Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?

camra-pumps-flickr-roger-blackwell-cc-by-2-0

Kuva: Roger Blackwell, Flickr.com, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.

camra-beer-flickr-james-bowe-cc-by-2-0.jpg

Kuva: James Bowe, Flickr.com, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

Saarivaltiossa on käyty viime aikoina muitakin dramaattisia vääntöjä vakiintuneiden järjestöjen mielekkyydestä kuin Brexit-keskustelu eli EU:n jäsenyyttä koskevaan kansanäänestykseen valmistautuminen. Myös olutseurojen kattojärjestö Camra painii nimittäin tulevaisuuttaan koskevien pohdintojen kurimuksessa.

Brittien olutkenttää ymmärtääkseen täytyy muistaa, että pienpanimotoiminnan aktivoituminen – joka nyt on huipussaan – käynnistyi heillä jo 1970-luvulla ja tavoitteena oli silloin nimenomaan tynnyrissä käyvän ja siitä laskettavan oluen säilyttäminen. Tuo perinteikäs cask ale oli tuohon aikaan katoamassa suodatetun, pastöroidun ja hiilihapotetun keg-oluen tieltä.

Vuonna 1971 tätä tarkoitusta varten perustettu olutjärjestö Camra lanseerasi vaalimalleen oluttyypille uudissanan real ale, joka onkin vakiintunut kyseisen elävän tynnyrioluen nimeksi. Järjestön nimi oli aluksi lyhennys sanoista Campaign for the Revitalisation of Ale, mutta nimeksi vaihtui pari vuotta myöhemmin Campaign for Real Ale.

Beer festival_Flickr_Camra-swl_CC-BY-2-0-att

Cask-rivistöä olutfestivaaleilla.

Viime vuosikymmenten aikana on käynyt ilmeiseksi, että Camran tavoitteet ovat itse asiassa toteutuneet varsin hyvin. Toisin kuin 1970-luvulla, Britanniassa on nyt satamäärin panimoita, jotka valmistavat real alea vanhaan tapaan. Suurin osa totutuista brittiläisistä oluttyypeistä – bitter, porter, stout, mild, old ale – voi hyvin ja niitä on saatavana lukuisina paikallisina real ale -versioina.

Uudistusmieltä ja ummehtuneisuutta

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, onkin yhteistä oluthistoriaa paitsi Britannialle myös Pohjoismaille ja jopa manner-Euroopan vanhoille olutmaille. Amerikassa syntyi 1990- ja 2000-luvuilla uusi dynaaminen pienpanimosukupolvi, jonka vaikutusvalta ulottui Vanhalle mantereelle asti sillä seurauksella, että myös täkäläinen olutkenttä aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla.

UJ-Che_Flickr_Alexandros-Baxevanis_CC-BY-2-0-attMoni asia muuttui nopeasti: panimoiden määrä lähti räjähdysmäiseen kasvuun, ja pienpanimo-olut alkoi näkyä julkisuudessa ja katukuvassa entistä enemmän. Vielä selkeämmin muutos näkyi tarjolla olevassa olutvalikoimassa. Amerikkalaisten humalalajikkeiden hallitsemat modernit IPAt ja muut uutuudet alkoivat vallata alaa baarien hanoissa ja kauppojen hyllyillä.

Höyrypäisimmät puhuivat vallankumouksesta. Skotlantilainen BrewDog-panimo, kenties menestynein uuden aallon eurooppalainen pienpanimo, julisti sodan teollisia lagereita ja Britannian ummehtuneita aleja vastaan. Heidän lippulaivaoluensa Punk IPA oli reseptiltään selkeästi amerikkalaistyylinen ja irtiotto totutusta brittiläisestä ale– tai IPA-jatkumosta.

Varsinkin brittiskenen ulkopuolella BrewDogin manifesti näyttää toki tekstiltä, johon on helppo yhtyä: kukapa jäisi kaipaamaan massalagereita tai muitakaan ”ummehtuneita” vanhoja oluita.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja real ale -pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia.

BrewDogin ja muiden tulokkaiden vallankumouspuheet oli mahdollista tulkita iskuksi vasten Camran edustaman real ale -pienpanimokulttuurin kasvoja, vaikka ne ehkä olikin suunnattu ensisijaisesti isommille panimoalan toimijoille. Joka tapauksessa uuden aallon pienpanimot, jotka kutsuivat itseään käsityöpanimoiksi, eivät välittäneet vähääkään Camran cask ale -ideologiasta vaan myivät oluitaan aivan yhtä auliisti pulloissa, tölkeissä tai kegeissä.

Käsityöolut (craft beer) vakiintui myös brittiläiseen olutsanastoon, ja sen ymmärretään tyypillisesti viittaavan nimenomaan uudempiin amerikkalaistyylisiin pienpanimo-oluisiin, vaikka vanhemmat brittiläiset alet olisivatkin kaikilla mittareilla aivan yhtä käsityöhenkisiä.

Tähän oikeastaan kiteytyykin Camran nykyinen kriisi ja tulevaisuuspohdinta. Järjestössä on muutaman tuhannen jäsenen konservatiivinen ydinjoukko, jonka mielestä Camran pitäisi ajaa vain ja ainoastaan real alen asiaa. Toisaalta sekä järjestön sisällä että sen ulkopuolella vaikuttaa uudistusmielisten olutaktiivien falangi, jolle on selvää, että Camran on nyt käännettävä kurssiaan äkkiä tai se jää kehityksen jalkoihin ja kuihtuu.

Erityinen kipukohta on suhde kegeihin. Vanhoillisten mukaan oluiden anniskelu kegeistä merkitsee suurin piirtein paluuta 60-luvulle, jolloin voiton maksimoinnista kiinnostuneet suurpanimot halusivat opettaa pubissa kävijät tyytymään heikkolaatuiseen massaolueen. Uudistajat katsovat, että hyvä olut on hyvää, tarjottinpa se caskista, kegistä, pullosta tai tölkistä, eikä pelkästään se että olut on real ale tee siitä laadukasta.

Kegs_Flickr_capnvynl_CC-BY-2-0-att

Pahamaineisiä kegejä – Amerikasta!

Camra konsultoi jäsenistöään

No, ei Camra olekaan jäänyt tuleen makaamaan. Tänä vuonna se on toteuttanut Revitalisation-nimellä kulkevaa kampanjaa, jossa on kysytty jäsenten näkemyksiä siitä, mihin järjestön pitäisi tulevaisuudessa keskittyä. Nettikyselyn lisäksi on järjestetty kuulemistilaisuuksia ympäri maata. Tulosten perusteella on tarkoitus ryhtyä vuoden 2017 aikana toimenpiteisiin.

Valinnan luulisi äkkiseltään tuntuvan selvältä. Eikö kannattaisi kehittyä ajan mukana ja pyrkiä edistämään niiden oluiden asiaa, joita laatutietoiset kuluttajat nyt joka tapauksessa juovat? Ilmeisesti kynnys suunnanmuutokseen on kuitenkin korkea. Toisaalta Camran ämpyilyäkin on helppo ymmärtää. Yhden asian liikkeenä toimiminen on selkeää: tietää, mitkä ovat päämäärät ja ketkä vihollisia tai liittolaisia.

Camran uudistumiskyselyä on kritisoitu väärästä kysymyksenasettelusta. Jäsenistö joutuu kyselyssä valitsemaan, halutaanko ajaa real alen asiaa vai kaikkien oluenjuojien asiaa. Näin häivytetään se – ainakin uudistajien mielestä – olennainen kysymys, voidaanko real alen määritelmään sisällyttää myös esimerkiksi craft keg, tai kenties luoda jokin uusi määritelmä johon molemmat mahtuisivat. Kaikkea olutta ei toki tarvitsisi puolustaa.

Real ale -puristien takaraivossa on ehkä ajatus – samantapainen kuin Reinheitsgebotin puolustajilla Saksassa – että jos me emme keskitä voimiamme juuri tämän ainutlaatuisen kansallisen perinteen suojeluun, sitä ei kukaan muukaan tee. Tämäkin huoli on aiheellinen. Yleisjärjestö sotkeutuu helposti yleisyyteensä ja kaikkien näkemysten myötäilyyn. Tulevat vuodet näyttävät, löytävätkö britit yhteisen linjan vai onko edessä hajaannus.

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

 

Olemme olleet 50 vuotta yhtäjaksoisesti matkalla kohti parempaa olutta. Miten ihmeessä olutasiantuntijat usein sivuuttavat kaiken paitsi viimeiset kymmenen vuotta?

history_an3Uusin kahvipöytäkirjani on Sylvia Koppin komea Barley & Hops. Kirjan taustalla on kunnianhimoinen pyrkimys kertoa käynnissä olevan olutvallankumouksen tarina edustavien esimerkkien kautta, ja mukana onkin 58 pientä panimoa enimmäkseen eri puolilta Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa.

Täytyy joskus palata erikseen teoksen moniin hyviin puoliin, mutta nyt keskityn yhteen isoon asiaan, joka siinä alkoi tökkiä.

Tällä hetkellä elämme aikaa, jolloin oluesta kirjoitetaan enemmän ja erilaisemmissa medioissa kuin kenties koskaan ennen. Vaikka se, mitä juuri nyt tapahtuu, onkin monesta ehkä merkityksellisempää kuin se, miten nykytilanteeseen on tultu, en silti haluaisi nähdä historiaakaan kuvattavan kovin puutteellisella tai vääristyneellä tavalla.

Minua nimittäin häiritsee laajalle levinnyt ajatus, että nykyinen olutbuumi olisi pelkästään Yhdysvalloista lähtenyt ilmiö. Paitsi Koppin kirjassa, olen viime aikoina törmännyt samaan yleistykseen myös joidenkin kotimaisten oluteksperttien haastatteluissa ja eräässä tunnetussa suomalaisessa olutkirjassa.

Historian kolme kumousta

Ostin Barley & Hops -teoksen oikeastaan siksi, että kirjakaupassa sitä selaillessani huomasin johdantoluvussa mielenkiintoisen tavan eritellä oluen historiaa.

Menneisyyttä käydään läpi kolmen suuren mullistuksen kautta. Ensimmäinen eli humalan omaksuminen oluen mausteeksi ja säilöntäaineeksi käynnistyi Koppin mukaan vuonna 1252. Toinen mullistus oli pilsner-oluen keksiminen Böömissä vuonna 1842, ja kolmas oli vuonna 2007 alkanut craft beerin maailmanvalloitus, jossa humala taas palasi huomion keskipisteeksi.

Ajatus oluen makrohistorian hahmottamisesta kolmen vallankumouksen kautta on sinänsä ihan järkeenkäypä.

brwrs_en_side_rgbIlmeistä on, että humalan käyttö levisi myöhäiskeskiajalla nykyisen Saksan alueelta ensin nykyiseen Belgiaan ja Hollantiin ja sittemmin Englantiin ja kaikkialle muualle. Humalattomasta oluesta humalapitoiseen siirtyminen oli iso muutos. Yhtä selvää on, että saksalainen olut saavutti 1800-luvun lopulla suurta suosiota lähes kaikissa olutta juovissa maissa, kunnes se lopulta valloitti vaalean, böömiläis-baijerilaisen lagerin muodossa koko maapallon.

Kopp katsoo historiaa sellaisilla silmälaseilla, jotka näyttävät erityisesti olutlajien ja -tyylien muutoksen. Minusta siinä 1800- ja 1900-lukujen mullistuksessa, johon liittyy vaalean lagerin maailmanvalloitus, vähintään yhtä olennaista oli ensin nykyaikaisen olutteollisuuden muotoutuminen ja sitten sen keskittyminen harvoihin käsiin. Sata vuotta sitten vallinneesta pienten panimoiden paljoudesta siirryttiin muutamassa vuosikymmenessä tilanteeseen, jossa olutmarkkinoita hallitsi hyvin pieni joukko isoja panimoita. Samalla erilaisia olutlaatuja oli monissa maissa tarjolla vain vähän.

Tässä katsannossa myös kolmas vallankumous näyttäytyy aivan eri valossa. Se ei suinkaan alkanut vuonna 2007, kun amerikkalaisen käsityöoluen aate (Koppin mukaan!) saapui Eurooppaan. Tuo on aivan liian myöhäinen ajankohta mullistukselle, melkein millä tahansa mittarilla.

Iso muutos, joka nyt on käynnissä, liittyy nimenomaan oluen valmistajien ja sen kuluttajien kiinnostukseen tehdä ja juoda parempaa olutta. Vallankumouksesta ei ole pakko puhua, jos ei tahdo, mutta jos puhutaan, niin kyseessä on vastavallankumous 1800- ja 1900-lukujen lager-vetoiselle oluttuotannolle. Halutaan ikään kuin palata aikaan ennen tuota suurteollisuutta.

Vaikka mullistuksen vauhti on kiihtynyt aiempaa jyrkemmälle käyrälle viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja tietenkin erityisesti yhdysvaltalaisten aatteiden vauhdittamana, sen todellisia alkusysäyksiä on haettava vuosikymmenten takaa.

Nykyisen olutbuumin kuittaaminen amerikkalaisperäisenä (kuten moni tekee) tai pääosin viime vuosien ilmiönä (kuten Kopp tekee) osoittaa kunnioituksen puutetta niitä olutkumouksen todellisia pioneereja kohtaan, jotka tekivät työtään paljon epäsuotuisammissa olosuhteissa 1960- ja 1970-luvuilta alkaen.

Milloin kolmas vallankumous käynnistyi?

Sanfranciscolainen panimo Anchor Brewing vietti amerikkalaisen käsityöoluen 50-vuotisjuhlia viime vuonna. Anchorin tarina on innoittanut monia itsenäisiä panimoita ja kotipanijoita. Barley & Hops -kirjassa Anchor kuitataan lähinnä sivulauseessa, koska tarkoitus on tuoda esiin nykyistä oluttsunamia eikä kymmenien vuosien takaisia syviä aaltoja.

Amerikkalaisen olutrenessanssin historian voi todellakin aloittaa hyvin vuodesta 1965, jolloin Anchorin oluen fani Fritz Maytag osti enemmistöosuuden lakkauttamisuhan alla olleesta pienpanimosta. Siitä tarina monissa jenkkilähteissä aloitetaankin.

Anchor teki vanhanaikaista kalifornialaista höyryolutta, joka ei tuohon aikaan kiinnostanut oluenjuojien enemmistöä, eikä tuote ilmeisesti ollut erityisen tasalaatuistakaan. Mutta Maytag otti asiakseen pelastaa suosikkipanimonsa, ja sen hän teki. Nykyisin Anchor Brewing on menestyvä ja kunnioitettu veteraani, amerikkalaisen käsityöoluen muinainen esitaistelija.

Belgiassa nähtiin samana vuonna, 1965, hieman samantapainen ilmiö. Nuori maitokuski Pierre Celis havahtui siihen, että yksikään panimo ei enää valmistanut hänen kotikaupunkinsa Hoegaardenin perinteistä vehnäolutta, ja hän päätti tehdä asialle jotain. Celis perusti oman panimon, jossa tuo olutlaatu, witbier, herätettiin henkiin.

Maytag ja Celis olivat vallankumouksellisia siinä, että heidän liiketoimintansa taisteli urheasti aikakauden järkeä vastaan. He osoittivat, että perinteisillä oluilla ja niiden vanhoilla valmistusmenetelmillä saattoi yhä (tai jälleen) raivata panimolle pienen markkinaraon. Siten he olivat myös valmistamassa tietä ajatukselle, että vähäinen yhden miehen panimo voi olla elinkelpoinen liikeyritys.

Britit tulivat mukaan paremman oluen liikkeeseen ehkä erityisesti kuluttajaliikehdinnän kautta. Heillä ensimmäinen perinteisen tynnyrioluen säilyttämiseen tähtäävä harrastajajärjestö perustettiin vuonna 1963. Samana vuonna laillistettiin kotioluen valmistaminen, kuusitoista vuotta Yhdysvaltoja aikaisemmin.

Legendaarinen brittiläinen kuluttajaliike CAMRA aloitti vuonna 1971, ja kaksi vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen uusi pienpanimo moniin vuosikymmeniin. Se oli Westbury Ales Somersetin kreivikunnassa. Atlantin takana taas ensimmäinen uusi pienpanimo oli vuonna 1976 perustettu New Albion.

Panimoiden määrä kääntyy nousuun

Joku voi tietysti väittää, että Maytag, Celis ja vastaavat edelläkävijät ovat vain yksittäisiä pioneereja ja että vallankumous vaatii joukkovoimaa. Tällä logiikalla yksi mittari olutmullistuksen käynnistymisajankohdasta voisi myös olla se hetki, jolloin 1900-luvulle tyypillinen panimojen määrän väheneminen kääntyi jälleen nousuksi eri maissa.

Yhdysvalloissa kieltolain jälkeisen aikakauden matalin lukema nähtiin vuonna 1978, jolloin koko maassa oli vain 89 panimoa. Sen jälkeen nousu on ollut vuodesta 1982 alkaen jatkuvaa lukuun ottamatta vuosia 2001–2005. Nopeampia nousukausia oli 1990-luvun puolessavälissä ja jälleen 2010-luvulla. Tämänhetkinen panimoluku on reilusti yli 4 000.

Britanniassakin pohjakosketus otettiin jo 1970-luvulla, ja ensimmäinen nousukausi jatkui 1980-luvun puoleenväliin. Sitten seurasi pieni notkahdus, jonka jälkeen nousu on ollut jatkuvaa ja viimeisten kymmenen vuoden aikana kiihtyvää.

Muista vanhoista olutmaista Belgiassa ja Tšekissä panimoiden kokonaismäärä kääntyi pitkän laskun jälkeen kasvusuuntaiseksi vasta 2000-luvulla ja Saksassa 2010-luvulla. Tämä ei tarkoita, etteikö varsinkin Belgiassa olisi perustettu uusiakin panimoita ahkerasti jo 1980-luvulta lähtien.

Amerikkalainen humala = vallankumous?

Käytännössä Barley & Hops -kirjassa samaistetaan siis oluen kolmas globaali mullistus siihen, kun amerikkalaiset humalalajikkeet saapuvat Eurooppaan. Kirjan mukaan tämä tapahtui vuonna 2007, jolloin baijerilainen Schneider alkoi tehdä Brooklyn Breweryn Garrett Oliverin opastuksella kokeiluja jenkkihumaloiduilla vehnäoluilla.

Kuten todettu, uudempi amerikkalainen craft beer on ollut Euroopassa ja muillakin mantereilla todella vaikutusvaltainen ilmiö. Uusi vaihde iskettiin silmään pienpanimokentällä 2000-luvun lopussa, ja amerikkalaisten humalalajikkeiden yleistyminen on kaikkialla sen jälkeen vain kiihtynyt.

Kun nyt Barley & Hops kirja on tullut suomustettua tässä jo monestakin näkökulmasta, puhutaan nyt hieman vielä tuosta vuodesta 2007. Ettei kellekään jäisi epäselväksi: eivät amerikkalaiset humalalajikkeet kyllä missään mielessä ”tulleet” Eurooppaan vasta vuonna 2007.

Britanniassa yksi uudemman aallon pitkäikäisimmistä oluista on ollut Hop Back -panimon Summer Lightning, jossa on ilmeisesti ollut Cascade-humalaa jo yli kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1993. Belgiassa La Rulles -panimon Grégory Verhelst ryhtyi tekemään oluita amerikkalaisilla humalilla, esimerkiksi Amarillolla, vuosituhannen vaihteessa.

Suomessa Plevna teki Pikkulinnun juhlastoutin Siperian vuonna 2005 amerikkalaisilla humalilla. En kahlannut kotimaisia lähteitä sen enempää, mutta en ihmettele, jos tätä aikaisempiakin jenkkihumalan esiintymiä on jollakulla myös Suomesta osoittaa.

Sylvia Koppin väite, että käsityöolut humalineen saapui Eurooppaan vuonna 2007 tuntuu jotenkin yhdeltä idioottimaisimmista, mitä olutkirjoittajat ovat esittäneet. Hän myöntää kyllä, että Euroopassa – toisin kuin Yhdysvalloissa – markkinoilla oli kunnollisia oluita jo ennen nykyisen pienpanimoliikkeen voimistumista.

Kopp on ammatikseen (ainakin tällä hetkellä) amerikkalaisen Brewers’ Associationin craft beer -lähettiläs Euroopassa, joten on toki ymmärrettävää, että hän saarnaa nimenomaan voimakkaan humaloinnin evankeliumia ja nimenomaan yhdysvaltalaisesta näkökulmasta.

Joku osaisi varmaan spekuloida silläkin, mikä alun perin sysäsi amerikkalaiset pienpanimot kehittelemään oluihinsa runsasta humalaprofiilia. Esimerkiksi Tim Webb toteaa Good Beer Guide to Belgium –kirjassaan, että ”jotkut katsovat [belgialaisen Dupont-panimon] saisonin innoittaneen varhaisten yhdysvaltalaisten käsityöpanimoiden hivuttautumista kohti vahvempaa humalointia”.

Tuota teoriaa en kykene arvioimaan, mutta jo kyseinen maininta osoittaa vain, miten monimutkaista oluttyylien historia monesti on. Toki Euroopassa on ainakin yksittäisiä voimakkaamman humaloinnin ”taskuja” ollut aina – myös siis Belgiassa, jossa olut keskimäärin on maltillisesti humaloitua.

Haussa olutvallankumouksen historia

Oluen kolmas vallankumous ei tosiaan ole ehkä vallankumous lainkaan, vaan pitkäikäinen 50 vuotta vanha vastarintaliike, jonka pyrkimyksenä on saada kuluttajille parempaa olutta. Parempaa olutta tekevät tavallisesti pienet panimot, jotka nykyisin usein kutsuvat itseään käsityöpanimoiksi.

Mullistus alkoi suunnilleen samanaikaisesti – mutta eri tavoilla – Belgiassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kenties jossain muuallakin. Vaikutteita varmasti virtasi näiden maiden välillä eri vuosikymmenillä, mutta Olutkoira ei ole vielä törmännyt sellaiseen kattavaan historiankirjoitukseen, jossa koko tämä kehitys kaikkien maiden osalta kuvattaisiin tasapainoisesti. Jos joku sellaisen tuntee, vinkkejä otetaan vastaan.

Vastarintaliikkeen viimeisin muoto, 2010-luvulla uusiin mittasuhteisiin paisunut amerikkalaisvaikutteisten craft beer -panimoiden aalto on äärimmäisen merkittävä kehityskulku, ja se on monin tavoin tehnyt oluelle hyvää. Se ei ole silti itsessään suunnanmuutos vaan vahvistaa jo otettua kurssia, uusin elementein ehkä.

Tarvitaan oluthistoria, jossa tuo kehitys asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa, eikä pyri muuttumaan tarinan viimeisestä luvusta koko tarinaksi.