Olari-kolmikko: Soft Cap, Rooftop Runner & Crusty Curb

Olarin Panimo on putkahdellut ahkerasti tapetille viime aikoina. Kuutisen vuotta toiminut lafka voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin tänä syksynä Runaway-nimisellä NEIPAllaan, ja siitä on riittänyt loputtomasti juttua erilaisissa medioissa. Keväiseen Keijo-keskusteluun olarilaiset vastasivat loppukesästä Jarmo-oluella, jonka brändäys on tehty yhteistyössä someilmiö Pieruperseen kanssa. Kaikkein uusinta Olari-tuotantoa nähtiin aiemmin tällä viikolla Arden legendaarisessa olutblogissa.

Tiedoksi niille, jotka Runawaytä hamuavat mutta eivät ole sitä vielä saaneet, että olutta on tullut äskettäin myyntiin myös tölkeissä ja niitä näyttää olevan panimon verkkokaupassa. Kun hain runsas kuukausi sitten oman Runawayni growler-pakkauksessa, ostin samalla kolme tölkkiä panimon aikaisempia IPA-tyylisiä oluita. Ne tuli maisteltua lokakuun aikana mutta ovat jääneet postaamatta tänne blogiin. Korjataan siis laiminlyönti nyt marraskuun puolella.

  

Soft Cap NEIPA (6 %) herättelee vahvalla ananaksen tuoksulla, jossa on ehkä ripaus hamppuista humalaa mukana. Väri on Berocca-liuoksen sävyä, ehkä vähän vaaleampi – usvainen mutta ei mitään hernerokkasumua. Kuohkeutta on maussa runsaasti, kohtalaisesti hiilihappoakin, ja suuta kuivattavaa greipin nahkaa. Hedelmämehun makeus väijyy taustalla, vaikka kokonaisuutena olut on kuitenkin pikemminkin kuiva, mutta ei suinkaan askeettinen. Katkeruuttakin on, kuten Olarilla on ilmeisesti tapana – pelkkää mehuolutta ei tehdä. Siis onhan esimerkiksi greippi hedelmänä katkera, mutta kun näissä neipoissa ei hedelmää resepteissä ole, humalastahan tuo katkero tulee. Humalanelikko on tässä tapauksessa Mosaic, Sabro, El Dorado ja Amarillo.

Rooftop Runner (8,3 %) on tuplaneipa eli NEDIPA, ja sellaisena tämän kolmikon voimakkain. Yllättäen tuoksu on selvästi miedompi kuin Soft Capissa, ja se viittaa jälleen joihinkin tropiikin hedelmiin. Väri taas on pykälän tummempi; olut on käytännössä läpinäkymätön mutta ei puuromainen. Humala polttelee nyt suun limakalvoja selvästi enemmän kuin edellisessä. Jälleen lajikkeita on neljä, ja ne ovat kaikki Uudesta-Seelannista eli Aotearoasta: Taiheke, Nelson Sauvin, Rakau ja Waimea. Makeaa hedelmäisyyttä on selvästi enemmän kuin Soft Capissa, joten tämä osuu omaan makuhermooni edellistä paremmin. Humalan katkeruutta on ainakin aistinvaraisesti vähemmän. Sitä en tiedä, voiko makeusero johtua Rooftop Runnerin korkeammasta alkoholiprosentista – viljapuolella raaka-aineet ovat samat, vaikka Rooftopissa mallasta varmaan on enemmän – mutta tässä vahvuudessa NEIPA joka tapauksessa toimii minulle yleensä parhaiten.

Crusty Curb (7,1 %) eli settini kolmas olut on tyylilajiltaan “West Coast IPA”, mikä tietysti tarkoittaa samaa jota vielä 10 vuotta sitten kutsuttiin pelkäksi IPA:ksi. USA:n länsirannikolla 1980–90-luvuilla syntynyt tulkinta vanhasta brittioluttyylistä luottaa amerikkalaisten humalalajikkeiden sitruunaisiin sävyihin, tuoreuteen ja katkeruuteen. Ulkonäöltään Crusty Curb vastaa luonnehdintaa, se on vähemmän samea ja astetta tummempi kuin kaksi edellistä. Tuoksussa on vanhan koulukunnan (siis 20–30 vuotta vanhan) humalaisuutta ja ehkä jopa aavistus karamellia. Sanotaan tässä vaiheessa, että tämän oluen humalalajikkeet ovat Cascade, Columbus, Centennial, Idaho7 ja Simcoe, eli vahvasti kyseiseen sukupolveen kallellaan. Olarilainen, vähän mineraalinen kuohkeus pelaa tässä flipperiä maltaan karamellisuuden ja humalasitruksen kanssa. Kyseessä on varmaan jossain määrin moderni tulkinta vuosituhannen vaihteen IPA-klassikoista, mutta tunnistettavat elementit ovat toki tallella. En keksi tästäkään mitään ihmeempiä valituksen aiheita.

Yhteenveto: Pitäisi varmaan joskus aktiivisesti kehua muidenkin kotimaisten IPA-maakarien tekoja kuin tämän Olarin. Muuten joku alkaa epäillä kotikenttäetua, kun kuitenkin olen syntyjäni espoolainen. En ole kotonani NEIPA-kentässä, mutta silloin tällöin tulee himo näihin trooppisen katkeriin paksukaisiin. Näiden kolmen välille on hankalaa tehdä eroa objektiivisilla “tähtiarvioilla”, koska kaikki vaikuttavat toisaalta hallituilta suorituksilta ja toisaalta keskenään vähän erilaisilta tuotteilta. Toistan nyt kuitenkin sen, että Rooftop Runnerin tyyppiset NEIPAt uppoavat omaan makuuni parhaiten ja tietysti siis toivon, että Olarikin jatkaa myös tämän oppisuunnan hiomista kohti seuraavia SPO-voittoja.  

Olarin Runaway NEIPA – Suomen Paras Olut 2021

Vielä viime vuonna pohdin Suomen Paras Olut -voittajaa maistellessani, että kilpailussa siihen asti kruunatut oluet olivat olleet tyylilajeiltaan monimuotoinen joukko – eivätkä aina megatrendikkäitä. Eri vuosien SPO-voittajat (siis koko kisan kärkitittelin napanneet) eivät ole olleet tyypillisesti (NE)IPA-variantteja, raskaita stouteja tai hapanoluita. Jos sen sijaan “Suomen parasta olutta” hakee esimerkiksi Untappd-palvelussa korkeimmin arvioitujen joukosta, mitään muuta tyyliä ei käytännössä ole olemassa kuin nämä kolme.

Vuoden 2020 SPO-voittaja oli Honkavuoren Valo, simppeli saksalaistyylinen vehnäolut. Moinen tyyli ei olisi koskaan päätynyt kärkisijoille pelkkien “harrastajien” äänillä, vaan valinnassa varmasti näkyi raatien asiantuntijapainotus. Joillain nettifoorumeilla olin aistivinani sellaista henkeä, että on melkeinpä noloa, kun parhaat oluet eivät lainkaan muistuta Untappd-kärkeä.

Tänä vuonna tuli kuitenkin ensimmäisen NEIPA-tyylisen palkittavan vuoro. Suomen Paras Olut vuosimallia 2021 on espoolaisen Olarin Panimon Runaway (7,1 %).

Nyt onkin luultavasti ihan hyvä hetki palkita Suomen paras New England India Pale Ale ja todeta sen olevan myös tämän vuoden onnistunein kotimainen olut ylipäätään. Kohta on viisi vuotta siitä kun itse ensimmäisen kerran maistoin suomalaista NEIPAksi väitettyä olutta. Tyylin osaaminen on siis ehtinyt jo täälläkin kehittyä, ja maailmalla nopeasti etenevän humala- ja hiivavetoisen innovoinnin tulokset on varmasti otettu käyttöön jo monissakin kotimaisissa panimoissa. Olaria on muutenkin kehuttu yhdeksi NEIPA-tyylin huippupanimoista Suomessa; muita saattaisivat olla esimerkiksi Etko, Tuju, Salama, Mallassepät tai Pien.

Sitä en tiedä, miksi juuri Runaway on monien olarilaisten neipojen joukosta saanut kirkkaimman SPO-kruunun (muitakin panimo oli tainnut ilmoittaa mukaan). Eipä kisojen palkintoperusteluissa yleensä kuvatakaan voittajaa suoraan suhteessa muihin mahdollisiin oluihin vaan laajempaan kontekstiin. Tuomariston mukaan Runaway on hyvin tehty, erinomainen tyylinsä edustaja, jossa huomion kiinnittivät kutsuvat, hyvät aromit ja tuoreet humalat, jotka tuovat olueen useita eri tasoja. Kokonaisuus on sekä kompleksinen että helposti juotava olut.  

Olarin Panimon Ville Leino kertoo oluesta ja erityisesti sen humalointitekniikasta Aromi-lehden haastattelussa, jossa häntä jututtaa SPO:n finaalituomaristoakin johtanut Mariaana Nelimarkka. Kannattaa lukea – en lähde tuota humalakysymystä tässä sen pitemmin referoimaan. Olari otti muutenkin kunnioitettavan palkintosaaliin tämänvuotisesta kisasta: kokonaista kolme kilpailusarjan voittoa. IPA ja APA-sarjan voiton ja kolmossijan lisäksi heille irtosi ykkössija kypsytetyissä oluissa sekä ykkös- ja kakkossijat hapanoluissa.

Ostin siis panimon tiskiltä Otaniemestä growlerin verran Runawayta, kun siitä viime viikolla tuli uusi erä takeaway- ja ravintolamyyntiin. Maistelu tuli tehtyä kaksi päivää siitä kun olut oli panimolla pulloon laskettu – kolme päiväähän on tuoretuotteelle vain luvattukin säilyvyyttä. Greipin tuoksu ja maku on minulle tämän oluen hallitseva piirre, eikä muita trooppisia hedelmäcocktaileja siinä oikeastaan ilmene. Selkeydestä siis täydet pisteet. Kovin makea tämä ei myöskään ole, kuten tuomaristokin oli jossain yhteydessä todennut. Sitruunaista pistelyä jäi suuhun, humalan hapoista kai, ja NEIPAksi yllättävän katkeraa jälkimakua myös.

NEIPA on oma taiteenlajinsa, jota en henkilökohtaisesti osaa arvostaa niin hyvin kuin moni muu olutharrastaja, mutta jossa tietenkin on huonoja ja hyviä suorituksia – ja vieläkin parempia. Vaikka omat lempiolueni yleensä kuuluvat siis muihin tyyleihin, on ilo testailla tämänkin lajin kotimaisia huippuyksilöitä ja vielä äärimmäisen tuoreena. Aikaisemmin testaamissani Olarin neipoissa on ollut enemmän erilaisten viidakon hedelmien sävyjä, ja nyt siis SPO-voittajana on hyvin linjakas, puhtaan sitrushedelmäinen tapaus. Ostan kyllä palkintoraadin näkemyksen tämän vuoden voittajasta – ja toki jos ensi vuonnakin voitto sattuisi osumaan NEIPA-tyyliselle oluelle, olisi kiinnostavaa nähdä, edustaako se tätä askeettista vai esimerkiksi runsaamman hedelmäistä linjaa.     

Olarin Panimon tölkit: All City, Area 21 IPA West Coast Haze ja Caddy Sourville

Joulukuussa olen blogannut vain kalenterinluukkuja, joissa on päättämäni teeman mukaisesti tarinoita 1980-luvusta, eli useat noin neljänkymmenen vuoden takaa. Nyt tulee vaihteeksi muutama sana nykypäivästä. Onhan toki siitäkin jo lähes 40 vuotta, kun ensimmäisen kerran kävin Olarissa (lapsena), mutta silloin siellä ei ollut panimoa.

Nyt on, tai ainakin Otaniemessä toimiva Olarin Panimo, joka tarjosi pari viikkoa sitten bloggareille ja muille kirjoittajille/vaikuttajille maistiaisia uusista tölkkioluistaan. Nämä tuli nyt viime viikonloppuna maisteltua, joten kopioinpa tähän alle vaikutelmia, joita kirjoittelin maistaessa muistiin.

 

All City (5,5 %) on panimon ensimmäinen ruokakauppamyyntiin menevä NEIPA. Mangolassin värinen tai vieläkin vaaleampi olut on luonnollisesti samea, tuoksussa on hyvin raikasta sitruunaista, ananaksista humalaa. Tölkin kanteen oli muuten tullut kuhmu, jota siinä minusta ei ollut, kun sain tölkit alun perin käsiini. Mistä lie kuhmu tullut – ensin pelkäsin, että sisällä tölkissä tapahtuu jotain, mikä räjähtää kannen mukana silmille, mutta ihan rauhallisesti olut kyllä avatessa käyttäytyi.

Maku ja suutuntuma ovat linjassa tuoksun kanssa, siinä on kuohkea greipinkuorinen mehuisuus, joka on myös katkeraa. Jokin elementti – humala kai – kutittelee kurkunpäässä asti tavalla, johon harvemmin törmään. Mikäs tässä: erittäin hedelmäistä ja juotavaa. Tyylilaji on toki tällaiselle vanhalle karpaasille edelleen vähän vieras, ja jos joku tulisi paljastamaan, että tämä on todellisuudessa jokin cocktail jossa ei ole ollenkaan mallasta, en pystyisi heti mausta todistamaan väitettä vääräksikään. Humalan hapot jäävät vähän polttelemaan jälkeen. Hyvät pisteet kumminkin.

Area 21 IPA West Coast Hazen (6,3 %) on tarkoitus olla alkuperäiseen Olarin postinumero-IPAan verrattuna astetta 2020-lukulaisempi olut. Tuoksussa ja maussa aistin vanhan liiton jenkki-ipojen humalaa, appelsiinin sävyä, miedosti havumaista, ja mausta olen erottavinani hieman värikkäämpää mallastakin. Voi toki olla, että kun jo väri on nykyneipaa oranssimpi, silmähavainto ohjaa myös nenä- ja suuaistimuksia.

Miellyttävä ja raikas IPA on sinänsä kyseessä, ja siinä on mietoa sameutta – kuten kuvailuun west coast haze sopiikin – mutta ei tätä ole kovin pitkälle neipautettu. Katkeruutta jää jonkin verran jälkimakuun, mutta 1990–2000-lukulaista uhoa siinä ei ole. Tuote tuntuu tuoreelta, ja humalahapot pysyvät aisoissa. Eihän tässä ehkä mitään kovin yllättävääkään ole, mutta jos kyse on enemmän tai vähemmän yhdestä panimon perustuotteesta, tärkeintä on varmaan toimivuus. 

Caddy Sourvillen (5,2 %) kanssa ollaan sameankeltaisen hapanoluen äärellä. Tuoksussa on hedelmää ja jotain tuttua hapanoluen elementtiä, ehkä maitohappoon liittyvää, koska tässä oluessa käytetty Philly Sour -hiiva tuottaa ilmeisesti nimenomaan laktista käymistä. Oluen raaka-ainelistassakin on hedelmää – persikkaa, aprikoosia ja passiota – sekä kaikkia neljää perusviljaa paitsi ruista.

Raikkaan puoleinen hedelmäolut onkin lopputuloksena, vähän kuin Valion sekahedelmämehun ja jonkin hyvin mineraalisen vissyveden yhdistelmä (alkoholilla höystettynä tietysti, mutta se ei juurikaan maistu). Ehkä maitohappoisen hiivan ansiosta tässä on muistumaa jopa belgialaisista hapanoluista, brettan puuttuessa toki ei niinkään lambic-pohjaisista. Kuitenkin jokin yhdistelmässä tuottaa myös pientä saippuaista makua kitalakeen. Happamuus ei ole naamaa vääntävää vaan sellaista tasoa, jonka minäkin jossain kesäjuomassa sietäisin.

Pätevän tuntuisia tölkkituotteita tuli näin ollen aluekeskuksesta, joten ihan mielelläni poikkesin normaalilta maltaiselta linjaltani vaihteeksi humalavetoisten ja happamienkin herkkujen pariin.

Gŵyl gwrw go iawn Cymru – Welsh Real Ale Festival, lauantai

Lisään nyt tänne blogiin lyhyen raportin Niittykummun The Gallows Birdin viime viikonlopun real ale -festivaalista, vaikka tässä ei enää tapahtumaa ehdikään puffata – se kun päättyi jo lauantaina. Itse kävimme paikalla vasta päätöspäivänä, mutta kuitenkin sen verran hyvissä ajoin, että pumput eivät olleet ehtineet lainkaan tyhjentyä.

Thomas Aschan oli tällä kertaa hankkinut tapahtumaan parisenkymmentä eri olutta, jotka kaikki tulivat Walesista. Siitä siis tämänvuotisen festarin erikoinen otsikko ja esitteen kuviin taiteillut lohikäärmeet, jotka seikkailevat oluttuopit kourissaan. Listalta löytyi oluiden ohella seitsemän siideriä – jos laskin oikein – ja yksi perry.

Onhan samaisen pubin real ale -festivaaleilla walesilaista olutta juotu aiemminkin, jopa itse muistan nauttineeni siellä Tiny Rebelin Cwtchiä kolme vuotta sitten. Nyt siis teemamaa on kuitenkin edustettuna viiden panimon ja kolmen siiderivalmistajan voimin. Nämä sijaitsevat Walesin eri laidoilla: kaikilla kolmella rannikolla ja Englannin rajamaiden tuntumassa.

Makukuvauksia selatessa vaikuttaa siltä, että olutvalikoimasta löytyy maisteltavaa sekä perinteisempien brittiläisten bitterien että uudempien, jenkkihumaloitujen pale alejen ystäville. Jossain näiden välimaastossa ovat raikkaan hedelmäiset golden alet, ja myös mustanpuhuvat stoutit keikkuvat vanhan koulukunnan ja modernin reunoilla.

Testasimme pikavisiittimme aikana yhteensä neljää olutta kahteen pekkaan, ja tyylilajeiltaan ne edustivat ainakin osaa noista päätyypeistä. Conwyn panimon Rampart (4,5 %) oli melko tumma bitter, johon kai sopisi myös amber ale -termi, jota jotkut brittipanimot nykyään bittereistään käyttävät (toki amber-oluita on myös muun tyyppisiä). Hyvää, hieman tummemman maltaan värittämää nektaria, johon humala ja hiiva tuovat myös kukkaisia ja marjaisia sävyjä. gbraf2020

Vaaleampi yksilö ensimmäisessä parissamme, Monty’s Sunshine (4,2 %), oli riisutumpi esitys, jossa mehevän sitruunainen humalointi tuoksui mutta ei tuntunut kovana katkerona. Erittäin miellyttävä olut sekin. Vähemmän innostuimme sen sijaan Cwrw Mêl– eli Honey Fayre -nimisestä oluesta (4,5 %), jossa tekijänä oli jälleen Conwy. Siinä on ilmeisesti mausteena hunajaa, tai ainakin imelä hunajaisuus vähän turhan paljon tuntui maussa. Varsinkin raikkaan Sunshinen jälkeen tähän oli hankala suhtautua, ehkä jossain muussa kattauksessa olisi voinut miellyttää enemmänkin.

Tummien oluiden puolelta tuli maisteltua Tudor Breweryn Black Rock (5,6 %), joka on tyylilajiltaan jonkinlainen portteri. Tämä on mustien brittioluiden jatkumolla sieltä tuhkaisemmasta, salmiakkimaisesta päästä. Tuoksussa on jonkin hönkäys, joka tuo minulle mieleen tallipihan, mutta on ehkä tarkoituksellinen piirre, koska olen muissakin tämäntyyppisissä stouteissa tai porttereissa törmännyt vähän samaan. Sitä lukuun ottamatta tämä on oikein juotava portteri, joskin omaan makuuni sopivampiakin olen real ale -puolella juonut.

* * * * *

No, yksittäisten oluiden kehuminen tai moittiminen ei ole itselleni niinkään tämän tapahtuman pointti. Voin tietysti pohtia, olisiko pitänyt maistaa enemmän perinteisiä bittereitä, kun niistä erityisesti pidän ja juuri ne nousevat real ale -käsittelyn myötä usein uusiin korkeuksiin. Varsinkaan pullossa samoista oluista ei tyypillisesti saa oikein mitään käsitystä, kun hiilihappo hyppii nenille. gwylgwrwgoiawncymru

Niinpä pitää taas kerran kehua The Gallows Birdiä ja sen väsymätöntä omistajaa tästä pitkän linjan tapahtumasta, joka jälleen vaikutti kovatasoiselta. Kirjasin syksyllä tähän blogiin Thomas Aschanin mietteitä real ale -festivaalista, sen syntyvaiheista ja tulevaisuudesta Brexitin varjossa. Nythän Brexit on toteutumassa parin päivän sisään, mikä vielä tuolloin ei tuntunut ollenkaan varmalta. Toivottavasti tätä festaria eivät horjuta sen kummemmin brittipolitiikka kuin The Gallows Birdin nykyisen Niittykummun pubin sulkeminen. Nythän Tapiolasta löytyy jo samanniminen sisarbaari tai oikeastaan panimoravintola.

Iechyd da, kuten lohikäärme toivottaa. Terveydeksi, eli kippis!

 

Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’

Aschan

Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.

*****

When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’

*****

We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (teemu.vass@gmail.com)

*****

Where to find real ale in the Helsinki metro area?

  • The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
  • St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
  • Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
  • Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
  • Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
  • The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
  • Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
  • Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.realale1realale2

Kaksi panimoravintolaa, kaksi portteria

Joululomalla söimme ja joimme panimoravintoloissa. Tampereella kohteena oli Pyynikin Brewhouse, paikallisen pienpanimon oluiden ympärille rakennettu konsepti. Pääkaupunkiseudulla kävimme Espoon Fat Lizard -ravintolassa, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä samannimisestä panimosta.

sdrOtimme molemmissa paikoissa annokset à la carte -listalta ja kyytipojaksi tietysti oluet, panimoravintoloissa kun oltiin. Olutvalintani oli Espoossa Backdrop Porter, joka oli ruokakauppavahvuisena lempeän paahteinen kumppani hampurilaiselle. Tampereella ajattelin, että otan vertailun vuoksi portterin täälläkin ja mielessäni oli etukäteen Pyynikin Vahvaportteri. Sitä ei ollut kuitenkaan saatavilla.

Join sen sijaan Two Broken Ribs Reindeer Moss Stoutin (8 %), jonka Pyynikki on tehnyt yhteistyössä portugalilaisen Post Scriptumin ja espanjalaisen In Peccatum -panimon kanssa. Mausteena on jäkälää, johon siis reindeer moss oluen nimessä viittaa. En nyt jaksa piitata siitä, onko stout eri asia kuin portteri, joten totean vain, että molemmissa panimoravintoloissa sekä purilaiset että portterit olivat oikein miellyttäviä kokemuksia.

­­Arvostan Fat Lizardin draivia, jolla ravintolaköyhään entiseen kotikaupunkiini on tuotu varman oloinen ruoka- ja olutpaikka. Bonuksena Aalto-yliopiston metroasema on aivan kivenheiton päässä. Alkuruokana söimme friteerattuja sirkkoja, jotka ovat hauskaa naposteltavaa. Eipä hampurilaisessakaan ollut mitään valittamista. Portteri oli tamperelaiseen verrattuna ehkä astetta tylsempi, vaikka vertailu on hieman epäreilu, kun vahvemmasta oluesta ehkä keskimäärin on helpompaa tehdä kiinnostava.cof

Pyynikin Brewhouse oli paikkana nyt mukavamman oloinen kuin aikaisemmassa olomuodossaan belgialaisena ravintolana. Sen ideoinut Hans Välimäki on edelleen jollain tavalla tekemisissä ruokapuolen kanssa. Hampurilaiseen otin tarjoilijan ehdotuksesta maksullisen lisä-gorgonzolan, ja burgeri olikin erinomainen. Kun tykkään tummista oluista ruokajuomina, myös jäkälä-stout toimi loistavasti. Pyynikin Käsityöläispanimolla tuntuu muutenkin olevan kova noste päällä, kun he ovat saamassa oluitaan Lidliin eri Euroopan maissa ja uudistavat paikallista läsnäoloaan Tampereella korttelioluilla.

cof

Panimoravintolat ovat hauskoja paikkoja, ja on hyvä, että niitä jälleen Suomeen syntyy. Niistähän kotimainen pienpanimomeininki 1990-luvulla lähti alun perin käyntiin. Fat Lizard ja Pyynikin Brewhouse ovat tyylilajiltaan aika erilaisia. Toinen on nykyaikaisen virtaviivainen ja tehokas, mutta silti kieltämättä miellyttävä. Toinen on historiallisesta miljööstään hyötyvä, pubimaisempi viihtymispaikka, jossa paikallinen opiskelijaporukka pelasi naapuripöydässä Tampere-tietovisapeliä. Kumpikin sopii sitä paitsi kuin nakutettu ympäristönsä luonteenomaiseen punatiiliarkkitehtuuriin.

cof
mde

Humalaa Kuninkaantien varrelta: Glims Wet Hop Ale

Huomasin, että Fat Lizard oli lanseerannut uuden oluen, jonka humalointi perustuu Espoon Glimsin talomuseon pihamaan vanhaan humalakasvustoon. Entisenä espoolaisena ja (olut)historian ystävänä tätä oli vaikea täysin sivuuttaa, joten poikkesin eilen iltakävelylläni maistamaan uutuutta Ruoholahden One Pintiin. Olut oli julkistettu pari päivää aikaisemmin One Pintin lisäksi Otaniemessä sijaitsevassa panimoravintolassa sekä Niittykummun Gallows Birdissä.

mdeVaikka Fat Lizard on tiettävästi ensimmäinen espoolainen kaupallinen panimo koskaan, olut on Espoossa virrannut ennenkin. Niin varmasti myös Glimsin tilalla, joka on ylläpitänyt lähes 500-vuotisen historiansa eri vaiheissa kestikievaria matkustavaisille. Reilun sadan metrin päässä Glimsistä kulki nimittäin Kuninkaantie, vanha postireitti, joka mutkitteli Pietarista Suomen halki Tukholmaan ja edelleen Norjaan. Muinaisina vuosisatoina voisi kuvitella kievarin olutta valmistetun joko tilan omissa rakennuksissa tai ainakin jossain varsin lähellä.

Talomuseossa koordinaattorina työskentelevä Karoliina Salmelainen kertoo Länsiväylä-lehdessä, että Glimsin pihassa kasvava humala ei ole minkään tunnetun humalan alalajike, ja lajiketta voi näin kutsua nimellä “Glims”. Kun kasvia oli Glimsin aloitteesta tutkittu, museon edustaja oli päätynyt asiasta puheisiin myös Fat Lizardin väen kanssa, ja siten syntyi hanke uudesta oluesta. Siihen on nyt siis laitettu tämän syksyn satoa tuoreeltaan, vain tuntien sisällä keruusta. Kaupunginmuseo, jonka alaisuudessa Glims toimii, lahjoitti humalakävyt panimolle jonkinlaisena kotiseututekona.

Vaikka paikallislehti ehtikin jo hehkuttaa Glims Wet Hop Alea “keskiaikaisena oluena”, ei siinä välttämättä muuta ikivanhaa ole kuin humalakasvin juuret. Pidin maistaessa siitä, että olut antoi miedon humalan tulla esiin sellaisena kuin on, ei tajuntaa räjäyttävänä mutta aivan miellyttävänä ja jonkin verran katkeranakin. Harvoin nykyään tapaa pale ale -oluttyyliin luokiteltua olutta, josta jo sieraimiin ei leijuisi jokin Uuden maailman humalalajikkeiden lähes kliseisistä tuoksuista.

Glims_Trogain_CC-BY-SA-30-wikipedia

Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0 (Lähde: Wikipedia).

Maku on mielestäni lähempänä brittiläisen pubioluen hienovaraista maailmaa, jossa tällä kertaa on mukana jotain kukkaista ja marjaista, ehkä karviaisen tai muun kotipuutarhan kasvatin makua ja aivan hentoa kirpeyttä. Jykevän maltaiseltakaan olut ei vaikuta, mutta ei minusta toisaalta liian ohuelta. Sympaattinen tulokas tämä Glims Wet Hop Ale kokonaisuutena oli, ja aika easy-drinking-tyyppisessä olemuksessaan jopa – ehkä tiedostamattaan – pieni kumarrus vaikkapa 1990-luvun ja 2000-luvun alun suomalaisille pienpanimo-oluille, joissa jenkkimuodit eivät vielä niinkään jyränneet.

Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?