Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?

Bière de garde – oluttyyli jota ei ollut olemassakaan

1970-luvulla alkoi ranskalaisen bière de garden uusi nousu osana eurooppalaisen pienpanimorenessanssin ensimmäistä aaltoa.

En ole aivan varma onko mitään bière de gardea olemassakaan.” Nämä panimomestari Daniel Thiriez’n sanat ovat kaikuneet päässäni aina, kun tästä ranskalaisesta oluttyylistä tulee puhe.

Juttelin Thiriez’n kanssa kesällä 2011, jolloin uusi craft beer -aalto oli vasta alkamassa vyöryä Ranskaan. Thiriez’n panimo on kuitenkin lähellä Belgian rajaa Nordin departementissa, joka on paitsi ollut itsekin historiallisesti aktiivista olutaluetta, myös saanut jo vuosikymmenten ajan seurata muuta maailmaa lähempää belgialaisen artesaanioluen kansainvälisen suosion kasvua.

Epäillessään bière de garden olemassaoloa Daniel Thiriez ei suinkaan tarkoittanut, etteikö pitempää varastointia varten tehtyä olutta olisi kutsuttu sillä nimellä entisajan ranskalaisissa maatilapanimoissa.

poidevin-korit

Lakkautettujen bière de garde -panimojen koreja.

 

Näin oli Pohjois-Ranskassa, ja luultavasti ainakin paikoin myös Belgian puolella, vaikka siellä vastaava olut tunnetaan nykyään lähinnä saisonin nimellä.

Tämä on siis sitä olutta, joka piti tehdä kuukausia etukäteen varastoon, jotta sitä voitin tarjota janoisille peltotyöläisile sadonkorjuun aikaan. Kesällä uuden oluen valmistaminen oli lämmön aiheuttaman pilaantumisriskin vuoksi yleensä mahdotonta.

Thiriez tarkoitti sen sijaan – tai näin ainakin tulkitsin – että se, mitä nykyisin kutsumme bière de gardeksi on käytännössä aivan eri asia kuin muinoin maatöissä juotu olut.

Jenlain oli ensimmäinen moderni bière de garde

Sekä saisonin että bière de garden yhteydessä tulee aina esiin se historiallinen näkökulma, että toimiakseen peltotyöläisten virkistäjänä oluen on täytynyt olla melko mietoa. Tiedetään, että kaikki olut niin Pohjois-Ranskassa kuin Belgiassakin oli vielä sata vuotta sitten muutenkin hyvin vähäalkoholista nykyiseen verrattuna.

Tästä seuraa se yleinen argumentti, että nykyaikanakin autenttisuuteen pyrkivän saisonin tai bière de garden “pitää olla” hyvin mietoa.

Kyllä: jos tavoitellaan esimerkiksi 1800-luvun maalaisoluiden luonnetta, näin on. Sen sijaan ainakin saisonista tiedetään (ks. Markowski 2004), että kun sitä ei enää tarvittu maatiloilla, siitä alkoi kehittyä vahvempi nautiskeluolut. Tämä tapahtui maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Belgialaiset erikoisoluet ovat vahvoja. Ne ovat olleet sitä suurin piirtein vuoden 1919 lakiuudistuksesta alkaen. Myös sellaiset, joiden taustalla on mieto historiallinen oluttyyli, kuten Hoegaardenin witbier, ovat sittemmin usein vahventuneet. Luostarioluetkin ovat nyt voimakkaampia kuin sata vuotta sitten, vaikka ne jo aikoinaan olivat suhteessa muihin oluihin varsin vahvoja.

Jenlain, bière de garde -olut, jota Duyckin panimo tekee Pohjois-Ranskassa, vastaa luonteeltaan belgialaisia maalaisoluista kehittyneitä erikoisoluita.

Verrokki voisi olla vaikkapa Dupont-panimon La Moinette. Daniel Thiriez saattaa olla eri mieltä, mutta ainakin minusta Jenlain on autenttinen moderni bière de garde. Oluttyyli on ehkä katkonut siteitään vanhaan maalais-bière de gardeen, mutta se on löytänyt itsensä uudelleen läheltä belgialaisia vahvoja artesaanioluita.

Jenlain sai nimensä vuonna 1968 kotikylänsä mukaan (ks. Thierry 2010), mutta Duyckin panimon mukaan tämä olut – tai tarkemmin sen alkuperäinen ambrée-versio – perustuu 1920-luvun reseptiin. Korkeampi alkoholipitoisuus sekä jälkikäyminen samppanjapulloissa ovat puolestaan 1950-luvulla vakiintuneita käytäntöjä.

Olut on siis tavallaan suoraa jatkumoa entisajan bière de gardeille. En osaa sanoa yhtään, paljonko resepti on matkan varrella muuttunut, mutta sen panimo itsekin toteaa, että 1970-luvulta alkaen se oli nappituote ranskalaisille olutkaupoille, joissa oli huomattu asiakkaiden kasvava kiinnostus Duvelia, Chimaytä ja muita laadukkaita belgialaisia klassikkoja kohtaan.

Jenlainista tuli 70-luvulla myös Lillen opiskelijaporukoiden suosima kulttiolut. Myös Daniel Thiriez kertoo innostuneensa vahvemmista erikoisoluista juuri opiskeluaikoinaan. Vahvuutta Jenlainissa on nykyään 8,5 %. Toinen pitkän historian omaava ja uuteen tyyliin varhain siirtynyt merkki on La Bavaisienne.

thiriez-pullot

Thiriez’n valikoimaa.

 

Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet muutenkin suopeita tätä uudempaa, Jenlainin ja Bavaisiennen esikuvaan perustuvaa bière de garde -tyyliä kohtaan. Kysyntää riittää kotimaassa, johon ainakin Daniel Thiriez sanoi viisi vuotta sitten myyvänsä jopa 90 prosenttia oluestaan. Vientioluellekin olisi halukkaita ottajia eri maissa.

Craft beer -aikakaudelle ominaista on kuitenkin joskus aika hiuksiahalkova tarve päästä oluttyylien juurille.

Niinpä on ennustettavissa, että jos globaalilla craft-yhteisöllä riittää kiinnostusta Ranskan olutperinteitä kohtaan, bière de garden suhteen käydään samaa jaakobinpainia kuin saisoninkin. Toisin sanoen: tehdäkö Saison Dupontin tyyppistä hienostuneempaa erikoisolutta vai pyrkiäkö takaisin rehevän, happaman ja miedon maalaisoluen alkulähteille?

Bière de garde ennen

Tosiaan varsin happamasta, tummastakin, ja tynnyrikypsytetystä oluesta puhutaan, mikäli bière de garden valmistuksessa halutaan palata menneiden vuosisatojen käytäntöihin. Jos nykyään saatavana olevista oluista tahtoo hakea vertailukohtaa, esimerkiksi flaamilainen oud bruin noudattaa aidoimmillaan samantapaisia speksejä.

Pitkä aika tynnyrissä toi olueen viinimäisiä vivahteita, ja se on luultavasti päässyt myös osalliseksi jonkinlaisesta maitohappokäymisestä. Lopputulos on voinut olla lambicmaisen kuiva ja joka tapauksessa siis nykyisiä variantteja miedompi. Toisinaan sitä sekoitettiin tuoreeseen, makeampaan olueen. Kovin paljon vanhoista bière de gardeista ei kuitenkaan lopulta tiedetä.

Nykyistä tulkintaa bière de gardesta – siis Jenlainin ja Bavaisiennen perillisiä – on puolestaan saattanut muokata belgialaisten serkkujen lisäksi myös saksalainen lager. Se syrjäytti myös Ranskan olutalueilla vanhat pintahiivaoluet viimeistään 1900-luvun alkupuoliskolla. Lagerin vaaleus, kirkkaus ja joskus jopa pohjahiiva ovat siirtyneet ainakin joihinkin bière de garde -versioihin.

Parhaat nyky-bière de gardet onnistuvat yhdistämään maalaisoluen juurevat lähtökohdat tyylikkäisiin, yrttisen tai anismaisen humalan sävyttämiin luksusoluihin. Ne ovat Dupontin tai hyvien vaaleampien luostarioluiden veroisia. Markowskin kirjassa tyypilliseksi bière de garden piirteeksi mainittu korkin maku on saattanut olla viallisiin pulloihin perustuva väärinkäsitys.

Vaikka nykyinen bière de garde ei ole välttämättä oluttyylinä kaikkein selvärajaisimpia, olisin taipuvainen sanomaan, että se kuitenkin “on olemassa”. Se oli olemassa myös vanhojen maatilapanimoiden aikaan, samoin kuin – juuri ja juuri – näiden inkarnaatioidensa välissäkin.

Lähteet: Markowski P., Farmhouse ales. 2004. Thierry, D. Sur la route des bières de Nord-Pas-de-Calais. 2010. Thiriez, D. Haastattelu. 2011.

Saison-kesä ja muita vuoden olutasioita

Vuonna 2015 suomalainen valtamedia löysi käsityöoluet, kesän trendinä oli belgialainen saison ja maailmalla manattiin tummia pilviä pienpanimoiden tulevaisuudennäkymiin.

Hei, meidänkin täytyy tehdä juttu käsityöoluesta

Suomen on vallannut uusi oluenjuojien sukupolvi, joka on kyllästynyt tasapaksuun markettiolueen ja kaipaa juomaltaan makuja. Nuoret haluavat kokeilla jatkuvasti uusia tuotteita, ja oluttyypeistä erityisesti IPA on ollut suosittua. Pienpanimoita ja olutbaareja ilmestyy taantumasta huolimatta jatkuvasti lisää, ja panimoiden määrä lähestyy kieltolakia edeltäneen ajan huippulukemia.

Suunnilleen näillä perussisällöillä ainakin Helsingin Sanomat, Yle ja Suomen Kuvalehti kertoivat suoranaiseksi buumiksi nousseesta olutinnostuksesta. Isot mediatalot ovat toki myös tätä ennen kirjoittaneet säännöllisesti oluesta, mutta jutut ovat olleet pikemminkin maisteluraateja, matkajuttuja ja sekalaisia pikku-uutisia.

Tänä vuonna julkaistut jutut olivat sen sijaan laajempia haastattelujuttuja tai reportaaseja ajankohtaisesta ilmiöstä. Muutos, joka olutkentällä on käynnissä, on ylittänyt tämän tyyppisille artikkeleille asetetut uutiskriteerit. Se ei ole suoranainen ihme, koska asiassa yhdistyy nyt monta kiinnostavaa ainesta. On taas syttynyt toivo suomalaisen juomakulttuurin muutoksesta parempaan suuntaan. Kotipanimoiden pöhinä eri puolilla maata luo nopeaan tahtiin vireää taloudellista toimeliaisuutta. Ja kaikki tapahtuu taas lähellä, oluenjuojien omilla paikkakunnilla, ei kasvottomissa tuotantolaitoksissa.

Mutta onko käsityöoluella tulevaisuutta?

Samaan aikaan kun kotimaisten tiedotusvälineiden jutuissa ihasteltiin uutta raikasta ilmiötä, maailmalla voimistui huoli olutbuumin tulevaisuudesta. Mitä tapahtuu, kun kaikkien ihailema pikkupanimo jättää villit teinivuodet taakseen, kampaa tukan, ajaa parran ja lähtee salkku kädessä toimistolle? Entä jos kapinallisesta BrewDogista tulee panimoalan McDonalds, luotettava mutta yllätyksetön moguli, jolla on baareja kaikilla mantereilla?

Jo vuoden 2014 puolella käynnisteltiin keskustelua käsityöoluen jälkeisestä ajasta (post-craft). Mainittiin jopa sana pullonkaula. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oluen ostajien huomiosta kilpailee jo yli 3 000 panimoa ja se saattaa olla liikaa. Luvassa on verilöyly, ennusti Dogfish Head -panimon Sam Calagione. Olutkirjoittaja Zak Avery väitti, ettei lisääntynyt panimoiden määrä välttämättä hyödytä kuluttajia. Olut ei sillä konstilla enää nykyisestä parane. Tulevat vuodet suosivat hänen veikkauksensa mukaan isompia panimoita, jotka tällä kertaa panostavat tuotteidensa korkeaan ja tasaiseen laatuun.

Tänä vuonna keskusteluissa lisääntyi hämmennys siitä, miten suhtautua pieniin oluenvalmistajiin, jotka myyvät liiketoimintansa globaaleille olutyhtiöille. Merkittäviä yrityskauppoja tapahtui vuoden mittaan varsinkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Sosiaalinen media oli kärkäs tuomitsemaan ”sielunsa myyneet” käsityöpanimot ahneina juudaksina. Käsitys, jonka mukaan vain pienet, riippumattomat yrittäjät voivat tehdä hyvää olutta, istuu tiukassa.

Eikä ajatus ole itse asiassa kovin kaukaa haettu, kun ajattelee, miten harvoja todella hienoja oluita on vuosikymmenten mittaan nähty kaikkein isoimmilta panimoilta, ja miten niiden toisaalta väitetään pilanneen monia ostamiaan pienpanimomerkkejä.

Seuraavina vuosina selviää, millaiseksi kilpailutilanne pienten ja isojen välillä asettuu. Mikäli isot panimot eivät – entisestä poiketen – jatkossa ajakaan alas ostamiensa pienpanimo-oluiden laatua tai lakkauta niiden brändejä, kysymykseksi nousee silloin se, miten tärkeää kuluttajille on laadun ohella valmistajan pienuus ja riippumaton imago.

Jos isot panimojätit ostavat ennen pitkää kaikki kasvukykyiset käsityöpanimot markkinoilta, jääkö kaikkein pienimmille tai uusimmille haastajille riittävästi elintilaa tehdä jotain kiinnostavaa ja massasta erottuvaa – ja jos niin mitä?

Tuntuu, että Suomessa tällaisiin skenaarioihin on vielä matkaa. Vai olisiko meidänkin pienpanimoistamme jollakin sopiva yhdistelmä craft-uskottavuutta ja kasvupotentiaalia, että kansainvälinen panimojätti kokisi kiusausta hotkia se parempiin suihin?

Muistan saison-kesää

Tänä vuonna Suomen olutbaareissa ja -tapahtumissa juotiin saisonia. Belgiasta kotoisin oleva maalaisolut on ollut muutenkin vuosikymmenen isoja hittioluita. Maailmalla sen suosio on kasvanut jo niin kauan, että viime aikoina markkinoille tulleet saisonit ovat oikeastaan melkein aina ilmaantuneet Belgian sijaan aivan muista olutmaista.

Helsingin baareissa pilkahteli vuoden mittaan amerikkalaisia, norjalaisia, italialaisia, espanjalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia ja luultavasti monesta muustakin maasta tulleita saisoneja. Tietenkin saisoneja on nähty Suomessa jo tätä ennen, mutta isompi aalto rantautui ainakin omien havaintojen mukaan juuri tämän vuoden aikana.

Oikeastaan saison on alkanut elää jo ihan omaa elämäänsä sen varsin hämärärajaisen belgialaisperinteen ulkopuolella, johon joskus 10–15 vuotta sitten ensi kertaa törmäsin. Rehellisyyden nimissä belgialainen saison ei ollut siihen aikaan kai parhaassa vedossaan mutta on sittemmin sekin piristynyt.

Vanhan koulukunnan saison-oluiden, joihin luetaan ainakin Saison Dupont -merkin jäljittelijät, rinnalla näyttää nyt komeilevan uuden tyylin saison, kansainvälisempi ja huippumuodikas.

Siinä missä Dupontin innoittamat lajin edustajat ovat pippurisen ja hedelmäisen hiivan ja runsaan eurooppalaisen humalan hallitsemia oluita, nyky-saisonit saattavat olla vaikkapa selkeämmin happamia, maalaismaisia tai jenkkihumaloituja. Monet ovat alkoholipitoisuudeltaan mietoja janojuomia. Niiden raaka-aineissa näkee olutviljojen lisäksi monenlaista puutarhan satoa, tässä esimerkiksi raparperia, vadelmaa ja hunajaa.

Raja Dupont-tyylisen saisonin ja muiden vaaleiden belgialaisoluiden, jopa tripelin, välillä voi olla häilyvä. Samoin nyky-saisonit liikkuvat joskus marja- ja hedelmäoluiden tontilla. Toki uuden tyylin saisonien mietous, happamuus tai navettamaisuus ovat myös historiallisesti autenttisia belgialaisen saisonin ominaisuuksia, mutta tämä aitous on luultavasti tullut niihin kirjallisuuden ja kuulopuheiden pohjalta. Elävästä saison-perinteestä nuo piirteet ainakin välillä himmenivät.

Yhtä kaikki, saison on hyvä kesäjuoma ja sen vahvemmat versiot käyvät muihinkin vuodenaikoihin. Se on moneen taipuva, herkästi hybridisoiva ja vaikeasti määriteltävä oluttyyppi, kuten näistäkin maisteluraporteista (täällä tai täällä) näkyy.

Saisonista – kuten joistakin muistakin perinneoluista – on povattu uutta IPAa, mutta saattaa moinen jättisuosio jäädä saavuttamattakin juuri kameleonttimaisuuden takia. IPAn etuna on ollut se, että se on oluttyyppinä melko tunnistettava: myyjälle helppo markkinoida ja ostajalle helppo tilata.