Panimoiden selviytymisstrategioita vaikeina aikoina

Juokse tai kuole. Tee pilsiä. Oliko panimoilla muita tapoja pärjätä 50 vuotta sitten Belgian panimomarkkinoilla? Tämä on seitsemäs osa Olutkoiran kirjoitussarjassa Belgialaisen oluen vuosisata.

1960- ja 1970-luvuilla uutisia panimoiden ostoista tuli lähes päivittäiseen tahtiin, muistelee panimomestari Luc Van Honsebrouck elämäkertakirjassaan. Toisten lähteiden mukaan panimoita kaatui noin yksi kuukaudessa, mutta oli tahti mikä tahansa, Belgian panimoalan murros oli joka tapauksessa edennyt kriittiseen vaiheeseen.

Ajan henkeä saattoi tulkita esimerkiksi niin kuin sitä tulkitsi tuohon aikaan yksi sodanjälkeisten vuosien menestyneimpiä panimomestareita, Brouwerij Krügerin Jean Devos:

Kuuntelepa. Viiden tai kymmenen vuoden päästä Belgiassa on jäljellä enää viisi panimoa. Artois, Piedbœuf, Ginder-Ale, Maes ja Krüger.

Van Honsebrouck, jolle tämä Krügerin panimomestarin ylpeä ennustus oli osoitettu, pääsi tietenkin lähes puoli vuosisataa myöhemmin naureskelemaan makeasti menneille. Elämäkertansa ilmestyessä 2000-luvun alkupuolella Luc Van Honsebrouck oli onnistunut nostamaan panimonsa Belgian kymmenen suurimman joukkoon, kun taas Krüger oli myyty isommille kilpailijoille kymmeniä vuosia aiemmin.  

Mitä Krüger sitten teki väärin ja Van Honsebrouck oikein?

Ehkä ensin voidaan katsoa sitä, mitä Krüger omana aikanaan teki oikein. Panimo oli ensinnäkin haistanut, että belgialaisten oluenjuojien valtavirtaa 1950-luvulla kiinnosti yhä enemmän pils. Niinpä Krüger oli palkannut tšekkoslovakialaisen panimoinsinöörin Stryniskon huolehtimaan siitä, että pilsnerit tehtiin taiteen sääntöjen mukaisesti.

Krügerin pilsneriä arvostettiin ja kysyntää sille riitti. Lisäksi panimo suhtautui saalistajan elkein kotiseutunsa – Itä- ja Länsi-Flanderin provinssien – pienempiin panimoihin. Se osti jokaisen, joka oli kiinnostunut myymään: Saverys, Loontjes, Van de Voorde, Engels, ja lista jatkuu.

Aggressiivista ostopolitiikkaa pidettiin tuon ajan belgialaisilla panimomarkkinoilla menestyksen merkkinä. Niitä, joita Krüger ei onnistunut hankkimaan omistukseensa, se pelotteli minkä ehti. Tässä tarkoituksessa Krüger-pomo Jean Devos juuri lausui yllä lainatun ennustuksensa nuorelle Luc Van Honsebrouckille.

Krügerin menestys vaikuttikin taatulta. Sillä oli hyvälaatuista pils-olutta, ja se oli saanut yritysostojen kautta haltuunsa paitsi kilpailevia tuotantolaitoksia, myös niiden arvokkaita sopimusbaareja. Mitäpä oluella tuohon aikaan teki ellei sitä saanut baarien hanoihin.

Van Honsebrouck kuului kuitenkin niihin harvoihin, joita sen kummemmin Krügerin kuin muidenkaan isompien kilpailijoiden seireeninkutsut eivät lopulta onnistuneet houkuttelemaan panimon myyntiin.

Panimot, joiden usko pintahiivaolueen ei horju

Niin oudolta kuin se nykyään tuntuu, 1930- ja 1960-lukujen välisenä aikana Belgiassa oli pilvin pimein vaikutusvaltaista panimoväkeä, jotka uskoivat, että tulevaisuus on kokonaan saksalaistyylisten lager-oluiden. Kun kerran pilsin suosio kasvoi ja kasvoi, mitä syytä oli olettaa, etteikö se kasvaisi maailmanloppuun saakka.

Tämä siis oli iso kuva. Mutta ison kuvan laidoilla on aina joitakin voimakastahtoisia paikallisia suuruuksia, joilla on valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Van Honsebrouckilla oli tällaisia ajatuksia. Hän oli esimerkiksi päättänyt lopettaa kokonaan pohjahiivaoluiden valmistuksen omassa panimossaan vuonna 1955, vaikka pils-kuume oli vielä silloin Belgiassa täydessä käynnissä.

Se, mitä hän ison Krügerin kanssa tuolloin teki, ei ollut kauppakirja vaan jakelusopimus. Krüger ottaisi Van Honsebrouckin oud bruin -oluen, Bacchusin, omaan jakelukoneistoonsa. Van Honsebrouck puolestaan saisi omiin baareihinsa oikeudet myydä Krügerin suosittua pilsiä. Asiakkaat saisivat näin haluamaansa pilsneriä, mutta Van Honsebrouckin ei tarvitsisi huolehtia sen panemisesta.bacchus_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-att

Luc Van Honsebrouck näki – kuten jotkut panimomestarit jo 1950-luvulla näkivät (jos kohta eivät ne jotka olivat antautuneet mukaan ankaraan pils-kilpailuun) – että tulevaisuudessakin olisi oluenjuojia, jotka haluaisivat maukkaita, käsityönä tehtyjä pintahiivaoluita.

Bierdelicatessen, kuten Van Honsebrouck niitä kutsui.

Hän ei kuitenkaan ollut nostalgikko. Ei ollut kyse perinteiden säilyttämisestä sinänsä, vaan terävästä bisnesvaistosta.

Yksi osoitus tuosta vainusta oli se, mihin Van Honsebrouck seuraavaksi 1960-luvulla ryhtyi: panemaan lambicia. Huomautettakoon siis, että hänen panimonsa sijaitsee Länsi-Flanderissa, noin 100 km päässä Brysselistä ja Sennen laaksosta, jota pidettiin jo mikrobiologisista syinä ainoana oikeana lambicin kotiseutuna.

Väärää gueuzeä

Van Honsebrouck oli huomannut, että brysseliläisen Belle-Vuen moderni makeutettu ja pikkupulloissa jaeltava gueuze myi kuin häkä myös hänen valtapiirinsä lähistöllä Pohjanmeren rannikolla. Gueuze ei ollutkaan muinaisjäänne, jota joivat vain eläkepäiviään lähestyvät ensimmäisen maailmansodan veteraanit. Belle-Vuen dynaaminen Constant Vanden Stock oli suorittanut hapanoluelle nuorennusleikkauksen.

Miten sitten siirtää Brysselin alueen mikroilmasto Belgian länsiosaan? Van Honsebrouck osti brysseliläiseltä lambic-panimolta Van Haelenilta vuonna 1957 ison määrän vierrettä. Hän sekoitti sitä omaan tuoreeseen olueensa ja yritti saada seoksen käymään tynnyrien mukana tulleilla villihiivoilla.

Aluksi työ ei tuottanut hedelmää. Lopulta yritteliäs panimomestari tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen panimolleen oli kuin olikin kehittynyt brysseliläistä muistuttava villihiivakanta. Gueuze Saint-Louis oli syntynyt.

Uuden tuotteen ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja, etenkin kun Brysselin alueen lambic-panimot olivat onnistuneet saamaan terveysministeriön kieltämään villihiivaoluen valmistamisen pääkaupungin ja Sennen laakson ulkopuolella.

Yllättäen Gueuze St-Louis löysi kuitenkin markkinansa aivan toiselta puolelta Belgiaa, ranskankielisestä Valloniasta, jossa baarinpitäjät olivat kiinnostuneet ostamaan gueuzeä hanatuotteena. Belle-Vue ja muut brysseliläiset pitivät tiukasti kiinni siitä, että gueuze oli pullo-olut eikä sitä ollut mahdollista tuoda hanoihin.

Van Honsebrouck, joka oli ärsyttänyt brysseliläisiä kollegojaan jo muutenkin kymmenen vuoden ajan valmistamalla epäortodoksista Länsi-Flanderin gueuzeä, totesi, ettei hänellä ollut mitään menetettävää. Hän myi gueuzeään hanatuotteena kaikille sitä himoitseville baareille, ensin tietysti Belgiassa mutta vuoden 1990 jälkeen myös Ranskassa, jossa Heineken tarjosi panimolle Gueuze St-Louis’n jakelusopimusta.

Ota kiinni mistä saat

Panimoala on bisnestä, ja yksittäisen panimon menestystä saattoi siivittää sekin, mitä tehtiin omien oluiden ohella. Useammallakin 1900-luvun myllerryksistä selvinneellä pitkäikäisellä belgialaispanimolla on ollut esimerkiksi onni päästä pullottamaan tai jakelemaan muiden yhtiöiden suosittuja tuotteita.

Bush-oluen tekijä Dubuisson hankki jo 1920-luvulla itselleen oikeudet jaella Stella Artois’ta omalla kotiseudullaan. Samoin Duvelistaan tuttu Moortgatin panimo toimi sotien jälkeen Belgiassa suursuosion saavuttaneen tanskalaisen Tuborgin jälleenmyyjänä. Palm pullotti puolestaan Carlsbergin lageria.

Joillakin panimoilla taas oma tuote oli niin poikkeuksellisen hyvä tai paikallisesti suosittu, ettei asemasta kilpailluilla markkinoilla tarvinnut kovin paljon huolehtia.

Laadukkaalla maineellaan ratsastivat erityisesti trappistipanimot, joiden tuotteiden kysyntä vain kasvoi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Antwerpenin De Koninckia taas voisi ajatella ehkä esimerkkinä paikallisesta panimosta, jota riittävän iso, janoinen ja uskollinen asiakaskunta jaksoi pitää pinnalla vuodesta toiseen.

Tästä hahmottuukin neljä–viisi mahdollista strategiaa, jolla pitkän linjan belgialaiset panimot ovat välttyneet näivettymiseltä tai isompien, ahneiden kilpailijoiden valtausyrityksiltä. Ensimmäinen on ns. Van Honsebrouck -strategia, jossa kehitetään poikkeuksellisen herkkä trendinenä ja kuunnellaan kuluttajien toiveita.

Toinen on hankkia rahaa oman tuotepaletin tunnetuksi tekemiseen levittämällä samalla tunnetumpia, kenties globaalejakin olutsuosikkeja paikallisille markkinoille. Kolmas on Krügerin tai Artois’n strategia: yritä kasvattaa itsesi kotimaisen ravintoketjun huipulle. Osta armotta jokainen pienempi kilpailija, joka erehtyy hetkeksikään epäröimään omaa tulevaisuuttaan.

Neljäntenä on yksinkertaisesti oman tuotteen ylittämätön laatu tai paikallisen kuluttajakunnan rakkaus sitä kohtaan.

Viidenneksi voisi vielä laskea museologisen orientaation, jota edustaa ehkä Belgian konkarien joukossa yksin Cantillon. Siinä kuluttajien rakkaus paikallista olutta kohtaan yhdistyy matkailualaakin palvelevaan esille panemisen taitoon, jossa autenttista tuotetta tulevat ihailemaan kauempaakin sellaiset kulttuurifriikit, jotka eivät välttämättä kuitenkaan joisi kyseistä olutta kotonaan. Ja sana lähtee kiertämään.

Van Honsebrouckin myöhemmät vaiheet

Se, jolle trendien haisteluun soveltuva nenä on annettu, sitä käyttäköön. Luc Van Honsebrouckin edesottamukset suosiota saaneiden olutinnovaatioiden omaksujana eivät suinkaan jääneet 60-luvun gueuze-buumiin.mde

1970-80-lukujen vaihteessa hän oli nimittäin huomannut, että Duvelin kaltaiset hyvät, vaaleat ja vahvat oluet olivat voittaneet kuluttajien sydämet puolelleen. Niin syntyi Van Honsebrouckin 9-prosenttinen uutuus, Brigand. Maantierosvon nimen saanut olut viittasi 1700-luvun lopun tapahtumiin, jolloin panimon kotikylässä kapinoitiin ranskalaista vallankumoushallintoa vastaan.

1980-luvun lopussa Van Honsebrouck ehti myös lanseerata nykyisin ehkä tunnetuimman oluensa, vahvan Kasteelbierin. Luc Van Honsebrouckin annettua 79-vuotiaana yhtiönsä ohjakset seuraavalle sukupolvelle panimo on jatkanut hänen valitsemallaan tiellä. Yhä 2010-luvulla on tartuttu aktiivisesti globaaleihin trendeihin ja jatkettu Kasteel-tuotesarjaa esimerkiksi terävämmin humaloidulla Kasteel Hoppyllä ja kahviolutmuotiin sovitetulla Kasteel Barista Chocolate Quadilla.

Nyt 86-vuotias vanhaisäntä katselee luultavasti ylpeänä jälkipolvien työtä. Hän on nähnyt Belgian panimoalan nousut ja laskut sotienjälkeisestä jälleenrakentamisesta alkaen. Jos kaikkein kriittisimmät olutfriikit eivät aina katsokaan hyvällä Van Honsebrouckin estotonta trendien kopiointia, realistinen bisnesstrategia on ainakin pysynyt vuosikymmeniä samana.

Menneet vuosikymmenet ovat pakottaneet panimon sorvaamaan valikoimaansa aina jokaisen uuden oikun mukaan. Nyt se kenties voisi vihdoin luottaa siihen, että markkina-asema on kohtalaisen turvattu, ja keskittyä parhaiden tuotteidensa jalostamiseen maailmanluokan belgialaisiksi klassikoiksi.

Vuoden olutilmiöt: Viisi villiviikaria Belgiasta

On ollut mielenkiintoista seurata viimeisten kymmenen vuoden aikana, miten belgialaiset panimot ovat innostuneet uudestaan joistakin vanhoista jutuista, kun ne ovat ensin nousseet suosituiksi Yhdysvalloissa ja muissa olutmaissa.

Belgia oli pitkään oluensa suhteen melko itseriittoinen, eivätkä sikäläiset panimomestarit nähneet kovin suurta tarvetta ottaa ulkomailta oppia siihen, miten olutta kannattaa tehdä. Tehtiin luostarioluita ja eri tyyppisiä paikallisia erikoisuuksia, ja kysyntää niille riitti ulkomaita myöten – ehkä erityisesti juuri Atlantin takana.

Sittemmin amerikkalaisten oma pienpanimosektori on vahvistunut ja innoittanut Euroopan maiden pienpanimoita vastaavaan kasvuhuumaan. Viimeistään tässä vaiheessa viestit lähtivät kulkemaan myös toiseen suuntaan. Belgian panimoissa alettiin kuunnella yhä tarkemmin, mitä asiakkaat ulkomailla halusivat.

Tuli ilmiö toisensa jälkeen. Haluttiin enemmän humalaa ja erilaisia humalalajikkeita: belgialaiset ryhtyivät panemaan “ipoja”. Sitten kaikki kypsyttelivät oluitaan viinin ja vahvojen viinojen kyllästämissä tynnyreissä, joten belgialaisetkin ottivat tämän vanhan tavan uudestaan laajemmin käyttöön. Tai toivottiin saisonia ja belgialaiset tekivät saisonia – vaikka olivat olleet jo välillä vähällä unohtaa koko tyylin.

brettdog_flickr_brett-jordan_cc-by-2-0-attViimeisimpien villitysten joukossa on ollut maailmalla suositun wild beer -ajatuksen soveltaminen. Tälläkin kulttuurilla (sic) on vankka tausta Belgiassa – pitkään oluen käyttäminen Brettanomyces-hiivoilla oli heidän yksinoikeutensa. Belgiassa se tosin kuului lähes pelkästään lambic-maailmaan. Kun muualla olutmaailmassa alettiin kokeilla brettoja muissakin oluttyyleissä, ei kestänyt kauan ennen kuin belgialaiset hyppäsivät tähänkin omaan vanhaan kelkkaansa mukaan.

Vaikka otsikossa kutsun villiyttä vuoden olutilmiöksi, kyseessä ei ole suinkaan vasta tänä vuonna alkanut muotivirtaus. Omaan tutkaani näitä oluita on kuitenkin ilmestynyt Belgian kaupoissa ja baareissa tänä vuonna selvästi entistä enemmän, joten siitä tällainen yleistys. Seuraavassa maistelukokemuksia viidestä villistä belgialaisesta, joukossa niin uutuuksia kuin pari ikiaikaista klassikkoakin.

Senne & Mont de Salève Double Saison

Etiketin kulmassa on teksti “w. Brett” eli mukana on sitä itseään, tuoksussa ehkä häivähdys Brysselin kotieläinpuistoa. Samainen Brettanomyces taitaa tuntua myös suun takaosassa humalan kumppanina.

Tämä muistuttaa makuelämyksenä aika paljon Brooklyn Breweryn Sorachi Ace Saisonia; jokin yrttinen tai ruohoinen, vähän aasialainen tunnelma yhdistää tätä ja sitä. Olisi ihan kiinnostavaa kuulla, mitä humalaa Double Saisonissa käytettiin.

mdeKokonaisuutena olut on varsin erilainen kuin toiset tietämäni belgialaiset double saisonit (tai sellaisina pitämäni) eli Moinette Blonde ja La Moneuse. Hapan olut tämäkään ei ole. Väri on hyvin vaalean keltainen “witkapstimulomainen”, sameampi kyllä.

Straffe Hendrik Brugs Tripel 2016 Wild

Brettanomyces tuntuu lähinnä tuoksussa. Se tuo etäisesti mieleen Bruggen kadulla jolkottelevien hevosten jätökset. Maku taitaa kuitenkin olla hyvin lähellä panimon normaalia tripeliä (9 %), joka tämän villiversion pohjana onkin: kullanvaalea lakritsisen kinuskinen ja alkoholilla lämmittävä olut, jossa makeutta jää jopa jälkiruokamaiseen jälkimakuun.

Ehkä villihiiva tuo makuunkin hienoisen vivahteensa, mutta rinnalla ei nyt ole ei-villiä versiota josta tämän voisi tarkistaa. Jos joku villihiivoja pelkää, niin tässä oluessa ei kyllä ole mitään pelättävää. Ihan hyvä että tällainenkin on tehty, ja panimo lupaa etiketissä maun myös kehittyvän useampien vuosien varastoinnissa.

Brasserie à Vapeur Saison de Pipaix

Multaisen kaarnapinnan alla on monille tämän värisille belgialaisille oluille tyypillistä hedelmäisen mausteista karamellisuutta. Jälkimaku on vähän kirpeä ja yllättävän sitkeä, todellista happamuutta kuitenkaan tuskin lainkaan.

Yksi suhteellisen tuore Ratebeer-arvio on epäillyt infektiota. En usko, että siitä on ainakaan tässä pullossa kyse. Kyllä tämä ihan juotavaa on, mutta jotenkin kaikista belgialaisista oluttyypeistä ei ole eniten omaan makuuni – tai kenties “opittu maku”, jota en ole vielä kaikkien näiden vuosien aikana vain oppinut.

Tämä muuten on Dupontin rinnalla yksi harvoista nyky-saisoneista, joiden juuret ulottuvat lähes katkeamatta jonnekin historian hämäriin, vaikka panimo olikin kai jonkin aikaa telakalla ennen nykyisten omistajien tuloa 1980-luvulla.

Brasserie de la Senne Bruxellensis

 

ydebaets

Panimomestari Yvan De Baets Brasserie de la Sennen panimolla.

Vaahto hyökkää melkein silmille korkkia aukaistessa, vaikka pullo on levännyt nettikaupan kuljetuksen jälkeen jo pari kuukautta kaapissa. Gueuzemäistä sitruunaisuutta tuoksussa, mutta maku on yksinkertaisesti raikkaan hedelmäinen ja sopii mainiosti myös überhappamia ja juurevia lambiceja vieroksuville (eikä tämä siis mikään lambic-johdannainen olekaan). Jälkimakuun jää jonkin verran humalaa.

 

Tätä ja yllä esiteltyä Double Saisonia maistellessa tulee mieleen, että Senne on nyt löytänyt tontin, jolla se sekä on taitojensa puolesta aivan ydinalueellaan että pystyy kanavoimaan Brysselin perinteisiä olutmakuja nyky-yleisölle.

Olen panimosta aina jollain tasolla pitänyt, mutta nämä kaksi nousevat melkeinpä suosikeikseni sen tuotteista. Ja nyt kun kansainvälinen media on leimannut viimeaikaisten terrori-iskujen yhteydessä tuon Molenbeekin suorastaan helvetin esikartanoksi, on hyvä muistaa, että samaisesta Brysselin esikaupungista löytyy paitsi paljon oluthistoriaa niin myös tämä ensiluokkainen nykypanimo.

Orval

Orvalin trappistiolut on kaikkien puolivillien nykyoluiden isosetä, joka on kyntänyt yksinäistä sarkaansa 1930-luvulta lähtien. Täytyy myöntää, etten ole pitkään aikaan sitä juonut, vaikka pitäisi. Yllättävää on ehkä, että se on tätä postausta varten maistelluista oluista (Saison de Pipaix’tä lukuun ottamatta) vähiten Brettanomycesin tuoksuinen.

Toinen yllätys on, että maku tulee hämmentävän lähelle italialaista trappistiserkkua Tre Fontane Tripeliä, jossa ilmeisesti on mausteena eukalyptusta. Ehkä se, mitä Tre Fontanessa olin maistavinani eukalyptuksena olikin vain jotain yleistä trappistiluostarin makua, mitä maallikko ei pysty paikallistamaan. (Todennäköisesti humalaa?)

Ja vielä tämä: yksi parhaista olutluonnehdinnoista koskaan oli Tim Webbin takavuosina Orvalista esittämä arvio, “God’s home-brew”. Joidenkin kriitikoiden mukaan Orval ei ole enää yhtä monisärmäinen taivaan lahja kuin vielä tuolloin vuosituhannen vaihteessa, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö se olisi yksi viimeisten viidenkymmenen vuoden merkittävimpiä oluita.

Cantillon ja Belle-Vue: puolustajan ja hyökkääjän tarina

Muutoksen tuuli heittää kaksi brysseliläistä lambic-panimoa strategiseen risteyskohtaan. Ne valitsevat päinvastaiset reitit.

Ne kaikki, jotka tuntevat Constant Vanden Stock -nimisen jalkapallopersoonan Anderlechtin joukkueen isähahmona, eivät välttämättä muista hänen olleen myös yksi Belgian parhaiten pärjänneitä panimoyrittäjiä.

manneken_football_flickr_james-cridland-cc-by-2-0-attVanden Stockin (1914–2008) oma aktiiviura pelaajana ajoittui 1930–1940-luvuille, ja seuraavilla vuosikymmenillä hän valmensi Belgian maajoukkuetta ja toimi RSC Anderlechtin puheenjohtajana joukkueen kovimman menestyksen vuosina 1970–1980-luvuilla. Vanden Stock oli myös seuran omistaja kuolemaansa saakka, ja nykyinen seurajohtaja ja omistaja Roger Vanden Stock on hänen poikansa.

Constant Vanden Stock teki toisen uransa perheyrityksessä, josta hän kasvatti maailmansotien jälkeen Belgian suurimman lambic-panimon. Kuten jalkapallojoukkueen, myös panimon tarina sai alkunsa Anderlechtistä, kunnan keskusaukion laidalta parin kilometrin päässä Brysselin keskustasta. Siellä sijaitsi kahvila nimeltä Belle-Vue, jonka Constantin isä Philémon Vanden Stock osti vuonna 1927.

Hipsterin fysiikalla ei olisi monissa olutalan töissä tuohon aikaan pärjännyt. Philémon oli lähtenyt kotoaan 12-vuotiaana riitauduttuaan isäpuolensa kanssa ja työskennellyt ensin De Coster-Heymansin panimolla nykyisen Gare du Midin rautatieaseman nurkilla. Yrittäjähenkinen poika pani muutamaa vuotta myöhemmin pystyyn oman yrityksensä, joka kuljetti olutta ja viiniä asiakkaiden kotiovelle.

belle-vue-brasserie-flickr-miguel-discart-cc-by-sa-2-0-attNäin hänet monet kerrat apupoikansa kanssa kantamassa korennolla kolmensadan kilon tynnyreitä asiakkaille. Kärrymiehet, jotka heitä auttoivat, olivat maalaispoikia, jotka kumosivat jokaisen kuljetetun tynnyrin jälkeen kunnon mukillisen olutta. Loppupäivästä he eivät enää kävelleet ihan suoraan”, muistelee Constant Vanden Stock lapsena näkemäänsä.

Vaikeuksista voittojen sarjaan

Kun sota loppui vuonna 1945, Vanden Stockin perhe oli jo istuttanut tulevan panimoimperiuminsa siemenen ostamalla naapurikaupunginosassa parikymmentä vuotta toimineen Vos-Kinan lambic-panimon.

Tulevaisuutta varjostivat silti synkät pilvet. Neljä päivää ennen kuin liittoutuneet vapauttivat Brysselin, saksalaiset olivat muiluttaneet Philémon Vanden Stockin pois Belgiasta. Perhe sai kuulla sodan päätyttyä, että hän oli kuollut Sandbostelin keskitysleirissä Bremenin lähellä.

Pelaajauransa sotavuosina lopettanut Constant-poika laittoi kaiken energiansa perhepanimon tulevaisuuden varmistamiseen. Panimo, joka kantoi kahvilan nimeä Belle-Vue, käytti sodan jälkeisen kasvun ja kukoistuksen ajan täysimittaisesti hyväkseen.

Constant ja lankomies Octave ajelivat jenkkiarmeijalta ostamillaan vanhoilla Studebakereilla ympäri Belgiaa ja onnistuivat hyvinä myyntimiehinä laajentamaan gueuzensä kysyntää kauas Brysselin ulkopuolelle. Yksi kohde olivat Pohjanmeren rannikkokylät, joissa belgialaiset viettivät kesälomiaan.

Millä konstilla nuoret miehet tekivät gueuzestään niin kysytyn tuotteen, kun happamien kansanoluiden suosio oli ylipäätään luisussa? Muistelmissaan Constant toteaa seuraavasti:

Jo lapsena olin pannut merkille, että osa [kahvilan] asiakkaista piti gueuzen makua liian vaativana. Varsinkin rouvat pyysivät joka kerta juomaansa tilkan grenadiinia tai sokeripalan. Kun aloin itse vastata panimon markkinoinnista, muutin heti oluen makua pehmeämmäksi ja makeammaksi. Se oli onnistunut veto, kuten myöhemmin huomattiin: myös rouvat pitivät nyt gueuzestä.

Constant Vanden Stock oli sielultaan liikemies, joka otti nuorena joitakin kertoja yhteen isänsäkin kanssa, kun Philémon yritti hillitä pojan laajentamishaluja.

Constant ymmärsi ajan hengen ja vaistosi, että hyökkäys oli paras puolustus. Gueuze ei ollut enää brysseliläisten suuri suosikkiolut, mutta sille löytyi kuitenkin riittävät markkinat Belgiasta ja myöhemmin myös naapurimaista.

Belle-Vue osti 1950–1970-luvuilla parisenkymmentä pienempää kilpailjaansa ja piti seitsenkymmenluvun puolessavälissä vihdoin hallussaan 80:a prosenttia Belgian lambic-markkinoista. Panimo oli ylpeä moderneista tuotantolaitoksistaan, jotka valmistivat pastöroitua, suodatettua ja makeutettua gueuzeä ja kriekiä pullotettavaksi 25 cl:n kruunukorkkipulloihin.

Vanhan säilyttäjä lähtee museouralle

Kun Belle-Vue käynnisteli Belgian valloitustaan sodan jälkeisinä vuosina, Brysselissä oli vielä 36 muuta lambic-panimoa ja parikymmentä gueuze-sekoittamoa. Pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla oli lisäksi 44 lambic-panimoa ja kolmisenkymmentä sekoittamoa. Tässä vaiheessa (luvut ovat vuodelta 1950) lambic ei vielä ollut suinkaan henkitoreissaan, mutta kato kävi pian.

1970-luvulle Brysselin moninaisista panimoista ei selvinnyt oikeastaan Belle-Vuen ohella kuin yksi sitkeä sissi, Cantillon. Maaseudulle jäi sen lisäksi muutamia muita perinteen jatkajia.

Sukupolvi vaihtui. Uuden sukupolven johtopäätös oli yleisesti ottaen, ettei suurta yleisöä kiinnostanut enää sen kummemmin makeutettu kuin makeuttamaton gueuze.

Tämän päätelmän kääntöpuoli on kuitenkin avain koko tarinan loppuratkaisuun, ja sen Cantillon 1970-luvulla oivalsi. Pientä, paikallisista erikoisuuksista ja perinteistä kiinnostunutta yleisöä oli nimittäin alkanut näihin aikoihin muodostua sen verran, että heidän mielenkiintonsa saattaisi pitää muutaman aidon lambic-valmistajan hengissä.

Cantillon on alun perin gueuzen tuottajana jopa Belle-Vueta vanhempi. Sen perusti nuori Paul Cantillon vuonna 1900 Anderlechtissä.

Hänen tarinansa on melko tyypillinen luku panimosukujen historioissa; yläotsikoksi sopisi “innokkaan vävypojan edesottamukset”. Paulin oma isä oli viljakauppias, mutta hänen morsiamensa Marie Trochin perheellä oli lambic-panimo. Kumpikin suku asui Lembeekissä, reilu kymmenen kilometriä Brysselistä. Paul harjoitteli oluenpanoa jo ennen nimeään kantavan yrityksen perustamista, mutta nuorukainen sai turhautuneena huomata, että appiukon lambic oli paljon parempaa kuin hänen itse panemansa.

Päädyttiin ajalle tyypilliseen ratkaisuun. Paul ja Marie perustivat oman firmansa Rue Gheude 56:een, samaan osoitteeseen, jossa Cantillon tänä päivänäkin toimii. Se ei kuitenkaan ollut alun alkaen panimo, vaan gueuze-sekoittamo, ja hyviä sekoituksia tehdäkseen Paul osti olutta sekä appiukoltaan että isältään. Vuosien mittaan Cantillon alkoi myös valmistaa itse perusolutta gueuzeään varten.

Paul Cantillon (1875–1952) ehti nähdä vielä toisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jolloin brysseliläiset lambic-panimot kokivat viimeisen kukoistuksensa ennen 2000-luvun alkua. Vaimo Marie kuoli vuonna 1958. Seuraavasta vuosikymmenestä tuli Cantillonin historian vaikein. Kustannukset nousivat, kilpailu kiristyi, ja kuluttajien makutottumukset alkoivat olla jotain muuta kuin isoisien hapanta gueuzeä.

Paulin ja Marien poika Marcel pyöritti panimoa 1970-luvun alkuun asti, mutta tuotantomäärät pienenivät joka vuosi eikä panimomestarilla tahtonut riittää uskoa jatkamisen mielekkyyteen. Harvemmin mainittu yksityiskohta on, että kuluttajien toiveisiin vastatakseen Cantillon harrasti näihin aikoihin gueuzensä makeuttamista sakariinilla aivan kuten isommat kilpailijansa. Amerikkalaistyylisten virvoitusjuomien kasvanut suosio oli iskostanut panimoyrittäjien päähän ajatuksen, että myös oluen piti olla helppoa ja sokerista.

cantillon_flickr_thegrekle_cc-by-2-0-attYrityksen pelastajaksi ilmaantuu vuonna 1971 kukas muu kuin Marcelin vävypoika, Jean-Pierre Van Roy, Cantillonin panimon nykyinen vanhaisäntä.

Hänen visionaan on tehdä panimosta kulttuurihistoriallinen gueuze-museo, joka on kuitenkin samaan aikaan elävä panimo. Museotoiminta edellyttää, että tuote on autenttinen, joten Van Roy lopettaa vähitellen oluen makeuttamisen ja pienentää vuosittaisia tuotantomääriä. Osa aiemmista varastointi- ja tuotantotiloista varataan erilaisille tapahtumille kuten seminaareille ja näyttelyille.

Kun lambic ja sen johdannaiset – gueuze etunenässä – nousevat 1990- ja 2000-luvuilla belgialaisen ja kansainvälisen olutyleisön suosikkilistalle, Cantillon on paalupaikalla ottamassa vastaan kotimaisten, eurooppalaisten ja amerikkalaisten fanien rakkautta. Tulevaisuus ei ole sataan vuoteen näyttänyt panimolle yhtä hyvältä. Nykyaika palkitsee aitouden, ja sellaista autenttisuutta kuin Cantillonilla ei monikaan panimo maailmassa pysty osoittamaan.

Iso kilpailija päätyy vielä isompien kiduksiin

Mitä sitten Belle-Vuen panimolle tapahtui sen jälkeen, kun se oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa Belgian suurimpana lambic-valmistajana? No, se mitä kilpailukykyisille keskisuurille panimoille yleensä käy. Siitä kiinnostui Stella Artois’n valmistaja Interbrew, joka valmisti 1980-luvun lopulla 65 prosenttia kaikesta belgialaisesta oluesta.

Interbrew’n tuotepaletista nimittäin puuttuivat tuolloin gueuze ja kriek, jotka olivat alkaneet jälleen nauttia kohtalaista suosiota belgialaisina erikoisuuksina myös maan rajojen ulkopuolella.

gueuze-belle-vue-kate-hopkins-flickr-cc-by-2-0-attInterbrew – nykyinen ylikansallinen AB-InBev – jatkaa Gueuze Belle-Vuen valmistamista tänä päivänäkin. Se on todennäköisesti yksi laajimmalle levinneistä belgialaisista gueuzeistä, vaikka sillä ei arvostelijoiden mukaan olekaan juuri mitään tekemistä aidon gueuzen kanssa. On niitäkin, jotka suhtautuvat tähän olueen melko positiivisesti sellaisena kuin se on. Itsekin olen Gueuze Belle-Vuen mausta joskus pitänyt, vaikken ole vuosikausiin sitä juonut.

Näiden kahden panimon – perinteiden puolustajan ja bisnesvainulla siunatun hyökkääjän – tarina kuvastaa hyvin Belgian panimokenttää 1900-luvun loppupuolella myllänneitä paineita. Se, joka kasvaa isoksi silloin kuin ajat vaativat kasvamaan, hukkuu melkein huomaamattaan globaalien olutmarkkinoiden akanvirtaan. Taskuun kilahtava myyntivoitto liikkuu tietysti kymmenissä miljoonissa.

Se, joka malttaa pysyä pienenä, paikallisena ja perinteille uskollisena ajan vaatimusten vastaisesti, saa uudella vuosituhannella harteilleen sankarin viitan ja kymmeniätuhansia ihailijoita ympäri maailman. Kumpi ottelun sitten lopulta vie? Ja mistä kukaan voi vaikeina aikoina tietää, mikä arpa parinkymmenen vuoden päästä on voitokas?

Lähteitä: Bier en brouwerijen te Brussel van de middeleeuwen tot vandaag; Camps H., Constant Vanden Stock: une vie, deux carrières; Van den Steen J., Geuze en kriek: de champagne onder de bieren.