Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | J.R.R. Tolkien: Hobitti, eli sinne ja takaisin

Hobittien seurassa ei tarvitse viettää pitkää aikaa, ennen kuin pöytään aletaan kantaa olutta. Tämä käy selväksi jo lastenkirjana pidetyssä Hobitissa (The Hobbit: or, There And Back Again), jossa professori Tolkien vuonna 1937 esitteli ensimmäisen kerran pienet karvajalkaiset sankarinsa – ennen kaikkea kodikkaassa hobitinkolossaan Repunpäässä elelevän poikamiehen Bilbo Reppulin.

Bilbo oli “varsin vauras hobitti” perittyään erityisesti äitinsä kautta Tuk-suvun rahoja, ja Repunpää olikin useita huoneita käsittävä laaja kolo, josta ei puuttunut mukavuuksia ja ruokia. Tarinan ensimmäisessä luvussa Bilbo esittää hämmennyksissään teekutsun velho Gandalfille, kun haluaa päästä irti keskustelusta, jossa velho tyrkyttää tilaisuutta lähteä seikkailuun. Bilbon yllätykseksi sovittuna aikana oveen kolkuttaakin velhon sijaan kääpiö – ensin yksi ja lopulta yhteensä kolmetoista, Ori, Dori, Nori, Oin, Gloin, Fili, Kili, Bifur, Bofur, Bombur, Balin, Dwalin ja Thorin. Myös Gandalf liittyy seuraan.

Olut päätyy pöytään itse asiassa kääpiöiden toiveesta Bilbon tarjottua heille teetä. Eikä pelkkä tavallinen olut vaan myös portteri. Ja punaviini. Ja siemenkakku, teeleivät, vadelmahillo, omenapiirakka, täytetorttu, juusto, lihapaistos, salaatti, kahvi, kananmunat, kylmä kana ja etikkasäilykkeet. Kääpiöt ovat vaeltaneet Bilbon luokse Sinivuorilta, jossa he elävät maanpaossa, kun lohikäärme Smaug on vallannut heidän asumuksensa Yksinäisellä vuorella. Matkalla on tainnut tulla nälkä ja jano. Loppu on historiaa: velho ja kääpiöt saavat taivuteltua Bilbon mukaansa lohikäärmeen karkotusretkelle.

Tolkien näyttäisi kirjoittaneen hobitit jonkinlaiseksi esiteollisen ajan englantilaisten ihannekuvaksi, ja vaikka heidänkin yhteiskuntansa on jakautunut “parempaan väkeen” ja yksinkertaisempaan rahvaaseen, isompia ongelmia tai sosiaalisia railoja ei ole. Olut kuuluu tässä pastoraalisessa maailmassa kaikkien kansankerrosten kolpakoihin, ja siitä tehdään Sormusten herrassakin aika iso numero. Hobittien lisäksi Keski-Maan kansoista ilmeisesti myös ihmiset tekevät olutta, ja ainakin kääpiöille se myös maistuu. Haltiat pitävät viinistä, jota myös valmistavat ne haltiaheimot, joiden mailla rypäle kasvaa.

Kuten Bilbo Reppuli, myös Tolkien itse tapasi pitää kotonaan pientä tynnyrillistä tuoretta olutta arkikäyttöä varten. Astia käytiin täydentämässä pubissa tai panimossa, tämä oli tavallista vielä sotien jälkeenkin. Joissain perheissä saatettiin lähettää lapsetkin asialle täyttämään perheen olutkannua. Siitä näkökulmasta ei ehkä ollut outoa, että jo lastenkirjoissa näytettiin olut luonnollisena osana brittiläistä eloa. Muissakin klassikoissa sitä juodaan. Esimerkiksi Kaislikossa suhisee -kirjassa, kun Myyrä ja Rotta palaavat seikkailultaan Suuresta metsästä, Myyrän kolosta löytyy pullo vahvaa Old Burtonia ja kaksikko iloitsee päästessään keittelemään siitä mulled alea eli maustettua kuumaa talvijuomaa.   

(Kuva: Larry Koester, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Olari-kolmikko: Soft Cap, Rooftop Runner & Crusty Curb

Olarin Panimo on putkahdellut ahkerasti tapetille viime aikoina. Kuutisen vuotta toiminut lafka voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin tänä syksynä Runaway-nimisellä NEIPAllaan, ja siitä on riittänyt loputtomasti juttua erilaisissa medioissa. Keväiseen Keijo-keskusteluun olarilaiset vastasivat loppukesästä Jarmo-oluella, jonka brändäys on tehty yhteistyössä someilmiö Pieruperseen kanssa. Kaikkein uusinta Olari-tuotantoa nähtiin aiemmin tällä viikolla Arden legendaarisessa olutblogissa.

Tiedoksi niille, jotka Runawaytä hamuavat mutta eivät ole sitä vielä saaneet, että olutta on tullut äskettäin myyntiin myös tölkeissä ja niitä näyttää olevan panimon verkkokaupassa. Kun hain runsas kuukausi sitten oman Runawayni growler-pakkauksessa, ostin samalla kolme tölkkiä panimon aikaisempia IPA-tyylisiä oluita. Ne tuli maisteltua lokakuun aikana mutta ovat jääneet postaamatta tänne blogiin. Korjataan siis laiminlyönti nyt marraskuun puolella.

  

Soft Cap NEIPA (6 %) herättelee vahvalla ananaksen tuoksulla, jossa on ehkä ripaus hamppuista humalaa mukana. Väri on Berocca-liuoksen sävyä, ehkä vähän vaaleampi – usvainen mutta ei mitään hernerokkasumua. Kuohkeutta on maussa runsaasti, kohtalaisesti hiilihappoakin, ja suuta kuivattavaa greipin nahkaa. Hedelmämehun makeus väijyy taustalla, vaikka kokonaisuutena olut on kuitenkin pikemminkin kuiva, mutta ei suinkaan askeettinen. Katkeruuttakin on, kuten Olarilla on ilmeisesti tapana – pelkkää mehuolutta ei tehdä. Siis onhan esimerkiksi greippi hedelmänä katkera, mutta kun näissä neipoissa ei hedelmää resepteissä ole, humalastahan tuo katkero tulee. Humalanelikko on tässä tapauksessa Mosaic, Sabro, El Dorado ja Amarillo.

Rooftop Runner (8,3 %) on tuplaneipa eli NEDIPA, ja sellaisena tämän kolmikon voimakkain. Yllättäen tuoksu on selvästi miedompi kuin Soft Capissa, ja se viittaa jälleen joihinkin tropiikin hedelmiin. Väri taas on pykälän tummempi; olut on käytännössä läpinäkymätön mutta ei puuromainen. Humala polttelee nyt suun limakalvoja selvästi enemmän kuin edellisessä. Jälleen lajikkeita on neljä, ja ne ovat kaikki Uudesta-Seelannista eli Aotearoasta: Taiheke, Nelson Sauvin, Rakau ja Waimea. Makeaa hedelmäisyyttä on selvästi enemmän kuin Soft Capissa, joten tämä osuu omaan makuhermooni edellistä paremmin. Humalan katkeruutta on ainakin aistinvaraisesti vähemmän. Sitä en tiedä, voiko makeusero johtua Rooftop Runnerin korkeammasta alkoholiprosentista – viljapuolella raaka-aineet ovat samat, vaikka Rooftopissa mallasta varmaan on enemmän – mutta tässä vahvuudessa NEIPA joka tapauksessa toimii minulle yleensä parhaiten.

Crusty Curb (7,1 %) eli settini kolmas olut on tyylilajiltaan “West Coast IPA”, mikä tietysti tarkoittaa samaa jota vielä 10 vuotta sitten kutsuttiin pelkäksi IPA:ksi. USA:n länsirannikolla 1980–90-luvuilla syntynyt tulkinta vanhasta brittioluttyylistä luottaa amerikkalaisten humalalajikkeiden sitruunaisiin sävyihin, tuoreuteen ja katkeruuteen. Ulkonäöltään Crusty Curb vastaa luonnehdintaa, se on vähemmän samea ja astetta tummempi kuin kaksi edellistä. Tuoksussa on vanhan koulukunnan (siis 20–30 vuotta vanhan) humalaisuutta ja ehkä jopa aavistus karamellia. Sanotaan tässä vaiheessa, että tämän oluen humalalajikkeet ovat Cascade, Columbus, Centennial, Idaho7 ja Simcoe, eli vahvasti kyseiseen sukupolveen kallellaan. Olarilainen, vähän mineraalinen kuohkeus pelaa tässä flipperiä maltaan karamellisuuden ja humalasitruksen kanssa. Kyseessä on varmaan jossain määrin moderni tulkinta vuosituhannen vaihteen IPA-klassikoista, mutta tunnistettavat elementit ovat toki tallella. En keksi tästäkään mitään ihmeempiä valituksen aiheita.

Yhteenveto: Pitäisi varmaan joskus aktiivisesti kehua muidenkin kotimaisten IPA-maakarien tekoja kuin tämän Olarin. Muuten joku alkaa epäillä kotikenttäetua, kun kuitenkin olen syntyjäni espoolainen. En ole kotonani NEIPA-kentässä, mutta silloin tällöin tulee himo näihin trooppisen katkeriin paksukaisiin. Näiden kolmen välille on hankalaa tehdä eroa objektiivisilla “tähtiarvioilla”, koska kaikki vaikuttavat toisaalta hallituilta suorituksilta ja toisaalta keskenään vähän erilaisilta tuotteilta. Toistan nyt kuitenkin sen, että Rooftop Runnerin tyyppiset NEIPAt uppoavat omaan makuuni parhaiten ja tietysti siis toivon, että Olarikin jatkaa myös tämän oppisuunnan hiomista kohti seuraavia SPO-voittoja.  

Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.

Bryggeri Hoppiness in Helsinki, barley wine tuoreversiona

Taas tuli poikettua Senaatintorin kulmilla hakemassa growler-tyyliin litran pullo Bryggeri Helsingin tuoretta olutta. Tällä viikolla myynnissä oli Hoppiness in Helsinki -niminen barley wine (11 %). Olli Majanen muuten lupaili, että vapuksi on tulossa klassista hefeweizenia. Bloggarikollega Arde oli ollut samoihin aikoihin samoilla asioilla ja bongannut minut ratikasta käsin. Busted!

Ison lasipullon patenttikorkki ei avatessa poksahda käytännössä ollenkaan, eikä lasiin kaataessa myöskään vaahtoa muodostu. Tämä ei näin vahvassa oluessa ehkä ole kovin erikoista, mutta myös suutuntumassa olut on hiukan öljyisen oloinen eikä kovin hiilihappoinen. Onko tämä sitten ongelma – ehkä ei, mutta pykälän verran kuohuvampi olisi saattanut sopia parhaiten omaan suuhuni?

Mansikkamainen tuoksu sopii brittityyppiseen ohraviiniin ja sama punaisten marjojen maailma jatkuu maussakin. Mukana on ehkä sitrusmaisen kirpeyden häivähdys. Maltainen perusmaku ja eurooppalaisen rauhallinen humalointi (ainakin vahvuuteen nähden) luovat oluelle asianmukaisen ja luotettavan pohjan. Toisaalta jotain tuoretuotteen rosoakin taitaa olla: mietin, jäikö jälkimakuun vähän hiivan kaikua kummittelemaan. Mainio olut on joka tapauksessa kyseessä.

Mikä on barley wine? Onko se jotain muuta kuin supervahva brittiolut (tai alkuperämaasta ja humaloinnista riippuen amerikkalainen olut)? Jos romanttista ohraviini-termiä ei olisi reilut sata vuotta sitten Britanniassa lanseerattu, kutsuisivatko craft-hipsterit tätä nyt imperial pale aleksi? Vahvuus on varmasti ainoa aivan kiistaton barley winen ominaisuus. Muista tyylillisistä eroista ja päällekkäisyyksistä esimerkiksi strong aleen, wee heavyyn ja old aleen verrattuna löytyy asiallista analyysiä vaikkapa Beer Judge Certification Programin arvosteluohjeista.

Apumaistajani huomautti, että Hoppiness in Helsinki tuoksuu belgialaiselta. Se huomio ei mene metsään. Esimerkiksi De Dolle Brouwersin jouluoluessa Stille Nachtissa on ollut muistaakseni joinakin vuosina samantyyppisiä tuoksu- ja makuprofiileja kuin Bryggerin ohraviinissä. Samoin Dubuissonin Bush Beer on brittiläisen barley winen sukulaisolut. Tim Webbhän on jo 30 vuotta yrittänyt juurruttaa barley wine -sanaa vahvojen belgialaisoluiden kattokäsitteeksi. Bushiin se sopii aivan luontevasti, mutta Webb on käyttänyt sitä myös vahvimmista luostarioluista kuten Westvleteren 12°:sta. Tässä hän on yksin mutta ei välttämättä aivan väärässä.

Bryggeri Helsingille täytyy antaa taas isot kiitokset hyvän ja mielenkiintoisen oluen tuomisesta tuoremyyntiin. En rohjennut kysyä, miltä tilanne heillä muutoin näyttää nyt, kun muutama poikkeusviikko on jo takana, mutta ainakin asiakkaille tarjotaan jatkuvuutta ja piristystä näiden tuotteiden muodossa. Ei Bryggeri ole pääkaupunkiseudulla aivan ainoa tätä tekevä panimo, mutta minulle autoilemattomana ja (mahdollisuuksien mukaan) joukkoliikennettä välttävänä se kuitenkin on nyt helpoiten jalkaisin saavutettava growler-myyjä. Eletään silti päivä kerrallaan ja seuraillaan, mihin suuntaan maailma menee.