joitakin vuosia. Mitä kaikkea paikallinen olut oikeastaan on ja mitä siltä pitäisi odottaa?

Mikä on sinua lähinnä oleva panimo ja mitä sen oluet merkitsevät sinulle?

Monet muistavat vielä noin 25 vuoden takaisen ajan, jolloin pääkaupungissa oli vain Keravalle muuttoa suunnitteleva Sinebrychoffin iso tuotantolaitos. Tamperelaisille maantieteellisesti lähin oli saman firman panimo Porissa ja turkulaisille Hartwallin Kaarinan laitokset. Tai no, Lammin Sahti taisi olla Tampereelta kyllä Poria lähempänä, mutta eri maakunnassa sekin.

Tuosta aallonpohjasta, jolloin aktiiviset kotimaiset panimoyritykset laskettiin yhden käden sormilla, on tultu nykytilanteeseen, jossa panimoita on suurin piirtein 70–80 kappaletta. Varsinkin isoissa kaupungeissa, joihin nykyinen pienpanimobuumi epäilemättä keskittyy, alkaa olla jo Suomessakin ihan mielekästä katsoa olutta hyvinkin paikallisten lasien läpi.

Mitä siis on tämä olut, jota minun kaupungissani, kaupunginosassani, kaveripiirissäni tai keittiössäni tehdään? Pitääkö sen olla jotenkin erilaista kuin muiden paikkakuntien, alueiden tai maiden oluet? Vai ovatko täkäläiset oluet osa maailmanlaajuista olutyhteisöä, jolle on tärkeää löytää jotakin tuttua mistä tahansa paikasta kaikilta mantereilta?

Supportyourlocal_Flickr_Scot-Rumery_CC BY SA 2-0-att

Joka kadulla omat perinteet?

Italiassa 1980-luvulla syntyneen slow food -liikkeen ajatteluun kuului slogan, jonka mukaan ”syömällä erilaista ruokaa joka kadulla panemme tehokkaimmin kampoihin fast food -kulttuurille.” Hitaan ruoan ajattelu kehittyi tuolloin vastustamaan McDonaldsin ja muiden globaalien ruokaketjujen tunkeutumista eurooppalaisten ruokaperinteiden kotikentille.

En tiedä, onko edes Italiassa, jossa paikallisten ruokien kulttuuri on Euroopan vahvimpia, ruokaperinne ollut koskaan todella ihan noin paikallista. Slow food -väen ehkä hieman liioiteltu julistus paalutti kyllä äärimmäisen mittatikun paikalliselle ruoka- ja juomakulttuurille. 1980-luvulla tämän tyyppisestä kulttuurista ei käytännössä ollut Pohjois-Euroopassa tietoakaan, mutta nyt 30 vuotta myöhemmin ajatuksilla on alkanut olla jonkinlaista kaikupohjaa.

Jos ei nyt aivan kaduilla, niin ainakin eri maissa ja maakunnissa kaivellaan nyt vanhoja reseptikirjoja ja kolutaan pientareita uusien ruokaideoiden ja raaka-aineiden perässä. Uutta pohjoismaista keittiötä ovat olleet visioimassa niin kokit kuin virkamiehetkin, ja ideat näkyvät varsinkin pääkaupunkien innovatiivisten ravintoloiden mauissa ja raaka-ainevalikoimissa. On koivunmahlaa, vihreitä mansikoita, lunnin munia ja ternimaitoa.

Pohjolan maku on hapan suppilovahverosahti

Mitä paikallisuus merkitsee, kun puhutaan oluesta? Oluen paikallisuutta on ehkä useampaakin lajia. Selkeimmin olut on tietysti paikallista silloin, kun se on valmistettu lähellä kuluttajaa, eli maantieteellinen etäisyys panimon ja oluen juojan välillä on minimissään.

Tästäkin paikallisemmaksi pääsee siten, että samainen panimo hankkii vielä raaka-aineensa omalta tuotantopaikkakunnaltaan tai mahdollisimman läheltä sitä. Usein ei ole itsestäänselvyys, että tällainen olisi edes teoriassa todennäköistä, kun esimerkiksi humalaa ei kasvateta isommassa mittakaavassa kaikissa olutmaissa.

Kolmas, vaikeammin määriteltävä paikallisen ulottuvuus on uskollisuus kotiseudun olutperinteille. Tästä on monia ilmiselviä esimerkkejä kuten Brysselin lambicit tai Bambergin savuoluet. Nämä tavat tehdä olutta ovat ehkä nykyaikana levinneet ympäri maapalloa, mutta niillä on enemmän tai vähemmän paikkaan sidottu menneisyys. Paikallisperinteestä nousevat ne ominaisuudet, joita näiden oluttyyppien odotetaan osoittavan.

Kansainvälisessä olutkeskustelussa on puhuttu viime aikoina suhteellisen paljonkin oluen paikallisuudesta, joka myös markkinatutkimuksissa on nostettu keskeiseksi trendiksi. Useimmiten paikallisuus varmasti mielletään nykyään etäisyyksien kautta – joko kuluttajan ja panimon tai panimon ja raaka-ainetuotannon välimatkana. Paikallisen ja pienen kilpailuetuna voi olla henkilökohtainen yhteys, jonka se luo kuluttajaan esimerkiksi sosiaalisen median tai kivijalkakaupan kautta.

Sen lisäksi, että oluenystävien on havaittu suosivan paikallisia panimoita – tai ehkä sen takia – myös niiden talousvaikutuksiin on kiinnitetty huomiota. Yhdysvalloissa kaupungit kilpailevat saadakseen kasvukykyisiä panimoita piristämään talouttaan. Erään laskelman mukaan San Diegon alueen poikkeuksellisen aktiivinen pienpanimokenttä tuo yksistään North Countyn piirikuntaan lähes 300 miljoonan dollarin vuotuiset tulot.

Paikallisuuden rinnalla on alettu puhua jopa hyperpaikallisuudesta. New Yorkin katoilla viljellään humalaa kaupungin panimoiden oluihin. Farmipanimot, joita Euroopassa on jonkinmoinen joukko, ovat yleistyneet myös esimerkiksi Yhdysvalloissa, ja pisimmälle vietynä kyse on siitä, että samalla maatilalla paitsi viljellään olutviljat ja humalat myös hoidetaan mallastus ja pannaan vielä kaupan päälle olut.

Meilläpäin uusi pohjoismainen ruoka on saamassa rinnalleen uuden pohjoismaisen oluen, ny nordisk øl. Tällöin puhutaan taas lähituotannon ohella oluen paikallisesta identiteetistä, tyylistä ja mauista. ”Meillä on vielä vähän oluita jotka tuoksuvat, maistuvat ja näyttävät selkeästi suomalaiselta tai pohjoismaiselta”, kirjoittaa aiheen kotimainen asiantuntija Mika Laitinen. Tanskasta lähtöisin oleva NNØ-verkosto haluaa kehittää paikallisten viljalajien, hiivojen ja maustekasvien hyödyntämistä pohjoismaisissa oluissa.

poroTutustuin tällä viikolla virolais-suomalaisena yhteistyönä syntyneeseen Poro-olueen, jonka taustalla ovat helsinkiläinen Humalove ja Tallinnan seudulla toimiva Õllenaut. Humalan virkaa tässä oluessa toimittaa kaksi eri jäkälälajiketta, ja tyylilajina on sahdin tyyppinen maalaisolut. En tiedä, miltä jäkälä itsessään maistuu, mutta todennäköisesti sen ansiosta oluessa on metsäsienimäinen maku. Torvisientä tai suppilovahveroa muistuttavat vivahteet tekevät juomasta tietysti todella metsäisen ja pohjoismaisen oloista. Maku oli myös selvästi hapan ja ilmeisesti sellaiseksi tarkoitettukin.

Hyperpaikallisuutta Helsingin itäisessä kantakaupungissa

Noin kilometrin säteellä kotoani on tiettävästi ainakin kolme panimoa, varmastikin enemmän kuin useimmilla suomalaisilla. Stadin Panimo Suvilahdessa on jo vakiintunut pitkän linjan toimija. Vallilan Panimo on viimeksi kuluneen vuoden aikana raivannut itselleen tilaa kaupalliselta panimokentältä: se on saanut oluitaan jo esimerkiksi Citymarketin hyllyihin. Kurvin Panimolla näyttää olevan toinen jalka vielä kotiolutkuvioissa.

paikallinen_milaVarmasti esimerkiksi Vallilan Panimoon voisi sopia termi hyperpaikallinen. Panimo on ankkuroitunut Nilsiänkadulle kortteliin, jossa sijaitsi Orionin tehdas ja pääkonttori ennen kuin lääkevalmistaja siirsi komentokeskuksensa 1980-luvulla uuden tehtaansa kylkeen Espoon pellolle. Panimon Facebook-sivulla luvataan laajentaa oluiden saatavuutta nimenomaan Kallion ja Vallilan nurkilla, joten selvästikin Vallilan tavoitteena on olla vallilalainen.

Maistelin Vallilan Kolmannen silmän kyyneleet -olutta, joka viittaa nimensä puolesta rap-artisti Eevil Stöön suuntaan. Olut on etikettinsä mukaan English pale ale, ja mikäs siinä, yleisvaikutelma on kuiva ja terävän humalainen, hyvinkin juotava. Raaka-aineisiin asti Vallilan paikallisuus ei kai ulotu, elleivät sitten Viking Maltin maltaat tule sattumoisin joltain läheiseltä Uudenmaan pellolta. Humalat ainakin tilataan eri puolilta maailmaa.

Kotikulmieni pienpanimo-oluet ovat paikallisia enimmäkseen juuri tuossa etäisyyteen liittyvässä merkityksessä. Ne on täällä tehty ja niitä on saatavana näillä nurkilla. Tyylilajit ovat angloamerikkalaisia. Ehkä Vallilan Kyynelissä on humalan maun tuomaa pientä lääkemäisyyttä, jonka voi hyvällä mielikuvituksella liittää heidän sijaintiinsa entisessä lääketehtaassa. Stadin Panimo on toki tehnyt vuosien mittaan satoja oluita ja niistä muutamat ovat olleet nyökkäyksiä myös suomalaisen makumaailman suuntaan.

Jää nähtäväksi, miten kotimainen pienpanimokenttä tulevina vuosina kehittyy. Paikallisuus on meilläkin ainakin toistaiseksi kasvava ilmiö ja monet oluenystävät saavat kotinurkilleen omat hyperpaikalliset panimonsa.

paikallinen-3kyyneleet (1)Nykyisellään nämä siis tarjoavat enimmäkseen – Mika Laitista jälleen siteeratakseni – ”globaalia ja suhteellisen yhtenäistä” käsityöolutta, useimmin ehkä ipoja ja erilaisia muita pale aleja. Niitä varmaan olutväen suuri enemmistö juuri nyt toivookin. Ja toki poikkeuksiakin on. Mutta tuleeko esimerkiksi uudesta skandinaavisesta oluesta pohjoisine makuineen niin trendikästä, että se leviää isossa mittakaavassa kulinarististen tiennäyttäjien visioista myös tänne kotikaduillemme?

Kun panimoiden määrä kasvaa päätä huimaavaa vauhtia, markkinoilla voi alkaa ennen pitkää olla ahdasta. Ainakin Atlantin takana on puhuttu jo jonkin aikaa, että edessä on selviytymistaistelu. Bisnes on tietenkin bisnestä, ja isot ja vahvat panimot käyvät varmasti omat perinteiset kamppailunsa elintilasta vielä isompien ja vahvempien kanssa.

Oluenystävät kohdistavat sen sijaan toiveikkaat katseensa kaikkein pienimpiin ja paikallisimpiin. Niillä on hyvät mahdollisuudet voittaa puolelleen oluenjuojien sydämet omilla kotipaikkakunnillaan, ja ne voivat vastata kekseliäästi ja ketterästi kuluttajien odotuksiin. Hyperpaikallisuus voi olla osittain pelkkää semantiikkaakin, mutta termi vähintäänkin rohkaisee miettimään, millä linssillä haluamme olutta katsoa: maan, maakunnan, kunnan, kaupunginosan vai korttelin tasolla.

Kannattaa lukea vielä Maltainen-blogin postaus uudesta pohjoismaisesta oluesta sekä Martyn Cornellin parin vuoden takainen kirjoitus oluen terroir’ista.