Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Pannepot Vintage 2019: nelinkertaista olutta vanhojen merenkävijöiden kunniaksi

Pannepot vain yhtäkkiä ilmestyi belgialaiseen olutmaisemaan tämän vuosituhannen alussa ja siitä tuli pian hitti. Kyseisen oluen taustavoima, De Struise Brouwers, toimi pitkään kiertolaispanimona ja siirsi tuotantonsa vuonna 2012 nykyiseen rakennukseensa Oostvletereniin, kuuluisan luostaripanimon kotikuntaan. Panimon tunnetuin olut onkin tyylillisesti melko läheistä sukua Westvleterenin oluille ja niiden maalliselle serkulle Sint-Bernardukselle. Kyse on siis tummasta, erittäin vahvasta flaamilaisesta oluesta.

Siinä ei ollut päälle päin mitään, mitä monetkin Belgian panimot eivät olisi jo tehneet. Jostakin syystä Struisesta jäi kuitenkin jo melko varhaisessa vaiheessa se olo, että tyypit tiesivät tarkkaan, mitä olivat tekemässä – ja että heillä oli myös taitoa tehdä se. Pitkälti tämä vaikutelma johtui nimenomaan Pannepotista, jonka nimikin istui paikalliseen maisemaan mukavasti. Pannepoteiksi kutsuttiin länsiflaamilaisen De Pannen kaupungin kalastajaveneitä, ja entisajan kalastajat joivat mielellään tukevaa tummaa olutta.

Struisen ensimmäinen olut oli tosin vehnäolut nimeltä Struise Witte, mutta vuosien varrella he ovat tulleet enemmän tutuiksi vahvoista oluistaan. Stouteja on tehty Black Albertin ja Cuvée Delphinen nimellä, ja molempien perusoluet taitavat olla hurjaa 13 % luokkaa. Näitä on sitten ahkerasti kypsytelty erilaisissa tynnyreissä, kuten Pannepotejakin. Vaikka tynnyrikypsytys sinänsä on vanhaa belgialaista perinnettä, todella vahvojen imperial stoutien tynnyröinnin idea on luultavasti tullut struiselaisille Yhdysvalloista. Vaikka juuri nämä versioinnit ovat kasvattaneet Struisen karmaa Ratebeerissa ja muualla, minusta on hienoa, että he ovat jaksaneet pitää myös perustuotteensa – kuten Pannepotin – hyvinvoivina.pannepot-2019

Testissä on nyt Pannepot (10 %) vuosikertaa 2019. Tuoksu muistuttaa jossain määrin hollantilaista La Trappe Quadrupelia. Apottitason trappistioluissa ja näissä vahvimmissa tummissa maallikko-oluissa on paljon leikkauspintaa, eli tyylilajien raja on usein veteen piirretty. Nyt liikutaan makeiden alkoholien aromimaailmassa: brandyssä uitettujen rusinoiden tuoksu yhdistyy johonkin tummempaan, ehkä lakritsiin tai salmiakkiin. Väriltään tämä on selvästi mustanpuhuvampi kuin pohjoisnaapurin luostariolut.

Maussa korostuvat aika paljonkin lakritsi ja tumma suklaa, hopeatoffee. Vielä kun oluen visuaaliseen ilmeeseen on liitetty entisajan purjelaivat, ajatukset alkavat olla miltei muinaisten hansakaupunkien tummissa oluissa, sellaisissa kuin Braunschweiger Mumme tai Danziger Jopenbier. Toisaalta brittiläisen old alen viinimäinen henki on myös vahvasti läsnä, ja varmaan se oli noissa mainituissa muinaisoluissakin, joita kuitenkin tammitynnyreissä kuljetettiin.

Sattumoisin pystyin vertaamaan viimevuotista Pannepotia myös vuoden 2017 Vintageen. Harvoin käy näin, mutta omaan makuuni tuoreempi olut oli nyt selvästi mielenkiintoisempi ja tasapainoisempi kuin kaksi vuotta pitempään kypsynyt versio. En toki tiedä, millainen vuoden 2017 olut oli tuoreeltaan, mutta jos oletamme reseptin pysyneen samana, kellarointi ei näytä tuoneen tähän olueen paljonkaan lisäarvoa.

Päinvastoin: tuoreemman oluen täyteläisestä mausta olivat ikäännytyksessä kadonneet suklaan ja toffeen sävyt, ja tilalle oli tullut vähän raa’an oloista hedelmäistä happamuutta. Tumma viinimäinen tyylikkyys oli kyllä yhä läsnä, mutta jotenkin ohuempana, vailla tukea. Jos näiden kahden pullon perusteella pitäisi sanoa, suosittelisin juomaan Pannepotit vuoden tai parin vanhoina. En muista, olenko koskaan useamman vuoden ikäisiä yksilöitä maistellut, mutta herää kysymys, voiko vielä pitemmässä kellaroinnissa enää syntyä jotain vaivan arvoista maun kehitystä? Sinänsä vahvuuden ja makeuden luulisi antavan potentiaalia pitkäänkin ikäännytykseen.

(Kuva Oostenden satamasta: Flickr.com, phlubdr, CC BY 2.0.)

Ranskalainen villitripel Wilde Leeuw Cuvée Brettanomyces

Minulla on kieroutunut suhde lambiciin. Pidän brettanomyces-hiivan tuoksusta ja mausta, ja arvostan suunnattomasti niitä panimoita ja oluensekoittajia, jotka ovat pitäneet vanhat belgialaiset perinteet elossa silloin, kun hapanoluet olivat jo lähes kuollutta kansanperinnettä.

Juuri happamuutensa takia lambic päätyy kuitenkin lasiini aika harvoin, ja useampaa peräkkäistä en samana iltana tykkää juoda. Tästä huomattavasta rajoittuneisuudestani huolimatta olen tavannut pitää lambicia silti yhtenä lempioluttyyleistäni. Monista muista hapanoluista en piittaa ollenkaan, ja niiden jatkuvasti kasvanut osuus baarien ja kauppojen tarjonnasta on tuntunut välillä hieman kiusalliselta.

sdrTämä postaus ei liity nyt sen kummemmin lambiciin, vaan edessäni on Wilde Leeuw -niminen 10-prosenttinen vaalea olut Brasserie du Pays Flamandilta. Panimo toimii Ranskassa parinkymmenen kilometrin päässä Belgian rajasta, niin sanotussa ranskalaisessa Flanderissa. Alueella on puhuttu historiallisesti flaamin eli hollannin kieltä, ja siellä viljellään humalaa ja juodaan olutta aivan kuten valtakunnanrajan toisella puolen.

Lasista tervehtii tuttu brettamainen tuoksu, joka on yhdistelmä eläimen nahkaa ja sitruunan happamuutta. Tuoksun perusteella voisi odottaa gueuzen tyyppistä oluttakin, mutta mausta tuntee, että kyse on nyt selvästi vahvemmasta ja vähemmän muinaisesta oluesta. Jos Orvalin luostari tekisi normaalin 6-ja-risat-prosenttisen oluensa ohella tuplasti vahvempaa tripel- tai ”quadrupel”-olutta, se voisi muistuttaa tätä Villiä leijonaa.

Pullo on musta, mattapintainen ja läpinäkymätön. Tämähän tuntuu aina olevan merkki siitä, että panimo on luokitellut tuotteen eksklusiiviseksi nautiskeluolueksi, josta sopii pyytää vähän isompaa hintaa (vrt. Castelain Grand Cru). Wilde Leeuw -sarjassa on julkaistu jo pitkälti toistakymmentä olutta, joista useimpiin liittyy jonkinlaista happamuutta ja villihiivoja. Käytännössä kaikki ovat käyneet läpi jonkinlaisen kypsytysvaiheen, yleensä viinin tai vahvempien alkoholijuomien tuottajilta hankituissa tynnyreissä.

Tässä tapauksessa tynnyreissä on aiemmin ollut Quarts-de-Chaumea, joka on Loiren laaksossa tuotettava makea valkoviini. Se on jättänyt olueen oman pehmeän jälkensä, joka muistuttaa villihiivakontaktin jälkeen makeaa sherryä tai jotakin vastaavaa perusviinistä poikkeavaa jälkiruokajuomaa. Kaiken kaikkiaan olut ei ole kuitenkaan makean rypälemäinen vaan hallitsevia makuja ovat enemmänkin lambicin tyylinen sitrushedelmä ja marsipaanimainen hedelmänkivi.

Maistelussa oli vuoden 2017 vuosikerta, ja pullon tekstin mukaan Wilde Leeuw-sarjan oluet kehittyvät kellarikypsytyksen myötä. Tällä kertaa olut meni tuoreena, ja omaan makuuni tässä oli sopiva tasapaino tuhdin makeahkon tripelin ja kuivan, miedosti happaman villioluen välillä. Luostarin puhdas eleganssi kohtasi maatilan multaisuuden. Lasin lämmetessä olut kyllä muistutti vahvuudestaan ja uhkasi muuttua tökötiksi, joten suosittelen tätä viilennettynä ja pienempinä annoksina.

Bière de garde -watch: Castelain Grand Cru ja helppouden ylistys

Ranska on viime vuosina täyttynyt vastaperustetuista panimoista, mutta Brasserie Castelain kuuluu eittämättä kunnianarvoisaan vanhempaan kaartiin – se juhli viime vuonna 90-vuotista olemassaoloaan.

Nykyään reilun 50 miljoonan (juomaikäisen kansalaisen) suuruinen kotimarkkina vetää olutta melkein niin paljon kuin sitä ehditään panna ja lopun voi myydä kuriositeettina ulkomaille. Tuskin kukaan nykyisistä Pariisin tai Nordin craft beer -hipstereistä muistaa, millaista oli markkinoida pienpanimo-olutta vuonna 1979, jolloin Castelainin nykyisen bière de garde -valikoiman esikoinen Ch’ti näki päivänvalon.

Kaivosmies ei ollutkaan katastrofi

Castelainin kotialue Lensin kaupungin lähistöllä sijaitsee Pohjois-Ranskan kivihiilikenttien ytimessä, ja hiilikaivosten historia oli juuri se kulttuurinen tausta, johon panimo halusi alun perin jouluoluena syntyneen tuotteensa kiinnittää. Ennen oluen etiketissäkin komeili hieman resuisen oloinen kaivosmies.

”Kävimme paikallisen kauppakamarin kehotuksesta [1980-luvun alussa] Pariisissa teettämässä markkinatutkimuksen”, muistelee Annick Castelain Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais-kirjassa. Annick on nykyisen panimomestarin Nicolas Castelainin täti, joka piti veljensä kanssa pitkään panimon ohjaksia.

”Pariisilaiset sanoivat, että kaivosmies etiketissä tuo mieleen [Emile Zolan] Germinalin. Se on PR-mielessä katastrofi eikä kukaan halua juoda sellaista olutta.”

Castelainit pitivät kuitenkin päänsä ja halusivat säilyttää oluelle kehittämänsä paikallisen identiteetin. Kompromissina kaivosmiehen ääriviivoista tehtiin hieman häilyvämmät, jotta kuva ei pomppaisi heti silmään etiketistä.

Ch’ti on ensimmäisen maailmansodan aikana syntynyt sana, joka tarkoittaa pohjoisranskalaista, tai erityisesti sikäläisiä murteita puhuvia ihmisiä. Olut saavutti laajan paikallisen suosion – varmasti osittain markkinointikuvastollaan mutta myös siksi, että se iski 1980–90-luvuilla kasvaneen belgialaistyylisten erikoisoluiden kysynnän hermoon. Vaalea Ch’ti on jonkinlainen kompromissi belgialaisen tripelin ja saksalaisen premium-lagerin tai bockin välillä, ja näin se oli riittävän turvallinen tuote lagerin juojille mutta myös riittävän autenttinen flaamilaiseksi perinneolueksi.

Pohjoisranskalaisia ei ole muuten välttämättä nähty minään erityisinä kulttuuriheeroksina muualla päin Ranskaa, mutta vuonna 2008 ilmestynyt elokuva Bienvenue chez les Ch’tis muutti asetelman ainakin hetkeksi. Hyväntuulinen komedia rikkoi katsojaennätyksiä, ja yhtäkkiä pohjoisen nuhjuiset ex-kaivoskaupungit olivat koko maan huomion keskipisteenä.

Huomiosta tuskin oli haittaa Castelainin panimon olutmyynnille, vaikka Annick Castelain myöntääkin, että ”meitä pidettiin Walt Disneynä”. Moni epäilemättä kuvitteli, että paikallinen panimo oli kehitellyt oluensa opportunistisesti huippusuositun elokuvan imuun, vaikka Ch’ti-olut vietti siis noihin aikoihin jo 30-vuotisjuhliaan.

Hienompaa mutta silti helppoa

mdeKaivosmiesten imagolla ratsastavan Ch’tin rinnalle on syntynyt hieman elitistisempi Castelain Grand Cru, vahva bière de garde, jonka pullossa korostetaan humalien olevan peräisin Flanderista (en tiedä, ovatko ne pelkästään Ranskan-puoleisesta Flanderista vai myös belgialaisia). Humalalajikkeet ovat Magnum, Tettnanger ja Lublin, joista viimeksi mainittu siis puolalaisperäinen Saazin jälkeläinen.

Tällä oluella on eri lailla humaloitu sisartuote Cuvée Cascade, jossa on puolestaan hyödynnetty houblonnage à cru -tekniikkaa eli dry hoppingia. Siinä edellä mainittujen eurohumalien joukkoon on lisätty amerikkalaista Cascadea. Cascadea löytyy myös sarjan kolmannesta oluesta, pari prosenttia miedommasta Fleur de Houblonista, joka väittää peräti olevansa IPA. Tettnangerin ja Lublinin tilalla humalaprofiilissa on brittiläinen Challenger. Tämä Fleur de Houblon on myös Alkossa saatavilla, mutta sitä en ole itse testannut.

Komea pullo ja sanat ”grand cru” tietysti ohjaavat ajatukset kalliiseen nautiskeluolueen, johonkin varsin erityiseen. Viinissä grand cru viittaa parhaiden kasvupaikkojen luokitukseen, oluessa yleensä (ranskankielisissä maissa) panimon vahvimpiin tuotteisiin. Ei sillä: ne voivat hyvin olla myös samalla panimon parhaita oluita, niitä, joihin panostetaan.

Castelainin tapauksessa näin myös varmasti on, mutta Grand Cru on toisaalta samalla melkein koomisen helposti juotava olut. Siitä tulee mieleen Barbãr, hunajaolut, jonka tekijä Lefèbvre kuuluu Belgian vanhimpiin panimoihin ja on sitä paitsi historiansa aikana erikoistunut kaivosmiesten janon sammuttamiseen sekin.

Meidät on opetettu viime vuosina väheksymään makeahkoja, helposti juotavia oluita. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut Belgian johtavista olutasiantuntijoista polttivat päreensä makeista oluista 1990–2000-luvuilla, kun niitä tuntui tulvivan ovista ja ikkunoista. Nykyään tätä käsitystä vahvistavat miljoonat netti- ja mobiilipalveluissa reittaavat oluenystävät, joille ankara humalointi on hyve ja maltainen makeus synti.

Hops-flanders-Flickr-Andrew-Nash_CC-BY-SA-2-0

Humalankorjuu Flanderissa. (Kuva: Andrew Nash, Flickr, CC BY SA 2.0)

Olisin kuitenkin valmis puolustamaan Castelain Grand Crun kaltaisten oluiden merkitystä ranskalais-belgialaisen oluttarjonnan kentällä. Kuten Leffe, ne toimivat vähintään porttituotteina lagerin juojille, jotka haluavat tutustua paikallisiin olutperinteisiin mutta eivät ole valmiita aloittamaan vaikeimmista mauista. Kyse ei ole lainkaan siitä, että tämä olisi huono olut; se on hyvin tehty (ja miellyttävämpi kuin Leffe) mutta luultavasti ei tarpeeksi haastava hardcore-olutfriikeille.

Minun tyyppiseni historiasuuntautunut hupiukko arvostaa ensimmäisen sukupolven ranskalaisia bière de garde -panimoita siitä, että ne pelastivat Nordin vanhojen oluiden muiston 1970–80-luvuilla vaipumasta unholaan. Siihen nähden on pieni menetys, että nämä Jenlainit, Castelainit ja muutamat muut ovat hiukan jämähtäneet tarjoamaan sitä pienintä yhteistä nimittäjää mahdollisimman isoille joukoille. Ja sittenkin – tässä oluessa maistuu Flanderin historia, ja minä ainakin juon sitä silloin tällöin hyvällä halulla.