Otetaanpas Schöpsit!

Saanko esitellä: taas yksi kadonnut ja uudelleen löydetty oluttyyli. Schöps on Wrocławin kaupungin oma unohdettu vehnäolut, joka löytyy nyt paikallisen panimon valikoimista.

Breslau oli 1300- ja 1400-luvuilla voimiensa tunnossa olleen Böömin kuningaskunnan tärkeimpiä kaupunkeja.

Alkuvaiheissaan puolalaisten hallitsemasta kaupungista oli näihin aikoihin myöhäiskeskiajalla tullut monikulttuurisen Sleesian alueen pääkaupunki, johon oli muuttanut paljon baijerilaista ja saksilaista väestöä ja jossa oli myös tšekkiläinen vähemmistö.

Kaupunki ja sitä ympäröivä maakunta vaihtoivat myöhemmillä vuosisadoilla vielä omistajaa moneen kertaan; välillä hallitsi Itävalta, sitten Preussi ja Saksa, ja lopulta toisen maailmansodan jälkeen taas Puola.

Tämän sinänsä tyypillisen eurooppalaisen myllerryksen keskellä on hieman hankala määrittää, mihin olutperinteeseen Breslaun eli nykyisen Wrocławin olut oikein pitäisi laskea. Joka tapauksessa Breslauta ilmeisesti pidettiin joitakin vuosisatoja sitten yhtenä Euroopan tärkeistä olutkaupungeista.

cof

Schöpsiä lasissa.

Schöpsin lyhyt historia 

Oluttyyli, josta Wrocław tunnetaan – tai tunnettiin – on nimeltään Schöps. Ensimmäiset varmat kirjalliset maininnat Schöpsistä ovat viimeistään 1500-luvulta. On myös mahdollista, että oluthistoriassa melko tunnetussa ”Breslaun olutsodassa” vuonna 1380 oli jo kysymys tästä oluesta.

Kyse on joka tapauksessa oluesta, jota sleesialaiset Kretschmerit eli panimotoimintaa harjoittavat talot valmistivat omilla erityisillä hiivoillaan. Sikäläisen oluen suosio ulottui Breslaun ja jopa Sleesian ulkopuolelle, ja sitä vietiin myöhemmin muihinkin nykyisen Saksan osiin.

Alkuperäinen Schöps oli tumma (“musta”) ja vahva vehnäpitoinen olut, jota arvostettiin aikoinaan poikkeuksellisen maukkaana oluena. Jäännössokerinsa vuoksi se oli myös muita oluita makeampaa.

1700-luvulla sen rinnalle ilmestyi “valkoinen Schöps”, joka saattoi muistuttaa jossakin määrin nykyisiä baijerilaisia vehnäoluita. Voi olla, että Breslaun oluenvalmistajat tarkoituksella muuttivat tyyliään enemmän suositun Weißbierin kaltaiseksi.

Vastaavasti heidän seuraajansa 1800-luvulla alkoivat imitoida Münchenin tummaa pohjahiivaolutta, ja tätäkin kutsuttiin Breslaussa omana aikanaan Schöpsiksi.

1200px-breslau_um_1900-2

Breslau (Wroclaw) noin vuonna 1900.

 

Muinaisen oluen kuvajaisia

En tiedä tarkalleen, minkä verran tietoa kadonneesta Schöpsista wrocławilaisella Browar Stu Mostówilla (”Sadan sillan panimolla”) on ollut, kun se lähti kehittelemään omaa versiotaan historiallisesta oluesta.

Todettakoon, että tänä vuonna amerikkalainen Brewers’ Association on lisännyt vaalean ja tumman Schöpsin Style Guidelines -sivulleen. Vetäkööt siitä kukin mitä johtopäätöksiä haluaa. En onnistunut löytämään BA:n materiaalista tietoa siitä, mihin lähteisiin heidän tyylimäärittelynsä perustuvat.

Nettisivuillaan Browar Stu Mostów -panimo toteaa, että oluen henkiin herättämiseen on saatu apua historioitsijoilta ja panimomestareilta ympäri maailman. En ole Stu Mostówin tyyppejä haastatellut, joten jos joku tietää prosessista tarkemmin, saa täydentää! Yleisesti ottaen panimon sivut ovat kyllä varsin informatiiviset ja myös tästä aiheesta on englanniksi paljon asiaa.

Panimo on toiminut vasta pari vuotta, mutta se on vakiinnuttanut itselleen melko näkyvän aseman Puolan craft beer -markkinoilla myös kotiseutunsa ulkopuolella.

Tuotteita löytyy siis erikoisolutkaupoista myös muualla maassa, mutta lisäksi niitä on mahdollista maistaa pari kilometriä Wrocławin keskustan ulkopuolella sijaitsevalla panimolla, jonka baarissa tarjoillaan myös ruokaa. Tätä ei tullut tällä kertaa omakohtaisesti kokeiltua. Google Street View’n perusteella toimitilat ovat ihan näyttävässä vanhassa, punatiilisessä tehtaassa.

Sana ”Schöps” kuuluu saksan itäisiin murteisiin ja merkitsee oinasta, siis kuohittua pässiä. Tämä yhteys sarvieläimiin ei kuitenkaan tarkoita, että Wrocławin olut olisi välttämättä varsinaista sukua saksalaisille Bockeille, joita niitäkin esiintyy Puolassa paikallisella nimellä koźlak.

mde

Schöpsiä pullossa.

Schöps nimittäin on todellakin pintahiivaolut (no, sitä myös Bock on varmaan alun perin ollut, jos tarina sen alkuperästä Einbeckin kaupungissa pitää paikkansa). Browar Stu Mostów kertoo, että Schöps oli aikoinaan yksi Euroopan tunnetuimpia olutlaatuja.

Puolan historiallisessa olutkulttuurissa keskeisiä vehnäoluita on muitakin, ainakin piwo grodziskie (saks. Grätzer Bier), joka on sekin syntynyt aikoinaan Saksan hallitsemissa Puolan osissa, nykyisessä Ison-Puolan voivodikunnassa.

Oluthistoriafriikkinä oli tietysti kiiruhdettava heti kokeilemaan Schöpsiä, kun vietin viikonloppua Wrocławissa.

Vanhankaupungin kivijaloissa ja kellareissa on nykyisin monia craft beer -suuntautuneita olutpaikkoja, joissa myös kaupungin omien panimoiden oluita on tarjolla. Tällä kertaa oma pulloni kuitenkin tarttui mukaan mainiosta Drink Hala -kaupasta, joka on reilun puolen kilometrin reippailun päässä vanhastakaupungista Oder-joen vastarannalla.

Browar Stu Mostówin Schöps on pihkanvärinen, hieman samea vehnäolut, jossa on prosentteja 4,8 % ja jonnekin Hefeweizenin ja sahdin välimaastoon asettuva makea maltainen, ehkä vähän karkkimainenkin maku, jossa on hennosti banaania ja mausteita.

Maun taustalla voi ehkä havaita aavistuksenomaisen jugurttimaisen kirpeyden; olueen on nimittäin lisätty useampaa sorttia maitohappobakteereja. Ellei näitä olisi lueteltu lajien tarkkuudella etiketissä, en ole varma, olisinko moista osannut tässä paksussa ja makeahkossa oluessa edes epäillä.

Humalana on Lomik, joka ei ole kaikkein tunnetuimpia puolalaisia lajikkeita. Se on Northern Breweristä jalostettu mieto aromihumala. Baijerilaisen vehnäoluen tapaan humalointi on kaiken kaikkiaan tässä oluessa varsin vähäistä eikä siis paljon muokkaa makua. Hiivasta panimo ei ainakaan etiketissä kerro tarkemmin.

Tuntuu kuitenkin, että pullon kyljessä oleva sitaatti Johannes Sprembergeriltä, 1500-lukulaiselta uskonpuhdistajalta, kuvaa hieman eri olutta. Hänen mukaansa Schöps on viinimäinen, parantaa ruoansulatusta, nostaa ruumiinlämpöä ja voimistaa kehoa niin ettei muuta ruokaa tarvita. Tämä sopisi varmasti paremmin vahvaan, mustaan Schöpsiin, jota hänen aikanaan ilmeisesti juotiin. Ehkä seuraavaksi jokin panimo herättelee sellaisen henkiin?

Mainokset

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

 

Olemme olleet 50 vuotta yhtäjaksoisesti matkalla kohti parempaa olutta. Miten ihmeessä olutasiantuntijat usein sivuuttavat kaiken paitsi viimeiset kymmenen vuotta?

history_an3Uusin kahvipöytäkirjani on Sylvia Koppin komea Barley & Hops. Kirjan taustalla on kunnianhimoinen pyrkimys kertoa käynnissä olevan olutvallankumouksen tarina edustavien esimerkkien kautta, ja mukana onkin 58 pientä panimoa enimmäkseen eri puolilta Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa.

Täytyy joskus palata erikseen teoksen moniin hyviin puoliin, mutta nyt keskityn yhteen isoon asiaan, joka siinä alkoi tökkiä.

Tällä hetkellä elämme aikaa, jolloin oluesta kirjoitetaan enemmän ja erilaisemmissa medioissa kuin kenties koskaan ennen. Vaikka se, mitä juuri nyt tapahtuu, onkin monesta ehkä merkityksellisempää kuin se, miten nykytilanteeseen on tultu, en silti haluaisi nähdä historiaakaan kuvattavan kovin puutteellisella tai vääristyneellä tavalla.

Minua nimittäin häiritsee laajalle levinnyt ajatus, että nykyinen olutbuumi olisi pelkästään Yhdysvalloista lähtenyt ilmiö. Paitsi Koppin kirjassa, olen viime aikoina törmännyt samaan yleistykseen myös joidenkin kotimaisten oluteksperttien haastatteluissa ja eräässä tunnetussa suomalaisessa olutkirjassa.

Historian kolme kumousta

Ostin Barley & Hops -teoksen oikeastaan siksi, että kirjakaupassa sitä selaillessani huomasin johdantoluvussa mielenkiintoisen tavan eritellä oluen historiaa.

Menneisyyttä käydään läpi kolmen suuren mullistuksen kautta. Ensimmäinen eli humalan omaksuminen oluen mausteeksi ja säilöntäaineeksi käynnistyi Koppin mukaan vuonna 1252. Toinen mullistus oli pilsner-oluen keksiminen Böömissä vuonna 1842, ja kolmas oli vuonna 2007 alkanut craft beerin maailmanvalloitus, jossa humala taas palasi huomion keskipisteeksi.

Ajatus oluen makrohistorian hahmottamisesta kolmen vallankumouksen kautta on sinänsä ihan järkeenkäypä.

brwrs_en_side_rgbIlmeistä on, että humalan käyttö levisi myöhäiskeskiajalla nykyisen Saksan alueelta ensin nykyiseen Belgiaan ja Hollantiin ja sittemmin Englantiin ja kaikkialle muualle. Humalattomasta oluesta humalapitoiseen siirtyminen oli iso muutos. Yhtä selvää on, että saksalainen olut saavutti 1800-luvun lopulla suurta suosiota lähes kaikissa olutta juovissa maissa, kunnes se lopulta valloitti vaalean, böömiläis-baijerilaisen lagerin muodossa koko maapallon.

Kopp katsoo historiaa sellaisilla silmälaseilla, jotka näyttävät erityisesti olutlajien ja -tyylien muutoksen. Minusta siinä 1800- ja 1900-lukujen mullistuksessa, johon liittyy vaalean lagerin maailmanvalloitus, vähintään yhtä olennaista oli ensin nykyaikaisen olutteollisuuden muotoutuminen ja sitten sen keskittyminen harvoihin käsiin. Sata vuotta sitten vallinneesta pienten panimoiden paljoudesta siirryttiin muutamassa vuosikymmenessä tilanteeseen, jossa olutmarkkinoita hallitsi hyvin pieni joukko isoja panimoita. Samalla erilaisia olutlaatuja oli monissa maissa tarjolla vain vähän.

Tässä katsannossa myös kolmas vallankumous näyttäytyy aivan eri valossa. Se ei suinkaan alkanut vuonna 2007, kun amerikkalaisen käsityöoluen aate (Koppin mukaan!) saapui Eurooppaan. Tuo on aivan liian myöhäinen ajankohta mullistukselle, melkein millä tahansa mittarilla.

Iso muutos, joka nyt on käynnissä, liittyy nimenomaan oluen valmistajien ja sen kuluttajien kiinnostukseen tehdä ja juoda parempaa olutta. Vallankumouksesta ei ole pakko puhua, jos ei tahdo, mutta jos puhutaan, niin kyseessä on vastavallankumous 1800- ja 1900-lukujen lager-vetoiselle oluttuotannolle. Halutaan ikään kuin palata aikaan ennen tuota suurteollisuutta.

Vaikka mullistuksen vauhti on kiihtynyt aiempaa jyrkemmälle käyrälle viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja tietenkin erityisesti yhdysvaltalaisten aatteiden vauhdittamana, sen todellisia alkusysäyksiä on haettava vuosikymmenten takaa.

Nykyisen olutbuumin kuittaaminen amerikkalaisperäisenä (kuten moni tekee) tai pääosin viime vuosien ilmiönä (kuten Kopp tekee) osoittaa kunnioituksen puutetta niitä olutkumouksen todellisia pioneereja kohtaan, jotka tekivät työtään paljon epäsuotuisammissa olosuhteissa 1960- ja 1970-luvuilta alkaen.

Milloin kolmas vallankumous käynnistyi?

Sanfranciscolainen panimo Anchor Brewing vietti amerikkalaisen käsityöoluen 50-vuotisjuhlia viime vuonna. Anchorin tarina on innoittanut monia itsenäisiä panimoita ja kotipanijoita. Barley & Hops -kirjassa Anchor kuitataan lähinnä sivulauseessa, koska tarkoitus on tuoda esiin nykyistä oluttsunamia eikä kymmenien vuosien takaisia syviä aaltoja.

Amerikkalaisen olutrenessanssin historian voi todellakin aloittaa hyvin vuodesta 1965, jolloin Anchorin oluen fani Fritz Maytag osti enemmistöosuuden lakkauttamisuhan alla olleesta pienpanimosta. Siitä tarina monissa jenkkilähteissä aloitetaankin.

Anchor teki vanhanaikaista kalifornialaista höyryolutta, joka ei tuohon aikaan kiinnostanut oluenjuojien enemmistöä, eikä tuote ilmeisesti ollut erityisen tasalaatuistakaan. Mutta Maytag otti asiakseen pelastaa suosikkipanimonsa, ja sen hän teki. Nykyisin Anchor Brewing on menestyvä ja kunnioitettu veteraani, amerikkalaisen käsityöoluen muinainen esitaistelija.

Belgiassa nähtiin samana vuonna, 1965, hieman samantapainen ilmiö. Nuori maitokuski Pierre Celis havahtui siihen, että yksikään panimo ei enää valmistanut hänen kotikaupunkinsa Hoegaardenin perinteistä vehnäolutta, ja hän päätti tehdä asialle jotain. Celis perusti oman panimon, jossa tuo olutlaatu, witbier, herätettiin henkiin.

Maytag ja Celis olivat vallankumouksellisia siinä, että heidän liiketoimintansa taisteli urheasti aikakauden järkeä vastaan. He osoittivat, että perinteisillä oluilla ja niiden vanhoilla valmistusmenetelmillä saattoi yhä (tai jälleen) raivata panimolle pienen markkinaraon. Siten he olivat myös valmistamassa tietä ajatukselle, että vähäinen yhden miehen panimo voi olla elinkelpoinen liikeyritys.

Britit tulivat mukaan paremman oluen liikkeeseen ehkä erityisesti kuluttajaliikehdinnän kautta. Heillä ensimmäinen perinteisen tynnyrioluen säilyttämiseen tähtäävä harrastajajärjestö perustettiin vuonna 1963. Samana vuonna laillistettiin kotioluen valmistaminen, kuusitoista vuotta Yhdysvaltoja aikaisemmin.

Legendaarinen brittiläinen kuluttajaliike CAMRA aloitti vuonna 1971, ja kaksi vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen uusi pienpanimo moniin vuosikymmeniin. Se oli Westbury Ales Somersetin kreivikunnassa. Atlantin takana taas ensimmäinen uusi pienpanimo oli vuonna 1976 perustettu New Albion.

Panimoiden määrä kääntyy nousuun

Joku voi tietysti väittää, että Maytag, Celis ja vastaavat edelläkävijät ovat vain yksittäisiä pioneereja ja että vallankumous vaatii joukkovoimaa. Tällä logiikalla yksi mittari olutmullistuksen käynnistymisajankohdasta voisi myös olla se hetki, jolloin 1900-luvulle tyypillinen panimojen määrän väheneminen kääntyi jälleen nousuksi eri maissa.

Yhdysvalloissa kieltolain jälkeisen aikakauden matalin lukema nähtiin vuonna 1978, jolloin koko maassa oli vain 89 panimoa. Sen jälkeen nousu on ollut vuodesta 1982 alkaen jatkuvaa lukuun ottamatta vuosia 2001–2005. Nopeampia nousukausia oli 1990-luvun puolessavälissä ja jälleen 2010-luvulla. Tämänhetkinen panimoluku on reilusti yli 4 000.

Britanniassakin pohjakosketus otettiin jo 1970-luvulla, ja ensimmäinen nousukausi jatkui 1980-luvun puoleenväliin. Sitten seurasi pieni notkahdus, jonka jälkeen nousu on ollut jatkuvaa ja viimeisten kymmenen vuoden aikana kiihtyvää.

Muista vanhoista olutmaista Belgiassa ja Tšekissä panimoiden kokonaismäärä kääntyi pitkän laskun jälkeen kasvusuuntaiseksi vasta 2000-luvulla ja Saksassa 2010-luvulla. Tämä ei tarkoita, etteikö varsinkin Belgiassa olisi perustettu uusiakin panimoita ahkerasti jo 1980-luvulta lähtien.

Amerikkalainen humala = vallankumous?

Käytännössä Barley & Hops -kirjassa samaistetaan siis oluen kolmas globaali mullistus siihen, kun amerikkalaiset humalalajikkeet saapuvat Eurooppaan. Kirjan mukaan tämä tapahtui vuonna 2007, jolloin baijerilainen Schneider alkoi tehdä Brooklyn Breweryn Garrett Oliverin opastuksella kokeiluja jenkkihumaloiduilla vehnäoluilla.

Kuten todettu, uudempi amerikkalainen craft beer on ollut Euroopassa ja muillakin mantereilla todella vaikutusvaltainen ilmiö. Uusi vaihde iskettiin silmään pienpanimokentällä 2000-luvun lopussa, ja amerikkalaisten humalalajikkeiden yleistyminen on kaikkialla sen jälkeen vain kiihtynyt.

Kun nyt Barley & Hops kirja on tullut suomustettua tässä jo monestakin näkökulmasta, puhutaan nyt hieman vielä tuosta vuodesta 2007. Ettei kellekään jäisi epäselväksi: eivät amerikkalaiset humalalajikkeet kyllä missään mielessä ”tulleet” Eurooppaan vasta vuonna 2007.

Britanniassa yksi uudemman aallon pitkäikäisimmistä oluista on ollut Hop Back -panimon Summer Lightning, jossa on ilmeisesti ollut Cascade-humalaa jo yli kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1993. Belgiassa La Rulles -panimon Grégory Verhelst ryhtyi tekemään oluita amerikkalaisilla humalilla, esimerkiksi Amarillolla, vuosituhannen vaihteessa.

Suomessa Plevna teki Pikkulinnun juhlastoutin Siperian vuonna 2005 amerikkalaisilla humalilla. En kahlannut kotimaisia lähteitä sen enempää, mutta en ihmettele, jos tätä aikaisempiakin jenkkihumalan esiintymiä on jollakulla myös Suomesta osoittaa.

Sylvia Koppin väite, että käsityöolut humalineen saapui Eurooppaan vuonna 2007 tuntuu jotenkin yhdeltä idioottimaisimmista, mitä olutkirjoittajat ovat esittäneet. Hän myöntää kyllä, että Euroopassa – toisin kuin Yhdysvalloissa – markkinoilla oli kunnollisia oluita jo ennen nykyisen pienpanimoliikkeen voimistumista.

Kopp on ammatikseen (ainakin tällä hetkellä) amerikkalaisen Brewers’ Associationin craft beer -lähettiläs Euroopassa, joten on toki ymmärrettävää, että hän saarnaa nimenomaan voimakkaan humaloinnin evankeliumia ja nimenomaan yhdysvaltalaisesta näkökulmasta.

Joku osaisi varmaan spekuloida silläkin, mikä alun perin sysäsi amerikkalaiset pienpanimot kehittelemään oluihinsa runsasta humalaprofiilia. Esimerkiksi Tim Webb toteaa Good Beer Guide to Belgium –kirjassaan, että ”jotkut katsovat [belgialaisen Dupont-panimon] saisonin innoittaneen varhaisten yhdysvaltalaisten käsityöpanimoiden hivuttautumista kohti vahvempaa humalointia”.

Tuota teoriaa en kykene arvioimaan, mutta jo kyseinen maininta osoittaa vain, miten monimutkaista oluttyylien historia monesti on. Toki Euroopassa on ainakin yksittäisiä voimakkaamman humaloinnin ”taskuja” ollut aina – myös siis Belgiassa, jossa olut keskimäärin on maltillisesti humaloitua.

Haussa olutvallankumouksen historia

Oluen kolmas vallankumous ei tosiaan ole ehkä vallankumous lainkaan, vaan pitkäikäinen 50 vuotta vanha vastarintaliike, jonka pyrkimyksenä on saada kuluttajille parempaa olutta. Parempaa olutta tekevät tavallisesti pienet panimot, jotka nykyisin usein kutsuvat itseään käsityöpanimoiksi.

Mullistus alkoi suunnilleen samanaikaisesti – mutta eri tavoilla – Belgiassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kenties jossain muuallakin. Vaikutteita varmasti virtasi näiden maiden välillä eri vuosikymmenillä, mutta Olutkoira ei ole vielä törmännyt sellaiseen kattavaan historiankirjoitukseen, jossa koko tämä kehitys kaikkien maiden osalta kuvattaisiin tasapainoisesti. Jos joku sellaisen tuntee, vinkkejä otetaan vastaan.

Vastarintaliikkeen viimeisin muoto, 2010-luvulla uusiin mittasuhteisiin paisunut amerikkalaisvaikutteisten craft beer -panimoiden aalto on äärimmäisen merkittävä kehityskulku, ja se on monin tavoin tehnyt oluelle hyvää. Se ei ole silti itsessään suunnanmuutos vaan vahvistaa jo otettua kurssia, uusin elementein ehkä.

Tarvitaan oluthistoria, jossa tuo kehitys asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa, eikä pyri muuttumaan tarinan viimeisestä luvusta koko tarinaksi.

 

Mikä on oluen keskimääräinen vahvuus?

Yritin kaivella, löytyisikö netistä jotakin laskelmaa siitä, mikä on kaikkien maailman oluiden keskimääräinen alkoholipitoisuus tällä hetkellä.

Laskutoimituksen tekemisen pitäisi olla helpompaa kuin koskaan ennen, kun erilaisilla oluen arviointisivustoilla on esitetty määrämuotoisesti jokaisen arvioidun oluen tunnusmerkit (esimerkiksi lajityyppi, arvostelujen keskiarvo sekä tilavuuden ja painon mukaiset alkoholiprosentit).

Joitakin laskelmia löytyikin.

Tässä uutisessa mainitaan käsityöoluen keskimääräiseksi alkoholiprosentiksi 5,9 % abv. Luku on Brewers’ Associationilta ja siihen sisältyvät uutisen mukaan yhdysvaltalaiset craft-oluet. Voisi olettaa, että kaikkien maailman oluiden keskivahvuus on jonkin verran matalampi, koska erityisesti suuri osa teollisesta lagerista jää tuon 5,9 % arvon alapuolelle.

Kotiolutharrastaja ja bloggaaja Scott Janish, johon en ollut muuten aiemmin törmännytkään, on näköjään tehnyt paljonkin olueen liittyviä data-analyysejä erilaisilla verkkolähteistä löytyvillä aineistoilla.

Janish on laskenut esimerkiksi eri oluttyylien keskimääräisiä alkoholiprosentteja. Hänen aineistonsa sisältää kaikki Beer Advocate -sivustolla tammikuuhun 2015 mennessä arvioidut oluet, yhteensä 91 238 olutta eri puolilta maailmaa. Taulukossa on siis kuhunkin oluttyyliin kuuluvien oluiden alkoholiprosenttien keskiarvo.

Harmi, ettei Janish ole ilmeisesti kuitenkaan laskenut kaikkien lähes sadantuhannen oluensa keskimääräistä alkoholiprosenttia. Tällaista lukua en löydä myöskään muualta verkosta. Ihme sinänsä, koska esimerkiksi Ratebeer-sivuston oluiden data on hakkereiden mielestä helposti irrotettavissa ilman, että tarvitsee itse käsin naputella jokaisen oluen numerotietoja exceliin.

Onko joku muu nähnyt tällaista keskiarvoa? Jos ei, täytyy kai hiukan kehitellä omia datan louhintataitoja ja hyökätä Ratebeerin tietojen kimppuun.

Vahvat oluet ovat arvostetuimpia

Arvostetuimpien oluiden – eli internetin arviointisivustoilla parhaita pisteitä saaneiden – keskivahvuus on paljon korkeampi kuin Brewers’ Associationin laskema käsityöoluiden keskimääräinen abv-prosentti. Yksi bloggaaja on laskenut Ratebeer-sivustolla sata parasta arviota saaneiden oluiden keskivahvuuden vuonna 2014, ja se oli niinkin korkea kuin 9,95 % abv.

Myös edellä mainittu Scott Janish on vertaillut Beer Advocate -sivuston oluttyypeittäin laskettuja alkoholiprosenttien keskiarvoja oluiden saamiin arviointipisteisiin. Hänkin toteaa, että erittäin vahvat oluttyypit (esimerkiksi Imperial Stout, Tripel/Triple ja Double India Pale Ale) saavat melko järjestelmällisesti korkeimpia arvioita sivuston käyttäjiltä.

Kaikkein vahvin oluttyyppi, Eisbock, ei ole kuitenkaan kaikkein arvostetuin. Ehkäpä se on jo kuluttajille keskimäärin liian vahva.

Oluiden keskivahvuus on historiallisesti vaihdellut

Olut on ollut eri aikoina ja eri maissa keskimäärin erivahvuista. Belgialainen olut on esimerkiksi opittu tuntemaan varsin vahvana, koska 1970–1990-luvuilla, jolloin eri Euroopan maiden olutkulttuurit taas päätyivät lähempiin kosketuksiin keskenään, monilla belgialaisilla erikoisoluilla oli erityisen korkea alkoholiprosentti. Vastaavasti Britanniassa ja muuallakin juotiin keskimäärin paljon miedompaa olutta.

Tämä ero oli aivan todellinen ja on sitä luultavasti yhäkin, vaikka brittiläinenkin olut lienee vahventunut viimeisten parin vuosikymmenen aikana.

Sen sijaan on kiinnostavaa, että reilut sata vuotta sitten lukemat olivat luultavasti käytännössä päinvastaiset. Brittiläinen olut oli ensimmäiseen maailmansotaan asti hyvin vahvaa, ja belgialainen olut taas kärsi turhankin miedoista alkoholiprosenteista. Sodan vaikutukset ja maiden erilaiset verolait käänsivät tilanteen päälaelleen.

Oluen vahvuus elää siis historian vaiheiden mukana, ja sikäli olisi mielenkiintoista seurata vuosi vuodelta nykyistäkin kehitystä. Tällä hetkellä yhä suurempi osuus maailman oluttuloista päätyy pienten ja keskisuurten panimoiden pusseihin, ja ainakin toistaiseksi niiden asiakkaat näyttävät suosineen teollista perusolutta vahvempia tuotteita. Elämmekö siis kaiken kaikkiaan oluen vahventumisen aikaa, ja mihin suuntaan käyrät kehittyvät jatkossa?