Rodenbach Red Tripel

Belgialaisen Rodenbachin panimon varhainen historia on hieman takkuinen ja vuosiluvut vaihtelevat käytetyn lähteen mukaan. Joka tapauksessa jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Napoleonin uhka oli Waterloossa poistettu Euroopan yltä, saksalaistaustainen Rodenbachin suku perusti pienen panimonsa Roeselaren kaupunkiin nykyisessä länsi-Belgiassa. Tai tarkemmin ottaen he ostivat omistukseensa jo toiminnassa olleen paikallispanimon.

Rodenbach vietti 200-vuotisjuhlaansa viime vuonna, ja panimon verkkosivujen mukaan sukuyritys perustettiinkin juuri vuonna 1821. Belgialainen olutkirjailija Wilfried Martens puhui tosin vuodesta 1836, ja myös Tim Webb on omissa Belgia-kirjoissaan maininnut tämän myöhemmän perustamisvuoden. Samaten Michael Jackson piti vuotta 1836 Rodenbach-panimon perustamisvuotena, mutta hänen mukaansa joku suvun jäsen oli ollut samaisen panimon omistajana jo vuodesta 1820 asti – ei kuitenkaan 1821. Joskus perustajanelikkona on neljä veljestä, joskus kolme miespuolista ja yksi naispuolinen suvun jäsen.

Red Tripel (8,2 %) on joka tapauksessa Rodenbachin 200-vuotisjuhlaolut, joka taisi ehtiä myös Alkomme valikoimiin mainiosti jo juhlavuoden aikana. Kysymys on tynnyreissä ikäännytetyn flaamilaisen punaoluen ja tuoreen tripelin sekoituksesta – ei siis puhtaasta punaisesta hapanoluesta kuten joillakin verkkosivustoilla on tulkittu.    

Sitä tietoa en onnistunut löytämään, mitä tripeliä sekoituksessa on käytetty. Rodenbach itse ei tripel-olutta normaalisti tee, mutta eipä niitä läntisessä Belgiassa tarvitse koskaan kaukaa hakea. Esimerkiksi Palm – Rodenbachin belgialainen sisarpanimo hollantilaisessa Swinkels-konsernissa – panee ainakin paria kolmea sellaista.

Millainen olut tästä sekoituksesta sitten on tullut?

Väri on rusehtavan, kultaisen punainen. Tuoksussa on vaniljaa ja Rodenbach Grand Crun tai Duchesse de Bourgognen portviinimäistä happamuutta. Maussa vanilja myös korostuu ihan ronskisti, happamuus on hyvin mietoa ja kirsikkaista (oluessa ei siis ole kirsikoita). Tällainen pieni hapan jenga on kuitenkin ainoa ”puraisu” maussa, kun esimerkiksi humalaa ei käytännössä tunnu, eikä onneksi alkoholiakaan.

Tyylikästä belgialaista tunnelmaa on mukana tuhdin tammi–vanilja-akselin taustalla, oikeastaan kuin jotain hyvää vallonialaista ambréeta olisi maustettu flaamilaisella punaoluella. Vähän marjaisuutta jää loppumakuunkin. Red Tripel on selvästi jälkiruokamaisempi kuin normi-Rodenbachit, mutta minusta hyvällä tavalla, ei ärsyttävästi. Ei tällä tietenkään ole paljon tekemistä luostari-tripelien kanssa, mutta ei kai sellaista ole väitettykään.

Red Tripel on alkoholiprosenteistaan huolimatta aika helposti juotava ja miellyttävä juhlaolut, joka ei ehkä puhuttele etulinjan hapanoluiden faneja mutta jolla saattaa olla uutta ja kiinnostavaa annettavaa laajemmalle belgialaisklassikoiden ystäväjoukolle.

(Kuva: Rodenbachin panimo.)

Advertisement

Tilquin Oude Gueuze à l’Ancienne 2010–2011 ja 2019–2020

En ole muistaakseni koskaan maistanut kymmenen vuotta vanhaa gueuzeä. Jossain vaiheessa vuonna 2021 löysin kaappini perälle aikoinaan jääneet muutamat pullot Tilquinin Oude Gueuzeä vuodelta 2011 ja päätin korkata sellaisen vuodenvaihteeseen mennessä. Myöhästyin tästä aikomuksesta vuorokaudella, ja niinpä testi toteutui nyt uudenvuodenpäivänä.

Rinnalla on vuonna 2020 julkaistu vastaava olut, joten ihan täyttä 10 vuoden ikäeroa näille pulloille en saanut mutta melkein. Vanhemman vuosikerran pullot on ostettu paikan päältä Pierre Tilquinin sekoittamolta, jossa kävin tuoreeltaan paikan avauduttua. Olisiko ollut ensimmäinen avointen ovien päivä, kesällä 2011? Jututin Tilquiniä itseäänkin ja kirjoitin aiheesta jotain Olutpostiin. Osan sieltä hankituista pulloista säästin tarkoituksellakin, mutta niitä taisi jäädä syrjään useampia kuin olin aikonut.

Ensimmäinen havainto vuonna 2011 hankitusta Tilquinistä on täysin äänetön korkin avautuminen, ei siis poksahdusta, eikä myöskään mitään näkyvää vaahtoa tai poreilua lasiin kaataessa. Maistaessa olut ei ole täysin flätti mutta melkein kuitenkin. Tuoksussa on ikääntymisen merkkejä, sherryä ja ehkä vähän homejuuston tyyppistä maalaismaisuutta, normaali lambicin tallipiha on taka-alalla. Maku on äärimmäisen kuiva, selvästi melkein etikkamaiseen suuntaan pelkistynyt, omenaa, sitruunaa ja tanniinista kireyttä mukana.

Vuosikerta 2019–2020 on vanhukseen verrattuna raikkaampi, hiilihapon pehmentämä, kuiva vaikkakin tämän vertailun kaksikosta aavistuksen makeampi. Tuoksu on suhteellisen tyypillinen lambicin tuoksu, maatilan aromeja, sitrusta, mutta myös jotain jännää maustetta tai Aasian yrttiä jota en tunnista. Maussa jatkuvat samat elementit, ehkä jotain maanläheistä, juustoista tai omenaista tässäkin mukana. Näin kuvattuna piirteet varmaan kuulostavat virhemauilta ja -tuoksuilta, mutta kun kyseessä on gueuze, kaikki lienee tarkoituksenmukaista.

Yleensä muutaman vuoden liikaakin kellarissa muhineet oluet ovat lempeämpiä, vähemmän särmikkäitä kuin tuoreet vastineet. Tässä mennään kuitenkin äärirajoilla, onko vanhempi gueuze enää minusta miellyttävä maistelujuoma. Tuoksu on kyllä hyvä mutta maussa ankara sitruunainen kirpeys on liiallista. Pullot ovat olleet säilytyksessä valolta suojassa mutta eivät välttämättä aina riittävän viileässä, joten tälläkin voi olla osuutensa. Vuosikerta 2019–2020 on sen sijaan miellyttävä gueuze, myös meille joille tämän lajityypin happamuus on parhaassakin tapauksessa pieni haaste. Jossain vaiheessa Tilquin on näköjään nostanut lippulaivaoluensa alkoholiprosenttia 7 %:iin, vanhempi on nimittäin 6 %. Nämä taitavat olla gueuzeille aika korkeita lukemia, ei alkoholi sinänsä kyllä niissä maistu.  

Pierre Tilquin on nostanut pikku firmansa reilussa kymmenessä vuodessa Belgian tunnetuimpien oluenvalmistajien joukkoon, ei siis pelkästään lambic-tuottajien joukossa vaan kaiken kaikkiaan. Hänen oluitaan saa Alkosta ja niihin törmää siellä täällä maailmalla, prosenttien salliessa kai myös Suomen isoissa marketeissa. Tyyppi selvästikin tietää mitä tekee. Ilmeisesti hän on edelleen ainoa gueuzen sekoittaja, jolle legendaarinen Cantillon myy raaka-lambiciaan. Viime vuosina Tilquinin lambiceja on nähty yhä enemmän erilaisilla marjoilla ja hedelmillä ryyditettyinä, kuten nyt vaikka luumuilla, punaherukoilla, mustikoilla ja karhunvadelmilla, sekä eri rypälelajikkeilla.

Olarin Panimon tölkit: All City, Area 21 IPA West Coast Haze ja Caddy Sourville

Joulukuussa olen blogannut vain kalenterinluukkuja, joissa on päättämäni teeman mukaisesti tarinoita 1980-luvusta, eli useat noin neljänkymmenen vuoden takaa. Nyt tulee vaihteeksi muutama sana nykypäivästä. Onhan toki siitäkin jo lähes 40 vuotta, kun ensimmäisen kerran kävin Olarissa (lapsena), mutta silloin siellä ei ollut panimoa.

Nyt on, tai ainakin Otaniemessä toimiva Olarin Panimo, joka tarjosi pari viikkoa sitten bloggareille ja muille kirjoittajille/vaikuttajille maistiaisia uusista tölkkioluistaan. Nämä tuli nyt viime viikonloppuna maisteltua, joten kopioinpa tähän alle vaikutelmia, joita kirjoittelin maistaessa muistiin.

 

All City (5,5 %) on panimon ensimmäinen ruokakauppamyyntiin menevä NEIPA. Mangolassin värinen tai vieläkin vaaleampi olut on luonnollisesti samea, tuoksussa on hyvin raikasta sitruunaista, ananaksista humalaa. Tölkin kanteen oli muuten tullut kuhmu, jota siinä minusta ei ollut, kun sain tölkit alun perin käsiini. Mistä lie kuhmu tullut – ensin pelkäsin, että sisällä tölkissä tapahtuu jotain, mikä räjähtää kannen mukana silmille, mutta ihan rauhallisesti olut kyllä avatessa käyttäytyi.

Maku ja suutuntuma ovat linjassa tuoksun kanssa, siinä on kuohkea greipinkuorinen mehuisuus, joka on myös katkeraa. Jokin elementti – humala kai – kutittelee kurkunpäässä asti tavalla, johon harvemmin törmään. Mikäs tässä: erittäin hedelmäistä ja juotavaa. Tyylilaji on toki tällaiselle vanhalle karpaasille edelleen vähän vieras, ja jos joku tulisi paljastamaan, että tämä on todellisuudessa jokin cocktail jossa ei ole ollenkaan mallasta, en pystyisi heti mausta todistamaan väitettä vääräksikään. Humalan hapot jäävät vähän polttelemaan jälkeen. Hyvät pisteet kumminkin.

Area 21 IPA West Coast Hazen (6,3 %) on tarkoitus olla alkuperäiseen Olarin postinumero-IPAan verrattuna astetta 2020-lukulaisempi olut. Tuoksussa ja maussa aistin vanhan liiton jenkki-ipojen humalaa, appelsiinin sävyä, miedosti havumaista, ja mausta olen erottavinani hieman värikkäämpää mallastakin. Voi toki olla, että kun jo väri on nykyneipaa oranssimpi, silmähavainto ohjaa myös nenä- ja suuaistimuksia.

Miellyttävä ja raikas IPA on sinänsä kyseessä, ja siinä on mietoa sameutta – kuten kuvailuun west coast haze sopiikin – mutta ei tätä ole kovin pitkälle neipautettu. Katkeruutta jää jonkin verran jälkimakuun, mutta 1990–2000-lukulaista uhoa siinä ei ole. Tuote tuntuu tuoreelta, ja humalahapot pysyvät aisoissa. Eihän tässä ehkä mitään kovin yllättävääkään ole, mutta jos kyse on enemmän tai vähemmän yhdestä panimon perustuotteesta, tärkeintä on varmaan toimivuus. 

Caddy Sourvillen (5,2 %) kanssa ollaan sameankeltaisen hapanoluen äärellä. Tuoksussa on hedelmää ja jotain tuttua hapanoluen elementtiä, ehkä maitohappoon liittyvää, koska tässä oluessa käytetty Philly Sour -hiiva tuottaa ilmeisesti nimenomaan laktista käymistä. Oluen raaka-ainelistassakin on hedelmää – persikkaa, aprikoosia ja passiota – sekä kaikkia neljää perusviljaa paitsi ruista.

Raikkaan puoleinen hedelmäolut onkin lopputuloksena, vähän kuin Valion sekahedelmämehun ja jonkin hyvin mineraalisen vissyveden yhdistelmä (alkoholilla höystettynä tietysti, mutta se ei juurikaan maistu). Ehkä maitohappoisen hiivan ansiosta tässä on muistumaa jopa belgialaisista hapanoluista, brettan puuttuessa toki ei niinkään lambic-pohjaisista. Kuitenkin jokin yhdistelmässä tuottaa myös pientä saippuaista makua kitalakeen. Happamuus ei ole naamaa vääntävää vaan sellaista tasoa, jonka minäkin jossain kesäjuomassa sietäisin.

Pätevän tuntuisia tölkkituotteita tuli näin ollen aluekeskuksesta, joten ihan mielelläni poikkesin normaalilta maltaiselta linjaltani vaihteeksi humalavetoisten ja happamienkin herkkujen pariin.

Jeriko Wild Ale nousee Seinäjoen seinämistä

Mallaskosken panimo on aina kanavoinut pohjalaisia juuriaan ja paikallista sielunmaisemaa monin eri tavoin. Vanhoissa Kuohu-tölkeissä oli jussipaidan vinoruutuja. Lonkerot ja siiderit ovat olleet Häjyä ja Komiaa. Kuohu itsessään oli nykyisen panimon edeltäjältä, 1920–60-luvuilla toimineilta Mallaskosken Tehtailta peritty brändi.

Nyttemmin Kuohukin taitaa olla nimenä kuopattu. Ainakin panimon omilla sivuilla esiteltävä perusvalikoima on stailattu 2010-luvun craft-tyyliin ja oluiden nimiksi on jätetty tyylinimet kuten Heller Bock ja Amber Lager. Mallaskoski-logo on mukana tölkin kyljessä muistuttamassa juurista. Käytössä oleva logo on ilmeisesti sama, jota alkuperäiset Mallaskosken Tehtaat käyttivät. Vahvuus on kohonnut kautta linjan entisen maitokaupparajan yli, 5 % paremmalle puolelle.

Paikallisuus on kuitenkin tullut panimon tarjontaan mukaan uudella tavalla. Tuore olutlanseeraus Jeriko Wild Ale (5,6 %) viittaa nimellään Seinäjoen keskustan tuntumassa sijaitsevaan alueeseen, joka tunnetaan paikallisesti Jerikona. Edellä mainittu “vanha” Mallaskoski perustettiin nimenomaan Jerikon suunnalle, joskin siellä tehtiin kieltolain takia 1920-luvulla vain mietoja mallasjuomia. Sittemmin se muutti samaan paikkaan vesitornin juurelle, jossa nykyinen Mallaskoskikin toimii.

Uutuusolutta varten olutmestari Jyri Ojaluoma on käynyt keräämässä villihiivaa Seinäjoen uomasta läheltä alkuperäisen panimon sijaintipaikkaa. Tällä hiivalla on käytetty hapanolut, joka on tehty kattilahapatuksella. Kettle souring on ehkä halvan oloinen oikotie sellaisten puristien mielestä, joille belgialaisten hapanoluiden pitkät ikäännytysprosessit ovat ainoa oikea tapa. Kuitenkin esimerkiksi Amerikassa kattilahappamat ovat olleet viime vuosina hyvin suosittuja.

Jeriko Wild Ale on kevyen vaalea, selkeästi hapan mutta ei naamaa vääntävä sour. Siinä on samaa greipin kuoren makua kuin belgialaisessa lambicissa, mutta ei hevosen loimea tai muitakaan maalaismaisia sävyjä – ei toki myöskään brysseliläisen Brettanomyces-hiivan aromeja ja makuja. Lievä vihreän rypäleen ja hiivan tuoksu tuo mieleen itävaltalaisen Sturmin ja vastaavat hyvin nuoret viinit. Tämä on aika helposti juotava hapanolut, joka ei aseta ainakaan kompleksisten eurooppalaisten hapantyylien ystäville välttämättä tarpeeksi haastetta.

Kotiseinäjokinen maistoi Jeriko Wild Alea myös ja sanoi kunnioittavansa panimoa tuotteen kehittelystä. Hän totesi, että tällaiselle oluelle voisi kyllä kuvitella sopivia hetkiä, mutta oli samaa mieltä kanssani, että kyseessä on easy drinking -hapanolut. Jeriko ei ollut koehenkilölle erityisen tuttu käsite muuten kuin legendaarisen Jerikon grillin kautta. Seinäjoesta hiivan kerääminen ei tuntunut pahalta ajatukselta, kun kerran joessa voi uidakin ainakin Sahalammen uimarannalla. Pienempi Pajuluoma kuulemma haisi aikoinaan kauhealta, vaikka sielläkin varmaan kasvaa “vaikka mitä villihiivoja”.

Mitä Kallion olutkierroksella voi tulla vastaan?

Jo muutamana vuonna olemme tehneet työkavereiden kanssa alkukesästä kierroksen Kallion baareihin. Sääntönä on ollut, että illan aikana kierretään kymmenkunta paikkaa, jokaisessa juodaan yksi omavalintainen juoma, ja pyritään valitsemaan vain aiemmin käymättömiä kohteita.

Baareja on näillä kierroksilla käyty läpi vajaat kuusikymmentä. Mukana on ollut joitakin pitkän linjan oluthuoneita kuten Kuikka, Hilpeä Hauki tai Kurvin William K, mutta hyvä olutvalikoima ei ole ollut paikkojen valinnan kriteerinä. Reitille on usein osunut muutama aurinkoinen terassi, yksi tai kaksi vähän pelottavaa ammattilaispaikkaa ja satunnainen määrä craft-baareiksi hipsteröityneitä kuppiloita.

Vuosien mittaan nämä noin kymmenen baarin kertaotokset ovat tuntuneet vahvistavan sen arvion, jonka monet ovat näppituntumalta Kalliosta tehneet. Perustason kaljabaarit väistyvät kiihtyvää tahtia. Tilalle tulee enemmän tai vähemmän tyylikkäitä anniskelulaitoksia, joilla on ymmärrystä käsityöoluista ja juomakelpoisista viineistä. Yhä harvemman paikan olutvalikoima jää enää akselille ”kolmonen, nelonen ja tumma Velko”. Samalla asiakaskunta siistiytyy ja ehkä nuorentuukin.

Toisten silmissä tämä merkitsee, että vanha Kallio katoaa. Ehkä he komisario Palmun tavoin pelkäävät, että pian on heidän vuoronsa. Toisille baarien uusiutuminen on neutraali tai jopa positiivinen asia. Jos tykkäät hyvästä oluesta tai kokeilet mielelläsi erilaisia oluita, miksi surisit, kun niitä on tarjolla yhä useammassa baarissa.

Niiden vuosien aikana, kun olemme Kallio-kierroksilla kulkeneet, ainakin Kultapalmu on uudistunut trendikkäämmäksi Palmuksi, Pääkonttorista on tullut Panema ja yksi Flemarin rinteen entisistä kaljapaikoista on muuttunut tyylikkääksi viinibaariksi. Monet muutkin ovat vaihtaneet omistajaa ja nimeä. Lisäksi pubeja on putkahdellut kortteleihin ja kiinteistöihin, joissa niitä ei aikaisemmin ollut, esimerkkeinä vaikka Stadin Panimobaari ja Sörkan Ruusu.

Tietysti Kallion ravintolakannan muutos alkoi tässä suhteessa paljon aikaisemmin: ehkä jo Hilpeä Hauki vuonna 1994 avautuessaan edusti ensimmäistä baarigentrifikaation aaltoa. Tekee silti mieli väittää, että kehitys on nyt taas kiihtynyt. Kaiken tämän keskellä muutama vanha tervaskanto myös jatkaa koetellulla konseptillaan, kuten 60-luvulla perustetut Kolme Kaisaa ja Cella.

Hiivaa Stadin Panimon vanhasta kiinteistöstä

Tämänvuotinen kierros käynnistyi Sörnäisten rannan uusista merellisistä baareista. Leblonin edustalla oli mahdollista levitellä kansituoleja kuumalle rantahiekalle, ja Meriklubi toimi alkuillasta viihtyisänä ravintolalaivana. Näistä aurinkoisista kohteista Meriklubilla oli ihan kohtalainen pienpanimo-oluiden valikoima, Leblon pysytteli perinteisemmillä linjoilla.

Jatkettiin Stadin Panimobaarin kautta ylös kohti Harjua, pysähtyen matkalla mainiossa Sörkan Ruusussa ja jatkaen siitä Broncoon ja Panemaan. Illan viimeisiä etappeja olivat Vaasankadun Kustaa Vaasa ja Kalliohovi sekä edellä mainittu Kolme Kaisaa. Jos eri paikkojen olutvalikoimia ruotii, joukossa oli sekä ilmiselviä hyviä (Stadin Panimobaari ja Panema) että yllättäjiä. Esimerkiksi Broncossa en olisi osannut odottaa näkeväni jotain Omnipollon tai Lervigin hanaolutta.

Sörkan Ruusu ilahdutti, koska paikka näyttää ymmärtävän craft-standardien ohella myös belgialaisten ja saksalaisten oluiden päälle. Ylipäätään tunnelma oli ajaton ja jotenkin patinoitunut, vaikka baari sinänsä on uudehko. Kustaa Vaasassa join puolestaan Pyynikin Mosaic Lageria, joka oli heidän hanassaan tuona iltana erittäin raikkaassa ja hyvässä kunnossa.

Yksi yllätys tuli tällä kertaa eteen Stadin Panimobaarissa, jossa tulin kesken kaiken vedetyksi mukaan elämää suurempiin olutelämyksiin. Mystisen auran ympäröimä omistaja Timo Konttinen oli päättänyt kunnioittaa läsnäolijoita avaamalla panimon kellarista pullon, jota hän kutsui Helsingin harvinaisimmaksi. Paikalla olivat myös muun muassa toinen panimon perustajajäsen Ilkka Sysilä ja bloggari Arde, jonka amerikkalaisilla vierailla oli jokin osuus illan tapahtumiin.

Pullo oli Stadin MIWtFY-hapanolutta (”Stadin Sour Ale”), jota oli maisemissa joskus vuosien 2013–14 tienoilla, siis ennen kuin happamista tyyleistä tuli iso juttu näillä rannoilla. Sen aikaisissa arvioissa olutta on luonnehdittu sekä samalla varsin makeaksi että todella happamaksi, mutta ehkäpä villihiivat ovat jatkaneet ruokailuaan näinä välivuosina, kun nyt kumpikaan piirre ei tuntunut korostuvan. Maistelu toki tapahtui muutenkin kiireisen illan tiimellyksessä, joten aivan ansaitsemaansa huomiota tämä olut ei valitettavasti saanut.

Yhdessä Ratebeer-arviossa ehdotetaan tyylilajiksi ”imperial faro”, joka on ehkä kieli poskessa keksitty termi mutta varmasti periaatteessa lähes 9-prosenttiselle oluelle paikallaan. Neljä­–viisi vuotta varastossa odotellut MIWtFY on kohtuullisen lempeä mutta silti selvästi lambicmaisen hapan tapaus, jossa Stadin Panimon konkareiden mukaan on villihiivoja panimon entisestä kiinteistöstä Itäväylän toiselta puolelta. Tai näin ainakin ymmärsin. Harvalla oluella on mainittavampaa historiaa tai mikromaantieteellistä taustaa, joten olin tyytyväinen, että pääsin tästä pullosta maistille.

Baarit 2013–2018

Kierros jatkui, ja vastaava rundi on luultavasti luvassa taas viimeistään vuoden päästä. Tässä vielä edellä mainittujen Kallio-turneiden pysähdyspaikat viimeisten kuuden kesän ajalta. Kallio on tietenkin tätä tarkoitusta varten ymmäretty laajasti, eli osa baareista on oikeastaan naapurikaupunginosien Alppiharjun, Sörnäisten ja Vallilan alueella.

Café II-linja 23, Musta Kissa, Om’pu, Sirdie, Oiva, Sivukirjasto, Roskapankki, Kultapalmu, Kurvitar, Hilpeä Hauki, Sävel, Majava Baari, Kuikka, Exodus, Tenkka, Heinähattu, K*urvi, Mucava, Ølhus Oslo, Juttutupa, Rosso, Pub Porthan, 5th Street Bar, Populus, Kallion Mestari, Siima Baari, B12, Flemari 21, Cella, Pulmu, William K. (Kurvi), Ravintolalaiva Pikkudami, Siltanen, Las Vegas, Brewster, Flemari 13, Bar 21, Bullman, Lucky Nine, Molotow, Solmu, Stadin Tähti, Ravintolalaiva Maria, Sir Oliver, Café Mascot, Kipinä, Bar Lab, Helsing Bar, Virkavapaa, Tenho, Leblon, Ravintolalaiva Merikerho, Stadin Panimobaari, Sörkan Ruusu, Bar Bronco, Panema, Kustaa Vaasa, Kalliohovi, Kolme Kaisaa.

Varsovan olutfestivaali, syksy 2017

Kävin jo kolmantena peräkkäisenä syksynä Varsovan olutfestivaalilla. Tapahtuma on joka kerran järjestetty Legia Warszawa -jalkapallojoukkueen stadionilla. Jos en täysin erehdy, festari pistetään itse asiassa pystyyn jopa kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Sisään alueelle maksaa 10 złotya eli reilut kaksi euroa. Sen jälkeen voi vaellella vapaasti stadionin oheisrakennuksissa, joista ainakin osa ilmeisesti toimii muulloin seuran edustustiloina. Alimmassa kerroksessa on uusien panimojen vyöhyke ja kahdessa ylemmässä vakiintuneempien panimojen ja maahantuojien ständejä. Pihalla on ruokarekkoja.

Olin tällä kertaa paikalla lauantaiaamupäivänä, joka oli yllättävänkin hiljaista aikaa. Lehtihaastatteluissa tapahtuman järjestäjät ovat kertoneet, että hörhöt tulevat paikalle jo torstaina, ja ilmeisesti muita kiireisiä aikoja ovat sitten perjantain ja lauantain illat. Kun kello löi kaksi lauantaina, tiskeillä alkoikin parveilla jo selvästi enemmän porukkaa.

Tarjonnassa silmiin pisti tänä vuonna runsas New England IPA -oluiden määrä, viime vuoteen verrattuna siis. Siinä ei ole kai mitään yllättävää, näitähän on Suomessakin kuluvana vuonna nähty monia.

Berliner Weisseja oli myös paljon, ja yhdessä tapauksessa (Piwne Podziemie -panimon Bikini Kill) se oli blendattu NEIPAn kanssa, tuloksena tart New England IPA. Erilaisilla hedelmillä maustettuja pale aleja oli myös vähän joka toisella panimolla. Lagereita oli entistä vähemmän.

Yksi esimerkki hedelmä-PA:sta oli AleBrowarin Pear Time, johon oli nimen mukaisesti lisätty valmistusvaiheessa päärynää. Päärynän syksyinen maku yhdistyi ihan mukavasti vihreän kasvillisuuden ja ylikypsien hedelmien makuiseen humalaan, mitä se sitten olikin. Kohtalaisen raikas, NEIPAmaisen pehmeästi humaloitu olut.

Sadonkorjuukauden tunnelmaa oli myös PINTAn Oktoberfest IPAssa, jolla ei ollut kyllä mitään tekemistä Baijerin Oktoberfest-oluiden kanssa. Oluessa maistuivat normaalia IPAa tummemmat maltaat, brown ale -moodissa, ja näin hanassa lukikin: Autumn Brown IPA. Humalat olivat tuntuvan amerikkalaiset mutta ne peittyivät syksyisen pehmeästi osittain maltaisiin. Kelpo syysolut.

Hapanpuolella en yleensä paljon viihdy, mutta nyt päätyi maistelulasiini myös pari villin oloista viikaria. Karuzela-kiertolaispanimon Karuzelarz oli blackcurrant Brett ale, johon siis erilaisia kirpeyden ja happamuuden vivahteita tuomassa oli sekä mustaherukoita että Brettanomyces-villihiivaa. Olut oli 5,1-prosenttinen. Humalat olivat vähissä, maku hieman mineraalinen ja ontto, marjamehuisuus aika vahvaa. Ei nyt ihan onneton hapanolut, mutta ne belgialaiset brettan maut, joista itse tykkään, hukkuivat kaiken alle.

Erikoisempi löytö oli espanjalais-ruotsalainen kollaboraatio-olut The Figth Element (siis viidennen alkuaineen sijaan ”viikunainen alkuaine”), joka vieläpä ilmoitti tyylilajikseen saison darbyste. Tämän viittauksen tunnistan: Darbyste on belgialaisen maatilapanimon Blaugies’n lähes 30 vuotta sitten lanseeraama olut, joka tätä saisonia on ilmeisesti inspiroinut. En jaksa muistaa, onko belgialainen esikuva näin hapan. Tim Webb kyllä kutsui sitä vuonna 1992 ”viinimäiseksi”.

Alkuperäisen Darbysten tarina on ihan hauska, peräisin muistaakseni 1800-luvun puolelta. Blaugies’n suunnalle oli nimittäin eksynyt englantilainen saarnamies, joka oli vakaasti päättänyt käännyttää paikalliset raittiusaatteen kannalle. (Katolilaisilta papeilta ei moisia pyrkimyksiä tarvinnut pelätä.) Kyläläiset kehittivät diplomatian hengessä uuden viikunamehun reseptin, joka osoittautui suosituksi seurakunnankin riennoissa. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että ”mehu” tuoksahti viikunoistaan huolimatta erehdyttävästi paikallisen panimon oluelle.

Hyvää tämänvuotisilla Varsovan festivaaleilla oli sekin, että 0,1 tai 0,15 dl annoksia oli tarjolla entistä useammalla panimolla. Täällähän maksetaan rahalla ja jokainen tiski saa kai päättää hintansa ja annoskokonsa itse. Aikaisemmilta vuosilta muistelen, että pienin maksullinen annos oli yleensä 0,33, ja vaikka tiskiltä olisikin saanut sellaisen ”maistelutilkan” ilmaiseksi, tuntui kohteliaalta tilata sen perään yksi lasillinen rahallakin.

Niinpä testasin vielä pari vahvaa olutta, vaikka illemmalla oli vielä muutakin ohjelmaa eikä tarkoitus ollut suinkaan jäädä stadionille humaltumaan. Browar Faktoria oli tehnyt Attila-nimisen wine tripelin, jossa belgialaisen luostarioluen henkiseen vaaleaan olueen oli upotettu Unkarin Tokajin alueen jalohomeen peittämiä rypäleitä. Omenamehun värinen vahva tripel oli raikas ja omaan suuhuni makujen yhdistelmä toimi ainakin pikku annoksena hyvin.

Toinen maistamistani yli 10-prosenttisista oli Profesja-panimon Bartnik, ei oikeastaan olut vaan sima. Tarkemmin sanoen viljasima eli englanniksi braggot. Kun kysyin panimon työntekijältä, miten viljasima valmistetaan, hän kuitenkin sanoi että ensin tehdään vahva perusolut ja siihen lisätään tuhottomasti hunajaa. Tämä simahan oli siis ehkä makein juoma mitä olen ikinä juonut (makeus kyllä peitti alkoholin niin kuin liköörissä). Se, mikä on loogisesti ajatellen hunajaoluen ja viljasiman ero, jäi nyt ainakin minulle vielä epäselväksi, ehkä joku osaa valaista.

PINTA Kwas Kappa: hapansarja eteni K:hon

Maistelin pari vuotta sitten Varsovan olutfestivaaleilla tummaa mietoa hapanolutta, jota tarjoili PINTA, puolalaisen käsityöoluen uudisraivaajapanimo. Ihmettelin silloin, kun panimo nimitti tuotostaan tyylillisesti Berliner Schwarzeksi ja itse yhdistin oluen nimen, Kwas Delta, itäeurooppalaiseen kvassiin eli ruisleivästä tehtyyn kaljaan.

Pienellä taustojen tutkailulla selvisi, että kyse on PINTA-panimon käynnistämästä hapanolutkokeilujen sarjasta, jonka aloitti aikoinaan Kwas Alfa ja sen jälkeen on käyty kreikkalaisten aakkosten alkupäätä kirjain kerrallaan läpi. Jokainen olut on edustanut hieman eri tyyliä. Eli kwas-sanan ei nyt tarvitse siis viitata varsinaiseen kvassiin, vaan se on ylipäätään puolan kielen happoa tarkoittava sana.

Tänään sitten ostoskassiini päätyi sarjan uutukainen, Kwas Kappa, joka etikettinsä mukaan on American sour lager ja sisältää 5,4 alkoholiprosenttia. Sarjan muista oluista esimerkiksi Kwas Eta oli sour pumpkin red ale ja Kwas Theta sour cherry imperial stout. Näitä muita siis en ole maistellut.

En ollut jotenkin ennen tullut ajatelleeksi, että hapan lagerkin on ”juttu”. Mutta pienellä googlailulla huomaa kyllä, että sellaisia on varsinkin Atlantin takana tehnyt aika moni panimo, ja voisi kuvitella että Euroopassa samoin. Mikään suuri hapanoluiden ystävä en ole, enkä siten kovin hyvin kartalla, mitä sillä saralla tapahtuu.

Tässä on suhteellisen normaalin oloinen vaalea lager, jossa viiden Uuden maailman humalan profiilista aistin mielestäni ainakin Mosaicin, ja happamuutta keitokseen tuo Lactobacillus delbrueckii. Tuoksussa on päivänkakkaraa ja märkiä tekstiilejä, kenties humalien ja hapon yhteisvaikutuksesta, sekä sitä tavanomaista nykyamerikkalaista sitruspassiota.

Äärimmäisen hapan olut ei ole suinkaan kyseessä, vaan kirpeys on pikemminkin aika vienoa, kevyen kesäjuoman hengessä. Sauvignon blanc-mainen loppumaku on aavistuksen makea, reseptissä jotain glukoosiakin näyttää olevan ja ei ole ehkä sitten ihan rutikuivaksi asti käynyt. Kokonaisuutena ei hullumpi olut, ja varmasti lähestyttävimmästä ja yleiskäyttöisimmästä päästä PINTAn Kwas-sarjassa.

Viralliset oluttrendit vuodelle 2017

Happamia ja lagereita, sanoivat ketut (jälleen kerran) tulevan vuoden oluista. Ja tietysti IPAa, varsinkin Uudesta-Englannista.

Blogivuosi saa alkaa nyt vähän kepeämmällä asialla. Kuten tiedetään, vuodenvaihteen aikaan erilaisilla olutsivustoilla tarjoillaan ennustuksia siitä, mitkä trendit hallitsevat olutmaailmaa seuraavana vuonna.

Jotkut kristallipalloon katsojista ottavat aiheen varmasti aika vakavissaankin. Omana huvinani on ollut vilkaista pari katsausta pintapuolisesti läpi ja ehkä toisella silmällä seurailla niiden toteutumista vuoden mittaan.

Viime talvena kokosin kuitenkin vuodelle 2016 tarkoitetuista trendikatsauksista jopa blogipostauksen. En sinänsä usko, että näistä ennustuksista mitään suurta totuutta löytyy, mutta on kiinnostavaa katsoa, miten ne elävät vuodesta toiseen. Nostin tuolloin erityisesti useammassa tekstissä esiintyneen arvauksen craft lagerin läpimurrosta. Tapahtuiko sellaista?

Ainakin näppituntumalta lagerin nousu taisi kyllä saadakin lisää kierroksia viime vuonna. Sekä kotimaassa että ulkomailla varsin relevantit panimot lanseerasivat uusia pohjahiivaoluita. Suomessa lisäksi Mufloni Pilsner valittiin kesällä Suomen parhaaksi olueksi. Ei lager silti mitenkään syrjäyttänyt pintahiivaoluita käsityöoluen aallonharjalta.

Nyt seuraa samantapainen tiivistys vuodelle 2017 povatuista oluttrendeistä. Ei ehkä yllätä, että lager on jälleen mukana useimmissa ennustuksissa. Niiden mukaan kevyiden ja/tai perinteisten pohjahiivatyylien kuten pilsnerin tai Märzenin kysyntä kasvaa. Myös Kölsch (vaikka pintahiivaolut onkin) mainitaan muutamassa.

Kävin tällä kertaa läpi viitisentoista trendiartikkelia. Oikeastaan vain happamien oluiden jatkuva suosio kerää yhtä monta mainintaa kuin erilaiset lagerit yhteensä. Dry-hopped sours ja kettle souring saavat kumpikin useamman maininnan, samoin villihiivakäyminen. Sekä saison että gose esiintyvät, mutta yleisemmin ei puhuta tietyistä hapanoluiden tyyleistä.

Uutuutena Uuden-Englannin IPA

Edelleenkään kukaan ei ennusta myöskään sitä, että IPAn valtakausi käsityöoluen globaalina kuningastyylinä olisi suoranaisesti loppumassa. Kaikissa trendiveikkauksissa IPAa ei mainita, mutta suurimmassa osassa kyllä. Vuosi sitten puhuttiin muistaakseni erityisesti sessio-ipoista, nyt veikataan alkoholiprosentin madaltumista eri oluttyyleissä.

Yleisimmin esiintyi tällä kertaa sanapari ‛juicy IPA’. Näyttää, että sillä viitattiin varsinkin niin sanottuun New England IPA -tyyliin, jonka edustajat ovat hedelmäisen makeita ja pikemminkin utuisia kuin kirkkaita. Makeuden vaikutelma voi siis olla lähinnä suhteellinen, jos on vaikkapa tottunut kuivempaan ja vahvan humalaiseen länsirannikon IPAan. Joissakin tapauksissa ‛juicy IPA’:lla on tarkoitettu kai sellaisia oluita, joissa mehuisuutta tehostetaan lisäämällä hedelmää. Vaikutelman saa kuitenkin aikaan ihan oluen perusraaka-aineillakin.

Hedelmien käyttämisestä puheen ollen, yksi edelleen jatkuva trendi näiden ennustusten mukaan on oluen maustaminen kaikella mitä kaapista löytyy. ‛Weird beer’, ‛wacky flavours’, ‛culinary crossovers’, ‛unconventional ingredients’… Kurkkua, vaahtokarkkia, hummerinkuoria, häränkiveksiä ja niin edelleen. Myös vanhoja tuttavuuksia kuten kahvia.

Mitään varsinaisia hiljaisia signaaleja en sanoisi näiltä listoilta löytäneeni. Jotkin kertamaininnat kuten meksikolainen lager olivat sellaisia, joita en varsinaisesti odottanut. Muuten mentiin aika tutuilla linjoilla: tynnyrikypsytyksestä puhutaan edelleen, ja savunmaku kenties voimistuu.

On selvää, että tällaiset trendiveikkaukset kiertävät luultavasti melko pientä kehää, niin paljon olutkirjoittajia kuin maailmassa nykyisin onkin. Amerikkalaisiahan näistäkin useimmat olivat, osa muista englanninkielisistä maista. Moni katsaus perustui lokakuun Great American Beer Festivalissa tehtyihin havaintoihin. Sisäsiittoisuuttakin saattoi esiintyä, eli joku ennustaja ehkä perusti arvionsa toisten trendsetterien kirjoituksiin.

Yhtä kaikki, tällaisia muotoja paljastui Olutkoiran uudenvuodentinoista tänä vuonna. Ehkä sulattelemme seuraavia hevosenkenkiä vuoden 2018 alussa.

(Lähteet: TAPS The Beer Magazine, Bon Appetit, CrushBrew, PASTE Magazine, The Independent, Inforum.com, BeerArmy.com, Craft Beer Marketing Group, TheTaste.ie, TheFreshToast.com, Touch Bistro, UNCORKD, 303 Magazine, CBCNews, Tasting Table, Stuff.co.nz, The Beverage Journal, Craft Beer Tastings, Better Wholesaling)

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Viime kesänä poikkesimme helteisenä iltapäivänä kotinurkilla erään olutbaarin terassille.

Kävin tilaamassa juomat sisältä, en muista mitä itse join, mutta seuralainen oli pyytänyt vehnäolutta. Hanassa oli baijerilaista.

Juomat ojennettuaan baarimikko kaivoi vielä tiskin kätköistä pakkauksessaan olevan komean vehnäolutlasin, jota König Ludwigin ostajille jaettiin kaupanpäällisinä! Tarkemmin lasia tutkiessamme selvisi, että kaupantekijäiset liittyivät tuleviin Reinheitsgebot-lain 500-vuotisjuhlallisuuksiin.

Laki, johon oluen puhtausmääräys sisältyy, astui siis voimaan 23.4.1516. Vaikka saksalaista olutta aika usein tuleekin juotua, ei moisen merkkipäivän lähestyminen ollut kesällä vielä käynyt mielessäkään.

Kolme eli neljä sallittua raaka-ainetta

Nyt juhlavuoden puolella aihe on näkynyt kansainvälisessä ja suomalaisessakin olutkirjoittelussa, ja tietysti myös viime viikonlopun Helsinki Beer Festivalin teemana oli Saksa ja Reinheitsgebot juuri näiden tasavuosien ansiosta.

En ollut kotimaan kamaralla viikonloppuna, joten HBF jäi valitettavasti väliin. Ajattelin silti muistaa vihattua ja ihailtua Reinheitsgebotia kertaamalla hieman sen merkitystä entisaikojen ja nykypäivän Saksalle ja saksalaisille.

Tai aluksi ei pidä puhua Saksasta, kun tarinan juuret ovat renessanssin ajassa. Vuoden 1516 laki oli Baijerin herttuakunnan laki ja jatkoi elämäänsä herttuakuntaa seuranneissa Baijerin vaaliruhtinaskunnassa ja kuningaskunnassa. Vasta lähes neljäsataa vuotta myöhemmin se astui vihdoin voimaan yhdistyneen keisarillisen Saksan kaikissa osissa.

Niin sanottu ”puhtausmääräys” (jonka lisäksi lakiin sisältyy siis muitakin pykäliä) säätää, että oluenpanossa saa käyttää vain kolmea ainesosaa, vettä, humalaa ja ohraa. Tämä on koko jutun pointti, se mitä saksalaiset käytännössä nyt juhlivat.

Saksalaisille – tai niille heistä, joille tämä on juhlistamisen aihe – pelkästä ohrasta, vedestä ja humalasta* tehty olut on puhdasta ja siksi hyvää.

Olutkirjoittajat kummastelevat alkuperäistä puhtausmääräystä usein siksi, ettei siinä mainita hiivaa. Hiivan pois jättäminen lakitekstistä selitetään sillä, että hiiva biologisena organismina löydettiin vasta satoja vuosia myöhemmin. Eivätkö 1500-luvun ihmiset tienneet, että hiivaa tarvitaan oluen käymiseen?

Tiesivät, sanoo oluthistoriaa opiskellut panimomestari Matthias Trüm. Hänen mukaansa hiivaa ei mainittu puhtausmääräyksessä sen vuoksi, että sitä ei mielletty raaka-aineeksi. Ymmärrettiin toki, ettei oluen käyminen onnistu ilman hiivaa. Ajateltiin kuitenkin, että koska hiiva on talletettu edellisestä käymiserästä ja sitä otetaan taas talteen seuraavaa varten, se ei ole valmistusaine vaan jonkinlainen hupenematon ”agentti”.

Hyvästit pohjoisen oluille

Kriittisesti Reinheitsgebotiin suhtautuvien yksi suuri kaunan aihe on, että lain astuminen voimaan koko Saksassa 1900-luvun alussa johti käytännössä koko Pohjois-Saksan omaperäisten olutperinteiden tuhoon.

Oluthistorioitsija Ron Pattinson on esimerkiksi todennut, että ”[Reinheitsgebotin] tärkein vaikutus oli pohjoissaksalaisen olutkulttuurin hävittäminen. Sen asettamat rajoitukset olivat täydellisessä ristiriidassa pohjoisen vuosisatoja vanhojen perinteiden kanssa.”

Meillä ei ole Pattinsonin ponnisteluista huolimatta ihan millintarkkaa kuvaa siitä, millainen tämä olutkulttuuri oli ennen baijerilaisen puhtausmääräyksen tuloa. 1700-luvulta on säilynyt tietoja eri puolilla Saksaa juoduista paikallisista oluista, ja vaikuttaa, että sadoilla paikkakunnilla on ollut omat erityiset oluttyyppinsä.

Kuten vaikkapa Belgiassa, vanhoissa saksalaisissa oluissa käytettiin erilaisia luonnonkasveja, yrttejä ja muita puhtausmääräyksen kanssa yhteen sopimattomia raaka-aineita.

Lukuisa joukko tällaisia oluita tunnettiin kai vielä 1800-luvullakin. En ole varma, paljonko niitä oli olemassa vielä vuosisadan vaihteessa, kun Reinheitsgebot ilmestyi pohjoiseen. Pohjoisen pintahiivaoluet olivat silloin ryhmiteltävissä muutamaksi perustyypiksi: vaalea hapan (esim. Berliner Weisse), vaalea katkera (esim. Kölsch) ja tumma makea (vrt. nykyisin ykkösoluen vahvuinen Malzbier).

Oliko sitten Reinheitsgebotin syytä, että baijerilais-böömiläinen lager valtasi myös Pohjois-Saksan olutmarkkinat ja syrjäytti vanhat paikalliset oluet?

Sillä oli takuulla osuutensa asiassa. On selvää, ettei kaikki pohjoisessa aikaisemmin harjoitettu oluenpano olisi ollut mitenkään mahdollista 1900-luvulla, koska puhtausmääräys todella rajasi sallitut raaka-aineet hyvin tiukasti.

Toisaalta tuntuu, ettei olettamus kaiken pohjoissaksalaisen olutkulttuurin katoamisesta pelkän Reinheitsgebotin seurauksena ota riittävästi huomioon markkinavoimien lakeja.

Onhan sentään tunnettua, että baijerilaistyyppinen olut oli silkan laatunsa ja luksusimagonsa ansiosta erittäin suosittua 1800-luvun lopulta alkaen käytännössä kaikkialla olutta juovassa maailmassa (ehkä Britanniaa lukuun ottamatta). Se valtasi Ranskan, Belgian, Hollannin, Ruotsin, Suomen, USA:n ja monien muiden maiden markkinoita – maiden, joissa mitään Reinheitsgebotia ei ollut.

Pohjoissaksalainen olut taas oli nykyajan näkökulmasta omituisen mietoa. Monet esimerkit 1900-luvun alusta jäivät alle 3 vol-%:n, jotkut alle kahden. Belgiassa oli käsittääkseni noihin aikoihin sama tilanne. Kun paikallinen tuote oli käynyt hyvin miedoksi, baijerilainen olut pystyi ehkä vakuuttamaan kuluttajat voimakkuudellaan.

Ja kyllähän myös meillä Suomessa vanha ruskea pintahiivaolut katosi melko pian baijerilaisen oluen tultua kansan suosikiksi. Sahti ja portteri tosin säilyivät.

Reinheitsgebot vuonna 2516?

Kun Reinheitsgebot nyt lähestyy 500:ttä vuosipäiväänsä, voi luonnehtia Saksan kehittyneen sen suojeluksessa aika omanlaisekseen olutmaaksi.

Saksalaisesta oluesta paljon suurempi osuus tehdään pienissä panimoissa kuin muualla. Varsinkin Baijerissa mutta ehkä myös Reinin laaksossa peruslagerin tuotanto on yhä lukemattomien pienten, paikallisten perhepanimoiden sarkaa. Markkinoilla esiintyy joitakin samoja globaaleja panimoyhtiöitä kuin muissa maissa, mutta kaikkein suurimmat lager-merkit eivät ole Saksassa niiden hallussa. Warsteiner, Oettinger, Krombacher ja Bitburger ovat kansallisen kokoluokan saksalaisomisteisia brändejä.

Jälleen on vaikeaa sanoa, kuinka paljon juuri Reinheitsgebotin olemassaolo on eristänyt Saksaa globaalien olutmarkkinoiden vaikutukselta taloudellisessa mielessä. EU:n sisämarkkinat ovat joka tapauksessa pakottaneet saksalaiset avaamaan olutmarkkinansa kilpailulle, ja vanhan olutlain korvasi uusi Biersteuergesetz.

Kulttuurisesti puhtausmääräyksen merkitys on varmasti ollut hyvin suuri. Kansainväliset vaikutteet – oluen muotivirtaukset – ovat rantautuneet Saksaan vain varsin satunnaisesti vielä 1990- ja 2000-luvuillakin. Saksalainen kuluttaja haluaa hyvää olutta ja uskoo, että sitä voivat tehdä vain saksalaiset panimot, jotka noudattavat Reinheitsgebotin kirjainta.

Muutoksen tuulet näyttäisivät kuitenkin voimistuvan. Juuri nyt ei voi kovin turvallisin mielin toivottaa Reinheitsgebotille hyviä seuraavia viittäsataa vuotta.

Puhtausmääräyksen edustamalla baijerilaisella olutfilosofialla meni erinomaisen hyvin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Vaaleat modernin baijerilaisen oluen kopiot olivat levinneet kaikkialle läntiseen maailmaan ja sen siirtomaihin vuosien 1850–1950 välillä. Niistä oli lähes kaikkialla tullut ”perusbisseä”, sitä mitä saa kun tilaa baarissa tuopin.

Nyt maailma haluaa toisenlaista olutta. Tai ellei vielä koko maailma, niin pienpanimo-oluen ystävät ainakin. Heidän suosimansa olut kasvattaa markkinaosuuksiaan erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös Euroopan olutmaissa. Halutaan pale aleja tai stouteja, joskus lähes kuukausittain vaihtuvien muotien mukaisia oluita.

Ja, ironista kyllä, hapanoluita. Historialliset pohjoissaksalaiset oluttyylit ovat olleet ihan viime vuosina kovassa huudossa eri maiden olutharrastajapiireissä. Leipzigin alueen Gose on palannut kartalle, Berliner Weissella ei ole mennyt näin lujaa sataan vuoteen.

Amerikkalainen näkemys käsityöoluesta on rantautunut vihdoin myös Saksaan. Berliinin ja muiden suurkaupunkien hipsterit janoavat milk stoutia ja kahviportteria, joita Saksan nykyisenkään lain mukaan ei saa kutsua olueksi. Craft-sukupolvella on puolellaan nuoruus, ja kansainvälisen olutyhteisön tuki. Lager-pappojen rivit harvenevat ennen pitkää.

Kritiikki kovenee. Mitä virkaa on lailla, joka estää panimoita tekemästä kuluttajien kysyntään vastaavaa olutta, ihmettelevät käsityöpanimot. Peistä taitetaan siitäkin, miten saksalaisten olutlakien kirjain ja henki sopivat nykyiseen oluenpanotekniikkaan, esimerkiksi kirkastusaineiden käyttämiseen tai veden käsittelyyn.

Perinteiden vaalijat vastaavat, että on aivan mahdollista tehdä muodikkaita oluttyyppejä, esimerkiksi IPAa, ja noudattaa silti Saksan olutlakeja. Ja että olisi sääli, jos satoja vuosia vanhat saksalaiset olutperinteet heitettäisiin romukoppaan ohimenevien muoti-ilmiöiden takia.

Tulevien vuosien iso kysymys on, pystyvätkö uudistajat ja säilyttäjät löytämään yhteisen äänen ja edes osittain jaetun vision saksalaisesta oluesta. Siinä pitäisi näkyä kyky uudistua ajan vaatimusten mukana mutta myös vuosisatojen aikana kertynyt osaaminen.

(* Nämä sallitaan pohjahiivaoluiden resepteissä. Pintahiivaoluille on omat rajoituksensa, ja niissä vehnäkin on hyväksyttyä.)

Kööpenhaminan olutkaupat, eli kuinka vanha koira ei oppinut uusia temppuja

Kaupunkiloman reiteille osutettiin kaksi varsinaista olutkauppaa sekä parin ruokakaupan olutosastot. Bodegoissa käytiin tartuttamassa tupakansavua vaatteisiin.

Kone oli laskeutunut Tanskan kamaralle vain tuntia aiemmin, kun allekirjoittanut marssi jo Vesterbron kaupunginosan halki kohti Kihøskh-olutkauppaa. Tarkoitus oli tehdä pääosa matkan oluthankinnoista tämän ulkoilun aikana, koska pyhien takia ei ollut ihan varmoja takeita muiden liikkeiden aukioloajoista.

Kihøskhissä (Sønder Boulevard 53) kannattaa käydä, etsipä olutta tai ei. Se on täältä alepojen ja alkojen maasta käsin katsoen aika eksoottinen puoti. Kyse ei ole ensisijaisesti olutkaupasta, vaan katutason täyttää eklektinen leipomo-elintarvikekioski-lehtikioski-kokonaisuus, jossa on bonuksena muutaman hyllyllisen ja jääkaapillisen verran viinejä ja oluita. Ulkona on valikoima tuoreita vihanneksia ja hedelmiä.

Varsinainen olutaarrekammio löytyy kellarista. Kellarin tunnelmassa on jotain belgialaista, mutta tarjolla olevat pullot ovat enimmäkseen amerikkalais-tanskalaisessa olutkulttuurissa kiinni. Mikkeller ja pari muuta uuden tanskalaisen panimokentän tähteä hallitsivat hyllyjä yhdessä oikeiden jenkkituotteiden kanssa. Eiköhän belgialaisiakin pulloja ollut silti enemmän kuin keskiverrossa valtionmonopolissa.

Olutkoira ei ole aivan kokematon olutkaupoissa kävijä, mutta Kihøskhin valikoiman kanssa huomasin olevani hiukan hukassa. Tuntui, ettei IPA-stout-sour-kolminaisuuden ulkopuolelta tahtonut löytää mitään (paitsi siis etupäässä niitä belgialaisia). Aika paljon oli miso-stout- ja ananas-gose-tyyppisiä sekoitelmia, jotka voivat toki olla hyviä. Ei sellaista uskaltanut kuitenkaan ostaa, koska jos tuote olisikin osoittautunut karmeaksi, olisi harmittanut pullon viemä tila pienessä matkalaukussa.

Lopulta vain pari pulloa tarttui Kihøskhista matkaan. Ne olivat konservatiivisemman koulukunnan tanskalaisia kausioluita. Piti hajauttaa hankinnat sittenkin useampaan paikkaan. Tanskassa on lähemmäs kaksisataa panimoa. Ei se yksittäisen kaupan vika ole, mutta tuntui, että niistä aika moni jää tunnettujen sankaripanimoiden varjoon. Esimerkiksi Bøgedal, Det Lille Bryggeri ja pari muuta tekee netistä lukemani perusteella kiinnostavan kuuloisia oluita, mutta aivan loistavia tanskalaislöytöjä ei tällä reissulla osunut missään vastaan.

Seuraavana päivänä paistoi aurinko, ja iltapäiväviinereiden jälkeen Vesterbrossa tuli poikettua myös Ølbutikken-kaupassa (Istedgade 44). Se on aika pieni ja tarjoaa ehkä Kihøskhia enemmän poimintoja koko maailman oluista eli ei keskity erityisesti paikallisiin. Olen maistellut viime aikoina paljon porttereita ja yksi ostokseni tästä kaupasta oli amerikkalainen baltic porter nimeltään Dominion Winter Brew.

Tein samana päivänä vielä kierrokset hotellin lähistöllä parissa Irma-ketjun ruokakaupassa. Irmassa oluttarjonta oli enemmän tanskalaispitoista kuin alan ihmisten pullokaupoissa ja painottui uudempien craft-panimoiden sijaan perinteisempiin pienpanimo-oluihin. Saman voi ehkä sanoa Magasin du Nord -tavaratalon olutosastosta. Sieltä ostamistani pulloista suosikiksi osoittautui Væltepeter-niminen doppelbock Skagen Bryghusilta.

Olin googlannut etukäteen vielä yhden indie-henkisen oluenhankintakohteen. Se oli lähellä erästä illallispaikkaamme, Ryesgadella sijaitsevaa Gavlenia. Ruokapaikan viereisessä talossa on muuten Nørrebro Bryghus, mutta tällä kertaa kulmabistro Gavlen houkutteli kodikkuudellaan enemmän kuin panimoravintola. Pihvi bearnaisekastikkeella oli mittava ja hyvä, ja ruokajuomana mainio norjalainen brown ale, Austmann Northumberland.

Mainitsemani kauppa on siis Ølbaren (Elmegade 3), johon tällä kertaa jäi menemättä sisään, koska lisähankintoja ei oikein olisi enää laukkuun mahtunut. Ulkoa katsoen paikka näytti baarilta – mihin nimikin viittaa – ja baari vaikutti olevan tupaten täynnä. Etukäteen lukemani blogin perusteella sisältä pitäisi löytyä myös mukaan myytävien oluiden kellari.

Baaririntamalla olemme Köpiksessä suosineet bodegoita ynnä muita vanhan ajan savuisia kapakoita. Tämän tyyppisiä kansanomaisia paikkoja ovat esimerkiksi Toga Vin & Ølstue, Nørreport Bodega ja Funchs Vinstue. Niissä aika on pysähtynyt, mikä näkyy kyllä myös suppeana olutvalikoimana. Useimmat juovat perus-Tuborgia. Samanlaista kapakkahenkeä oli hauskassa Musen & Elefanten -kellaribaarissa, jossa belgialaista Delirium Tremensiä laskettiin isosta norsun kärsän muotoisesta hanasta.

Ilta-aikaan myös Paludan Bogcaféssa oli erikoinen tunnelma. Se on vuonna 1895 kirjakauppana ja -kustantajana aloittanut firma, jonka iso ajan patinoima liike on tänä päivänä opiskelijoiden suosima baari-kahvila-divari. Olutvalikoima ei ole täälläkään kummoinen, mutta nykyään kun olutvalikoima on kaikkialla niin hyvä, sitä huomaakin matkustaessa valitsevansa ruoka- ja juomapaikat muiden tekijöiden perusteella. Tunnelmaa ja historiaa ei voi ostaa, eikä teettää De Proefbrouwerijlla.