Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 5. luukku.

Selailin toissapäivänä Die Biere Deutschlands -olutkirjaa ja postasin Mina Bickelin maatilapanimosta, jossa historian havina oli käsinkosketeltavaa. Mikään ei ollut muuttunut maailmansotien välisestä ajasta. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei Saksassa muutenkaan olisi kummoisia olutuudistuksia tapahtunut 1980-lukuun mennessä: kourallinen isoja panimoita ja tuhatkunta pienempää teki lähinnä samoja valtavirran lagereita kuin sata vuotta aiemmin. Muutamat harvinaisuuksiin erikoistuneet pienpanijat kulkivat ehkä omia polkujaan.

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa kuitenkin puhutaan yllättävän paljon isoista muutoksista. Toisen maailmansodan ja julkaisuvuoden välillä tapahtui yhtä ja toista näennäisesti tyynen lager-merenpinnan alla. Käytännössä kai vastaavia muutoksia ei esimerkiksi Suomen tai Ruotsin tapaisissa – myös vaalean pohjahiivaoluen hallitsemissa – maissa nähty noihin aikoihin ollenkaan, tai ainakaan samassa mitassa.

Aaltoja oli kirjoittajien Höllhuberin ja Kaulin mukaan kolme – export-aalto, pils-aalto ja vehnäaalto. Dortmund oli exportin erityinen kotipesä, ei ainoa vientipanimoita synnyttänyt kaupunki, mutta sen kullankeltaisen, kohtalaisen tukevan tyylisen exportin suosio lähti nousuun jo heti sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina.  

Dortmund oli pommitettu sodassa lähes maan tasalle, mutta raunioista kohosi nopeasti vanhan olutkaupungin henki. Höllhuber ja Kaul kirjoittavat dortmundilaisten lentävästä lähdöstä:

Kun toisen maailmansodan ja valuuttareformin jälkeen oli vihdoin taas saatavilla kunnollista olutta ‒ ei korvikeolutta, ei laihaa kaljaa, vaan hyvää täyteläistä olutta, tekivät dortmundilaiset oluenpanijat ainoan oikean ratkaisun: he investoivat voimakkaaseen, keskivaaleaan, hyvänmakuiseen, täyteläiseen “dortmunderiin”, klassiseen exportiinsa. Sodanjälkeisessä Saksassa syntyi pula-ajan vastareaktiona kulutusaalto. Mässäilyaalto – jolle kelpasi vain kaikki runsas ja mehukas, sitä kun ei oltu pitkään aikaan saatu ‒ loi ihanteellisen perustan voimakkaan ja raskaan export-oluen menestykselle.

Vaaleiden ja keskivaaleiden oluiden sarjassa oli toki ollut kilpailua jo ennen maailmansotia ja niiden välissä. Pilsener oli levinnyt Itävalta-Unkarin puolelta Pohjois-Saksaan ja saavuttanut suuren suosion muun muassa Berliinissä. Dortmundilaisten kanssa samalla tontilla – hieman vahvemman ja maltaisemman pohjahiivaoluen parissa – puuhasivat myös müncheniläiset, ensimmäisinä ilmeisesti Spaten ja Paulaner: uusi tyyli oli Münchner Hell, helles. Münchenissä kuitenkaan vaalea olut ei lyönyt todella läpi ennen 1920-luvun loppua.

Export-oluiden (joita siis pantiin sotien jälkeen jo kaikkialla Saksassa) markkinaosuus oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 57 % saksalaispanimoiden tuotannosta. Pilsnerin siivu oli tuolloin 19 %. Pils ohitti exportin viimeistään 1970-luvun puolivälissä: vuonna 1976 osuudet olivat 41 % sille ja 32 exportille. Kirjan kirjoittamishetkellä pils oli kahminut Saksan markkinoista jo yli puolet, noin 55 prosenttia.

Pils-aaltoa säesti kirjoittajien mukaan jälleen ruokatrendien muuttuminen uudelleen 70-luvulla. Runsaan ja mehevän tilalle ruoan tuli elegantti, keveämpi ja ylellisempi ateriointi.  

70-luvulla syntyi luksusruokatrendi, joka esiintyy elitistisesti, ympäröi itsensä omilla aikakauslehdillä (Der Feinschmecker, VIF ym.) ja on ilmeeltään hyvin snobistinen. Ruoka ja juoma nähdään tässä snobiruokatrendissä profiloitumismahdollisuutena ja sellaisina niitä käytetään.

Kehiteltiin hienosti ja vaateliaasti tarjottuja, hinnaltaan asiaankuuluvan kalliita pils-merkkejä, joita tarjoiltiin usein panimon omissa luksustiloissa. Näin uusi ”überpils” onnistui soluttautumaan mukaan luksus- ja snobiruokatrendiin, vaikka hienomman ruokailun itseoikeutettu juoma olikin yleensä viini. Tähän vaiheeseen liittyy esimerkiksi Warsteinerin nousu perinteisten pohjoissaksalaisten pils-panijoiden kuten Bitburgerin ja Beck’sin rinnalle ja ohikin. Warsteinerin kilpailuvaltti oli Sauerlandin alueen pehmeä vesi, jonka avulla se saattoi tehdä omasta pilsistään vaaleaakin vaaleamman, ja ajan estetiikkaan sopivan; tämä heilautti heidän tuotantolukunsa 2 miljoonan hehtolitran paremmalle puolelle.  

Vuosien 1965–85 välillä Warsteiner mutta myös Bitburger ja Veltins kasvattivat kokoaan viisinkertaisiksi. Kaksin- tai kolminkertaisesti kasvoivat myös monet muut pils-merkit kuten König, Krombacher tai Jever (Bavaria St. Pauli).

Höllhuberin ja Kaulin mukaan “hyvin monet juovat [pilsiä], koska se on aikakauden juoma. On paha tilata exportia, jos ringissä tilataan pilsiä. Sehän näyttäisi siltä, ettei ole makua eikä rahaa.”

Kirjoittajat tekevät 80-luvun loppuvaiheilla ehkä hiukan hutiin osuneen ennustuksen, että yhä vetisempään suuntaan ajautuvan pils-muodin vastavoimaksi kehkeytyisi exportin kosto. Jos tästä pieniä merkkejä olikin ilmassa, aivan toisenlaiset muodit vetivät lopulta pitemmän korren. Näistäkin Saksan olutoppaassa toki kerrotaan – vehnäoluista, uusista käsityöpanimoista ja muusta – mutta jääkööt ne tulevaan postaukseen.

(Kuvat: Flickr.com, Roger W, CC BY-SA 2.0.)

Jouluolut #2: Tucher Christkindlesmarkt Bier

Pyhäinpäivässä mennään ja jouluoluttestit jatkuvat. Viikonloppuna pääsin kokeilemaan maistovuorossa ollutta Tucher Christkindlesmarkt Bieriä melko halloweenmaisissa olosuhteissa, se oli nimittäin saunaoluena pilkkopimeän Näsijärven rannalla sumun noustessa järven pinnalta. Kurpitsalyhdyt valaisivat kuistia.

Tietenkään vaalea lager ei monen mielestä ole mikään jouluolut. 5,8-prosenttisena Tucherin joulutoriolut on toki baijerilaiseen makuun juhlaoluen vahvuudessa, mutta monien virallisten Oktoberfest-oluiden tapaan normaalin hellesin tai vaalean exportin makuprofiilista ei lähdetä historiallisen märzenin suuntaan juurikaan. Omaan makuuni tämä tyyli sopii, ja varsinkin saunaoluena se on aivan omiaan. Raikkautta ja ravinteita on sopivassa suhteessa.

En edes tiedä, mikä järven lämpötila tähän aikaan vuodesta oli, mutta kovin kauan siellä ei uskalla viipyä ilman avantouintiosaamista. Suoraan hyisestä vedestä noustua oluen arviointi on enemmän fyysinen kuin älyllinen kokemus. Tuhtia mallasta on tuoksussa ja maussa riittämiin, ja se on tässä tyylilajissa avainasemassa. Viljaisuus on alkuun jopa vähän hapanta, aivan kuin mukana olisi jotakin muuta viljalajia kuin ohraa (ei takuulla ole). Se ei kuitenkaan anna vaikutelmaa täysin huippuluokan baijerilaislagerista, vaikka paljon hyvääkin tässä on. Makeutta ei maltaasta ole jäänyt läheskään niin paljon kuin joissakin exporteissa tai festbiereissä, mikä taas saunatilanteessa voi olla positiivinen asia.

Tämä on olut, joka kenties jättää toivomisen varaakin, mutta jota ainakin itse tällä litrahinnalla voisin ostaa useamminkin. Suomalaiseen joulupöytään en näitä makuja ottaisi ainakaan pääruokien kumppaniksi, koska tuhdimpikaan vaalea lager ei pärjää kovin hyvin laatikoiden ja kinkkusinappien tummalle makeudelle. Joulutorilla hikisten jouluostoskierrosten jälkeen sen sijaan lasillinen tällaistakin Christkindlesmarkt Bieriä voisi maistua mainiosti. Ihan mukavaa vaihtelua moinen on jouluolutvalikoimissa, joissa yleensä tumma ja mausteinen korostuu.  

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 18

Oopperakellari suosittelee Uudessa Suomettaressa 17.12.1911 hyviä ja halpoja aamiaisia ja päivällisiä sekä hienostuneita (recherché) illallisiaan. Osteri- ja hummeriaterioiden lisäksi tarjolla on “oikeita Kulmbacher Sandlerleipiä vadilta”.

Mitä sellaiset leivät ovat ja miksi erikseen mainitaan, että niitä annostellaan vadilta?

operakellari-uusi-suometar-17-12-1911

Toinen lehti, Tuulispää, tarjoilee joulun jälkeen hieman huvittuneena lisävalaistusta asiaan.

“Tietäen että U. S. ei julkaise väkijuoma-ilmoituksia täytyy ihmetellä sitä taitavuutta, jolla tässä on toisin sanoin saatu esiin ilmoittajan tarkoitus: Oikeata Culmbachin Sandler-olutta tynnyristä (Culmbacher Bräu vom Fass). Mutta olisiko Culmbachin oluella todellakin leivän veroinen ravintoarvo? Hels. Sanomat, joka myöskään ei julkaise väkijuoma-ilmoituksia, antaa lukijoittensa itse ratkaista mitä on Alkuper. Kulmbacher Sandlerbräu tynnyristä.”

Ovatko helsinkiläiset ravintola-asiakkaat ymmärtäneet ilmoituksen jujun? Totta on, että Kulmbachin olut oli 1800–1900-lukujen vaihteessa suuressa huudossa niin meillä kuin maailmalla. Sitä tuotiin Saksasta mutta siitä tehtiin myös paikallisia imitaatioita.

Sandwich-leipiäkin oli Suomessa nähty. Olivatko ilmoituksen Sandlerleivät ironinen viittaus niihin? Ja mitä “Opriksessa” olisi eteensä saanut, jos olisi pahaa aavistamatta – siis sanaleikkiä ymmärtämättä – olisi tilannut tuollaisen ilmoitetun leivän?

* * * * *

Millaista muuten Kulmbacher- tai Culmbacher-olut sitten oli? Vaikka Kulmbachin kaupungissa Bayreuthin pohjoispuolella toimii edelleen kaupungin nimeä kantava isohko panimo, on 1800-luvulla ympäri Euroopan levinnyt kulmbachilaisolut käytännössä kadonnut. Ron Pattinson, joka tuntee Saksan entiset olutyylit, on olettanut sen olleen müncheniläistä tummaa olutta mustempi ja katkerampi. Export-versiot olivat voimakkaita, ainakin joissain tapauksissa yli 6 % tilavuusprosentin vahvuisia.

Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kulmbacherin suosio näyttää huvenneen lähes olemattomiin – meillä tietysti kieltolain takia mutta muuallakin muotien muuttuessa.

Dortmunder Exportista ei tullutkaan tulevaisuuden olutta

Vuosi 1968. Melkein 60 prosenttia Saksan oluttuotannosta edusti Dortmunder Export -tyyliä, kun myöhempi ykköstyyli Pils sai tyytyä 19 prosenttiin. Heiluri heilahti pian toiseen suuntaan.

Empiirisen kokemuksen perusteella saattaa olla vaikeaa päästä sisälle viisikymmentä vuotta sitten suositun Export-tyylin erikoispiirteisiin, koska sen edustajia ei kerta kaikkiaan ole nykymaailmassa liiaksi.

Jo Wolfgang Kaulin ja Dietrich Höllhuberin vuonna 1988 julkaisemassa Die Biere Deutschlands -kirjassa todettiin, että harvat panimot enää olivat erikoistuneet Export-olueen. Heidän oluttyyliluokittelussaan se on heitetty samaan koppaan Helles- ja Lager-termien kanssa.

Helles ja Lager ovat baijerilaisia täysoluita, joiden humalapitoisuus on (tavallisesti) mieto ja vahvuus tilavuusprosentteina reilut 5 %. Ensin mainittu on nimensä mukaisesti vaalea ja jälkimmäisellä on laajempi väriskaala. Dortmunder Export on tekijöiden mukaan tyypillisesti Hellesiä hieman vahvempaa vaaleaa olutta. Miedon humaloinnin taustalla on osittain Dortmundin vesi, joka on esimerkiksi Pilsenin vettä kivennäispitoisempi ja saattaa antaa humalan katkeroille tahattoman sivumaun.

Sen lisäksi ainakin Frankenissa Pohjois-Baijerissa tehdään erilaisia Export-nimisiä oluita, jotka eivät ole välttämättä tyylillisesti muuten kuin vahvuutensa puolesta sukua dortmundilaisille serkuilleen. Toki myös Lager on lähinnä frankenilainen termi eikä ehkä oluttyylinä kovin helposti määriteltävissä.

Dortmundilaisen export-oluen historiaa

Nykyisen Pohjois-Saksan kaupungeissa tehtiin 1800-luvun alussa vielä käytännössä pelkkää pintahiivaolutta (paikoin ehkä muilla organismeilla höystettynä), ja näin oli myös Dortmundissa, jossa ensimmäinen pohjahiivaolut nähtiin vasta 1840-luvulla. Kaupunki kasvoi muutamassa vuosikymmenessä pikkupaikkakunnasta tärkeäksi kivihiili- ja terästeollisuuden keskukseksi.

Pohjahiivatyylien leviäminen Baijerista ja Böömistä Saksan muihin osiin ja ulkomaille 1800-luvun lopulla on ihan mielenkiintoinen vaihe oluen historiassa. Dortmundin pohjahiivaolut muuttui näihin aikoihin tummasta kullankeltaiseksi, ja taustalla on ilmeisesti ollut jo tällöin vaalean Pilsenerin kasvava suosio muuallakin kuin kotialueillaan. Müncheniläisethän vastustivat tätä trendiä ja joivat 1920-luvulle saakka jääräpäisesti tummaa pohjahiivaoluttaan.

Noin vuosina 1875–1880 olutmaailma pääsi nauttimaan erilaisista uudistuksista, joihin kuuluivat kylmälaitteet sekä Pasteurin laboratoriokokeiden tuloksen syntyneet puhtaat pohjahiivat. Ammoniakkikylmäkoneita ja muita teknisiä uutuuksia otettiin käyttöön Dortmundin isoiksi kasvaneilla panimoilla, jotka jo näihin aikoihin alkoivat myös viedä olutta ulkomaille.

Alkava vuosisata oli Dortmunderin valtakautta aina 1960–70-luvulle saakka. Dortmundin isot DAB- ja DUB-panimot (Dortmunder Aktien Brauerei, Dortmunder Union Brauerei) olivat silloin Saksan suurimpia.

Baijerissa paikallinen kilpailu oli kovempaa, ja pienillä panimoilla ei ollut rahkeita lähteä moderneille olutmarkkinoille. Münchenin isot panimot alkoivat toki jo maailmansotien välissä pärjätä muun Saksan jättimäisille teollisille panimoyhtiöille, mutta kansallisen kilpailun voitto lankesi lopulta pohjoisen Pils-valmistajille.

Export-oluen markkinaosuus putoaa nopeasti. Valtasuhteet Pilsin ja Exportin välillä ovat vaihtuneet jo vuonna 1976, jolloin 41 % Saksan tuotannosta on Pilsiä ja vain 32 % Exportia.

Export_flessa1990-luvulla Exportin osuus notkahtaa alle 9 prosentin, minkä jälkeen se taas lähtee nousuun. Vuonna 2006 käväistään jopa 12,5 prosentissa. Tämän nousun syyt eivät ole minulle selvillä. Lukemassa ovat mukana myös Spezial-tyyppiset oluet – vahvoja pohjahiivaoluita nekin – mutta eivät esimerkiksi Hellesit.

Ei sittenkään tulevaisuuden olut?

Kyselin Deutscher Brauer-Bundista viime vuoden tilastoja, ja heidän mukaansa Export-oluita oli vuonna 2016 Saksan off-trade-olutmyynnistä 7,7 prosenttia. Pils on edelleen Saksan suosituin oluttyyppi noin 50 prosentin osuudellaan.

Osavaltioittain jakauma vaihtelee, ja etenkin Baden-Württembergissä Exportit ovat suosittuja (12,9 %). Samoin idässä. Pohjoisessa niitä ei enää paljon juoda, mutta tarkemmalla aluetasolla olisi tietysti hauskaa tietää, ovatko ne kuitenkin voimissaan Dortmundin alueella.

Muutaman vuoden ajan näytti siis siltä, että Export-oluet ehkä olisivat palaamassa saksalaisen oluen eturintamaan, ja nyt tämä kasvu tosiaan on taittunut. Onko Exportilla edellytyksiä pärjätä craft beer -aikakaudella, jos Saksassa käy kuten muuallakin ja vanha pienpanimokanta korvautuu uusilla amerikkalaishenkisillä käsityöläisvalmistajilla?

Tavallaan voisi ollakin, koska craft-porukka suosii tyylillistä monimuotoisuutta. Yleisö janoaa jatkuvasti uutuuksia, ja tyylien muuntelu ja kokeilu tarjoavat siihen hyviä tekosyitä. Toisaalta Export on vähähumalainen olut, mikä ei ole nykyään muodikasta (ellei miedon humaloinnin vastapainona ole jotain muuta vahvaa makua kuten happamuutta).

Yksi tämän tyylin haaste on myös sen epämääräisyys. Viisi viimeksi juomaani Export-olutta ovat keskenään toivottoman erilaisia.

Täytyy tietysti myöntää, ettei yksikään niistä ollut varsinaisesti peräisin läheltäkään Dortmundia. Flessa-Bräun Export (5 %) on Berliinin Friedrichshainista, yllättävänkin kuiva ja kevyt (siis vailla Exportilta odottamaani makeutta), mineraalinen, heinäisen yrttinen olut. Lopputulos on hieman rosoinen mutta kehityskelpoinen, ei kuitenkaan ehkä henkisesti kovin lähellä dortmundilaisia esi-isiään.

Export_tucherTucherin Übersee Export (5,5 %) ei ole tietenkään dortmundilainen sekään, vaan peräisin Nürnbergin lähellä toimivalta pitkän linjan panimolta, jonka nykyään omistaa Dr. Oetker ja joka on viime aikoina onnistunut pitchaamaan Alkoon useammankin oluen valikoimastaan. Eiväthän nämä mitään Baijerin parhaita oluita ole, eli vähän sitä kartonkia ja ohuen tunkkaista humalaa on mukana. Viljapuolelta löytyy makea reunus, mutta ei tämä olut myöskään sinänsä maltainen ole.

Keveydessä kuitenkin ohi ajaa vielä Sternburg Export (5,1 %), jota toissa viikon Berliinin-reissulla ostimme hotellin läheiseltä Imbissiltä. Saksan hienous on, että vaikka ostaisit kaupungin kököintä olutta nakkikioskilta, se saattaa kuitenkin olla puhdasta ja hyvin tehtyä – ja tässä tapauksessa valikoimakin oli ympäristöön nähden aivan häikäisevä. Isojen ja keskisuurten panimoiden lagereita oli kioskilla varmaan parikymmentä. ”Sterni” on ilmeisesti ollut itäpuolen punkkareiden suosima merkki, ja tosiaan erittäin hyvin alas meneväksi suunniteltu, mutta äärimmäisen kaukana meikäläisten punkkareiden kiljunkatkuisesta maailmasta… Varsin kunniallinen keskivahva lager.

Export_rothausRothaus Märzen-Export (5,6 %) on eteläsaksalainen olut, tällä kertaa ei Baijerista vaan Baden-Württembergistä, ja tässä kyllä Export tuntuu olevan nimessä pikemminkin hämäyksenä. Kyseessä on Frankenin Festbierejä muistuttava makea ilmestys, Märzen ehkä, mutta Ruhrin laakson duunareiden oluista ollaan kaiketi aika kaukana. Eikä siinä mitään, tällaiset hunajaisen helpot oluet tuntuvat etelän miehille maistuvan silloin kuin jotain normaalia vahvempaa kaivataan.

Muutaman viime viikon sisään olen onnistunut maistamaan myös puolalaista Dortmunder Exportia. Panimo on Browar Waszczukowe ja oluen nimenä Janusz Moczywąs (4,8 %). Vahvimmasta päästä dortmundilaisia tämä ei ole, ja joidenkin tšekkiläisten pilsnerien tyyliin haju- ja makureseptorit täyttää voinen diasetyyli. Humalointi on kuitenkin mietoa, ulkomuoto okrankeltaista ja sameahkoa, ja maussa tuntuu karamellisen keksin lisäksi hento sitruunaisuus.

Export_waszczukoweEn tiedä, mitä Export-sana yleisesti ottaen puolalaisille merkitsee, sillä heidän isojen panimoidensa peruslagerien etiketeissä sana usein esiintyy. Kysehän onkin noin 5,5-prosenttisista melko makeista, tuhdeista oluista – erilaisista kuin Saksan panimoiden peruslagerit. Ja onhan esimerkiksi meilläkin Olvi Export A, erilainen toki kuin puolalaiset virkaveljensä. Ehkä nämä ovat kuitenkin kaikuja Dortmundin historiallisesta olutherruudesta?

 

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Se on tummaa. Mitä muuta se on?

Emme olleet sattumalta eksyneet Pottenstein-nimiseen söpöön vuoristokylään.

Kun olin suunnitellut mahdollisia reittejä Saksan-matkaa varten, tämä paikkakunta kaksine panimoineen oli tullut vastaan useammassa lähdeteoksessa tai -blogissa. Se sijaitsee suurin piirtein keskellä Frankenalbin ”pikku-Sveitsiä”, jossa oikeaa Sveitsiä tosin muistuttavat enemmänkin dramaattiset jyrkänteet ja kalliomuodostelmat kuin mitkään kilometrien korkuiset huiput.

Hufeisen-ulkoTänä keväänä ilmestyneen paikallisen olutoppaan laatijat Anders Möhl ja Elmar Tannert ovat ottaneet kummaltakin Pottensteinin panimolta yhdet oluet mukaan 33 Frankenin parasta olutta esittelevään teokseensa. Myös monet ulkomaiset olutkirjoittajat ovat vierailleet kylän panimoissa ja puhuneet arvostavasti Magerin ja Hufeisenin talonoluista.

Ennakkoluuloja voittamassa

Täytyy myöntää, että tumma saksalainen olut on yksi tyylilaji, jota itse tulee harvoin kaupasta ostettua tai baarissa tilattua. Ei sillä etteikö se olisi ollut 1990-luvulla niitä oluttyyppejä, jotka opettivat meille, että maailmassa on muutakin kuin kultainen keskikalja (ja nelonen). Muistelisin, että Weltenburgin Barock Dunkelia tai tšekkiversioita Staropramenia ja Velkopopovický Kozelia tuli nautittua aika useinkin ja käsitys tämän olutperheen mauista on niiden perua.

Suklaata, mallasleipää, pähkinää, hellä humalan kosketus tai pelkkä hipaisu. Valitettavasti tämän tyylilajin kansainväliseen levitykseen päässeet tuotteet ovat olleet joskus – ainakin pullo-oluina – pienoisia pettymyksiä, milloin vetisiä, milloin vähän liian makeita ja mämmimäisiä. Tarkoitan siis noin 4–6 % vahvuisia tummia lagereita, jotka jäävät vahvuudeltaan bock-kategorian alapuolelle.

Jo pari päivää Frankenissa Baijerin pohjoisosassa riitti avaamaan silmät tältä osin. Muutaman oluen otos oli tietysti pieni. En siis ollut varma, johtuiko ihastus siitä, että pääsi maistelemaan Dunkles-esimerkkejä tuoreeltaan panimoiden hanoista vai onko makumaailma Frankenin pienpanimoissa vain kerta kaikkiaan selvästi monipuolisempi. Oluet tuntuivat yksilöiltä ja jokaisesta jäi mieleen vähän eri asioita. Enkä ole ensimmäinen, joka tämän havainnon on tehnyt:

Siellä [Frankenissa] pienet panimot tekevät Dunklesia yhä yksinomaan paikallisille markkinoille. Kukin panee olutta käytännössä naapureilleen, eikä naapureita juuri muu olut kiinnostakaan. Frankenilaiset versiot ovat tyypillisesti müncheniläisiä kuivempia, ja pienpanimojen oluitten maut voivat olla kiehtovan eksentrisiä. (The Oxford Companion to Beer, s. 311).

Hevosenkengän olutta neljännessä polvessa

Hufeisen-kellariKuten näyttää olevan Frankenin kylille tyypillistä, panimot ja niiden ravintolat sijaitsevat myös Pottensteinissa paraatipaikalla pääkadun varrella. Brauerei Hufeisenin eli ”Hevosenkengän” panimoravintola vietti vapaapäiväänsä, kun osuimme paikalle. Onneksi heidän kellarinsa oli auki kylän toisella laidalla, lyhyen kävelyn päässä.

Iltapäivän helteessä varjoisa katos vuorenseinämään kaivetun olutkellarin edustalla oli mukava paikka siemailla panimon Urdunkelia, jota omistajien mukaan tehdään jo neljännessä sukupolvessa perheen perinteisillä resepteillä. Kaikkiaan Hufeisenin panimo on vaikuttanut Pottensteinissa 1730-luvulta saakka.

Urdunkel oli suodattamaton tumma kellariolut, jonka rosoisesta makumaailmasta oli hieman hankalaa erottaa tuttuja makuja. Olen kirjoittanut ylös sanan ”pähkinä”, mutta pähkinäisyys ei ollut selkeän suklaista kuin monissa tummissa oluissa. Humalaa oli perus-Dunklesia enemmän, ja jotenkin tämä oli muutenkin miltei ”helpon” tumman saksalaisoluen vastakohta.

Mager-kyltitKylän toisessa panimossa, Magerilla, tumma on luonteeltaan aika erilaista. Se on punertavampaa, kuin karamellisoitujen hedelmien maustamaa, ja mukana on ehkä vähän viinimäistä vivahdetta. Tämä oli enemmän easy drinking kuin Hufeisenin tumma lager, mutta oikein paikallaan panimoravintolan tummalihaisen Rouladen kanssa.

Pottenstein on muutenkin harkitsemisen arvoinen tukikohta Fränkische Schweizin alueella omatoimimatkailua varten. Itse autoilimme, mutta varmasti myös julkisella liikenteellä tai lihasvoimin pääsee melko kätevästi lähikohteisiin. Panimoiden lisäksi kylän tuntumasta löytyy muun muassa mittava kesäkelkkarata, tippukiviluola ja 1920-luvulla rakennettu maauimala. Iltakävelyllä sopii kiivetä keskiaikaiselle linnalle. Sen yläpuolelta avautuvat hienot näkymät kahteen laaksoon, joiden yhtymäkohdassa Pottenstein sijaitsee.

Lakritsinen Dunkles moottoripyöräilijöille

Peninkulman verran pohjoisempana on pieni Heckenhof, jossa peltojen keskelle kätkeytyvä viihtyisä panimoravintola vetää puoleensa erityisesti motoristeja. Paikka on Kathi-Bräu, jonka Dunkles Lagerbier (kuten edellisessä postauksessa totesin) on talon ainoa vakituinen olut ja edellisiä tummempi, syvän lakritsaisen ruskea.

Kathi-kylttiTontilla on toiminut panimo 1400-luvulta asti, mutta nykyisen nimen sille on antanut Kathi Meyer, joka emännöi paikkaa vuosikymmenten ajan. Hänen aikanaan ravintolasta tuli myös moottoripyöräretkeilijöiden suosikkikohde. Vuonna 1993 kuollut Meyer oli itsekin eräänlainen motoristi. Hän oli nimittäin jo 1930-luvulla hankkinut itselleen moottoroidun polkupyörän, jolla kauppareissut alas Aufseßiin taittuivat sukkelasti.

Oma yösijamme oli tällä kertaa juuri Aufseßin kylässä, mutta itse laskeudumme laaksoon kinttupolkua peltojen läpi. Aufseßer Dunkel, joka oli majapaikkamme Privatbrauerei Rothenbachin talonoluita, oli taas ihan toisenlainen tulkinta Dunkles-tyylistä kuin edelliset. Se oli väriltään kaikkein vaalein, korkeintaan keskiruskea. Kevyessä paahteisuudessa oli minusta mukana vähän savuoluen tuntumaa. Matkaseuralaiselle tämä maistui kaikista tummista oluista parhaiten.

Lisää humalaa peliin

Hohenschwärzin kylässä panimoravintolaansa pitävä Brauerei Hofmann kutsuu omaa Stadter-ulkotummaa oluttaan Dunkles Exportiksi. Export ei viittaa siihen, että kukaan yrittäisi kuljettaa tätä olutta ulkomaille – ei edes naapurikyliin – vaan on vanha oluen vahvuutta kuvaava termi. Export oli vahvempi kuin Lagerbier mutta miedompi kuin Märzen. Nykyisin monet Export-nimiset oluet ympäri maailmaa ovat vaaleita, mutta ainakaan Frankenissa tummat Exportit eivät ole kummajaisia.

Hofmannin Dunkles Export on kaikista Saksan-matkan aikana maistamistani oluista humalapitoisimpia. Kunnolla tummaa mutta vahvasti humaloitua saksalaista olutta saa harvoin. Jos olen yhtään oikein ymmärtänyt, rajan takana Tšekissä tämä yhdistelmä on yleisempi. Ainakin Hofmannin olut tuo minulle – hieman yllättäen – yleisvaikutelmana mieleen Alkostakin saatavan tšekkioluen nimeltä Novopacké Pivo Podkrkonošský Speciál.

Aufsess-lasitOlutoppaita lukemalla Dunkles-oluista saattaa saada sen kuvan, että kyseessä olisi makumaailmaltaan jokseenkin yhtenäinen oluttyyli. Käsitykseen on varmasti monissa tapauksissa vaikuttanut Münchenin tärkeä rooli tummien lagerien tuottajana. Jotkin Frankenissa vastaan tulleet Dunklesit kyllä vastasivatkin tuota omaa aiempaa käsitystäni müncheniläistyyppisestä oluesta.

Frankenin Dunklesien monipuolisuus ei ollut kuitenkaan minulle välittynyt tätä ennen sen enempää kirjoista kuin mistään aiemmin maistamastani esimerkistä. Tämä olutperhe on joka tapauksessa melko paikallinen ilmiö, ja sen edustajat luultavasti maistuvat parhailta hanasta laskettuina paikan päällä. On runsaasti sellaisiakin, joita ei ole kotiseutunsa ulkopuolella edes saatavana.

Aufsess-ulko

Hufeisen-mainos

Pottenstein-korkealta

Held-lasi