Varsovan olutfestivaali, syksy 2017

Kävin jo kolmantena peräkkäisenä syksynä Varsovan olutfestivaalilla. Tapahtuma on joka kerran järjestetty Legia Warszawa -jalkapallojoukkueen stadionilla. Jos en täysin erehdy, festari pistetään itse asiassa pystyyn jopa kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Sisään alueelle maksaa 10 złotya eli reilut kaksi euroa. Sen jälkeen voi vaellella vapaasti stadionin oheisrakennuksissa, joista ainakin osa ilmeisesti toimii muulloin seuran edustustiloina. Alimmassa kerroksessa on uusien panimojen vyöhyke ja kahdessa ylemmässä vakiintuneempien panimojen ja maahantuojien ständejä. Pihalla on ruokarekkoja.

Olin tällä kertaa paikalla lauantaiaamupäivänä, joka oli yllättävänkin hiljaista aikaa. Lehtihaastatteluissa tapahtuman järjestäjät ovat kertoneet, että hörhöt tulevat paikalle jo torstaina, ja ilmeisesti muita kiireisiä aikoja ovat sitten perjantain ja lauantain illat. Kun kello löi kaksi lauantaina, tiskeillä alkoikin parveilla jo selvästi enemmän porukkaa.

mdeTarjonnassa silmiin pisti tänä vuonna runsas New England IPA -oluiden määrä, viime vuoteen verrattuna siis. Siinä ei ole kai mitään yllättävää, näitähän on Suomessakin kuluvana vuonna nähty monia.

Berliner Weisseja oli myös paljon, ja yhdessä tapauksessa (Piwne Podziemie -panimon Bikini Kill) se oli blendattu NEIPAn kanssa, tuloksena tart New England IPA. Erilaisilla hedelmillä maustettuja pale aleja oli myös vähän joka toisella panimolla. Lagereita oli entistä vähemmän.

cofYksi esimerkki hedelmä-PA:sta oli AleBrowarin Pear Time, johon oli nimen mukaisesti lisätty valmistusvaiheessa päärynää. Päärynän syksyinen maku yhdistyi ihan mukavasti vihreän kasvillisuuden ja ylikypsien hedelmien makuiseen humalaan, mitä se sitten olikin. Kohtalaisen raikas, NEIPAmaisen pehmeästi humaloitu olut.

Sadonkorjuukauden tunnelmaa oli myös PINTAn Oktoberfest IPAssa, jolla ei ollut kyllä mitään tekemistä Baijerin Oktoberfest-oluiden kanssa. Oluessa maistuivat normaalia IPAa tummemmat maltaat, brown ale -moodissa, ja näin hanassa lukikin: Autumn Brown IPA. Humalat olivat tuntuvan amerikkalaiset mutta ne peittyivät syksyisen pehmeästi osittain maltaisiin. Kelpo syysolut.

Hapanpuolella en yleensä paljon viihdy, mutta nyt päätyi maistelulasiini myös pari villin oloista viikaria. Karuzela-kiertolaispanimon Karuzelarz oli blackcurrant Brett ale, johon siis erilaisia kirpeyden ja happamuuden vivahteita tuomassa oli sekä mustaherukoita että Brettanomyces-villihiivaa. Olut oli 5,1-prosenttinen. Humalat olivat vähissä, maku hieman mineraalinen ja ontto, marjamehuisuus aika vahvaa. Ei nyt ihan onneton hapanolut, mutta ne belgialaiset brettan maut, joista itse tykkään, hukkuivat kaiken alle.

cofcofErikoisempi löytö oli espanjalais-ruotsalainen kollaboraatio-olut The Figth Element (siis viidennen alkuaineen sijaan ”viikunainen alkuaine”), joka vieläpä ilmoitti tyylilajikseen saison darbyste. Tämän viittauksen tunnistan: Darbyste on belgialaisen maatilapanimon Blaugies’n lähes 30 vuotta sitten lanseeraama olut, joka tätä saisonia on ilmeisesti inspiroinut. En jaksa muistaa, onko belgialainen esikuva näin hapan. Tim Webb kyllä kutsui sitä vuonna 1992 ”viinimäiseksi”.

Alkuperäisen Darbysten tarina on ihan hauska, peräisin muistaakseni 1800-luvun puolelta. Blaugies’n suunnalle oli nimittäin eksynyt englantilainen saarnamies, joka oli vakaasti päättänyt käännyttää paikalliset raittiusaatteen kannalle. (Katolilaisilta papeilta ei moisia pyrkimyksiä tarvinnut pelätä.) Kyläläiset kehittivät diplomatian hengessä uuden viikunamehun reseptin, joka osoittautui suosituksi seurakunnankin riennoissa. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että ”mehu” tuoksahti viikunoistaan huolimatta erehdyttävästi paikallisen panimon oluelle.

cofcofHyvää tämänvuotisilla Varsovan festivaaleilla oli sekin, että 0,1 tai 0,15 dl annoksia oli tarjolla entistä useammalla panimolla. Täällähän maksetaan rahalla ja jokainen tiski saa kai päättää hintansa ja annoskokonsa itse. Aikaisemmilta vuosilta muistelen, että pienin maksullinen annos oli yleensä 0,33, ja vaikka tiskiltä olisikin saanut sellaisen ”maistelutilkan” ilmaiseksi, tuntui kohteliaalta tilata sen perään yksi lasillinen rahallakin.

Niinpä testasin vielä pari vahvaa olutta, vaikka illemmalla oli vielä muutakin ohjelmaa eikä tarkoitus ollut suinkaan jäädä stadionille humaltumaan. Browar Faktoria oli tehnyt Attila-nimisen wine tripelin, jossa belgialaisen luostarioluen henkiseen vaaleaan olueen oli upotettu Unkarin Tokajin alueen jalohomeen peittämiä rypäleitä. Omenamehun värinen vahva tripel oli raikas ja omaan suuhuni makujen yhdistelmä toimi ainakin pikku annoksena hyvin.

cofToinen maistamistani yli 10-prosenttisista oli Profesja-panimon Bartnik, ei oikeastaan olut vaan sima. Tarkemmin sanoen viljasima eli englanniksi braggot. Kun kysyin panimon työntekijältä, miten viljasima valmistetaan, hän kuitenkin sanoi että ensin tehdään vahva perusolut ja siihen lisätään tuhottomasti hunajaa. Tämä simahan oli siis ehkä makein juoma mitä olen ikinä juonut (makeus kyllä peitti alkoholin niin kuin liköörissä). Se, mikä on loogisesti ajatellen hunajaoluen ja viljasiman ero, jäi nyt ainakin minulle vielä epäselväksi, ehkä joku osaa valaista.

Mainokset

PINTA Kwas Kappa: hapansarja eteni K:hon

Maistelin pari vuotta sitten Varsovan olutfestivaaleilla tummaa mietoa hapanolutta, jota tarjoili PINTA, puolalaisen käsityöoluen uudisraivaajapanimo. Ihmettelin silloin, kun panimo nimitti tuotostaan tyylillisesti Berliner Schwarzeksi ja itse yhdistin oluen nimen, Kwas Delta, itäeurooppalaiseen kvassiin eli ruisleivästä tehtyyn kaljaan.

Pienellä taustojen tutkailulla selvisi, että kyse on PINTA-panimon käynnistämästä hapanolutkokeilujen sarjasta, jonka aloitti aikoinaan Kwas Alfa ja sen jälkeen on käyty kreikkalaisten aakkosten alkupäätä kirjain kerrallaan läpi. Jokainen olut on edustanut hieman eri tyyliä. Eli kwas-sanan ei nyt tarvitse siis viitata varsinaiseen kvassiin, vaan se on ylipäätään puolan kielen happoa tarkoittava sana.

sdrTänään sitten ostoskassiini päätyi sarjan uutukainen, Kwas Kappa, joka etikettinsä mukaan on American sour lager ja sisältää 5,4 alkoholiprosenttia. Sarjan muista oluista esimerkiksi Kwas Eta oli sour pumpkin red ale ja Kwas Theta sour cherry imperial stout. Näitä muita siis en ole maistellut.

En ollut jotenkin ennen tullut ajatelleeksi, että hapan lagerkin on ”juttu”. Mutta pienellä googlailulla huomaa kyllä, että sellaisia on varsinkin Atlantin takana tehnyt aika moni panimo, ja voisi kuvitella että Euroopassa samoin. Mikään suuri hapanoluiden ystävä en ole, enkä siten kovin hyvin kartalla, mitä sillä saralla tapahtuu.

Tässä on suhteellisen normaalin oloinen vaalea lager, jossa viiden Uuden maailman humalan profiilista aistin mielestäni ainakin Mosaicin, ja happamuutta keitokseen tuo Lactobacillus delbrueckii. Tuoksussa on päivänkakkaraa ja märkiä tekstiilejä, kenties humalien ja hapon yhteisvaikutuksesta, sekä sitä tavanomaista nykyamerikkalaista sitruspassiota.

Äärimmäisen hapan olut ei ole suinkaan kyseessä, vaan kirpeys on pikemminkin aika vienoa, kevyen kesäjuoman hengessä. Sauvignon blanc-mainen loppumaku on aavistuksen makea, reseptissä jotain glukoosiakin näyttää olevan ja ei ole ehkä sitten ihan rutikuivaksi asti käynyt. Kokonaisuutena ei hullumpi olut, ja varmasti lähestyttävimmästä ja yleiskäyttöisimmästä päästä PINTAn Kwas-sarjassa.

Viralliset oluttrendit vuodelle 2017

Happamia ja lagereita, sanoivat ketut (jälleen kerran) tulevan vuoden oluista. Ja tietysti IPAa, varsinkin Uudesta-Englannista.

Blogivuosi saa alkaa nyt vähän kepeämmällä asialla. Kuten tiedetään, vuodenvaihteen aikaan erilaisilla olutsivustoilla tarjoillaan ennustuksia siitä, mitkä trendit hallitsevat olutmaailmaa seuraavana vuonna.

Jotkut kristallipalloon katsojista ottavat aiheen varmasti aika vakavissaankin. Omana huvinani on ollut vilkaista pari katsausta pintapuolisesti läpi ja ehkä toisella silmällä seurailla niiden toteutumista vuoden mittaan.crystaldog-flickr-jim-frost-cc-by-2-0-att

Viime talvena kokosin kuitenkin vuodelle 2016 tarkoitetuista trendikatsauksista jopa blogipostauksen. En sinänsä usko, että näistä ennustuksista mitään suurta totuutta löytyy, mutta on kiinnostavaa katsoa, miten ne elävät vuodesta toiseen. Nostin tuolloin erityisesti useammassa tekstissä esiintyneen arvauksen craft lagerin läpimurrosta. Tapahtuiko sellaista?

Ainakin näppituntumalta lagerin nousu taisi kyllä saadakin lisää kierroksia viime vuonna. Sekä kotimaassa että ulkomailla varsin relevantit panimot lanseerasivat uusia pohjahiivaoluita. Suomessa lisäksi Mufloni Pilsner valittiin kesällä Suomen parhaaksi olueksi. Ei lager silti mitenkään syrjäyttänyt pintahiivaoluita käsityöoluen aallonharjalta.

Nyt seuraa samantapainen tiivistys vuodelle 2017 povatuista oluttrendeistä. Ei ehkä yllätä, että lager on jälleen mukana useimmissa ennustuksissa. Niiden mukaan kevyiden ja/tai perinteisten pohjahiivatyylien kuten pilsnerin tai Märzenin kysyntä kasvaa. Myös Kölsch (vaikka pintahiivaolut onkin) mainitaan muutamassa.

Kävin tällä kertaa läpi viitisentoista trendiartikkelia. Oikeastaan vain happamien oluiden jatkuva suosio kerää yhtä monta mainintaa kuin erilaiset lagerit yhteensä. Dry-hopped sours ja kettle souring saavat kumpikin useamman maininnan, samoin villihiivakäyminen. Sekä saison että gose esiintyvät, mutta yleisemmin ei puhuta tietyistä hapanoluiden tyyleistä.

Uutuutena Uuden-Englannin IPA

Edelleenkään kukaan ei ennusta myöskään sitä, että IPAn valtakausi käsityöoluen globaalina kuningastyylinä olisi suoranaisesti loppumassa. Kaikissa trendiveikkauksissa IPAa ei mainita, mutta suurimmassa osassa kyllä. Vuosi sitten puhuttiin muistaakseni erityisesti sessio-ipoista, nyt veikataan alkoholiprosentin madaltumista eri oluttyyleissä.headytopper_flickr-breville-usa-cc-by-2-0-att

Yleisimmin esiintyi tällä kertaa sanapari ‛juicy IPA’. Näyttää, että sillä viitattiin varsinkin niin sanottuun New England IPA -tyyliin, jonka edustajat ovat hedelmäisen makeita ja pikemminkin utuisia kuin kirkkaita. Makeuden vaikutelma voi siis olla lähinnä suhteellinen, jos on vaikkapa tottunut kuivempaan ja vahvan humalaiseen länsirannikon IPAan. Joissakin tapauksissa ‛juicy IPA’:lla on tarkoitettu kai sellaisia oluita, joissa mehuisuutta tehostetaan lisäämällä hedelmää. Vaikutelman saa kuitenkin aikaan ihan oluen perusraaka-aineillakin.

Hedelmien käyttämisestä puheen ollen, yksi edelleen jatkuva trendi näiden ennustusten mukaan on oluen maustaminen kaikella mitä kaapista löytyy. ‛Weird beer’, ‛wacky flavours’, ‛culinary crossovers’, ‛unconventional ingredients’… Kurkkua, vaahtokarkkia, hummerinkuoria, häränkiveksiä ja niin edelleen. Myös vanhoja tuttavuuksia kuten kahvia.

Mitään varsinaisia hiljaisia signaaleja en sanoisi näiltä listoilta löytäneeni. Jotkin kertamaininnat kuten meksikolainen lager olivat sellaisia, joita en varsinaisesti odottanut. Muuten mentiin aika tutuilla linjoilla: tynnyrikypsytyksestä puhutaan edelleen, ja savunmaku kenties voimistuu.

On selvää, että tällaiset trendiveikkaukset kiertävät luultavasti melko pientä kehää, niin paljon olutkirjoittajia kuin maailmassa nykyisin onkin. Amerikkalaisiahan näistäkin useimmat olivat, osa muista englanninkielisistä maista. Moni katsaus perustui lokakuun Great American Beer Festivalissa tehtyihin havaintoihin. Sisäsiittoisuuttakin saattoi esiintyä, eli joku ennustaja ehkä perusti arvionsa toisten trendsetterien kirjoituksiin.

Yhtä kaikki, tällaisia muotoja paljastui Olutkoiran uudenvuodentinoista tänä vuonna. Ehkä sulattelemme seuraavia hevosenkenkiä vuoden 2018 alussa.

(Lähteet: TAPS The Beer Magazine, Bon Appetit, CrushBrew, PASTE Magazine, The Independent, Inforum.com, BeerArmy.com, Craft Beer Marketing Group, TheTaste.ie, TheFreshToast.com, Touch Bistro, UNCORKD, 303 Magazine, CBCNews, Tasting Table, Stuff.co.nz, The Beverage Journal, Craft Beer Tastings, Better Wholesaling)

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Viime kesänä poikkesimme helteisenä iltapäivänä kotinurkilla erään olutbaarin terassille.

Kävin tilaamassa juomat sisältä, en muista mitä itse join, mutta seuralainen oli pyytänyt vehnäolutta. Hanassa oli baijerilaista.

könig-lasi-pieniJuomat ojennettuaan baarimikko kaivoi vielä tiskin kätköistä pakkauksessaan olevan komean vehnäolutlasin, jota König Ludwigin ostajille jaettiin kaupanpäällisinä! Tarkemmin lasia tutkiessamme selvisi, että kaupantekijäiset liittyivät tuleviin Reinheitsgebot-lain 500-vuotisjuhlallisuuksiin.

Laki, johon oluen puhtausmääräys sisältyy, astui siis voimaan 23.4.1516. Vaikka saksalaista olutta aika usein tuleekin juotua, ei moisen merkkipäivän lähestyminen ollut kesällä vielä käynyt mielessäkään.

Kolme eli neljä sallittua raaka-ainetta

Nyt juhlavuoden puolella aihe on näkynyt kansainvälisessä ja suomalaisessakin olutkirjoittelussa, ja tietysti myös viime viikonlopun Helsinki Beer Festivalin teemana oli Saksa ja Reinheitsgebot juuri näiden tasavuosien ansiosta.

En ollut kotimaan kamaralla viikonloppuna, joten HBF jäi valitettavasti väliin. Ajattelin silti muistaa vihattua ja ihailtua Reinheitsgebotia kertaamalla hieman sen merkitystä entisaikojen ja nykypäivän Saksalle ja saksalaisille.

ein-bier_flickr_Andrew Mager_cc-by-sa-2-0-rajattuTai aluksi ei pidä puhua Saksasta, kun tarinan juuret ovat renessanssin ajassa. Vuoden 1516 laki oli Baijerin herttuakunnan laki ja jatkoi elämäänsä herttuakuntaa seuranneissa Baijerin vaaliruhtinaskunnassa ja kuningaskunnassa. Vasta lähes neljäsataa vuotta myöhemmin se astui vihdoin voimaan yhdistyneen keisarillisen Saksan kaikissa osissa.

Niin sanottu ”puhtausmääräys” (jonka lisäksi lakiin sisältyy siis muitakin pykäliä) säätää, että oluenpanossa saa käyttää vain kolmea ainesosaa, vettä, humalaa ja ohraa. Tämä on koko jutun pointti, se mitä saksalaiset käytännössä nyt juhlivat.

Saksalaisille – tai niille heistä, joille tämä on juhlistamisen aihe – pelkästä ohrasta, vedestä ja humalasta* tehty olut on puhdasta ja siksi hyvää.

Olutkirjoittajat kummastelevat alkuperäistä puhtausmääräystä usein siksi, ettei siinä mainita hiivaa. Hiivan pois jättäminen lakitekstistä selitetään sillä, että hiiva biologisena organismina löydettiin vasta satoja vuosia myöhemmin. Eivätkö 1500-luvun ihmiset tienneet, että hiivaa tarvitaan oluen käymiseen?

Tiesivät, sanoo oluthistoriaa opiskellut panimomestari Matthias Trüm. Hänen mukaansa hiivaa ei mainittu puhtausmääräyksessä sen vuoksi, että sitä ei mielletty raaka-aineeksi. Ymmärrettiin toki, ettei oluen käyminen onnistu ilman hiivaa. Ajateltiin kuitenkin, että koska hiiva on talletettu edellisestä käymiserästä ja sitä otetaan taas talteen seuraavaa varten, se ei ole valmistusaine vaan jonkinlainen hupenematon ”agentti”.

Hyvästit pohjoisen oluille

Kriittisesti Reinheitsgebotiin suhtautuvien yksi suuri kaunan aihe on, että lain astuminen voimaan koko Saksassa 1900-luvun alussa johti käytännössä koko Pohjois-Saksan omaperäisten olutperinteiden tuhoon.

Oluthistorioitsija Ron Pattinson on esimerkiksi todennut, että ”[Reinheitsgebotin] tärkein vaikutus oli pohjoissaksalaisen olutkulttuurin hävittäminen. Sen asettamat rajoitukset olivat täydellisessä ristiriidassa pohjoisen vuosisatoja vanhojen perinteiden kanssa.”

Meillä ei ole Pattinsonin ponnisteluista huolimatta ihan millintarkkaa kuvaa siitä, millainen tämä olutkulttuuri oli ennen baijerilaisen puhtausmääräyksen tuloa. 1700-luvulta on säilynyt tietoja eri puolilla Saksaa juoduista paikallisista oluista, ja vaikuttaa, että sadoilla paikkakunnilla on ollut omat erityiset oluttyyppinsä.

Kuten vaikkapa Belgiassa, vanhoissa saksalaisissa oluissa käytettiin erilaisia luonnonkasveja, yrttejä ja muita puhtausmääräyksen kanssa yhteen sopimattomia raaka-aineita.

Lukuisa joukko tällaisia oluita tunnettiin kai vielä 1800-luvullakin. En ole varma, paljonko niitä oli olemassa vielä vuosisadan vaihteessa, kun Reinheitsgebot ilmestyi pohjoiseen. Pohjoisen pintahiivaoluet olivat silloin ryhmiteltävissä muutamaksi perustyypiksi: vaalea hapan (esim. Berliner Weisse), vaalea katkera (esim. Kölsch) ja tumma makea (vrt. nykyisin ykkösoluen vahvuinen Malzbier).

Barley_Jake_Cook_Flickr_CC-BY-2-0-attOliko sitten Reinheitsgebotin syytä, että baijerilais-böömiläinen lager valtasi myös Pohjois-Saksan olutmarkkinat ja syrjäytti vanhat paikalliset oluet?

Sillä oli takuulla osuutensa asiassa. On selvää, ettei kaikki pohjoisessa aikaisemmin harjoitettu oluenpano olisi ollut mitenkään mahdollista 1900-luvulla, koska puhtausmääräys todella rajasi sallitut raaka-aineet hyvin tiukasti.

Toisaalta tuntuu, ettei olettamus kaiken pohjoissaksalaisen olutkulttuurin katoamisesta pelkän Reinheitsgebotin seurauksena ota riittävästi huomioon markkinavoimien lakeja.

Onhan sentään tunnettua, että baijerilaistyyppinen olut oli silkan laatunsa ja luksusimagonsa ansiosta erittäin suosittua 1800-luvun lopulta alkaen käytännössä kaikkialla olutta juovassa maailmassa (ehkä Britanniaa lukuun ottamatta). Se valtasi Ranskan, Belgian, Hollannin, Ruotsin, Suomen, USA:n ja monien muiden maiden markkinoita – maiden, joissa mitään Reinheitsgebotia ei ollut.

Pohjoissaksalainen olut taas oli nykyajan näkökulmasta omituisen mietoa. Monet esimerkit 1900-luvun alusta jäivät alle 3 vol-%:n, jotkut alle kahden. Belgiassa oli käsittääkseni noihin aikoihin sama tilanne. Kun paikallinen tuote oli käynyt hyvin miedoksi, baijerilainen olut pystyi ehkä vakuuttamaan kuluttajat voimakkuudellaan.

Ja kyllähän myös meillä Suomessa vanha ruskea pintahiivaolut katosi melko pian baijerilaisen oluen tultua kansan suosikiksi. Sahti ja portteri tosin säilyivät.

Reinheitsgebot vuonna 2516?

Kun Reinheitsgebot nyt lähestyy 500:ttä vuosipäiväänsä, voi luonnehtia Saksan kehittyneen sen suojeluksessa aika omanlaisekseen olutmaaksi.

Saksalaisesta oluesta paljon suurempi osuus tehdään pienissä panimoissa kuin muualla. Varsinkin Baijerissa mutta ehkä myös Reinin laaksossa peruslagerin tuotanto on yhä lukemattomien pienten, paikallisten perhepanimoiden sarkaa. Markkinoilla esiintyy joitakin samoja globaaleja panimoyhtiöitä kuin muissa maissa, mutta kaikkein suurimmat lager-merkit eivät ole Saksassa niiden hallussa. Warsteiner, Oettinger, Krombacher ja Bitburger ovat kansallisen kokoluokan saksalaisomisteisia brändejä.

Dirndl_Flickr_Alessandra-Nölting_CC-BY-SA-2-0-attJälleen on vaikeaa sanoa, kuinka paljon juuri Reinheitsgebotin olemassaolo on eristänyt Saksaa globaalien olutmarkkinoiden vaikutukselta taloudellisessa mielessä. EU:n sisämarkkinat ovat joka tapauksessa pakottaneet saksalaiset avaamaan olutmarkkinansa kilpailulle, ja vanhan olutlain korvasi uusi Biersteuergesetz.

Kulttuurisesti puhtausmääräyksen merkitys on varmasti ollut hyvin suuri. Kansainväliset vaikutteet – oluen muotivirtaukset – ovat rantautuneet Saksaan vain varsin satunnaisesti vielä 1990- ja 2000-luvuillakin. Saksalainen kuluttaja haluaa hyvää olutta ja uskoo, että sitä voivat tehdä vain saksalaiset panimot, jotka noudattavat Reinheitsgebotin kirjainta.

Muutoksen tuulet näyttäisivät kuitenkin voimistuvan. Juuri nyt ei voi kovin turvallisin mielin toivottaa Reinheitsgebotille hyviä seuraavia viittäsataa vuotta.

Puhtausmääräyksen edustamalla baijerilaisella olutfilosofialla meni erinomaisen hyvin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Vaaleat modernin baijerilaisen oluen kopiot olivat levinneet kaikkialle läntiseen maailmaan ja sen siirtomaihin vuosien 1850–1950 välillä. Niistä oli lähes kaikkialla tullut ”perusbisseä”, sitä mitä saa kun tilaa baarissa tuopin.

Hipster_museum_Flickr_Michael-Mayer_CC-BY-2-0-attNyt maailma haluaa toisenlaista olutta. Tai ellei vielä koko maailma, niin pienpanimo-oluen ystävät ainakin. Heidän suosimansa olut kasvattaa markkinaosuuksiaan erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös Euroopan olutmaissa. Halutaan pale aleja tai stouteja, joskus lähes kuukausittain vaihtuvien muotien mukaisia oluita.

Ja, ironista kyllä, hapanoluita. Historialliset pohjoissaksalaiset oluttyylit ovat olleet ihan viime vuosina kovassa huudossa eri maiden olutharrastajapiireissä. Leipzigin alueen Gose on palannut kartalle, Berliner Weissella ei ole mennyt näin lujaa sataan vuoteen.

Amerikkalainen näkemys käsityöoluesta on rantautunut vihdoin myös Saksaan. Berliinin ja muiden suurkaupunkien hipsterit janoavat milk stoutia ja kahviportteria, joita Saksan nykyisenkään lain mukaan ei saa kutsua olueksi. Craft-sukupolvella on puolellaan nuoruus, ja kansainvälisen olutyhteisön tuki. Lager-pappojen rivit harvenevat ennen pitkää.

Kritiikki kovenee. Mitä virkaa on lailla, joka estää panimoita tekemästä kuluttajien kysyntään vastaavaa olutta, ihmettelevät käsityöpanimot. Peistä taitetaan siitäkin, miten saksalaisten olutlakien kirjain ja henki sopivat nykyiseen oluenpanotekniikkaan, esimerkiksi kirkastusaineiden käyttämiseen tai veden käsittelyyn.

Perinteiden vaalijat vastaavat, että on aivan mahdollista tehdä muodikkaita oluttyyppejä, esimerkiksi IPAa, ja noudattaa silti Saksan olutlakeja. Ja että olisi sääli, jos satoja vuosia vanhat saksalaiset olutperinteet heitettäisiin romukoppaan ohimenevien muoti-ilmiöiden takia.

Tulevien vuosien iso kysymys on, pystyvätkö uudistajat ja säilyttäjät löytämään yhteisen äänen ja edes osittain jaetun vision saksalaisesta oluesta. Siinä pitäisi näkyä kyky uudistua ajan vaatimusten mukana mutta myös vuosisatojen aikana kertynyt osaaminen.

(* Nämä sallitaan pohjahiivaoluiden resepteissä. Pintahiivaoluille on omat rajoituksensa, ja niissä vehnäkin on hyväksyttyä.)

Kööpenhaminan olutkaupat, eli kuinka vanha koira ei oppinut uusia temppuja

Kaupunkiloman reiteille osutettiin kaksi varsinaista olutkauppaa sekä parin ruokakaupan olutosastot. Bodegoissa käytiin tartuttamassa tupakansavua vaatteisiin.

20160324_202634 kihoshk rajattuKone oli laskeutunut Tanskan kamaralle vain tuntia aiemmin, kun allekirjoittanut marssi jo Vesterbron kaupunginosan halki kohti Kihøskh-olutkauppaa. Tarkoitus oli tehdä pääosa matkan oluthankinnoista tämän ulkoilun aikana, koska pyhien takia ei ollut ihan varmoja takeita muiden liikkeiden aukioloajoista.

Kihøskhissä (Sønder Boulevard 53) kannattaa käydä, etsipä olutta tai ei. Se on täältä alepojen ja alkojen maasta käsin katsoen aika eksoottinen puoti. Kyse ei ole ensisijaisesti olutkaupasta, vaan katutason täyttää eklektinen leipomo-elintarvikekioski-lehtikioski-kokonaisuus, jossa on bonuksena muutaman hyllyllisen ja jääkaapillisen verran viinejä ja oluita. Ulkona on valikoima tuoreita vihanneksia ja hedelmiä.

20160324_195712Varsinainen olutaarrekammio löytyy kellarista. Kellarin tunnelmassa on jotain belgialaista, mutta tarjolla olevat pullot ovat enimmäkseen amerikkalais-tanskalaisessa olutkulttuurissa kiinni. Mikkeller ja pari muuta uuden tanskalaisen panimokentän tähteä hallitsivat hyllyjä yhdessä oikeiden jenkkituotteiden kanssa. Eiköhän belgialaisiakin pulloja ollut silti enemmän kuin keskiverrossa valtionmonopolissa.

Olutkoira ei ole aivan kokematon olutkaupoissa kävijä, mutta Kihøskhin valikoiman kanssa huomasin olevani hiukan hukassa. Tuntui, ettei IPA-stout-sour-kolminaisuuden ulkopuolelta tahtonut löytää mitään (paitsi siis etupäässä niitä belgialaisia). Aika paljon oli miso-stout- ja ananas-gose-tyyppisiä sekoitelmia, jotka voivat toki olla hyviä. Ei sellaista uskaltanut kuitenkaan ostaa, koska jos tuote olisikin osoittautunut karmeaksi, olisi harmittanut pullon viemä tila pienessä matkalaukussa.

Lopulta vain pari pulloa tarttui Kihøskhista matkaan. Ne olivat konservatiivisemman koulukunnan tanskalaisia kausioluita. Piti hajauttaa hankinnat sittenkin useampaan paikkaan. Tanskassa on lähemmäs kaksisataa panimoa. Ei se yksittäisen kaupan vika ole, mutta tuntui, että niistä aika moni jää tunnettujen sankaripanimoiden varjoon. Esimerkiksi Bøgedal, Det Lille Bryggeri ja pari muuta tekee netistä lukemani perusteella kiinnostavan kuuloisia oluita, mutta aivan loistavia tanskalaislöytöjä ei tällä reissulla osunut missään vastaan.

20160326_140726Seuraavana päivänä paistoi aurinko, ja iltapäiväviinereiden jälkeen Vesterbrossa tuli poikettua myös Ølbutikken-kaupassa (Istedgade 44). Se on aika pieni ja tarjoaa ehkä Kihøskhia enemmän poimintoja koko maailman oluista eli ei keskity erityisesti paikallisiin. Olen maistellut viime aikoina paljon porttereita ja yksi ostokseni tästä kaupasta oli amerikkalainen baltic porter nimeltään Dominion Winter Brew.

Tein samana päivänä vielä kierrokset hotellin lähistöllä parissa Irma-ketjun ruokakaupassa. Irmassa oluttarjonta oli enemmän tanskalaispitoista kuin alan ihmisten pullokaupoissa ja painottui uudempien craft-panimoiden sijaan perinteisempiin pienpanimo-oluihin. Saman voi ehkä sanoa Magasin du Nord -tavaratalon olutosastosta. Sieltä ostamistani pulloista suosikiksi osoittautui Væltepeter-niminen doppelbock Skagen Bryghusilta.

Olin googlannut etukäteen vielä yhden indie-henkisen oluenhankintakohteen. Se oli lähellä erästä illallispaikkaamme, Ryesgadella sijaitsevaa Gavlenia. Ruokapaikan viereisessä talossa on muuten Nørrebro Bryghus, mutta tällä kertaa kulmabistro Gavlen houkutteli kodikkuudellaan enemmän kuin panimoravintola. Pihvi bearnaisekastikkeella oli mittava ja hyvä, ja ruokajuomana mainio norjalainen brown ale, Austmann Northumberland.

Mainitsemani kauppa on siis Ølbaren (Elmegade 3), johon tällä kertaa jäi menemättä sisään, koska lisähankintoja ei oikein olisi enää laukkuun mahtunut. Ulkoa katsoen paikka näytti baarilta – mihin nimikin viittaa – ja baari vaikutti olevan tupaten täynnä. Etukäteen lukemani blogin perusteella sisältä pitäisi löytyä myös mukaan myytävien oluiden kellari.

20160326_164202Baaririntamalla olemme Köpiksessä suosineet bodegoita ynnä muita vanhan ajan savuisia kapakoita. Tämän tyyppisiä kansanomaisia paikkoja ovat esimerkiksi Toga Vin & Ølstue, Nørreport Bodega ja Funchs Vinstue. Niissä aika on pysähtynyt, mikä näkyy kyllä myös suppeana olutvalikoimana. Useimmat juovat perus-Tuborgia. Samanlaista kapakkahenkeä oli hauskassa Musen & Elefanten -kellaribaarissa, jossa belgialaista Delirium Tremensiä laskettiin isosta norsun kärsän muotoisesta hanasta.

20160326_220533Ilta-aikaan myös Paludan Bogcaféssa oli erikoinen tunnelma. Se on vuonna 1895 kirjakauppana ja -kustantajana aloittanut firma, jonka iso ajan patinoima liike on tänä päivänä opiskelijoiden suosima baari-kahvila-divari. Olutvalikoima ei ole täälläkään kummoinen, mutta nykyään kun olutvalikoima on kaikkialla niin hyvä, sitä huomaakin matkustaessa valitsevansa ruoka- ja juomapaikat muiden tekijöiden perusteella. Tunnelmaa ja historiaa ei voi ostaa, eikä teettää De Proefbrouwerijlla.

Lager, tuo vuoden 2016 oluttrendi

I’m gonna say it: lagers will finally have their year in 2016.” – Jeff S. Baker II, Burlington Free Press

Oluttoimittajat – varsinkaan amerikkalaiset – eivät malta aloittaa vuotta laatimatta kukin omia ennustuksiaan vuoden kuumimmista oluttrendeistä. Nämä näyt voivat varmasti olla mitä tahansa kristallipalloon tai teenlehtiin tuijottelun ja valistuneen markkinasignaalien lukemisen väliltä. Oli miten oli, niitä on hauska selailla, kun vuosi on vielä nuori.

Okto_Maggie Hoffman_Flickr_attr_CC BY 2 0

Osa tämän vuoden ennustuksista ei näytä kovinkaan yllättäviltä. Hapanoluiden kasvu todennäköisesti jatkuu, moni povaa. IPAt pysyvät suosittuina mutta saattavat muuttua vähemmän humaloiduiksi ja alkoholimääriltäänkin miedommiksi. Ylipäätään miedot oluet (”sessio-oluet”) lisäävät suosiotaan. Amerikassa odotetaan lisäksi siiderin vuotta ja hard root beer -juomien kasvua. Ja sitten nuo paljon puhutut nitrot.

Innostuinkin taas surffailemaan ja tarkastamaan parikymmentä hakukoneen kärkeen tarjoamaa oluttrendiartikkelia. Se, että vanha kunnon lager mainittiin yhtenä alkaneen vuoden oluttrendeistä noin joka kolmannessa ennustuksessa, oli ainakin minulle pienoinen yllätys.

Kai joitakin merkkejä lagerin voimistumisesta on ollut. Esimerkiksi arvovaltainen New York Times raportoi jo lähes vuosi sitten lager-renessanssin käynnistyneen Yhdysvalloissa.

Erilaisia ”craft lagereita” on myös putkahdellut hiljalleen Alkojen hyllyille jo useampana vuonna. Koko monopolin valikoimassa tällä hetkellä olevista pohjahiivaoluista noin tusinan verran eli joka kuudennen voi sanoa kuuluvan tähän sarjaan. Lisäksi on toki esimerkiksi tšekkiläisiä pienten tai keskisuurten panimoiden lagereita, joilla on pikemminkin paikallinen kuin globaali historia.

Lager, meillä on ongelma

Ei ole mikään salaisuus, että lagerit eli tieteellisemmin pohjahiivaoluet ovat jääneet viime vuosien olutbuumissa pintahiivaoluiden, tyypillisesti erilaisten pale ale– ja stout -laatujen jalkoihin.

Syitä voisi varmasti löytää monia. Yksi on, että monissa maissa panimobuumi alkoi 1990-luvulla erilaisilla pienpanimolagereilla, ja kun ensimmäisen uuden aallon veto hieman hyytyi, IPAt ja vastaavat tulivat aikanaan pelastajina antamaan indie-sektorille potkua takamuksille. Tämä on tosin hyvin karkea yleistys, koska ensimmäisen polven pienpanimot Suomessa ja monessa muussa maassa tekivät jo 1990-luvulla paljon myös erilaisia pintahiivaoluita.

Toinen yleinen selitys on, että pintahiivaoluet ovat nopeampia valmistaa ja niissä kokematonkin panimomestari voi saada enemmän anteeksi kuin lagereissa, joissa on totuttu tietynlaiseen puhtauteen.

En toimi panimoalalla, joten en tiedä, onko lagerin ongelmassa enemmän kyse tarjonta- vai kysyntäongelmasta. Lopputulos on joka tapauksessa se, etteivät pienpanimoiden lagerit ole saaneet kuluttajia yhtä villeiksi viime vuosina kuin esimerkiksi panimoiden IPA- tai imperial stout -oluet.

Näin voi päätellä ainakin tekemällä pikakatsauksen Ratebeerin tilastoihin, joissa jotkut lager-tyylit saavat kautta linjan varsin huonoja pisteytyksiä. Esimerkiksi kategoriassa premium lager voi päästä 20 maailman parhaan oluen joukkoon alle 70 pisteellä sadasta, mutta imperial stouteissa täytyy saada täydet 100/100 päästäkseen edes 50 parhaan ryhmään.

Jos ennustukset craft lager -buumista pitäisivät siis paikkansa, miten käsityöpanimon pitäisi lähestyä lagerin valloittamista tai olemassa olevan lager-valikoimansa kehittämistä?

Monet viimeaikaiset esimerkit perustuvat reippaaseen humalointiin. Humalalajikkeet ovat useasti vielä samoja, joita craft-panimot käyttävät myös ipoissaan, siis yleisimpiä amerikkalaisia sortteja. Näin lagereista saadaan tietysti helpommin lähestyttäviä niille, jotka ovat alun perin innostuneet panimoiden tuotteista nimenomaan IPA/APA-akselilla.

Siinä ei ole mitään pahaa sinänsä. Lagerilla on juurensa Euroopassa, mutta se on myös elänyt saksalaisten siirtolaisten myötä esimerkiksi Yhdysvalloissa pitkän historian, jonka amerikkalaiset panimomestarit tuntevat parhaiten. Silti tuntuu, että eurooppalaista lageria pitäisi pystyä panemaan kuluttajia kiinnostavalla tavalla myös eurooppalaisilla humalalajikkeilla. Cascaden ja Amarillon heittäminen keitokseen ei tarvitsisi olla ainakaan ensimmäinen – tai ainoa – idea, joka panimomestarille tulee mieleen, kun hän lähtee tekemään fanikunnalleen käsityölageria.

Edelleen lageriin jotenkin yhdistyy kevytrunkoisen, rapean janonsammuttajan imago. Tätä olutteollisuus on jo kymmeniä vuosia vaalinut ja kehittänyt, mutta se on toisaalta myös kuva, joka käsityöoluen ystäville vaikuttaa olevan jokseenkin punainen vaate. Tuntuukin selvältä, ettei käsityölager pärjää ilman mieleenpainuvia makuja.

Kreisikokeiluja vai perinteitä?

Jos lagerit joskus tuntuvat vähän konservatiivisilta ja varovaisilta oluilta, kannattaa muistaa, että jotkut panimot ovat tehneet niilläkin villejä kokeiluja.

Esimerkiksi michiganilaisen Wolverine State Brewingin valikoimaan kuuluu 13 % vahvuinen Imperial Dark Lager, josta on tehty myös bourbon-tynnyrikypsytetty versio. Panimon vaihtuvissa oluissa on nähty kahvilager, witbier-lager ja Black Belgian-style Stout Lager. Älkää kysykö, en ole maistanut. Yksinomaan lagereihin erikoistunut panimo on kuitenkin esimerkki siitä, ettei tämä toinen hiivalaji välttämättä sido panimomestarin käsiä enempää kuin se toinenkaan.

Panimon perustajan Matt Royn sanoin: ”Craft beer has always been the alternative. Craft lager is the alternative to the alternative.”

Oma makuni kallistuu enemmän perinteiden suuntaan. Yksi unelmaolueni olisi noin 6–7-prosenttinen suodattamaton vahva lager tai bock, joka ei olisi liian makea (kuten bockit usein ovat) ja jossa humalointi ja maltaan ja hiivan maut olisivat täydellisessä tasapainossa. Sellaiseen olueen en ole juuri Suomessa törmännyt. Humalana olisi mieluiten jokin saksalainen jalohumalalajike, mutta vierailevana tähtenä mukana voisi olla pieni annos jotakin uudempaakin humalainnovaatiota.

Jää nähtäväksi, tuleeko vuodesta 2016 lagerin vuosi. Vaikkei tulisi, Olutkoira aikoo käyttää tätä ennustusta tekosyynä sämplätä hyviä pohjahiivaoluita eri puolilta maailmaa.