Alkon jouluoluet 2021 – koko valikoima ja odotukset kiinnostavimmista

Muutamana vuonna olen seurannut apeana Alkon jouluolutvalikoiman surkastumista. Ei se ole ehkä muistuttanut sentään pyytä maailmanlopun edellä – kuten yhtiön pääsiäisolutvalikoima – mutta ennen pitkää Schlenkerla Eichen ja Gouden Carolus Christmasin seurana ei olisi varmaan ollut kuin korkeintaan Shepherd Neamen tai vastaavan brittipanimon joulu-ale, jos sitäkään. Vähiin käy ennen kuin loppuu?

Mutta olisikohan tällä saralla kuitenkin ryhdistäydytty taas. Viime vuonna huomaan testanneeni blogissa kokonaista yhdeksän ennen kokematonta jouluolutta, ja myös vuoden 2021 valikoimassa on useita ihan harkitsemisen arvoisia. En väitä, että tämä on kiinnostavin mahdollinen jouluolutkattaus, minkä maailman eri panimoilta saisi koottua, mutta aika monenlaisia aineksia on sentään mukana.

Oluita on nopeasti laskien ilmestynyt Alkon sivustolle nyt parikymmentä, joskin muutamaan on merkitty seuraava tilausajankohta vasta loppiaisen tuolle puolen. Aina voi myös yksittäisten oluiden kohdalla pohtia, onko kyseessä jouluolut, talviolut vai vain sopivasti kausioluelta näyttävä muu olut. Joka tapauksessa lista ei näin ole valovuosia lyhyempi kuin Systembolagetilla (jolla valtakunnalliseen jakeluun tulee noin 35 jouluolutta). Tosin ruotsalaisten monopoli myy myös paikallisesti eri alueilla toimivien pienpanimoiden jouluoluita. Silloin Suomen ja Ruotsin vertaamista tietysti sotkee se, että iso osa Systemin jouluoluista olisi meillä ruokakauppavahvuisia. Ainahan myös kauppojen jakeluun tulee Suomessa jonkin verran jouluoluita, joita taas ei Alkossa nähdä.

Koko valikoima – tai ainakin ne jotka sain Alkon nettihausta ulos – löytyy tämän postauksen lopusta.

Ensin henkilökohtaiset tärppini. Lyhyt lista ei ole siis objektiivisiksi suosituksiksi tarkoitettu, vaan siinä ovat vain ne, joita aion hankkia omien mieltymysten ynnä muiden syiden takia.

1. Nøgne Ø God Jul: Olen luultavasti maistanut tätä 2000–10-lukujen taitteessa, kun NØ oli pohjoismaisen oluen messias. Kunnollista muistikuvaa ei ole kuitenkaan jäänyt, joten kokeillaan, miten toimii nyt kun aikakausi on toinen.

2. Abbaye d’Aulne Christmas Beer: Eihän Abbaye d’Aulne (entinen Val de Sambre) varmaan kiinnostavin belgialainen panimo ole, mutta aina on tartuttava kiinni, kun ennen maistamaton belgialainen jouluolut tulee tarjolle.

3. Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout: Tästä on sanottava hiukan samaan tyyliin kuin edellisestä, eli että panimo ei ole ykkössuosikki mutta tyyli kiinnostaa. Spekseiltään tämä on lähellä taannoin Suomessakin nähtyä Foreign Extra Stoutia, mutta ei ilmeisesti ole sama olut. Ridgeway on monena vuonna uittanut Alkon joulukattaukseen Bad Elf -oluttaan ja sen lukuisia versiointeja, mutta nyt ilkeiden tonttujen aika näyttäisi olevan ohi. 

4. Fiskarsin Luostarin Talvipolku: Tölkin kylkeen painetun kuvauksen mukaan “belgi-dubbel” ja alkoholia on 6,7 %. Kuulostaa Munkintieltä. Jos kyseessä ei ole sama olut, kiinnostaa. Jos on, voin silti maistaa, missä kunnossa Munkintie on näinä aikoina.

5. Hohenthanner Winterfestbier: Baijerilainen festbier ennen näkemättömältä panimolta on kai pakkohankinta, vaikka osoittautuisikin (kuten yleensä osoittautuu), että tämä on hieman exportimpi versio heidän perus-hellesistään ilman sen kummempia joulupiirteitä. Sopinee silti joulusaunaan, jos tekee mieli jotain sahtia kevyempää. (Ks. myös Wieninger Festbier.)

6.–7. Santa Olaf Christmas Ale ja Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lager: Näissä juuri ja juuri 5,5 % rajan ylittävissä kotimaisissa aina vähän ihmetyttää, miksei tehdä joko selkeästi Alko-vahvuista tai sitten ruokakaupparajan alittavaa. Näissä tyyleissä ja tähän vuodenaikaan pieni lisävahvuus tuskin haittaisi. Toisinaan tuollainen vajaa 6 % toki osuu juuri johonkin soft spotiin maunkin puolesta.  

8. Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad: Tämä tulee olemaan överimakea olut ilman muuta potkua kuin alkoholi, ja tulen katumaan hankintaa. Uteliaisuus saattaa silti voittaa.

Koko lista:   

Wieninger Festbier, Prykmestar Vahva NEIPA, Ayinger Winterbock (14.1.), BRLO Berlin Winter IPA, Abbaye d’Aulne Christmas Beer, Karmeliten Karmentinus Heller Weizen-Doppelbock, Erdinger Schneeweisse, Shepherd Neame Christmas Ale, Fiskarsin Luostarin Talvipolku (14.1.), Stella Artois 75 cl (14.1.), Santa Olaf Christmas Ale, Nøgne Ø God Jul Christmas Ale, Hohenthanner Winterfestbier, Mikkeller Santa’s Hoppy Helpers Holiday IPA (14.1.), Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout, Aecht Schlenkerla Eiche, Gouden Carolus Christmas (14.1.), Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad, Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lager, To Øl Jule Malt.

(Sekä Zoller-Hof Donator, joka on ilmeisesti jäänne viime vuoden jouluolutvalikoimasta ja muutama pullo on jäänyt uinumaan Urjalan ja Heinolan Alkojen hyllyihin.)

Ulkopuolisia kuvalähteitä: Flickr.com, [cipher] (CC BY-SA 2.0), Smabs Sputzer (CC BY 2.0).

Paavin polku vie tupakkapaikalle, munkin tie metsään

Syksyn pimeyttä valaisevat vahvat oluet kotimaisilta kartanopanimoilta. Tämä postaus keskittyy uusmaalaisiin kulttuurimaisemiin, joissa toimivat Rekolan ja Malmgårdin panimot, ja erityisesti niiden belgialaishenkisiin tuotteisiin. Ja Suomen valloneihin.

Ensin täytyy tehdä otsikosta huolimatta se selväksi, että kummankin panimon kaksi vahvaa belgialais-approksimaatiota ovat yleensä olleet viime aikoina omassa suomalaisten oluiden kymmenen kärjessäni. Ehkä tämän sanottuani voin jakaa niille vähän nuuskaa lempeän kriitikon ominaisuudessa.

Munkintie ilmestyi iloksemme Alkojen hyllyihin nelisen vuotta sitten ja antoi ymmärtää olevansa belgialaistyyppinen tumma dubbel. Täytyy myöntää, ettei Vantaalla perustettu panimotulokas vakuuttanut vielä tuolloin Olutkoiraa muka-luostarioluellaan. Ei sillä etteikö Suomessakin luostareita olisi, mutta ne ovat sellaisia vähän erilaisia: ne sijaitsevat Espoon lähiössä tai enonkoskelaisessa kyläkoulussa.

Se on nyt sunkin tie”

Tullessaan markkinoille Munkintien laatu heilahteli – aikalaiskuvausten mukaan – ja itsekin muistan ensimmäisten parin pullon suutuntuman olleen jotenkin niljainen. Maun ja myyntipuheiden välillä oli myös jotain ristiriitaa. Ainakin itse assosioin tuon tyyppisen oluen helpommin saksalaiseen tummaan bockiin kuin Belgian dubbeleihin.

vallonerna-rajattu

Vallonialaisia rautaruukin työläisiä. (Kuva: Sixten Haage, lainattu ilman lupaa vallon.se-sivustolta)

Jotakin loksahti kohdalleen viimeistään siinä vaiheessa, kun rekolalaiset siirsivät kotipesänsä historialliseen Fiskarsin ruukkikylään. Pari kesää sitten poikkesimme Fiskarsiin – oikeastaan muistamatta että Rekola nyt jo majaili täällä – ja söimme välipalaa mainiossa Vanhassa Pesutuvassa eli Laundryssa.

 

Tilasin palanpainikkeeksi ruukinpanimon Munkintien, joka maistuikin yhtäkkiä erinomaiselta, tumman vivahteikkaalta ja historialliseen miljööseen sopivalta. En osaa yhtään sanoa, johtuiko erilainen maisteluhavainto tuoreudesta, laadun paranemisesta vai ympäristötekijöistä. Joka tapauksessa kokemus oli miellyttävä.

Arvostin sitä paitsi baarimikon lausahdusta, kun hän kaatoi olutta lasiin: “Se on nyt sunkin tie.”

Olut oli löytänyt paikkansa – ainakin omassa mielikuvituksessani siis. Fiskarshan on yksi Uudellemaalle 1600-luvulla perustettuja rautaruukkeja, joihin tuli ammattitaitoista työvoimaa nykyisen Belgian eteläosista Valloniasta. Ardennien vuoristossa, jossa myös oli runsaasti rautamalmia, oli kehitetty edistyksellinen raudanjalostusmenetelmä, ja tästä myös Ruotsin valtakunta halusi valuttaa itselleen taloudellista hyötyä.

Munkit unohtuivat, ja mietin, olisiko tämä voinut olla tuon ajan tumma ruotsalainen pintahiivaolut, johon vallonialaiset rautasepät ehkä olisivat tuoneet oman pienen belgialaisen lisämakunsa. Tuo on monellakin tasolla tietysti pelkkää kuvitelmaa. Toisaalta jos olisin panimon markkinointihenkilö, saattaisin yrittää heruttaa jotakin näistä historiallisista yhteyksistä, jotka eivät ole edes kovin kaukaa haettuja.

Minulle Munkintie on siitä lähtien ollut valloniolut, jonka ytimessä eivät ole luostarit ja valkokaapuiset munkit vaan Uudenmaan (tai Ardennien) metsäiset jokilaaksot. Siellä myssypäiset ruukkityöläiset pitkissä esiliinoissaan takoivat sulasta raakaraudasta tankoja, joita laivattiin eteenpäin Englantiin jalostettaviksi. Ja olihan vallonien välillä janonsakin sammutettava.

mde
Paavi polkee

Uusimmassa luostarioluessaan Rekolan Panimo on jättänyt priorit, prelaatit, apotit ja muut pikkupomot väliin ja hypännyt suoraan katolisen hierarkian huipulle. Paavin polku on 9 % abv vahvuinen vaalea luostarihenkinen pintahiivaolut, eli nyt esikuvina tulevat mieleen Belgian tripel-tyypin oluet.

Tässä on taas olut, joka ensi maistelulla aiheutti pienen kummastuksen – jopa epäilyksen siitä, onko tuote kunnossa. En ole nimittäin haistanut yhtä vahvaa tupakan aromia oluessa koskaan, enkä juuri tällaista oluen ulkopuolellakaan, muuten kuin tupakkapaikalta palaavien työkavereiden vaatteissa toisinaan. Myös maussa oli mukana jonkin verran stögistä.

En tiedä, mistä tupakka tähän olueen tulee tai maistavatko muut sitä siinä ollenkaan. Mahdollisia tuon tapaisen aromin tai maun lähteitä ovat kai tietyt humalalajikkeet (Hersbrucker?), samoin kypsytys joistakin puulajeista valmistetuissa tynnyreissä. Tai tupakka voi olla yksi aromeista, joiksi belgialaisen hiivan tuottamat fenolit ajan mittaan muuttuvat. Tuskin näistä selityksistä mikään osuu ihan nappiin, enkä kyllä tunne Paavin polun reseptiäkään yhtään. Joka tapauksessa olen nyt maistellut tätä tripeliä kolme kertaa, ja aluksi virheeltä tuntunut maku on alkanut kiehtoa.

Itäisellä Uudellamaalla, Loviisan Malmgårdissa tehdään toisenlaista belgialaista tripeliä. Sikäläiseen reseptiin kuuluu emmer, spelttiäkin alkukantaisempi alkuvehnä, jota arkeologien mukaan on viljelty Suomen rannikolla jo ennen ajanlaskun alkua. Malmgårdin kartanon omilla pelloilla viljellään muiden viljalajien ohella myös tätä emmervehnää.

Moniviljaisuus ei ole belgialaisissa vahvoissa oluissa mitenkään ennen kuulumatonta, ja Malmgårdinkin versio on aina ollut omaan makuuni sopiva. Emmer Tripel on hunajaisen humalainen, alkoholi paistaa ehkä vahvemmin läpi kuin Paavin polussa (vaikka sitä on tässä vähemmän), mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on aika tyylikäs kylmän vuodenajan lämmittäjä.

ohrapelto_joanta_flickr-cc-by-sa-2-0-att
Tämä ei ole piippu vaan olut

Toinen Malmgårdin belgialaistyyppinen olut ei tavoittele itselleen minkäänlaista luostarioluen statusta. Nimi Ceci n’est pas une Belge viittaa surrealisti René Magritten maalaukseen, johon on kuvattu piippu ja sen ylle teksti “tämä ei ole piippu”.

Tumma olut on hiivaisen hedelmäinen, täyteläisempi kuin saman panimon kullanvärinen emmerolut ja aina jotenkin vaikeasti analysoitavissa. Tässä on jokin elementti, josta en saa kiinni ja joka ei maistu belgialaiselta. Jokin amerikkalainen humalalajike? No, eihän olut nimensäkään puolesta väitä olevansa belgialainen (ja samalla paradoksaalisesti väittää).

Tähän pohdintaan oikeastaan kiteytyy näiden suomalais-belgialaisten oluiden viehätys ja toisaalta niiden kummallisesti avoimeksi jättämät kysymykset. Käsityöpanimoiden kenttä niin Suomessa kuin muuallakin on tällä hetkellä vahvasti kiinnittynyt tiettyihin oluttyyleihin, joista näkyvimmin ovat esillä IPA, imperial stout ja pari muuta. Belgialaisessa perinteessä oluttyyli taas on paljon häilyvämpi ja vähemmän merkitsevä käsite.

Toivottavasti nämä kartano-oluet pysyvät ja paranevat osaavien panimoiden hellässä huomassa. Ehkäpä belgialaiset tyyliseikat hioutuvat niistä ajan myötä pois ja jäljelle jää aitoja, nykyaikaisia suomalaisia oluita?

fiskars_mace-ojala_flickr_cc-by-sa-2-0-att